IV

Täytyy hetkeksi keskeyttää kertomuksen kulku.

Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.

Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta…

Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.

Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä ystävänsä, tohtori Michon.

Kas, sanoi tämä, — ajattelin juuri teitä.

Minua! — vastasi hra Baslèvre hämmästyen — Mistä syystä?

Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?

— Aina psykologi, tämä kunnon tohtori!

— Aina… Entäs te?

— Tietääkseni en koskaan ole väittänyt sitä olevani.

— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta katsotaanpas kasvoja?… Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?

— Mitä tahdotte?

— En tahdo mitään; minä arvaan, se riittää.

— Toinen aavistus?

— Aivan niin. Muistakaa tuonnoista varoitustani: se tuntematon vaanii teitä.

Hra Baslèvre oli muistelevinaan.

— Se tuntematon, josta puhuin Tuileries'ssa, se koettelemusten mies…

Vapautuen näennäisestä epävarmuudestaan hra Baslèvre hymähti hilpeästi:

— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut koettamasta.

— Ai,ai! Oletteko siis kumminkin kohdannut hänet?

Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti, hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen…

Toinen tapaus oli yhtä joutava.

Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka sellaisena ansaitsi huomiota.

Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen — hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen, sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka, ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.

Andréa avasi nuristen.

— Onko neiti Fouille kotona? kysyi hra Baslèvre hyvin kohteliaasti.

— On kyllä, mutta ei ota vastaan, vastasi Andréa tylysti.

— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa sanokaa hänelle…

Niin, mitä sanottavaa hänellä oikeastaan oli?

— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin… niin, minä todellakin pahoittelen… — Ja hän jätti nimikorttinsa.

Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut; siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella ennakkosummalla.»

— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen vuoksi käynyt.

Minkätähden siis?

Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin. Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa. Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas, että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä epäselväksi kuin ennenkin.

Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin kadun varrella kukaan voinut huomata.

Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa, jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.

Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina. Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.

Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra Baslèvre kysyi keveällä äänellä:

— Eikö miehenne olekaan kotona?

Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava hra Rabaultin siipien suojassa.

— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot, kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.

Hra Baslèvre punehtui hiukan ja ryhtyi selittämään:

— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.

Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita, että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.

Tarkkaan kuunnellen Claire pudisti päätään.

— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta, huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa…

Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua vanhan ystävän taloonsa.

— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain, niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä hillitä.

Hra Baslèvre vastasi koruttomasti:

— Minä tulen uudestaan, jos haluatte ja milloin haluatte.

— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian… sitten myöhemmin… kyllä hän kirjoittaa…

Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista… Kasvojen hymy ei lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.

Erotessaan he antoivat toisilleen kättä, mutta puristamatta.

— Pikaisiin näkemiin, sanoi hra Baslèvre aika hiljaa.

Claire vastasi reippaasti, katsoen vierastaan suoraan silmiin:

— Kuten tahdotte, mutta mieluimmin kello kuuden jälkeen…

Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.

Toinen viikko kului. Hän alkoi ihmetellä, kun ei mitään kuulunut.

»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista…»

Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.

Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät kehittyi.

Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».

Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.

— Hyvä… hyvä… vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä hänelle kerrottiin.

— Mutta ettekö tahdo koettaa odottaa?

— Miten teille vain sopii.

Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.

Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä. Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja. Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi, ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.

Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla oli puita… Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä puistikossa, kaikenlaista kansaa… Voi, miten Parisissa sentään oli monenmoista väkeä!…

— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua naista, varsin miellyttävän näköistä… erittäin miellyttävän…

Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?

— Miten hän viipyy! keskeytti Claire. — Milloin tulleekaan?

Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.

Luuletteko hänen siis kirjoittavan minulle vielä?

— Minä toivon…

— Ja jollei hän kirjoita?

— Älkäämme katsoko niin pitkälle.

Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen kulkuaan portaissa.

Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana päivänä.

Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä urakasta.

Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona. Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät hätääntyneiltä.

— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre heti Clairen nähdessään.

Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti koettaen hymyillä tavallista hymyään.

— Entäs teidän itsenne?…

Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta liikettä.

— Onko Gustaven hullusti?…

Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea erottaa katseen nopeita vivahteita.

— Hullusti… toisti Claire.

Hra Baslèvre kiirehti jatkamaan:

— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja, voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun iltaa… jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi…

Ei mitään vastausta.

— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän… ehkä puoli kymmenen…

Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin olisi lähtenyt sairaan luota.

Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään. Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?

Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja se on tämä:

Kuten hra Baslèvre oli luvannut, hän saapui puoli kymmenen tienoissa.

On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua, vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.

Ensimmäinen pettymys odotti häntä: Gustave oli yksin.

— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut oikein juhlapukuun.

Ja peläten kai, ettei hra Baslèvre ollut ymmärtänyt, hän lisäsi:

— Sillä tänä iltana saammekin olla kahden, kun Claire on sairas.

— Toivoakseni ei vakavasti?

— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja jatkoi tuolia tarjoten:

— Kuinka hieno sinä oletkaan tänä iltana!

Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän vierastaan kohteli.

— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna minun pukuni olla.

— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se…

Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.

— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?

— Ei mikään.

— Eikö kirjoitteleminen vetele?

Mutta Gustave oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla minua tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan myöskin puhua suuni puhtaaksi.

Hra Baslèvre sopersi ällistyneenä:

— Puhua puhtaaksi!… Mitä sinä tarkoitat?

— Sinä siis suostut? Siinä tapauksessa…

Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki hänet vaikeaksi tuntea.

— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti, mielistellä; mutta minä…

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä — istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa… Se on uskomatonta, mutta totta!

Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.

Gustave jatkoi:

— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni, kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan, sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani, tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa, että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä, jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin. Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.

Nyt hra Baslèvre keskeytti:

— Mistä sinä…

— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi, että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä, senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei — minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin minua huvittaa.

Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus jo oli kehittynyt vihaksi.

Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave, jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä ongelmaa kuin kartanokoira.

— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus sakarattomaan kysymykseen.

— Vastaus?… aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja… epävirallisista hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia, joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun edellistä tuskin tunnen enkä sinua… tällä haavaa ollenkaan.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa, mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä iän kaiken katumaan.

Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta kohdaltaan oli määrännyt.

Viha voitti:

— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa. Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä, mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään. Valitse.

Hra Baslèvren kasvot olivat jähmettyneet.

— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren sielun sisimpään asti.

— Sanasi riittää, tokaisi hän hetken kuluttua.

— Uskonetko siihen vastedes enemmän kuin nytkään?

Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.

— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen vuoksi on sanasi tarpeeton.

— Miksi niin?

— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua; teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.

Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.

Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki sen nyt.

— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä… ja kuten minäkin, mukautuu aina uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä huolen..

— Tahdotko sikarin? kysyi hän sitten laatikkoa ojentaen.

— Kiitos, en ole tupakkamies.

Himokkaasti Gustave valitsi itselleen yhden, tarkastaen, että se oli kuiva.

— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?… Oliko sinulla edes hauska tänä iltana?

Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.

Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen poistumisen oikeuttaan.

Puolituntinen kului laahaten, ennenkuin hän lähti.

Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä, että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä, mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.

Mutta lukija itse päättäköön! Kas tässä kirje…