Roomalaiset.

Rooman vanhin historia perustuu ainoastaan epävarmoihin tarinoihin. Vasta gallialaisten hyökkäyksestä maahan (noin vuodesta 390 asti) voidaan katsoa täysin luotettavan historian alkavan.

Siinä maassa, jonka nimi nyt on Italia, asui muinaiseen aikaan monta eri kansan heimoa. Pohjoisosa, Gallia cisalpina, s.o. "Alppein etelänpuoleinen Gallia", ei oikeastaan kuulunut Italiaan, vaan se, kuten nimestäkin näkyy, luettiin Galliaan. Tämä maa, Padus- (Po-) joen jakama kahteen puolikkaasen, oli metsäinen, hedelmällinen ja kuuluisa terveellisestä ilmastaan. Asujamet olivat myöskin gallialaista heimoa. Keskiosassa, jota varsinkin sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa: etrurilaiset, sabinalaiset; ja latinalaiset. Etrurilaiset, joita vahva pappishallitus piti koossa, pääsivät aikaisin korkeammalle sivistysasteelle kuin muut heimot; he harjoittivat laveaa kauppaa, heillä oli omituinen hyvin kehittynyt rakennustaide, ja varsinkin heidän poltetut saviteoksensa olivat huomattavat. Sabinalaiset, joita mahtavain sukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. Latinalaiset, joiden yhteiskunta oli luonteeltaan kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin Alba Longa, sittemmin Rooma. Näiden kolmen heimon asuinala on hedelmällinen seutu, jonka läpi Apenninein raitis vuori-ilma virtailee; luonnonlaatuun katsoen voi se elättää suuren ja elinvoimaisen väestön. "Ison-Kreikan" kaupungit, varsinkin Kuma (Cumae) ynnä sen siirtopaikka Neapoli, ja dorialainen Tarentum, antoivat lähimmälle ympäristölle helleniläisen luonteen ja levittivät tärkeitä sivistyssiemeniä varsinaiseen Italiaan.

Rooma, ollen seudussa, jossa etrurilaisten, sabinalaisten ja latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutuksia kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Pakolaisia ja irtolaisia oli, kuten tarina kertoo, kaupungin vanhin väestö, kuitenkin sukuperältään latinalainen. Sitte mainitaan sabinalaisia sinne muuttaneen. Ja viimein etrurilaiset pitkälle kehittyneen hallitusmuotonsa kautta mahtavasti vaikuttivat siihen. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa näkyi kaksi jyrkkää vastakohtaa, sabinalais-etrurilainen ylimysvalta ja latinalainen kansanvalta, keskenään taistelleen.

Roomalaisten luonteessa oli varsinkin huomattavana kylmäkiskoinen vakavuus ja pirteä järkevyys, joka enemmin taipui jokapäiväiseen toimeliaisuuteen kuin runollisuuteen tai tieteelliseen tutkimukseen. Roomalaisella ei ollut kreikkalaisen kevyttä suloutta, vaan sen sijaan etevä arvokkaisuus ja horjumaton luonteenlujuus.

Tarumainen aika.

Kuninkaat.

Romulus. Alba Longassa hallitsi kuningas Numitor, jonka nuorempi veli Amulius sysäsi valtaistuimelta. Anastaja Amulius määräsi sitte Numitorin tyttären Rea Silvian vestaaliksi eli Vesta-jumalattaren papiksi, jonka piti elää ikänsä ainaisessa neitsyydessä. Siten hän toivoi voivansa estää Rea Silviaa tulemasta äitiksi ja poikia ilmestymästä, jotka voisivat rangaista häntä. Mutta Rea Silvialle syntyi kuitenkin kaksoispojat Romulus ja Remus, joiden isäksi hän sanoi sotajumalaa Marsia. Amulius panetti molemmat äsken syntyneet pojat arkkuun, joka sitte heitettiin Tiber-jokeen. Mutta joki oli silloin tulvillaan yli reunojensa, niin ett'ei päästy oikeaan virran uomaan asti. Täyttääkseen kuninkaan käskyä panivat palvelijat arkun niin kauas veteen, kuin helposti pääsivät. Vaan kun vesi laskeutui, jäikin siis arkku kuivalle. Kerrotaan silloin naarassuden läheisiltä vuorilta tulleen sinne hentojen lasten itkua kohti ja säälistä hoitaneen niitä. Siitä tilasta löysi lapset eräs paimen, vei kotiinsa ja kasvatti heidät.

Romulus ja Remus kasvoivat reippaiksi nuorukaisiksi ja vahvistivat voimiansa ajelemalla metsän petoja ja taistelemalla ympäristön rosvoja vastaan. Mutta nämä kerran ottivat kiinni Remuksen ja veivät Numitorin luo, syyttäen Remuksen raastaneen hänen maitansa. Paimen silloin ilmoitti Romulukselle, mitä tiesi heidän syntyperästään, ja Numitor tuli vakuutetuksi, että Remus oli hänen tyttärensä poika. Veljekset kokosivat joukon nuorukaisia, surmasivat Amuliuksen ja saattoivat Numitorin jälleen kuninkaaksi.

Vaan nyt alkoi veljesten tehdä mieli perustaa kaupunki siihen paikkaan, johon heidät oli jokeen heitetty ja jossa he olivat kasvaneet. He saivatkin luvan. Ympäristön paimenet tulivat tämän uuden yhteiskunnan ensimmäisiksi asukkaiksi. Kun kaupunki oli perustettu, alkoi veljesten kesken riita vallasta ja etevämmyydestä; sillä he kun olivat kaksoiset, eikä siis ikä voinut ratkaista, kumpaisellako oli oikeus antaa nimi uudelle kaupungille ja hallita sitä, tuli tuosta riita, kunnes he viimein sopivat ratkasemaan asian lintujen lentoa tarkastamalla ja sen mukaan. Romulus asettui sitä varten Palatinus- ja Remus Aventinus-kukkulalle. Ensin näkyi Remukselle sovittu merkki, kuusi korppikotkaa. Mutta kun heti sen jälkeen Romulukselle näkyi kaksitoista kotkaa, niin kumpaistakin veljestä oma puolueensa tervehti kuninkaaksi. Siinä tilaisuudessa Romulus tappoi veljensä. Toinen tarina kertoo Remuksen, veljeänsä pilkatakseen, hypänneen alotetun muurin yli, ja silloin kiukustuneen Romuluksen surmanneen hänet, sanoen: "Käyköön samoin jokaiselle, joka yrittää nousemaan minun muurieni ylitse!" Romulus siis pääsi yksin valtaan ja uusi kaupunki nimitettiin hänen nimensä mukaan. Roomalaiset, lukien vuosiansa kaupungin perustuksesta, olettivat tämä tapahtuneen vuonna 753 e.Kr.

Houkutellakseen enemmän väkeä kaupunkiin julisti Romulus sen pyhäksi turvapaikaksi. Hänen kerrotaan myöskin asettaneen alussa 1O0 arvokkainta miestä pysyväiseksi neuvoskunnaksi eli senaatiksi sekä panneen toimeen muutamia jumalanpalvelus-menoja.

Kun uudessa yhteiskunnassa ei ollut vaimoja, eivätkä naapurikansat vapaaehtoisesti antautuneet avioliiton rakentamisiin sen kanssa, päätti Romulus viekkaudella ottaa, mitä ei muuten saanut. Hän valmisti juhlalliset leikit merenjumalan Neptunuksen kunniaksi ja kutsui naapureja niihin tulemaan. Suuri joukko myöskin tuli, varsinkin sabinalaisia. Keskellä leikkejä Rooman nuorukaiset, nähtyään sovitun merkin, sivalsivat miekkansa ja ryöstivät suuren joukon neitosia.

Loukatut isät valmistautuivat taisteluun. Sabinalaiset, jotka olivat mahtavimmat, marssivat suurena joukkona Rooman alueelle. Siitä syttyneen taistelun aikana juoksivat sabinalaiset naiset, jotka nyt olivat roomalaisten vaimoina, tukka hajalla ja vaatteet revittyinä, isäinsä ja miestensä väliin sekä taivuttivat rukouksillaan ja kyyneleillään heidät lopettamaan sodan. Liitto tehtiin, jonka mukaan roomalaiset ja sabinalaiset liittyivät yhdeksi kansaksi, mutta hallituspaikaksi tuli Rooma. Sata sabinalaista sijoitettiin senaattiin ja Romuluksen piti ottaa hallituskumppaniksensa sabinalaisten kuningas Tatius. Kohta sen jälkeen Tatius kuitenkin eräässä kapinassa surmattiin ja tarinan mukaan senaattorit murhasivat Romuluksen.

Varmaankin tässä tarinassa on monta piirrettä Rooman vanhimmasta tilasta. Latinalainen alkuväestö ja sittemmin siirtyneet sabinalaiset näyttävät siis olleen kahtena yhteiskuntana, toinen Palatinus-, toinen Aventinus-kukkulalla. Romulus ja Remus ovat näiden kahden yhteiskunnan vertauskuvia. Tarina perustajasta, jota muka susi imetti ja joka ennemmin surmasi veljensä kuin salli muuriensa yli kenenkään nousta, on myöskin sepitty aivan Rooman kansan hengen ja käsitystavan mukaan.

Tarkvinius Superbus, Rooman viimeinen kuningas, oli suvultaan etrurilainen ja sai Superbus- (tyrannin-) nimen ankaruutensa ja ylpeytensä tähden. Murhattuaan edelläkävijänsä Servius Tulliuksen toimitti hän myöskin monta hänen ystäväänsä, valtakunnan ylhäisimpiä miehiä, mestatuksi tai maanpakoon ajetuksi. Alussa oli hänellä menestystä, koskapahan Rooman herruus latinalaiskansojen yli hänen toimestaan uudistui ja vahvistui. Roomaan rakennettiin muhkeita kartanoita. Niistä ensi sijassa mainittakoon Kapitoliumille perustettu temppeli, pyhitetty kolmelle etevimmälle jumalalle, Jupiterille, Junolle ja Minervalle, sekä koristettu jumalain kuvilla. Sitä paitsi rakennutti hän valmiiksi suuren Circus Maximus rakennuksen, jossa julkiset leikit pidettiin, ja teetti suuret viemärit eli kloakit vetämään pois likavesiä kaupungista.

Mutta Tarkviniuksen piirittäessä Ardea-kaupunkia sattui tapaus, jonka tähden hänet karkoitettiin kuninkaan istuimelta. Kun muutamat kuninkaan miehistä olivat hänen poikansa Sextuksen luona, johtui puhe heidän vaimoihinsa, ja he rupesivat kiistelemään, kuka heistä olisi kiitettävin. Eräs läsnäolijoista Kollatinus sanoi: "No hyvä, nouskaame ratsujemme selkään ja lähtekäämme katsomaan vaimojamme. Miehen äkkiarvaamaton tulo on kyllä hyvä koetuskeino." Ehdotus miellytti, ja kiireesti lähdettiin Roomaan. Kuninkaan poikain vaimot elivät iloiten ja pitoja pitäen. Sitte läksivät he Kollatia-kaupunkiin, jossa huomattiin Kollatinuksen vaimon Lukretian vielä myöhään yöllä istuvan palvelustyttöjensä keskellä villoja kehräämässä. Kunniapalkinto määrättiinkin hänelle.

Muutamain päiväin kuluttua saapui Sextus, Kollatinuksen tietämättä, Kollatiaan ja teki kavalasti väkivaltaa Lukretialle. Hänen lähdettyään kutsui vaimo isänsä, miehensä sekä muutamia sukulaisia, kertoi heille häväistyksensä, vaati heitä kostamaan ja sysäsi itse puukon sydämmeensä. Todistajain joukossa oli myöskin Brutus, kuninkaan sukulainen. Hän oli ainoastaan siten säilynyt kuninkaan epäluuloiselta julmuudelta, että oli olevinaan mielipuoli. Tämä Brutus nyt veti puukon pois haavasta ja vaati läsnäolijoita karkoittamaan Tarkviniusten sukua ja poistamaan kuninkuutta. Kapina, joka siitä alkoi, saattoikin kohta toivotun tarkoituksen perille.

Tasavallan perustus (509).

Kun nyt kuninkaan valta oli poistettu, annettiin hallitusvalta kahdelle joka vuosi valittavalle konsulille, jotka alussa käyttivät samaa valtaa kuin kuninkaat. Arvon merkiksi seurasi heitä 12 liktoria, jotka kukin kantoivat vitsakimppua ja siihen pistettyä kirvestä. Ensimmäiset tähän arvoon valitut olivat vapautustyön molemmat johtajat Brutus ja Kollatinus. Nuoren tasavallan täytyi heti olla valmiina kestämään sekä sisällistä salaliittoa että ulkonaista sotaa.

Ylhäissukuisten nuorukaisten joukossa oli Roomassa montakin, jotka kaipasivat vallatonta elämää, jota olivat saaneet kuningasvallan aikana vapaasti harjoittaa, ja olivat nyt kiukuissaan, että uuden valtiomuodon mukaan oli kaikilla sama laki. He salaa päättivät avata Rooman portit. Tarkviniukselle. Mutta ennen kuin sanansaattajat, jotka he aikoivat lähettää karkoitetun kuninkaan luo, ehtivät lähteä, tuli salaliitto ilmi. Syylliset vietiin vangittuina konsulien eteen, jotka istuivat virkaistuimillaan tuomitsemassa. Ylhäiset nuorukaiset olivat sidotut, häpeäpatsaihin; kaikkein hämmästykseksi oli heidän joukossaan kaksi Brutuksen poikaa ja kaksi Kollatiuksen veljenpoikaa. Horjumattoman vakavasti katseli Brutus, miten hänen poikiansa, niinkuin muitakin salaliittolaisia, ruoskittiin vitsoilla ja miten heidät sitte mestattiin kirveellä, vaikka kyllä hänen isälliset tunteensa näkyivät rangaistusta toimeen pannessa. Kollatinuksen, jolla ei ollut yhtä suurta mielenlujuutta, täytyi, varsinkin siitä syystä, että hän kuului Tarkvinius-sukuun, luopua virastaan ja lähteä maanpakoon. Kohta sen jälkeen kaatui Brutus kaksintaitelussa erästä Tarkviniuksen poikaa vastaan.

Horatius Kokles. Tarkvinius oli yllyttänyt etrurilaisten mahtavan kuninkaan Porsennan sotaan Roomaa vastaan. Tämä oli voittajana tulossa suuren sotajoukon kanssa ja hänen onnistui saada kaupunki piiritetyksi. Ainoastaan Tiber-joki esti häntä enää kaupunkiin pääsemästä; hän ryntäsi sodanhimoisen joukkonsa kanssa sillalle, joka joen molemmat rannat yhdisti. Pieni joukko roomalaisia, jotka olivat sillalla vahdissa, läksi pakoon. Ainoastaan yksi mies Horatius Kokles, jäi sillan korvalle seisomaan. Kaksi muuta, tämän urhollisen esimerkistä rohkaistuen, liittyi häneen, ja ne kolme miestä, sillan portin teljeten, estivät sillä tavoin kilvillänsä ja miekoillansa vihollisrynnäkköä. Sill'aikaa revittiin puusiltaa heidän takanansa; viimeiseen lautaan ryhtyessään huusivat roomalaiset omillensa, että nyt itsensä pelastakoot. Kaksi menikin takaisin, vaan Horatius jäi yksiksensä ja taisteli, kunnes silta hänen takaansa romahti veteen. Sitte hyppäsi hän kaikin aseineen virtavaan jokeen. Ja rohkeasti ui hän omiensa luo, jotka riemuten nostivat hänet virrasta. Vihollisten heittokeihäät eivät tavanneet häntä.

Mucius Scaevola. Vaikka vihollisten kuningas siis ei voinutkaan päästä itse kaupunkiin, esti hän kuitenkin kaiken tavaran tuonnin ja uhkasi nälkään näännyttää hätäytyneen kaupungin. Silloin päätti eräs ylevä nuorukainen, Mucius, tehdä jalon teon, saattaaksensa viholliset hämmästykseen. Hän meni yksinään vihollisten leiriin, pitäen väkipuukkoa salassa viittansa alla. Estämättä pääsi hän kuninkaallisen teltan eteen, jossa sotaväelle juuri palkkaa maksettiin. Mucius, tuntematta kuningasta, töytäsi sen päälle, jota useimmat sotamiehet puhuttelivat, ja puukotti kuninkaallisen kirjurin kuoliaaksi. Sotamiehet paikalla ottivat tuntemattoman kiinni, ryöstivät hänen aseensa ja veivät hänet kuningas Porsennan eteen. Pelkäämättä lausui jalo nuorukainen: "Nimeni on Mucius, olen Rooman kansalainen ja tahdoin tappaa isänmaani vihollisen. Koska olen erehtynyt, tahdon sinulle tunnustaa, ett'en ole ainoa henkeäsi väijymässä." Kuningas peljästyi ja uhkasi poltattaa hänet, jos ei ilmoittanut kaikkia salaliitossa olevia. Roomalainen nuorukainen ei sanaakaan vastannut enää, vaan paljasti oikean käsivartensa, meni likellä olevalle hiilokselle, pisti, kasvojansa väräyttämättä, kätensä tuleen ja antoi sen siinä palaa hiljakseen. Ympärillä seisovaiset hämmästyivät ja ihmettelivät, ja kuningas huusi: "Mene, mene rankasematta! Olet ollut vihollisempi itsellesi kuin minulle. Minä soisin, että tuommoinen urhollisuus sotisi minunkin puolestani!"

Kuningas peljästyi sellaisia miehiä ja tarjosi nyt itse roomalaisille rauhaa. Rooman täytyi antaa muutamia kansalaisia pantiksi ja ennen etrurilaisilta valloittamansa maa takaisin.

Kansa korkeasti ylisti Horatius Koklesta ja Muciusta ja antoi heille runsaita lahjoja; Mucius sai kunnianimen Scaevola, s.o. "vasenkätinen", ja tämän nimen perivät myöskin hänen jälkeisensä.

Kloelia. Roomalaisten panttivankien joukossa, jotka vietiin etrurilaisten maalle, oli myöskin eräs ylhäissukuinen neitsyt Kloelia. Kohta ensimmäisenä yönä petti hän vartijansa, pakeni muiden neitsytten kanssa ja viskausi Tiberiin. Onnellisesti ui hän toiseen rantaan ja tuli Roomaan takaisin. Hänen leikkikumppaninsa jotka seurasivat häntä, olivat samoin päässeet vankeudestansa. Vaan roomalaiset laittoivat karanneet neitoset jälleen Porsennalle takaisin. Hän kiitti ja ihmetteli Kloeliaa ja lahjoitti hänelle vapauden, sekä salli hänen valita vielä muutamia muitakin pantiksi annetuista kanssansa. Kloelia valitsi nuorimmat neitosista ja palasi niiden kanssa ilomielin Roomaan.

Tasavallan nuoruus.

Patrisit ja plebejit.

Rooman väestö oli jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan yhteiskunta-luokkaan, patriseihin ja plebejeihin. Patriseja, jotka alussa olivat hallitsevana luokkana, oli monta sukua, ja perinnölliset suku- ja perhenimet erottivat niitä toinen toisestaan. Plebejeillä, jotka suurimmaksi osaksi olivat myöhemmin tulleita latinalaisia, ei ollut mitään osaa yhteiskunnan hallituksessa eikä valtion maan viljelemisessä. Osa köyhimmistä oli antautunut ylhäisten sukujen suojaan, ja heitä sanottiin klienteiksi.

Patrisein kovuus köyhiä plebeijejä ja klienttejä kohtaan, joiden oli täytynyt joutua heille velkaisiksi, ynnä alinomaiset sodat, joissa köyhänkin täytyi itse pitää yllä itsensä, saattoi viimein alemman kansanluokan toivottomuuteen. Patrisit koettivat alussa suojella itseään asettamalla uuden virkamiehen, diktaattorin, joka oli nimitettävä puoleksi vuodeksi niin usein, kuin yhteiskunta oli vaarassa, ja joka siksi ajaksi sai rajattoman vallan.

Kerran kun oli puhe uudesta sotaretkestä, pääsi plebejein kauan kytenyt suuttumus puhkeamaan. He läksivät aseellisena joukkona sabinalaisten alueelle, "pyhälle vuorelle". Kunnianarvoinen senaattori Menenius Agrippa osasi kuitenkin taivuttaa heidät palaamaan. "Kerran", sanoi hän, "paheksuivat ruumiin jäsenet, että heidän piti työllänsä hankkiman kaikki ja että vatsa vain nautti heidän vaivansa hedelmiä. Niinpä he sopivat, että kädet lakkasivat toimittamasta vatsalle mitään ruokaa sekä suu ottamasta vastaan ja hampaat puremasta. Mutta kun vatsa jäi tyhjäksi, kuihtuivat samalla itse jäsenetkin." Kansa käsitti helposti sadun sovituksen ja lupasi palata, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että velalliset oli päästettävä vapaaksi ja plebejeille annettava oikeus siitä alkain joka vuosi valita kaksi (sittemmin viisi) loukkaamatonta virkamiestä, niin sanottua kansantribunia, jotka heitä suojelisivat patrisein sorrolta. Kansantribuneilla ei ollut mitään erityistä virkamies-arvoa, mutta lausumalla pienen veto-sanan (minä kiellän) voivat he tehdä minkä hyvässä senaatin päätöksen voimattomaksi.

Tähän aikaan alkoi kansankokous (comitia) tulla paljon vaikuttavaksi. Siinä oli kolme toinen toistaan myöhemmin syntynyttä muotoa: comitia curiata, comitia centuriata ja comitia tributa. Kuria-kokouksessa eli vanhimmassa kansankokouksessa oli äänivalta ainoastaan vanhain sukujen (gentes) jäsenillä; tässä olivat patrisit kaikkivaltiaina. Centuriain kokouksen, jota tarina sanoo kuningas Servius Tulliuksen asettamaksi, katsotaan saaneen alkunsa siitä pyrinnöstä, että kuninkuuden kukistuessa plebejit taipuisivat uuteen järjestykseen. Näissä kokouksissa olivat äänivaltaiset kansalaiset jaetut varallisuutensa mukaan viiteen luokkaan; joka luokka oli edelleen jaettu centurioihin. joista kullakin oli yksi ääni; mutta ensi eli rikkaimpien luokassa oli enempi centurioita kuin kaikissa muissa yhteensä. Rikkaimmat olivat jäseninä 18 ratsu-centuriassa, siten nimitetyissä sen tähden, että niiden jäsenten (ritarien) piti sotaan saapuman hevosen kanssa. Tämän laista kansankokousta käytettiin enimmiten tasavallan vanhimpina aikoina tärkeimpiä asioita käsitellessä. Kansantribunit alkoivat pitää tribus-kokouksia, joissa kansa oli jaettu ainoastaan eri asuinpaikkain mukaan Rooman alueen sisällä tribuksiin eli piireihin. Näissä kokouksissa olivat plebejit voitolla.

Cincinnatus.

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia latinalaiskansoja aekviläisiä ja volskilaisia, vastaan. Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla, kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!" komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle. Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin, jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa, mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum) alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.

Decemvirit. Kahdentoista taulun laki.

Kun plebejeillä ei vieläkään ollut täydellistä lain turvaa, vaativat he yhä pontevammin kirjoitettua lakia. Itsepäisen vastarinnan jälkeen täytyi hallitsevaisten taipua. Ensinnä laitettiin lähettiläitä Ala-Italian kaupunkeihin ja Atenaan ottamaan selkoa viisaimmista laeista. Lähettilästen palattua valittiin kymmenen miestä (latinaksi decemviri), ja annettiin heille rajaton valta sekä toimeksi säätää lakia sen mukaan, kuin Rooman valtiolle paraiten soveltui. He astuivat valtaansa vuonna 451, ja oli se annettu heille yhdeksi vuodeksi. Sinä aikana olivat decemvirit taipuvaiset ja oikeuden tuntoiset sekä käyttivät valtaansa kansan mielen mukaan. Virkavuotensa loppuun asti olivat he saaneet valmiiksi kymmenen lakitaulua; mutta kun vielä muutamia oli kirjoittamatta, valittiin decemvirejä myöskin seuraavaksi vuodeksi. Eroavista decemvireistä valittiin Appius Klaudius uudestaan. Hänen onnistui kohta saavuttaa suuri vaikutusvalta myöskin virkaveljeinsä kesken. Heidän hallituksensa muuttui nyt ankaraksi ja rasittavaksi, niin että kansalaiset kohta alkoivat peljätä henkensä ja omaisuutensa vaaraa. Vuoden lopulla decemvirit esittivät kaksi uutta lakitaulua, mutta eivät näyttäneet haluavansa erota, vaan pysyivät virassaan, tehden sen nojalla yhä uusia väkivaltaisuuksia. Eräs niistä tuotti heidän kukistuksensa.

Appius näet koetti häpeällisellä tavalla anastaa kaunista Virginiaa, Virginiuksen tytärtä, joka oli arvokkaimpia plebejejä. Virginia oli kihlattu entiselle kansantribunille Iciliukselle. Kun Appiuksen ei onnistunut saavuttaa häntä imarteluilla eikä lupauksilla, taivutti hän erään klienttinsä julistamaan Virginian orjansa tyttäreksi ja omaisuutenansa vaatimaan häntä takaisin. Klientti otatti Virginian kiinni, vei hänet Appiuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitutti itsellensä. Töin tuskin onnistui Iciliuksen taivuttaa Appius jättämään lopullinen tuomio tuonemmaksi. Sill'aikaa ehti tytön isä Virginius, saatuaan sotapalveluksesta loma-ajan, tulla leiristä Roomaan ajamaan tyttärensä asiaa.

Seuraavana päivänä oli koko tori täynnä kansaa, kokoutunutta sinne sekä uteliaisuudesta että osanottavaisuudesta. Virginius saapui tyttärensä kanssa, molemmat syvän surun puvussa ja ystävien saattamana. Kun Appius oli noussut tuomioistuimelle, uudisti klientti väärät lauseensa tytön syntyperästä ja vaatimuksensa, että hänet annettaisiin hänelle. Klientti koetti ottaa kiinni Virginiaa, mutta ystävät valitellen asettuivat piiriin isän ja tyttären ympärille. Silloin Appius käski liktorinsa hajoittamaan ihmisjoukkoa ja ottamaan tyttöä kiinni. Kansa hajautui nyt itsestään ja tyttö seisoi jätettynä väkivallan saaliiksi. Kun Virginius ei enää nähnyt mitään pelastuksen keinoa, pyysi hän Appiukselta lupaa kysyä ennen tytöstä eroamistansa hänen läsnäollessaan hänen imettäjältänsä asian oikeaa laitaa, että voisi hyvillänsä erota tytöstä, ell'ei hän olisikaan hänen oikea isänsä. Vietyään tyttärensä vähän syrjemmäksi tempasi Virginius puukkonsa ja pisti häntä sillä rintaan, sanoen: "Ainoastaan tällä tavalla voin pelastaa sinun kunniasi, lapseni." Sitte kääntyen Appiuksen puoleen lausui hän: "Tällä verellä vihin minä sinun pääsi manalan jumalille." Puukko kädessä tunkeutui hän väkijoukon läpi pois ja läksi leiriin. Icilius näytti veristä ruumista kansalle ja kehoitti kaikkia kansalaisia nousemaan decemvirejä vastaan. Appiuksen liktorit voitettiin ja hän itse pakeni asuntoonsa. Kansa vaelsi toisen kerran Pyhälle vuorelle eikä ennen palannut, kuin senaatti määräsi, että decemvirein piti luopuman virastaan ja konsulien jälleen ryhtymän hallitsemaan entiseen tapaan. Appius Klaudius nyt heti vedettiin oikeuden eteen ja heitettiin vankeuteen, jossa hän itse surmasi itsensä.

Tämän kansanliikkeen kautta kehittyi myöskin hallitusmuoto vapaammaksi. Nyt säädettiin, että tribus-kokouksissa tehtyjen päätösten piti oleman sitovaiset koko kansalle. Näyttää myöskin plebejein pääsy senaattiin tulleen näiden tapausten jälkeen yleisemmäksi, kuin ennen oli luvallista.

Gallialaisten hyökkäys.

Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa, tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon. Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan vihollisten tuloa.

Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä, epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita, astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän. Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.

Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta. Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä, alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen Manlius. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin suuresti tästä teostansa.

Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli; linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta Kamillus, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan. Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne! Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin; Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.

Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa, tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi; siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.

Liciniuksen lait.

Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä laeilla, jotka tribunit Licinius ja Sextius saattoivat hyväksytyksi.

Liciniuksen ehdottamat lait määräsivät: että toinen konsuleista oli täst'edes oleva plebeji, että plebejejä piti päästettämän johonkuhun suurista pappiskunnista, että kellään ei pitänyt oleman enempää kuin 500 auranmaata (noin 125 hehtaaria) valtionmaata, ja että velat oli vähennettävä siten, että maksetut korot luettiin pois pääomasta. Kymmenen vuotta patrisit Kamillus-vanhuksen johdolla itsepäisesti vastustivat näitä ehdotuksia. Viimein he kuitenkin taipuivat (vuonna 366), vaan ainoastaan sillä ehdolla, että korkein tuomiovalta oli erotettava konsulinvirasta ja annettava preettorille, joka piti valittaman patriseista. Kohtapa kuitenkin plebejit saivat itselleen tingityksi pääsyn siihenkin virkaan ja vähitellen myöskin kaikkiin muihin.

Niin päättyi tämä taistelu ylimysvallan ja kansanvallan sovintoon. Vanhemmassa Rooman yhteiskunnassa taistelivat nämä voimat taistelunsa lain rajapiirin sisällä ja päätökseksi tuli terveellinen tasapaino ja rauhallinen tasa-arvoisuus säätyjen kesken. Suurten miesten ja kelvollisten kansalaisten kasvattamisessa kilpailivat kauan patrisit ja plebejit keskenään, ja juuri sen tähden, että tie valtion kunniavirkoihin oli molemmille avoinna, saattoi se taistelu tuottaa niin kauneita hedelmiä.

Samnilaissodat.

Sabinalaisheimoon kuuluvat samnilaiset olivat Italian kansain kesken tunnetut ylpeydestään ja sotaisesta rohkeudestaan. Vuonna 342 koettivat he anastaa Kampanian suurinta ja rikkainta kaupunkia Kapuaa. Mutta ahdinkoon joutuneet kampanialaiset antautuivat vapaaehtoisesti Rooman turviin, ja senaatti silloin alkoi samnilaisia vastan hirvittävän taistelun, joka kesti koko 70 vuotta.

Ensimmäisessä sodassa oli verinen taistelu Gaurus-vuoren luona. Siinä roomalaiset ja samnilaiset ensi kerran koettivat voimiansa. Kauan samnilaiset pitivät horjumattoman sankarillisesti puoltansa ja jo oli päivä pitkälle kulunut, vaan silloin Rooman konsuli sotajoukkoineen teki vielä viimeisen rynnäkön. Samnilaiset yön tullessa väistyivät taistelukentältä kauhuissaan, koska, kuten he sanoivat, "roomalaisten silmät paloivat".

Toisessa sodassa houkutteli samnilaisten taitava päällikkö Pontius roomalaiset korkeain kallioiden väliseen ahtaasen laaksoon, jota sanottiin Kaudinan soliksi. Mitään vaaraa aavistamatta johtivat konsulit sotajoukon toisesta suusta alas laaksoon; mutta tultuaan sen toiseen päähän huomasivat he sen suljetuksi suurilla puukasoilla ja kiviröykkiöillä. Silloin he myöskin huomasivat läheisten kukkulain olevan täynnä aseellisia samnilaisia, jotka jo osoittivat heitä kohtaan voittajan kopeutta. Roomalaiset yrittivät taistelemalla päästä läpi, mutta se ei onnistunut. Kun ne jo monta päivää olivat suljettuina ja näljänhätä alkoi heitä vaivata, täytyi heidän lähettää pyytämään Pontiukselta rauhaa. Pontius silloin kysyi vanhalta isältään, mitä hänen pitäisi tehdä. Isä vastasi: "Laske kaikki roomalaiset vapaasti ja loukkaamatta tiehensä!" Pontius kummastellen tuota vastausta ja luullen sanansaattajan kuulleen väärin, lähetti toistamiseen kysymään neuvoa isältä. Ukko silloin vastasi: "Surmaa kaikki roomalaiset ilman erotusta!" Pontius, vielä enemmin hämillään, tuotti luoksensa ukon, ja vanhus lausui: "Sinun täytyy joko surmata kaikki roomalaiset, että heidän voimansa heikkonisi, taikka jättää heidät kaikki loukkaamatta, että he olisivat teille kiitolliset." Pontius ei kuitenkaan tehnyt kumpaistakaan. Hän sen sijaan esitti roomalaisille kaksi ehtoa: joko kuolla taikka astua ikeen alitse.

Kauan epäiltyään roomalaiset viimein pakosta valitsivat jälkimmäisen ehdon. Aseettomina ja puoli-alastomina astui ensin 600 ritaria, sitte konsulit ja viimein koko muu sotaväki; samnilaiset ase kädessä ja pilkallisesti hymyillen katselivat häpeäretkeä. Roomalaisten leiri ja kaikki irtain omaisuus jäi voittajain käsiin. Häpeissään ja kiukuissaan palasivat voitetut viimein Roomaan. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan jätti valan rikosta karttaakseen samnilaisille kaikki, jotka olivat suostuneet rauhan tekoon. Pontius ei ottanut heitä vastaan, vaan lausui: "Joko täytyy roomalaisen sotajoukon, joka oli samnilaisten vallassa, jälleen palata entiseen asemaansa taikka täytyy teidän pitää sovittu rauha." Sotaa jatkettiin nyt yhä kiukkuisemmasti. Roomalaisten saavuttamat voitot haihduttivat piankin häpeän, joka oli tullut heidän sotakunniallensa. Samnilaisten täytyi ottaa vastaan rauha, joten he kadottivat suuren osan alueestansa.

Sittemmin alkaneessa kolmannessa sodassa oli samnilaisilla apuna apulilaiset, etrurilaiset, umbrilaiset ja gallialaiset. Neljä Rooman sotajoukkoa läksi eri paikkoihin vihollisia vastaan. Yksi niistä ryhtyi taisteluun samnilaisia ja heihin liittyneitä gallialaisia vastaan Sentinumin luona (295). Kun gallialaiset tekivät ankaran hyökkäyksen sotavaunuillaan ja saattoivat roomalaiset epäjärjestykseen, näytti yleinen pako olevan tulossa. Sinä hetkenä konsuli Decius, niinkuin hänen isänsä eräässä latinalaissodassa juhlallisesti vihitti itsensä ja vihollisen manalan jumalille, peitätti päänsä ja ajatti hevosensa vihollisen tiheimpään ryhmään, jossa hän kuoli lukemattomista iskuista. Kun täten oli jälleen elpynyt usko jumalain apuun, kiihtyivät roomalaiset uuteen taisteluun, joka päättyi vihollisen täydelliseen tappioon. Toisella kerralla Pontius itse otettiin kiinni, vietiin riemusaatossa Roomaan ja siellä mestattiin. Samnilaisten maa hävitettiin ja kansan täytyi tyytyä voittajan määräämiin koviin ehtoihin.

Sota Pyrrosta vastaan.

Tarentum-kaupungin kanssa alkoi riita, kun sen asujamet rauhan aikana olivat hätyyttäneet roomalaisia laivoja, jotka sattuivat purjehtimaan liian läheltä kaupungin satamaa. Rooman lähettiläitä, jotka saapuivat Tarentumiin vaatimaan hyvitystä, loukattiin, ja silloin heti alkoi sota. Tarentumin asujamet kutsuivat avukseen Epeiron kuninkaan Pyrron. Hän oli urhollinen mies, mutta luonteeltaan epävakainen ja seikkailunhaluinen. Taistelussa häntä vastaan sai Rooma ensi kerran nähdä ja kokea Makedonian "falangia" sekä sota-elefantteja.

Ensi taistelussa, joka oli lähelle Liris-jokea, osoittivat roomalaiset suurta urhollisuutta. Seitsemän kertaa johdettiin heidät taisteluun, mutta joka kerran joutuivat he epäjärjestykseen odottamattomasta elefanttein hyökkäyksestä, joilla oli seljässä tornit täynnä jousimiehiä. Viimein joutuivat roomalaiset perin tappiolle. Pyrros lähetti kuitenkin jo nyt Demosteneen oppilaan, taitavan puhujan Kineaan, Roomaan tarjoamaan rauhaa; hän tarjoutui päästämään lunnaitta vapaaksi vangit ja auttamaan roomalaisia valloittamaan Italiaa, pyytämättä siitä muuta kuin heidän ystävyyttänsä. Osa senaatista näytti mieltyvänkin ehdotukseen. Mutta sokea Appius-vanhus silloin kannatti itsensä senaattiin ja taivutti voimakkailla sanoillaan senaatin antamaan ylpeän vastauksen, että Rooma ei voinut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin Pyrron kanssa, ennen kuin hän sotajoukkoineen poistui Italian alueelta.

Askulumin luona oli sitte uusi taistelu, jossa Pyrros vasta toisena päivänä, menetettyään paljon väkeä, pääsi hiukan voitolle. Kun hänelle toivotettiin onnea tästä menestyksestä, vastasi hän: "Vielä yksi sellainen voitto, niin minä olen hukassa." Nytkin hän tarjosi rauhaa, mutta yhtä turhaan.

Pyrros sai myöskin nähdä roomalaisten lahjomatonta rehellisyyttä. Turhaan koetti hän rahoilla ja lupauksilla lahjoa rehellistä Fabricius-konsulia. Sittemmin kirjoitti kuninkaan lääkäri Fabriciukselle kirjeen, tarjoutuen määrätystä palkinnosta myrkyttämään kuninkaan. Fabricius ei ottanut tarjousta vastaan, vaan päin vastoin ilmoitti asian kuninkaalle, joka ihmetyksissään huudahti: "Ennen aurinko eksyisi radaltaan kuin Fabricius oikealta tieltä."

Kun Pyrrolla ei ollut mitään toivoa saada sotaa kunnialliseen päätökseen, suostui hän mielellään syrakusalaisten pyyntöön ja läksi auttamaan heitä kartagolaisia vastaan. Mutta eipä hänelle sielläkään käynyt toivon mukaan. Sen tähden hän tarentumilaisten pyynnöstä palasi Italiaan. Silloin syttyi ratkaseva taistelu Beneventumin luona. Roomalaiset ottivat nyt elefantteja vastaan palavilla nuolilla, joihin oli kääritty tappuroita ja sitte pistetty tervaan. Siten saivat he nuo suuret eläimet ajetuksi takaisin vihollisen omaan sotajoukkoon, jossa ne saivat aikaan suuren häiriön ja viimein yleisen paon. Pyrros palasi muutamain ratsumiesten kanssa Tarentumiin ja purjehti sieltä Epeiroon. Tarentumin täytyi kohta sen jälkeen (272) antautua roomalaisille, jotka tästä lähtein vallitsivat Italiaa Rubikonjoesta aina Messinansalmeen asti.

Pyrron sanotaan Sisiliasta lähteissään lausuneen: "Mikä oivallinen taistelupaikka tähän meiltä jää Kartagolle ja Roomalle!"

Tasavallan mahtavuuden aika.

Punilaissodat.

Ensimmäinen punilaissota.

Taistelu, joka vähäisestä aiheesta alkoi Rooman ja Kartagon, suuren sotilas-tasavallan ja rikkaan kauppias-tasavallan välillä, kasvoi aikaa myöten laajaksi sodaksi, jossa roomalaiset kehittivät voimiansa ja perustivat suuren valtansa.

Nyt oli sodittava sen ajan etevintä merivaltaa vastaan. Roomalaiset olivat tottumattomat merisotaan; sen tähden täytyi heidän laivain puutteessa viedä sotajoukkonsa veneillä Sisiliaan. Rannalle ajautuneen kartagolaisen laivan mukaan rakensivat he sentään kohta itselleen laivaston. Heillä ei tosin ollut kartagolaisten purjehdustaitoa, mutta he korvasivat sen puutteen rynnäkkösilloilla, joilla voivat kiinnittää kartagolaiset laivat roomalaisiin. Siten taisteltiin ikään kuin maalla, ja roomalaiset helposti pääsivät voitolle.

Roomalaisten etevimpiä päällikköjä oli Regulus, sekä uljas että rehellinen mies. Voitettuaan kartagolaiset meritaistelussa Eknomus-niemen luona purjehti hän suoraa päätä Afrikkaan. Alussa hänellä oli loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat paljon suuremman voiman, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet vangiksi. Tässä vastoinkäymisessäkin pysyi hänen rohkeutensa horjumattomana.

Kun kartagolaiset kärsivät Sisiliassa useampia tappioita, laittoivat he lähettiläitä Roomaan sopimaan vankien vaihtamisesta aiotun rauhan aluksi. Näiden lähettiläiden kanssa lähetettiin myöskin vangittu Regulus, jonka täytyi luvata palaavansa Kartagoon, vaikk'ei lähetystö saisikaan Roomassa mitään aikaan. Kun Rooman senaatti kysyi häneltä yksityistä mielipidettänsä, kielsi hän hyväksymästä Kartagon ehdotusta, ja se hyljättiinkin. Vaikka hän tiesi saavansa Kartagoon palattuaan kärsiä hirmuisinta kidutusta ja vaikka sekä senaattorit että hänen oma puolisonsa kaikin tavoin koettivat taivuttaa häntä jäämään Roomaan, pysyi hän kuitenkin lupaukselleen uskollisena. Kartagolaisten kerrotaan sitte leikanneen hänen silmäluomensa ja panneen hänet makaamaan vasten auringonpaahdetta sekä viimein pistäneen naulatynnyriin, jossa häntä vieriteltiin, kunnes kuoli. Tätä tapausta on tosin moni epäillyt, koska vasta myöhemmin eläneet roomalaiset historioitsijat sen kertovat. Mutta Regulusta kuitenkin aina on mainittu loistavana esimerkkinä roomalaisesta rehellisyydestä.

Rauhassa (241) täytyi Kartagon luovuttaa Sisilia, joka nyt tuli Rooman ensimmäiseksi provinsiksi eli maakunnaksi.

Toinen punilaissota.

Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö Hamilkar oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan vei hän yhdeksvuotisen poikansa Hannibalin alttarin luo, jossa hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan, että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.

Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen, peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja, uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.

Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha, valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No, ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.

Hannibalin retki Alppein yli. Jätettyään Espanjaan sotajoukon ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37 elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!" Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja ukon jyräyksiä.

Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa hartioilla. Eräs gallialainen kansa, allobrogilaiset, oli myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois, anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui hukkaan.

Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille. Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti heille uutta toivoa.

Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää, millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15 päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000 numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.

Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.

Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu. Roomalaiset nyt hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi Kvintus Fabiuksen, joka taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon. Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta, vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin elänyt runoilija syystä kyllä laulaa:

Seuraavana vuonna, kun Fabius jo oli luopunut diktaattorin virasta, uskalsi malttamaton konsuli Terentius Varro, vastoin virkaveljensä, varovaisemman Aemilius Paulluksen neuvoa, ryhtyä taisteluun. Sen ajattelemattomuuden tähden saivat roomalaiset kärsiä hirvittävän tappion Kannan (Cannae) luona (216). Joka taholta piiritettyinä surmattiin heidät siellä melkein viimeiseen mieheen asti; 45,000 miestä makasi taistelukentällä, niiden joukossa 80 senaattoria ja jalo konsuli Aemilius Paullus. Tämän voiton kautta pääsi Hannibal melkein koko Ala-Italian herraksi.

Rooma osoitti onnettomuudessa jaloutensa. Senaattorit juhlallisesti kiittivät palaavaa konsuli Terentius Varroa, ett'ei hän epäillyt tasavallan tulevaisuudesta. Ei kukaan edes puhunutkaan rauhasta, eikä Hannibalin lähettiläitä, jotka toivat rauhan ehdotusta, päästetty kaupunkiin. Orjille annettiin aseita ja saavutetun voiton jälkeen vapaus. Uusia legioneja koottiin, joilla Marcellus, "Rooman miekka", alkoi saavuttaa menestystä pienemmissä taisteluissa.

Syrakusan valloitus (212). Vähän jälkeen Kannan taistelun valitsi Hannibal pääpaikakseen Kapua-kaupungin, jossa hänen karaistunut sotajoukkonsa veltostui ylellisestä elämästä. Marcellus sill'aikaa saavutti pienempiä voittoja ja alkoi (214) piirittää Syrakusaa, joka oli luopunut Hannibalin puolelle.

Syrakusa oli sekä maan että meren puolelta hyvin varustettu, ja sitä paitsi puolustettiin sitä monella nerokkaalla keinolla, jotka etevä suuretieteen tutkija Arkimedes oli keksinyt. Maan puolelta ryntäävää vihollista vastaan asetti hän heittokoneita, jotka milloin viskelivät nuolia ja keihäitä, milloin suuria kiviä, tehden paljon vahinkoa. Meren puolella, jossa Marcellus itse johti rynnäkköä, kävi roomalaisille yhtä huonosti. Kaupungin muureilta pudoteltiin teräväpäisiä hirsiä, jotka lävistivät laivat, taikka vedettiin rautakoukuilla laivan perä ilmaan, niin että keula upposi mereen. Kerrotaanpa muutamia laivoja sellaisilla koneilla nostetun aivan ylös vedestä, heilutellun ilmassa ja viimein lyödyn rikki muureja vasten taikka heitetyn alassuin mereen. Kun roomalainen laivasto poistui muurien luota etemmäksi, käänsi Arkimedes niitä kohti suuria polttopeilejä, joten muutamat laivat roomalaisten suureksi kauhuksi syttyivät tuleen keskellä merta.

Näin kesti piiritystä kaksi vuotta ja osan kolmattakin. Viimein valloitettiin kaupunki äkkiarvaamatta (212). Asujanten leikkien ja pitoja pitäen viettäessä eräänä yönä Artemis-jumalattaren juhlaa anasti Marcellus yht'äkkiä erään tornin, jota ei kyllin huolellisesti vartioitu. Siitä levisivät sitte roomalaiset kaupunkiin. Marcellus käski, mikäli mahdollista, säästää asujanten henkeä, ja halusi varsinkin saada Arkimedesta elävänä käsiinsä. Mutta se toivo ei toteutunut. Roomalainen sotamies tunkeutui tutkijan lukuhuoneesen ja kehoitti häntä seuramaan itseänsä. Arkimedes, ollen tutkimisiinsa vaipuneena ja kummarruksissaan tarkastelemassa hiekkaan piirustettuja kuvioita, ei liikahtanut, vaan vastasi: "Älä riko minun ympyröitäni!" Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä suuttunut roomalainen lävisti hänet heti miekallaan.

Kohta Syrakusan valloituksen jälkeen kaatui Marcellus taistelussa Hannibalia vastaan, jonka sanotaan vuodattaneen kyyneliä, kun sai kuulla arvokkaan vastustajansa kuolleen.

Scipio Afrikanus Vanhempi. Publius Scipio, sen Scipion poika, joka taisteli Ticinuksen varrella, saavutti viimein voiton roomalaisille. Kun hänen isänsä ja setänsä kaatuivat Espanjassa, pidettiin Roomassa kansankokous heidän seuraajansa valitsemista varten. Mutta ei ketään ollut, joka olisi tahtonut ottaa vastaan vaarallista päällikön tointa. Viimein astui kokoutuneen kansan eteen aukealle, kaikkein nähtävälle paikalle nuori Scipio ja ilmoitti ottavansa vastaan päällikkyyden. Hänen kookas vartalonsa ja jalo muotonsa vaikuttivat mahtavasti kansaan; hän oli myöskin hyvin tunnettu haaveksivasta mielestään, jota unet ja jumalain näyt pitivät virkeänä, sekä paljon tavoittelevasta kunnianhimostaan. Kansa vastasi hänen tarjoukseensa riemuhuudolla ja hän kohta läksi päälliköksi Espanjaan.

Pian hän valloitti uuden Kartagon (Cartagenan), kartagolaisten pääpaikan Espanjassa, ja sai ylevällä lempeydellään puolellensa monta Espanjan pikku ruhtinasta. "Nuorukainen", sanottiin, "on tullut Espanjaan, jumalain kuva, joka voittaa kaikki sekä aseilla että myöskin hyvyydellä ja armeliaisuudella". Kahdella ratkasevalla voitolla kukisti hän kartagolaisten voiman siinä maassa. Hyvin varustetun sotajoukon kanssa marssi hän sitte itse Afrikkaan. Tehden liiton Numidian kuninkaan Masinissan kanssa sai hän hyvän apulaisen, hyökkäsi yöllä kartagolaisten leiriin, poltti sen ja hävitti melkein koko heidän sotajoukkonsa. Silloin heidän täytyi hädissään kutsua Hannibal takaisin.

