V

Kun hra Baslèvre seuraavana aamuna avasi uutimensa torille katsoakseen, hän huomasi taivaan matalaksi, puut sateesta märiksi ja rusottavat muurit tuhkanhimmeiksi. Koska Parisi näin oli palautunut tavalliseen asuunsa, heti hänkin tunsi päässeensä takaisin jokapäiväiseen elämään. Hän lähti siis virastoonsa mieli virkeänä ja reippaana ruumiiltaan, kävi siellä rivakasti läpi asiapaperit, korjasi kärsivällisesti virheellisyydet ja saipa mielihyvikseen kutsun ministerinkin puheille.

Sihteeri, päättäen, että yö oli mahtanut haihduttaa korkean päällikön surua, karttoi viittaamasta Eglatine-Edméen kuolemaan, eikä hra Baslèvre puolestaan näyttänyt siitä loukkaantuvan, kun ei enää ehkä ajatellutkaan koko tapausta. Aamutunnit kuluivat näin aivan rauhallisesti, ilman mitään häiriöitä ja juuri niin kuin työstään huolehtiva ja levostaan hanakka virastonjohtaja saattoi toivoa. Hra Baslèvre ei kertaakaan muistanut käyntiään Gustaven luona, ja kasvot hän myös oli unohtanut.

Käytyään aamiaisella Cercle Volnayssa hra Baslèvre palasi valtakuntaansa täsmälleen kello kaksi. Silloin juuri, kulkiessaan vahtimestarin ohi, hänen päähänsä juolahti ensimmäinen ajatus, joka oli yhteydessä eilisen päivän tapahtumain kanssa.

— Kuulkaas, sanoi hän. — On mahdollista, että tänne kohta tulee eräs naishenkilö minua tavatakseen. Saattakaa hänet puheilleni, vaikk'ei olekaan vastaanottoa.

Hän tarkoitti tuota neiti Fouillea, jonka ovenvartijan vaimo oli ilmoittanut haluavan puhutella häntä. Kuten joskus sattuu, hän ajattelemattaan oletti ympäristönsä olevan asiansa tasalla eikä sentähden tullut maininneeksi asiallisen nimeä. Vahtimestari taas ei tuntenut minkäänlaista tarvetta kysyä sitä. Herra tirehtööri — harvinainen tapaus muuten — odotti luokseen naista ja käski laskemaan hänet sisään; määräys oli selvä eikä kaivannut mitään täydennyksiä.

Tällaiset pikkuseikat on otettava huomioon. Mitättömyydet ovat aina olemassaolon järkytyksen alkuna. Mitä tähän erikoistapaukseen tulee, hra Baslèvre ei tuntenut neiti Fouillea eikä välittänyt hänestä vähääkään. Saattoipa olla vakuutettu siitäkin, ettei hän lainkaan tulisi. Miksi siis askarruttaa hänellä ajatuksiaan ja pulma hänestä? Mutta siinäpä arvoitus juuri onkin. Usein toimitaan näennäisesti arvottoman vaikuttimen mukaan; mikään välttämättömyys ei pakota menemään mieluummin tänne kuin tuonne, mutta valinta on kuitenkin tehtävä. Ja jälkeenpäin varansapitämätön, joka itse luuli määränneensä tien, huomaakin sen toisin viitotuksi.

Kello puoli neljän tienoissa vahtimestari astui herra tirehtöörin työhuoneeseen ja ilmoitti lyhyeen, kuten käsketty oli:

— Se naisihminen on nyt täällä.

Hra Baslèvre, joka parast'aikaa oli syventyneenä johonkin asiapaperiin, vastasi työtään keskeyttämättä:

— Onko hän siellä? Vai niin… kutsukaa sisään.

Vahtimestari avasi oven, joka hänen jäljestään jo olikin raollaan. Hra Baslèvre kuuli hameen kahinaa, mutta haluten näyttää vieraille ja neiti Fouillelle erikoisesti, kuinka kallista hänen aikansa oli, hän teeskenteli jatkavansa lukemistaan. Kuitenkaan hän ei lukenut, vaan ajatteli:

»Olenpa utelias näkemään, olenko joskus tavannut hänet portaissa.»

Kun ovi vihdoin oli sulkeutunut ja vahtimestari poistunut, hän kohotti päänsä ja kalpeni: tulija ei ollutkaan neiti Fouille, vaan sensijaan olivat hänen edessään ne kasvot!…

— Te, rouva! sammalsi hän ja nousi puoleksi seisomaan, mutta ei — syytä tietämättä — lisännyt mitään tervetuliaisiksi, ei edes viittaustakaan. Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa, kuten eilenkin.

Hän katsoi siis rouva Gros'hon, Claireen, kuten Gustave oli nimittänyt häntä, ja hänen eilinen levottomuutensakin alkoi uudestaan. Hän sai sekavia aistimuksia. Hänestä rupesi tuntumaan, että uutta elämää virtasi hänen suoniinsa, ja samalla, että hänen henkilöllisyytensä hävisi. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut olevansa niin oma itsensä, mutta ei myöskään niin kykenemätön mitään tahtomaan. Hän olisi horjunut, jos olisi koettanut kävellä. Puhuminen olisi myöskin ollut mahdotonta. Hänen päänsä oli kirkas ja näkönsä selvä havaitsemaan todellisuuden, mutta käsittämättä miksi, hän ei olisi voinut muuta kuin kaikuna toistaa sanat, joilla häntä puhuteltiin.

— Te, rouva!

Rouva Gros'kaan ei ollut muuttunut eilisestään. Sekä puku että ryhti olivat samat, mutta hän oli ilmeisesti hämillään, ja se seikka hyydytti hänen hymyään. Hän ryhtyi selittämään:

— Pyydän anteeksi, herra Baslèvre. Pelkään, että olen joutunut käyttämään hyväkseni jotain erehdystä. Aikomukseni oli ilmoittaa nimeni, mutta minulle ei suotu aikaa siihen. Ehdin tuskin sanoa mitään, kun ovenne jo avattiin.

Kuten hymy niin äänikin — yhä sentään sointuen — oli saanut jotain arvokasta sävyä, joka teki sen tuntemattomaksi, ilman että kumminkaan olisi voinut määritellä, missä suhteessa se oli muuttunut.

— Niin tosiaankin, änkytti vielä hra Baslèvre, — olin käskenyt… en näet odottanut teitä.

— Jos häiritsen, saatan yhtä hyvin tulla joskus toiste, milloin vain suvaitsette.

— Ette lainkaan häiritse, hyvä rouva. Koska kerran jo olette täällä, on yksinkertaisinta, että jäätte…

Hra Baslèvren tavallisesti niin lempeät piirteet näyttivät odottamattomasti kovettuvan, hänen ilmeensä kangistuvan sen mukaan kuin hän ponnisteli lausuakseen ajatuksensa. Hänen silmänsä eivät siirtyneet pois vieraan kasvoista, kuin olisivat ne tahtoneet tottua niihin.

Hän jatkoi:

— Hämmästyin sitä enemmän huomatessani teidän tulleen tänne, kun eilen illalla kirjoitin miehellenne…

Claire keskeytti:

— Minä tiedän sen.

— Onko hän näyttänyt teille kirjeeni?

— Sen johdosta juuri tulinkin?

— Hänen puolestaanko?

Ennen vastausta kului yksi noita pieniä tuokioita, joita syrjäiset todistajat tuskin huomaavatkaan, mutta jotka asiallisista itsestään tuntuvat pitkiltä kuin iäisyys. Sellaisia sattuu vain suuren liikutuksen tai vaikean ratkaisun hetkinä.

— Gustave ei lainkaan tiedä, että olen täällä, sanoi Claire viimein. — Voitte myöhemmin kertoa minun käyneen, jos katsotte tarpeelliseksi.

— Koskeeko asia siis teitä? kysyi hra Baslèvre kumealla äänellä.

Samassa hän huomasi, että vieras vielä seisoi.

— Mutta istukaahan toki ensin, olkaa hyvä… Hän osoitti nojatuolia. Rva Gros nyökäytti kiitokseksi päätään ja totteli.

