← Table of contents
Hra Baslèvren herääminen

IV

Lauri Ikonen translation

Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta; viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi…

Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa? Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.

Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi, olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre…

Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä huomiseen.

Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen telefonipuhelun.

— Kuka pyytää?

— En tullut kysyneeksi, kun pyytäjä tuntui niin hätäiseltä.

— Olisi pitänyt. Yhdistäkää.

Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli Gustaven äänen langan toisesta päästä.

— Sinäkö puhut, hyvä veli?

— Minä. Mikä on?

— Voitko tulla?

— Minne ja mitä varten?

— Meille, vaimoni tahtoo tavata sinua.

— Vaimosi?

— Ota ajuri, mitä pikemmin sitä parempi.

— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri… Enkö voisi viipyä edes kello kuuteen?

— Et, aika rientää, Claire on sairas.

— Mitä sanotkaan!…

— Sairas… Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet katsomaan, niin näet minkä mekin.

— Hyvä on, minä tulen.

Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden, että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä. Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.

Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan näkyi päällepäin.

Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole nukkunut.

— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta alkaen hän on voinut mitä parhaiten.

Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli valmistautunut kaiken varalta.

— Oliko hänen tilansa sitten niin vakava?

— Minä selitän kohta… mutta mennään nyt ensin, vastasi Gustave.

Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen — hänen huoneeseensa!

Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon raa'an piittaamattomuuden uhriksi.

— Käy sisään, sanoi Gustave.

— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, koska sinä niin tahdot.

Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla. Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa — vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!

Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen: »Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta, nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin…

Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti. Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi kuitenkin jo hymyillä.

Claire siis kuiskasi:

— Vihdoinkin!

Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä viimeinen kohtaus hänelle tuotti.

Hra Baslèvre kumartui kiihkeästi kasvojen puoleen.

— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.

Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin pistos.

— Ei, ei! Te ette saa… teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää minua yksin!

Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina kuuluivat seuraavat sanat:

— Olen… kirjoittanut… tuolla…

Hra Baslèvre seurasi katseen suuntaa.

— Kaapissa… menkää ottamaan…

Hra Baslèvre päästi irti käden, jota hän piti omassaan, ja totteli.

— Keskellä… oikealla…

— Kirjekuori… lopetti Claire voipuneena.

— Tämäkö?

— Niin…

Hengenahdistus esti jatkamasta.

Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet enää.

— Onko minun nyt otettava tämä mukaani? kysyi hän.

Kasvot vastasivat liikauttamalla silmäluomia.

— Kuten haluatte… Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin… pian… Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan…

Hra Baslèvre pisti kuoren lompakkoonsa ja palasi Clairen luo.

— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut toivonsa täytetyksi.

— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan illemmalla.

Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli jäähdyttänyt ne.

— Ystäväiseni!… huokaisivat kasvot hiljaa kuin henkäys.

Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan, peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois…

Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan. Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi. Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla äänellä:

— No, näitkö?…

Hän viivyttelemättä vastasi:

— Näin. Mitä on tapahtunut ja mikä hänen on?

— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta…

— Kuka rupesi?

— Lääkäri, joka häntä hoitaa.

— Mikä lääkäri?

— Eräs minun ystäväni.

— Täytyy kutsua toinen.

— Mitä niillä niin monilla?…

Hra Baslèvre ei voinut pidättää vihan puuskaa:

— Niinhän sinä puhut kuin et tahtoisikaan koettaa pelastaa häntä!

Gustaven kasvot saivat ilkeän ilmeen:

— Puhun lähimpänä asianomaisena, luullakseni.

Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.

— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään ovelle.

— Minne menet?

— Hakemaan toista lääkäriä.

— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni? tokaisi Gustave kiivaasti.

— Kun vaara on vältetty.

Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri pyörteessään!…

Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi… Siihen aikaan Michon tavallisesti oli sairaskäynneillään… Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.

Mutta Michon ei ollutkaan tullut neuvotteluihin.

— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte, mutta niin että löydätte hänet!

Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori Michon itse.

Vai te! sanoi hra Baslèvre tylysti. — Miksi ette ollut istunnossa?

Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo tuolia jäädäkseen juttelemaan.

Tarpeetonta istuutua, huomautti hra Baslèvre, — me lähdemme juuri.

— Valiokuntaanko?

— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.

Michon, joka jo oli hankkiutunut lähtemään, peräytyi:

— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita. Kuka sairasta hoitaa?

— Viis' siitä, mutta on kysymyksessä hengenvaara.

— Minä vakuutan… intti Michon.