Viholliset tapasivat toisensa Zaman luona viiden päivänmatkan päässä Kartagosta (202). Ennen taistelua Hannibal, mielessä synkkiä aavistuksia, pyysi puhella Scipion kanssa kahden kesken. Hetkisen pysyivät nämä molemmat kuuluisat sotapäälliköt vaiti, kun yhtyivät. Viimein Hannibal alkoi puhua. Hän huomautti onnen vaihtelevaisuutta ja lausui, että rauha varmaankin olisi parempi kuin luultu voitto, ja esitti rauhan ehdot. Mutta kun Scipio niitä ei hyväksynyt, turvauduttiin aseihin. Seuraavana päivänä oli verinen taistelu. Kartagolaisten elefantit peljästyivät ja syöksyivät heitä itseään vastaan, heidän gallialaiset joukkonsa pakenivat, ja kokeneet sotilaat, jotka Hannibal oli tuonut Italiasta, kaatuivat täällä urhollisesti taistellen. Niinpä oli Kartagon viimeinen sotajoukko perin pohjin voitettu. Scipio sai tämän urhotyönsä ja voittonsa muistoksi liikanimen Afrikanus. Rauha täytyi nyt (201) tehdä voittajan määräämillä ehdoilla: Kartagon piti luopua kaikista Afrikan ulkopuolisista alusmaistaan, maksaa 10,000 talenttia, antaa pois sotalaivastonsa, paitsi kymmenen laivaa, ja sitoutua olemaan ilman Rooman suostumusta ryhtymättä sotaan mitään ulkovaltaa vastaan.

Turhaan nyt Hannibal koetti taivuttaa itäisiä valtakuntia sotaan Roomaa vastaan; se taistelu tuotti vain onnettomuutta niillekin valtakunnille. Niinpä ensinnä Makedonian kuningas Filippos, Hannibalin liittolainen, nöyryytettiin suurella taistelulla, jossa makedonialaiset joutuivat perin pohjin tappiolle. Sen jälkeen voitettiin sekä maalla että merellä Syrian kuningas Antiokos, joka oli ottanut torviinsa pakolaisen Hannibalin. Rauhan teossa täytyi hänen sitoutua luovuttamaan alueensa Rooman liittolaiselle Vähä-Aasian kuninkaalle Eumeneelle, antamaan laivastonsa roomalaisten hävitettäväksi ja jättämään Hannibal heidän käsiinsä. Hannibal kuitenkin karttoi roomalaisten kostoa pakenemalla Bitynian kuninkaan Prusiaan luo, joka antoi hänen asuakseen erään linnan.

Mutta roomalaisten pelosta kuningas jonkun ajan kuluttua salli heidän sotaväellä piirittää linnan. Silloin Hannibal, päästäkseen elävänä joutumasta kiihkeäin vihollistensa käsiin, otti myrkkyä, jota hänelle aina oli varalla povessansa. Samana vuonna kuin Hannibal (183) kuoli myöskin hänen voittajansa Scipio.

Kartagon häviö.

Sill'aikaa kuin Rooma toisen punilaissodan jälkeen perusti ja vahvisti herruuttansa Kreikan maassa, vaurastui Kartago rauhan hiljaisuudessa jälleen hyvinvoivaksi. Se ei miellyttänyt roomalaisia; vanha kateus heräsi uudestaan. Tähän aikaan Rooman senaatti myöskin koetti kaikin tavoin muuttaa alusmaita provinseiksi eli maakunniksi. Varsinkin vanha sensori Kato Vanhempi esiytyi Kartagon leppymättömänä vihollisena; mitä hyvänsä hän puhui senaatissa, lausui hän aina lopuksi: "Muuten on minun mielestäni Kartago hävitettävä."

Masinissa, joka hyvin tiesi tämän mielialan ja sitä paitsi Rooman liittolaisena oli myöskin Rooman hallituksen suojassa, nosti Kartagoa vastaan koko joukon rajariitoja, ja roomalaiset ratkasivat ne aina hänen eduksensa. Viimein koetti Masinissa anastaa suurta osaa Kartagon alueesta ja teki kaupunkia vastaan niin monta väkivaltaisuutta, että sen asujamet viimein tarttuivat aseihin ja karkoittivat hänet. Roomalaiset heti katsoivat sitä rauhan rikkomiseksi ja lähettivät (149) Afrikkaan sotajoukon. Peljästyen pyysivät kartagolaiset rauhaa ja lupasivat pysyä tottelevaisina. Mutta roomalaiset tahtoivat sotaa ja vaativat Kartagoa ensin antamaan 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi. Se vaatimus täytettiin heti. Sitte he vaativat pois kaikkia aseita ja sotalaivoja. Kun sekin käsky täytettiin, esitti roomalainen päällikkö kohtuuttoman vaatimuksen, että asujamet itse repisivät oman kaupunkinsa ja siirtäisivät sen kauas sisämaahan, joten se olisi lakannut olemasta kauppakaupunkina.

Silloin heräsi toivottomuuden rohkeus kartagolaisissa ja he varustautuivat kaikin voimin taisteluun. Temppelit tehtiin asepajoiksi ja kaikenikäiset miehet ja naiset tekivät yöt päivät työtä, kooten puollustusneuvoja. Orjat vapautettiin ja varustettiin sotamiehiksi. Valtion rakennuksia revittiin, että siten saataisiin kiviä, hirsiä ja metalleja. Naiset leikkasivat tukkansa, josta tehtiin jousenjänteitä sekä nuoria heittokoneihin. Kohta oli Kartago erinomaisen hyvässä puolustuskunnossa. Roomalaiset alkoivat kaupungin piirityksen, mutta eivät saaneet tänä eikä seuraavanakaan vuonna aikaan niin mitään.

Scipio Afrikanus Vanhemman pojan ottopoika, nuori Scipio Aemilianus, oli piirityksessä monestikin osoittanut suurta etevyyttä. Viimein hän pääsi konsuliksi ja ylipäälliköksi. Silloin sorrettiin vaivaloisen sodan kautta Kartagon voima (146). Roomalaisten onnistui hyvin tarkkaan piirittää kaupunki, joten siinä alkoi hirvittävä näljänhätä. Viimein he rynnäköllä tunkeutuivat kaupunkiin niille kaduille, jotka veivät itse linnaan. Kansa puolustautui kuitenkin niin sitkeästi, että joka kartano täytyi ottaa valloittamalla niinkuin linna. Valloitetut kaupungin osat sytytettiin tuleen ja edelleen leviävät liekit viimein lopettivat vastarinnan. Linnaan pakkautunut ihmisjoukko pyysi armoa; näiden onnettomain sallittiin kyllä pitää henkensä, mutta suurin osa heistä vietiin orjiksi. Toinen joukko, joka oli kokoutunut erääsen etevimpään temppeliin, sytytti itse sen tuleen, ja silloin muiden muassa myöskin kartagolaisen ylipäällikön puoliso rohkeasti syöksyi liekkeihin. Kaupunki oli nyt roomalaisten vallassa. Scipio olisi mielellään säästänyt sitä, mutta Rooman senaatista tuli käsky, että Kartago piti kokonaan hävitettämän. Niinpä kaupunki sytytettiin ja se paloi koko 17 päivää. Hyvin pahoillaan katseli Scipio tuota hävitystä ja lausui aavistuksen, että kerran oli varmaankin koston päivä tuleva Roomalle.

Kartagon maa-alue tuli Afrikan nimellä uudeksi Rooman maakunnaksi. Sen maaherra asettui Utikaan, johon osa Kartagon entisestä kaupasta vähitellen siirtyi. Numidian puolinen raja vedettiin tarkkaan, järjestetty ja yleensä kohtuullinen verotus pantiin toimeen, ja ne kaupungit, jotka olivat taistelun aikana liittyneet Roomaan, saivat itsehallinnon.

Samana vuonna, kuin Kartago kukistui, hävittivät roomalaiset myöskin rikkaan Korinton, Akajan liiton pääpaikan, ja tekivät liiton alueen maakunnaksi, joka sai nimekseen Akaia.

Rooman sotaväki ja kansa.

Rooman sotalaitos.

Järjestysaisti ja käytöllinen ymmärrys olivat roomalaisilla kaksi etevää ominaisuutta, joita he osoittivat oivallisen sotalaitoksensa kehityksessä.

Rooman sotajoukko oli jaettu legioneihin. Joka legionissa oli viisi tai kuusi tuhatta miestä ja jakautui kolmeen manippeliin. Joka manippelissa oli 20 centuriaa. Aikaa myöten jäi manippeli melkein kokonaan pois ja legioni jakautui suorastaan 60 centuriaan, joissa kussakin oli 60-100 miestä. Joka legioniin kuului 300 ratsumiestä, nekin jaettuna pienempiin osastoihin. Liittolaiset ja erittäin asetetut apujoukot vahvistivat legionin voimaa.