Pieni asennon vaihdos riittää muuttamaan kasvojen valaistuksen; niinikään riittää mitätön keskeytys kokonaan hävittämään alkaneen liikutuksen. Kun nyt vieraan kasvot olivat asettuneet kävijäin kasvojen tavalliselle paikalle, pääsi hra Baslèvre taas itsensä herraksi. Hän katsoi yhä, mutta uskalsi jo arvostellakin. Ne olivatkin aivan tavalliset kasvot, eivät erikoisen kauniit eivätkä säännölliset. Ei voinut sanoa, että ne lumosivat, sillä niistä arvasi, etteivät ne sitä halunneetkaan tehdä. Päinvastoin henkivät ne äärimmäistä vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä sekä eräänlaista jatkuvaa ihmettelyä, jota lapset mahtavat tuntea heissä kehkeytyvän elämän edessä. Oli mahdollista, että Claire piti tuloansa aivan luonnollisena, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä erosta, mikä on tirehtöörin ja kirjurin välillä, eikä siitä häiriöstä, jota hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti.

»Mikä minun eilen oli?» ajatteli hra Baslèvre. »Hän ei enää näytäkään samanlaiselta.»

Voimakas vapautuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja hän kysyi kovalla äänellä:

— Tahtoisitteko tekin pyytää minulta jotain?

Kasvot vastasivat myöntävästi, mutta epäilys takerrutti sanat kurkkuun.

Päästen yhä varmempaan itsensä hallintaan hra Baslèvre jatkoi tiukasti:

— Onko pyyntönne niin vaikea, ettette rohkene sitä esittää?

Kasvoilla näkyi taas sama myöntävä ilme, mutta huuletkin liikahtivat vihdoin:

— Minä toivoisin… minä pyydän niin hartaasti… Gustave ja minä tahtoisimme niin mielellämme, että pysyisitte lupauksessanne!

— Ah! huudahti hra Baslèvre keveästi notkahtaen. — Vai senvuoksi te tulitte!

Hän pani käsivartensa ristiin pöydälle.

— Mutta ilmoitinhan teille, että minä sunnuntaina…

Hän keskeytti itsensä, kasvojen ilmeen muutos säikäytti häntä.

— Sunnuntaina tai jonakuna toisena päivänä… yhdentekevää! sopersi Claire, — kunhan vain ette kokonaan hylkää…!

— Ketä? Gustaveako?

— Meitä molempia.

— En ymmärrä.

— On vaikea lausua ajatuksensa niinkuin tahtoisi, ja kuitenkin sen pitäisi olla helppoa!… En tiedäkään miksi kangertelen…

Hymyn varjo, joka siihen asti vielä oli koristanut hänen huuliaan, hävisi jo sekin.

— Älkää turhaa ujostelko! kehoitti hra Baslèvre, laskien katseensa asiakirjoihin, kuin olisikin vain tuo varjo pitänyt sitä koholla.

He olivat hetken ääneti.

— Minä se keksin lähettää Gustaven teidän luoksenne, sanoi Claire äkkiä.

— Ihmettelinkin, myönsi hra Baslèvre hajamielisesti, — kuinka hän oli muistanut minut niin pitkän ajan takaa ja niin mitättömän asian yhteydessä…

— Mitättömän! huokasi Claire.

Hra Baslèvre jatkoi:

— Mistä te sitten tunsitte minut niin menetelläksenne?

— En minä teitä tuntenut. Tosin minulla oli Gustaven herättämiä hämäriä muistoja, mutta ennen muuta saattoi minut jonkinmoinen vaisto toivomaan teiltä sitä apua, tukea ja esimerkkiä, jota itse en kyennyt antamaan. Kun sitten näin teidät eilen omassa kodissamme, uskoin heti, etten ollutkaan erehtynyt, vaan että toivoni täyttyisi… Mutta kuultuani tänä aamuna, ettette enää tahtonut välittää Gustavesta…

— Tietääkseni olen hänestä kuitenkin jo huolehtinut! keskeytti hra Baslèvre taas epätahallisen jyrkästi.

Hän katsoi yhä papereihinsa, mutta omituisesti ne ikäänkuin näyttivät haluavan vajota pöydän sisään, siten lakatakseen olemasta hänen tiellään estämässä häntä nostamasta katsettaan takaisin kasvoihin.

— Olette kyllä, vastasi Claire, — ja minun olisikin pitänyt aloittaa kiittämällä teitä siitä. En sentähden rohkenekaan jatkaa…

Alkoi uusi hiljaisuus. Tuntui siltä, kuin he äänettöminä saisivat kaiken parhaiten sanotuksi. Kumpikaan ei liikahtanut.

Äkkiä hra Baslèvre kohotti päänsä ja kääntyi päättäväisesti kasvojen puoleen, tahtoen pakottaa ne muuttumaan silmissään aivan tavallisiksi.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän, — että minun on vaikea käsittää, niihin te pyritte koettaessanne lähentää minua mieheenne, ja mitä te vielä haluatte. Ensin Gustave tuli tänne eilen. Me tuskin tunsimme toisemme. Emme olleet tavanneet ties' kuinka moneen vuoteen. En osaisi sitä laskeakaan. Sain kumminkin tietää, että hän asui Parisissa kuten minäkin, ja että jos hän oikein olisi tahtonut, hän kyllä olisi voinut solmia yhteen katkenneet langat. Kun hän siis tuli, teki hän sen vedotakseen joko asemaani tai luottooni, ja ymmärrätte kai, että sellainen toteamus jäykistytti. Yhtäkaikki minä otin hänet vastaan. Oli kysymyksessä pelastaa hänet menettämästä paikkaansa, jonka vaatimattomuuskin saattoi minut olettamaan, että se tulolähteenä oli hänelle tuiki tarpeellinen. Minä koetan ja saavutankin mitä hän halusi, riennän häntä rauhoittamaan ja tapaan hänet… mistä? Mukavasta asunnosta, jonka vuokraksi kirjurin palkka tuskin riittänee! Paikka ei siis ollutkaan välttämätön, eikä sen menettäminen olisi merkinnyt mitään romahdusta. Minkätähden hän siis tuli? Ja minkätähden te itse vielä nyt pyydätte minua solmimaan uudestaan siteitä, joista ennenkään ei ole ollut vähä?

Hän kiihtyi sitä enemmän, kun puhuminen vapautti hänet suuresta joukosta eilisestä lähtien kasaantuneita sekavia ajatuksia, ja kun hän pelkäsi, ettei pääsisi loppuun asti.

— Vielä sananen, jatkoi hän. — Sitten minä lopetan! Te vakuutatte, että Gustave tuli teidän lähettämänänne, ja koska te luotitte minun vaikutusvaltaani… Minkälaiseen vaikutusvaltaan? Minkälaisilta vaikutuksilta miestänne sitten olisi suojeltava? Ja kuinka minä voisin sitä tehdä, kun ei hän enää ihmisikään ole ollut näköpiirissäni? Mutta minä menen vielä pitemmälle: Otaksukaamme, että onnistun siksi hyvin eläytymään merkillisiin olosuhteisiinne, että päätän koettaa teidän mieliksenne, — kuuntelisiko hän neuvojani? Kuka takaa, ettei hän pitäisi loukkauksena puuttumista tapoihinsa, ja etten minä, huolimatta ponnistuksistani välttää…

Hra Baslèvren lause jäi kesken; hän hämmästyi puheensa suuntaa.

— Ei, rouva, päätti hän. — Sen perusteella, mitä eilen illalla näin, on minulla oikeus näin määritellä tilanne. Minun sijassani olisi ehkä moni muu osoittanut paljon vähemmän hyvää tahtoa.

Hän pysähtyi. Mutta kuta lähemmäksi loppua hän oli tullut, sitä epävarmemmaksi hänen äänensä oli käynyt. Arvaamattoman ristiriitaisesti hän vakuuttaessaan voimallisimmillaan, ettei enää tahtonut ryhtyä mihinkään Gustaven hyväksi, oli tuntenut, kuinka mielellään hän kumminkin halusi venyttää tätä keskustelua.

— Aivan niin! sanoi Claire niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla. — Olette oikeassa…

Hra Baslèvre luuli hänen aikovan lähteä, ja ajatus, että kasvot pian katoaisivat, kouristi häntä.

— Oikeassa? Mahdollisesti, mutta en vielä tiedä. Päästäksemme siitä perille täytyisi minun saada vastaukset kysymyksiini.

Kasvot sammuivat.