Hra Baslèvre keskeytti:

— Minäpä vakuutan, että te seuraatte minua, tai…

Hänen silmänsä välähtivät niin uhkaavasti, että Michon antoi perään…

— Hyväinen aika, rauhoittukaa toki! Siinä tapauksessa, että käskette…

— Minä käsken, jos se teitä paremmin miellyttää.

Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.

Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:

— Minne te viette minut?

— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan maksusta.

— Älkää puhuko tyhmyyksiä! sutkautti Michon.

— Kun on kysymys teidän ystävistänne…

— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla paljastamatta mitään salaisuudestaan.

— Joiden kanssa vielä seurustelette… tietysti?

— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon sitä, se riittää.

Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:

— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle tuntematonta tautianne.

— Kuten näette, en ole.

— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt mieltäni. Sillä te olette muuttunut.

— Tuntuuko siltä?

Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille. Michon jatkoi:

— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi. Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!… te rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.

— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen silloin olevan oikeampaa kuin nyt.

Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat, että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa, sen sijaan että sitä lieventäisi.

Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.

— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.

— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.

— Taitaakin olla nainen?

Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.

Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta. Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:

— Tässä on lääkäri.

Ja hän pakotti Michonin menemään edeltä. Pappi väistyi heti tervehtien:

— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin luovuttaa vuoroni…

— Kuten suvaitsette, vastasi Michon hyvin kohteliaasti.

He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.

Ratkaisun suhteen näytti Gustave olevan neuvoton.

— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja minä menen sitten, ehdotti pappi.

— Missä sairas on?

Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi kieltäen ja sanoi:

— Seuratkaa minua, herra tohtori.

— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.

Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin, että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän paikan häpäisemiseltä.

— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän osoittaen toista tuolia.

Pappi hämmästyi, mutta vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:

— Miten vain haluatte, hyvä herra!

Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.

— Olette kai rouva Gros'n sukulainen? kysyi pappi.

Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.

— Ystävä siis?…

Hra Baslèvre vastasi taas epämääräisellä päänliikkeellä.

— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, — mutta pitää aina toivoa.

— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia, jolloin ei enää voi toivoa.

— Jumala tekee ihmeitä.

— Miksi hän siis on tehnyt pahaa?

— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa, mitä hyvä olisikaan? Tuska…

Hra Baslèvre keskeytti äreästi:

— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä tunnetaan.

Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi lempeästi:

— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.

Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin päättynyt!

— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven seuraamana.

Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi heidän keskustelunsa päätökseksi:

— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina toivoa.

Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!

— Lääkkeiksi…

Hän otti esille taskukirjansa, varusti kynänsä ja jatkoi kirjoittaen:

— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.

— Tuomituiksi! kertasi hra Baslèvre kuin kaiku.

— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan lyhyeen. Sairas on heikko… äärimmäisen heikko.

— Oi, herra tohtori, minä olen tottunut…

— Mennäänkö siis? kysyi Gustave otettuaan Michonilta paperin.

Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.

— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään…

— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään huomenaamuna on kaikki lopussa…

Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:

— Ettekö voi sanoa mitään muuta?

— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.

— Lähdetään sitten, sanoi hän.

— Ettekö odota, kunnes he palaavat?

— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään kuultavaa.

— Hiljaa! varoitti Michon.

Hra Baslèvre oli kompastunut mattoon.

He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten haihduttamiseksi, jatkoi:

— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä tunnollisesti… Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme… Itse asiassa papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän… Ah, jos me ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!… Mutta, — hyvä herra tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?…

Heidän ehdittyään ulos Michon huokaisi helpotuksesta.

— Ikäviä juttuja nämä tällaiset!… sanoi hän.

Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen…

— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan suustaan hänkin.

— Luulen, että menen kotiin.

— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä seuduilla.

He antoivat toisillensa veltosti kättä.

— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.

— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette tapaa häntä, hän on kuollut.

Hän katsoi Michonin jälkeen. Yksin jäätyään hän olisi tahtonut tunnustella rintaansa todetakseen, vieläkö se hengitti. Mutta kun hän koneellisesti nosti kättänsä, sattui se vain lompakkoon, johon oli kätketty Clairen talletus, ainoa, mikä huomenna olisi jäljellä ihmeellisestä rakkaudesta, jonka kaukainen ja petollinen varjo oli lumonnut hänet. Silloin kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, ja kuten kurjimmalta kaikista kurjista hra Baslèvrelta siinä katukäytävällä, ensimmäisen kerran hänen lähdettyään Limoges'ista, pääsi nyyhkytys.

Kello löi seitsemän.

Oletteko huomanneet, että kun kohtalo puuttuu asiaan, se kulkee kuin tuuliaispää ja karistelee tielle meidän ihmisparkojen sydämet kuten kellastuneet lehdet?…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings