II

Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat, olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa. Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään… Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama tekosyy:

— Oletteko saanut tietoja?

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan, ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja paljastaa peitettävänsä.

Hra Baslèvre sanoi:

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä…

Hra Baslèvre huomautti puolestaan:

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne…» Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

— Kukaton koti on sieluton koti.

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi, jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja autettava sitä toista… jos hän palaisi? Sitäkin!… Toistaiseksi kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen kirjoitetun ainoan lauseen:

»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi masentuneena:

— Kaikki on lopussa.

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille toiselle taas viraston ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan jäi.

Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:

— Kieltäymys, on sekin sana!

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko herra tirehtööri taas sairas?

Hra Baslèvre avasi silmänsä.

— Sairas?… En lainkaan… Kiireellinen asia, sanoitte…

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla, palaa kotiin…

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Itsekin juuri… Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun asti.

— Minä toivoin… sopersi sihteeri pettyneenä.

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi lukea:

»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.

»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille…»

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas tuo tuttu hymy, huolimatta sen toisen paluusta. Epätoivoissaan hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä, ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt hänet samaa tietä takaisin…

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault… hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä mainiosti voi kiertää.

Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:

— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?

Toinen vastasi:

— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä teki, että se toinenkin niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi lemmitylle.

Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään asian, jonka hän minulle esitti.

— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?

— Luultavasti… saa nähdä… Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi… aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan. Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti…

— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.

Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:

— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.

Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.

— Tällaisen asian. Se koskee teitä.

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren — hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!…

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä — selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu ilmoittamaan erinäisiä… yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt, saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä…

Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:

— Niin no, jos se on teille mieluista… tai edullista…

— Mieluista kyllä… edullista ei.

Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa olen hyvin liikutettu… kovin liikutettu…

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin hänen avukseen.

— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.

Hän oli muistelevinaan nimeä.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Ai, Gros… Gustave Gros… Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.

— Että hänellä on otsaa…

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään, sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Mitä?

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen voisitte ehkä…

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?… Hänhän on ollut poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte jutun… jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän sydämellänne, niin…

Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En lainkaan ole puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, — kuinka rohkenisinkaan…

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä vaaralliseksi.

— Mitä asiapaperiin tulee… jatkoi hra Baslèvre.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän. — Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni, olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

— Hyvä on.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Milloin asianomainen tulee?

— Kai huomenna… heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne, että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää, että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi. Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

— Näkemiin.

Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita laskeutuessaan.

Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.

Sitten hän sanoi:

»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se toinen mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille molemmille.

Baslèvre.»

Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan. Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.

Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren viertä.

Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut…

— Mitä, oletteko jo palannut?

Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa takaa, mutta tuskin huomattavasti.

— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.

— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana…

— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.

— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?

Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.

— Olen aina tyytyväinen… silloinkin, kun minun on riennettävä tunnille, kuten nyt.

— Huomenna siis… ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.

— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.

Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.

Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä, ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain tekemisissä keskenään…

Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena — jos se vain oli totta — Clairen vapautus!…