— Kuinka vastata, kun pitäisi selittää sellaista, mikä ei ole selvää itsellenikään! Enintään voin esittää miehestäni joitakin arveluja. En muuttaakseni teidän käsitystänne, mutta koska hän, sellaisena kuin on, on enemmän arvoinen kuin miltä hän näyttää. Jos hän näytti unohtaneen teidät, oli se vain arkuutta, pahimmassa tapauksessa kevytmielisyyttä. Kaikissa tapauksissa hän on puhunut teistä ja usein. Ja juuri sen perusteella, mitä hän teistä oli sanonut, heräsi minussa ajatus vedota teihin… Kevytmielisyys! se juuri on hänen paheensa. Ilman sitä en välittäisikään tuosta halvasta paikasta, jonka meille pelastitte. Hän pysyy siinä, koska se tuottaa hänelle vain vähän työtä; mutta minä katson asiaa toisilla silmillä. Ajatelkaa, että tämän paikan vuoksi tiedän Gustaven joka päivä olevan turvassa itseltään ja seikkailuilta muutaman tunnin ajan!… Ah! vaikk'ette olisikaan tehnyt muuta kuin säilyttänyt minulle tämän varmuuden, olisi jo se ollut unohtumaton palvelus… Eilen en tahtonut sitä sanoa, kun hän oli saapuvilla, mutta tänään ainakin on teidän se tiedettävä… Muuten… minä hairahduin, tunnen sen… pyydän anteeksi enkä vaadi enää mitään.

Nyt hän varmastikin lähtee.

Ajattelemattomalla liikkeellä hra Baslèvre levitti; käsivartensa.

— Odottakaa! huudahti hän.

Claire vaipui tottelevaisesti takaisin nojatuoliin; ja hra Baslèvre rupesi uudestaan katsomaan häneen, ymmärtämättä enempää äskeistä mielenpurkaustaan kuin sitä pelkoakaan, jota hän tunsi vieraansa välttämättömän poistumisen suhteen.

Hän jatkoi kuin itsekseen:

— Teille ovat siis hänen pakolliset virkatuntinsa ainoat rauhalliset?

Huomatessaan, että Claire vaikeni, hra Baslèvre nousi ylös ja alkoi miettiväisenä kulkea edestakaisin huoneessa. Hänestä rupesi tuntumaan ilkeältä, kuin olisi hän jossain määrin ollut vastuullinen siitä tilanteesta, minkä Claire vaikenemisellaan myönsi vallitsevan; ja käsittämättä oikein miksi, hän olisi mielellään tahtonut saada siitä aivan tyhjentävätkin tiedot.

— Eniten ihmetyttää minua se, ryhtyi hän taas puhumaan, — että Gustave ollenkaan on saattanut alistua säännölliseen työhön. Nuorena hän tuntui synnynnäisesti huikentelevaiselta. Teidän vaikutuksenne häneen on täytynyt olla syvä, kun tällainen muutos on voinut tapahtua!…

— Tai on se aiheutunut rahan tarpeesta, sanoi Claire lempeästi.

— Mutta isä Gros'tähän pidettiin rikkaana.

— Pidettiin… niin, — sanoi Claire vielä.

— Eikö hän siis ollutkaan?

— Ei.

Hra Baslèvre naurahti väkinäisesti.

— Sitä se kirjaileminen tekee! Joko Gustave harjoitti sitä, kun menitte naimisiin hänen kanssaan?… Ja mitä hän sitten saa aikaan? — intti hra Baslèvre, tuntien äkillistä halua halventaa Gustavea. — Ei kukaan tunne hänen kirjallisuuttaan.

— Ei kukaan… kertasi Claire kuin kaiku.

Hra Baslèvre käveli vielä yhden kierroksen ja istuutui sitten kiivaasti Clairen naapuriksi erääseen toiseen nojatuoliin.

— Missä te oikeastaan tutustuitte häneen? kysyi hän. — Te ette ole hänen seutulaisensa; ainakaan ette ole sen näköinen ettekä niin puhukaan. Olette niin erilainenkin kuin hän!

Claire pysyi vielä ääneti, mutta kohotti katseensa kummastellen kysymystä, jota mikään ei ollut oikeuttanut eikä valmistanut.

Hra Baslèvre ymmärsi, puri huultaan ja poistui nojatuolista.

— Tahdoin vain saada valaistusta asiaan, mutta tietysti peräydyn, jos pidätte minua tungettelevana…

Hän aloitti uudestaan koneellisen vaelluksensa. Hän tunsi selvästi, että keskustelu hänen tahtomattaan oli saanut sovinnaisuudesta poikkeavan käänteen. Hän ei koskaan ollut osoittanut tällaista uteliaisuutta kenenkään naisen suhteen.

Hän säpsähti: Claire ryhtyi puhumaan.

— Jos teidän tyydyttämiseksenne riittää tunnustus, joka ei olekaan mikään tunnustus, niin miksi vaikenisin? On totta, että Gustave ja minä olemme kehittyneet hyvin erilaisiksi. Minun vanhempani, jotka edeltäpäin huomasivat niin käyvän, vastustivat avioliittoani. Mutta minä en välittänyt heistä. Vanhempiensa kokemukseen ei koskaan luota, kun on mieltynyt viehättävään olentoon, joka hänkin rakastaa… sillä hän rakasti minua…

Lause keskeytyi hetkiseksi, ikäänkuin antaakseen tirehtöörin virkahuoneelle aikaa tottua tähän sanaan, jota se ei milloinkaan ollut mahtanut kuulla. Hra Baslèvrekin pysähtyi. Claire jatkoi:

Hän rakastaa minua vieläkin… ainakin minä tahdon uskoa niin… hänellä on niin monta tapaa rakastaa!…

Hra Baslèvre ravisti hartioitaan:

— En tahdo tietää niitä.

Lyhyesti: uneksittuani tuesta, tahdosta ja voimasta huomasinkin olevani tekemisissä lapsen kanssa — suuren lapsen, jota täytyy ohjata ja toruakin välistä… Älkää siis ihmetelkö, että olen toivonut hänelle miehistä ystävää. On niin paljon asioita, joiden suhteen nainen on voimaton tai taitamaton, ja jotka ainoastaan mies voi hoitaa ja järjestää! Mutta mistä hän on löydettävissä? En ollenkaan tunne Gustaven nykyisiä ystäviä. Jos heitä lainkaan on, niin minkä lienevät arvoisia!

Claire oli vähitellen kääntynyt hra Baslèvreen päin, joka seisoi paikallaan ja tunsi kirkkaan katseen suuntautuvan itseensä.

— Ja näin ollen minä asetin toivoni teihin… niin juuri, teihin minä sen asetin… en sen vuoksi, että kykenitte auttamaan meitä virkavaikeuksissa, vaan koska kuvittelin, että päästäksenne sinne, missä olitte, teidän ehdottomasti oli täytynyt kulkea oikeita teitä. Kaukaa te näytitte minusta ainoalta henkilöltä, jolle ilman pilkan vaaraa olisin saattanut uskoa huoleni, mitä tässä nyt nöyrästi olenkin tekemässä. Oi, minä tiedän kyllä, että tapaukseni on mitä tavallisin: vaimo tahtomassa varjella miestään ja vähän vastoin tämän tahtoakin — sellaista näkee joka päivä. Elävässä elämässä kohtaa paljon kirvelevämpääkin onnettomuutta kuin tämä minun, mutta se ei vaikuta asiaan! Jokainen pitää omia huoliaan ainoina, ja jo jonkun aikaa ovat minun olleet…

Sanat olivat sortumaisillaan valitukseksi.

— Minun huoleni ovat sanomattomat…

Hiipivä väristys puistatti hra Baslèvrea, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli taas yhtä kykenemätön toimimaan tai puhumaan kuin alussa: hän vain heijasti noita kasvoja ja vastasi äänettömänä kaikuna tuohon ääneen.

Pitäen vaikenemista vastauksen veroisena kirkkaat silmät kääntyivät pois.

— Minusta tuntuu, että tietäessänne tämän, teidän on helpompi antaa minulle anteeksi ensimmäinen pyyntöni. On vaikea suoraa päätä suostua pitkän toivomuksen kaikkiin kohtiin. Minä olen myöskin niitä, jotka eivät koskaan tahdo jättää mitään hämärän peittoon. En olisi voinut poistua täältä, jos teihin olisi jäänyt yksikään epäilys. Tulin tänne ennen kaikkea mieheni vuoksi…

— Koska häntä rakastatte… keskeytti hra Baslèvre sisäisen voiman pakottamana, joka vaati, että se hänelle toistettaisiin.

— Koska olitte ollut hänen ystävänsä, vaikka kauan aikaa sitten.

— Oi! oikaisi hra Baslèvre taas tahtomattaan, — hänen toverinsa… en mitään muuta.

Claire oli pehmeästi noussut seisomaan.

— Hänen toverinsa, kuten tahdotte… Sana on ehdonvallan asia, etenkin kun en minä eikä hänkään — minä lupaan sen teille — enää aio teitä tuskastuttaa…

Seisoen yhä liikahtamatta hra Baslèvre näki Clairen kulkevan ovea kohti. Sen mukaan kuin poistuva sitä läheni, hra Baslèvre tunsi sydämensä jähmettyvän, kuin hän olisi kesän helteestä siirtynyt tammikuun pakkaseen.

Mitä ajatuksia liikkui hänen päässään? Tai oliko hän ylimalkaan varma siitä, että ajatteli yhtään mitään? Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nuo kasvot uudestaan olivat ilmestyneet hänen näköpiiriinsä, hänen päätöksensä oli jo ollut valmis, ilman että hän edes oli yrittänytkään sitä harkita. Ainoastaan naurettavaisuuden ja oman arvostelun pelko olivat tähän asti sulkeneet hänen huulensa.

Clairen käsi tarttui jo ovenripaan. Vielä hetkinen ja hra Baslèvre olisi kaiken ikänsä saanut katua, ettei uskaltanut!

Mutta juuri silloin hän kysyi tuntemattomaksi painuneella äänellä:

— Miks'ette voi odottaa vastaustani? Ensi sunnuntaina, siis ylihuomennako teille sopisi?

Hän epäröi vielä viimeisen kerran, mutta voitti itsensä:

— Olkoon menneeksi, minä tulen.

Nämä neljä kevyttä sanaa lehahtivat ilmaan kuin lumihiutaleet. Voiko kokonaisen kohtalon ratkaisu sisältyä neljään ainoaan sanaan?

Kasvot kirkastuivat.

— Ah! Tiesinhän, että uskoessani asiani teille…

Samassa ovi avattiin koputuksetta. Vahtimestari tuli taas paperi sormissaan.

— Sunnuntaina siis! sanoi hra Baslèvre, antamatta Clairen päättää lausettaan.

— Niin, sunnuntaina, kertasi Claire.

He hyvästelivät loitolta ja arvokkaasti. Hra Baslèvresta tuntui senjälkeen, että kaikki valo sammui. Kasvot olivat kadonneet.

— Mitä vielä? kysyi hän vahtimestarilta ankaralla äänellä.

— Eräs toinen nainen, herra johtaja…

— En ole enää hänen tavattavissaan.

Vahtimestari ojensi paperiaan.

— Hän antoi nimensä.

Hra Baslèvre luki nopealla silmäyksellä: »Neiti Fouille.» Se oli kirjoitettu tukevalla ja rauhallisella käsialalla.

— Hän vakuuttaa…

— Vakuuttakoon mitä tahtoo, mutta jättäköön minut rauhaan ja yksin ennen kaikkea!

Samalla hetkellä Claire kulki eteisen poikki sivuuttaen neiti Fouillen. Luullen, että häntä tultiin kutsumaan, tämä kohotti päänsä. Eikä Clairekaan puolestaan voinut olla katsomatta henkilöön, joka häneen katsoi. Hän näki nuhteettoman opettajattaren kasvot, vähäpätöiset ja lempeät; ja koska hän oli onnellinen ja onni aina pyrkii näyttäytymään ulospäinkin, hän kumarsi ja hymyili. Neiti Fouille teki samoin.

Ihminen ei milloinkaan tule tarkanneeksi elämän kaikkien säikeiden yhteyttä. Mitä yhteistä olisikaan ollut kahdella olennolla, jotka sattumalta sivusivat toisensa jonkun ministeriön käytävissä!

Claire hävisi. Vahtimestari palasi:

— Ei ennen seuraavaa vastaanottoa… Maanantaina, jos haluatte…

— Voi, hyvä Jumala! huokasi neiti Fouille.

Hän oli kahden vaiheilla. Kuitenkin hän kokosi laukkunsa ja sateenvarjonsa ja lisäsi sävyisästi:

Hyvä on… minä tulen uudestaan.

Istuen keventynein mielin virkahuoneessaan ja aavistamatta mitään siitä hiljaisesta näytelmästä, joka seinän takana näyteltiin, hra Baslèvre juuri tällöin tarttui taas johonkin asiapaperiin:

»Yvetot'n kauppakamarin puheenjohtaja Herra Kauppaministerille…»

Mutta sanat hyppelehtivät; hra Baslèvren oli vaikea seurata niitä. Hän luuli keskeyttäneensä vain työnsä, mutta olikin keskeyttänyt elämänsä.