Legioni-sotamiehet olivat tavallisesti hyvin raskasaseiset. Keskiruumiin suojana oli heillä panssari, enimmiten tehty nahkasta ja peitetty tinatulla rautapellillä, jonka pikku kappaleet osaksi peittivät toinen toistansa, niinkuin kalan suomukset tai linnun höyhenet. Panssari ulottui rinnasta vyöhön asti ja oli kahdessa osassa, jotka sivuilta kiinnitettiin toisiinsa solilla. Alempia ruumiinosia peittivät säärihaarniskat ja lyhyet puolisaappaat. Päässä pidettiin vaski- tai rautakypärää, joka ulottui alas olkapäihin asti, mutta jätti kasvot paljaiksi. Puolustusaseina käytettiin suurta soikeaa tai pienempää pyöreää kilpeä. Lyhyt, vaan vahva ja terävä miekka sekä pitkä keihäs olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Paitsi näitä oli sotamiehellä marssiessa raskas taakka ruokavaroja ja paaluja leirin varustusta varten. Mutta kun hän oli karaistunut harjoituksesta ja tottumuksesta, kesti hän helposti ne vastukset.

Joka legionissa oli kuusi kansan ja konsulien asettamaa sotatribunia ylipäällikköinä. Nämä tribunit puolestaan asettivat eri centuriain päälliköt, niin sanotut centurionit. Etevin centurioni säilytti legionin sotamerkkiä, joka tasavallan viime aikoina oli riuvun nenään kiinnitetty kotkankuva. Ylipäälliköllä oli apunansa niin sanottuja legaatteja, jotka toimittelivat hänen käskyjänsä sekä olivat tarpeen tullessa hänen sijaisinansa.

Taisteluun ryhtyessä asetettiin sotaväki kolmeen linjaan, joissa kussakin oli monta miesriviä. Ensimmäinen linja oli keihäsmiehiä, hastati, enimmäkseen nuorta, äskettäin otettua sotaväkeä. Toisessa linjassa seisoivat niin sanotut principes eli keski-ikäinen miehistö ja kolmannessa linjassa vanhat kokeneet sotilaat (triarii). Legionin edelle oli sijoitettu kaikenlaista kevyttä väkeä, varsinkin linko- ja jousimiehet, ja molemmilla sivuilla oli liittolaisten paikka. Legionein alaosastot olivat asetetut määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, niin että niitä tarpeen mukaan helposti voitiin siirtää etemmäksi toisistaan tai lähemmäksi taikka myöskin kokonaan vaihtaa. Kevyet joukot alkoivat taistelun saattaen hyökkäyksellään vihollisen häiriöön. Täytettyään sen tehtävänsä taikka jouduttuaan tappiolle vetäytyivät ne legionin rivien välisiin aukkoihin taikka siiville. Sitte ryntäsivät keihäsmiehet. Jos heidätkin ajettiin takaisin, peräytyivät he toisen linjan aukkoihin, joka nyt marssi esiin ja tavallisesti saavutti voiton. Koko tämän ajan lepäsivät vanhat sotilaat. Vasta sitte kuin toisenkin linjan täytyi peräytyä, läksivät he yhdessä molempain edellisten linjain jäännössotilasten kanssa taisteluun. He olivat sotaväen viimeinen toivo.

Pisimmilläkään marsseilla ei sotajoukko missään viettänyt yötä tekemättä ja varustamatta itselleen leiriä. Ei koskaan ryhdytty taisteluun, ennen kuin oli valmiina leiri, johon saatettiin tappiolle joutuessa peräytyä. Nelikulmainen leiri ympäröitiin paaluvallilla, johon tarpeesen sotamiehet kuljettivat paaluja mukanaan, ja vallin eteen kaivettiin joka puolelle syvä hauta. Sisällä oli miehistön risuvajat, nahkoilla peitettyinä, ja niiden välillä säännölliset kadut ja poikkikadut. Roomalaiset asuivat keskellä, liittolaiset heidän kummallakin puolellansa. Leveä katu jakoi leirin kahteen pääosaan. Toisessa niistä oli sotapäällikön teltta ja sen edessä aukea paikka, jossa hän voi pitää puheita sotamiehille.

Jos jotakuta kaupunkia ei voitu valloittaa rynnäköllä, aljettiin hidas, säännöllinen piiritys. Silloin ympäröitiin koko kaupunki muurilla, ja välistä täytyi tehdä vähän ulommaksi vielä toinenkin muuri ylt'ympäri, jos odotettiin apuväkeä tulevan kaupungille. Sisemmän muurin päälle asetettiin heittokoneita, jotka viskelivät suuria nuolia ja kivenlohkareita piiritettyjen päälle. Kaupungin muureja kohti kuljetettiin, pyöräin päällä puutorneja, joissa oli keskellä silta, aiottu laskettavaksi muurin laidalle. Toinen piirityskone oli muurinmurrin, pitkä hirsi, jonka toisessa päässä oli suuri, oinaanpään muotoinen rautakärki. Köysillä tai vitjoilla ripustettiin hirsi puutelineihin, niin että sotamiehet saattoivat sen päätä kaikin voimia sysiä muuria vasten, joka siitä usein murtui taikka kaatui. Vesoista palmikoitua ja härjännahkoilla peitettyä rynnäkkökattoa kuljetettiin myöskin, ja sen suojassa työskenteli muurinmurrin taikka myöskin koverrettiin kaupungin muurein alustaa.

Roomalainen päällikkö puhuu sotamiehillensä.

Suurin palkinto, jonka voittanut sotapäällikkö voi saada, oli triumfi eli kunniakas riemusaatto pääkaupunkiin. Kadut, joita myöten saatto kulki, olivat kylvetyt täyteen kukkia ja suitsutus tuoksui jumalain alttareilta. Ensinnä astuivat soittajat ja laulajat, juhlalauluja esittäen. Heidän jäljessään kuljetettiin uhriksi määrättyjä härkiä, joiden päät olivat koristetut nauhoilla ja sarvet kullatut. Niitä seurasi vaunusto, täynnä viholliselta otettua saalista: kulta- ja hopea-astioita, aseita, kuvapatsaita ja muita kalleuksia. Tauluille, joita kannettiin mukana, oli kuvattuna valloitetut kaupungit ja kirjoitettuna kukistettujen kansain nimet. Vaunuston jäljessä kuljetettiin voitettuja kuninkaita ja päälliköitä sekä muita vankeja kahleissa. Näiden jäljestä astuivat liktorit, vitsakimput käärittyinä laakeripuun lehvillä. Vihdoin ajoi korkeammalla kaikkia muita komeissa kullatuissa vaunuissa voittanut sotapäällikkö, yllä kullalla kirjaeltu purpuravaate, päässä laakeriseppele, oikeassa kädessä laakerioksa ja vasemmassa elefantinluinen valtikka, jonka päässä istui kotka. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, kaikki valkoisissa vaatteissa, saattoivat riemuvaunuja. Riemupäällikön takana seisoi orja, pitäen hänen päänsä päällä kullasta ja jalokivistä loistavaa kruunua, mutta myöskin alinomaa kuiskaten hänen korvaansa: "Muista, että olet ihminen!" Vaunujen edellä tai jäljessä astuivat konsulit ja senaattorit, ja sivulla ratsastivat legaatit ja sotatribunit. Viimeisinnä marssi voittanut sotajoukko laakerin oksilla koristettuna, kantaen saatuja voitonpalkinnoita ja huutaen io, triumfe, johon huutoon kansanjoukko kaikin voimin yhtyi. Retki kävi Kapitoliumiin, jossa päällikkö laski kultaisen kruunun Jupiterin syliin. Vangit sitte joko vietiin vankiloihin taikka surmattiin. Valloitusten aikakautena olivat tällaiset riemusaatot hyvin tavalliset.

Roomalaisten elintapa.

Roomalaisten yksityisessä elämässä vallitsi ensi aikoina hyvin tarkka kohtuullisuus, joka sitte, kuin Rooma saavutti voittojensa kautta äärettömät rikkaudet, muuttui vähitellen hekkumalliseksi ylellisyydeksi ja hillittömäksi tuhlaukseksi.

Rooman kansalaisen etevin vaatteus oli toga, villainen päällysvaate, joka peitti koko ruumiin. Se oli alapäästä pyöristetty ja yhteen ommeltu, mutta ylhäältä avoin rinnasta asti. Oikealta olkapäältä ulottuva suikale, jonka pää heitettiin vasemman olkapään yli, teki laskoksen (sinus), jonka koristuksen kukin saattoi mielensä mukaan asettaa pienemmäksi tai laajemmaksi. Itse toga oli joko ruumiin mukainen taikka hyvin väljä, mutta väljyyttä pidettiin velttouden merkkinä eikä ollenkaan suosittu. Ne, jotka tahtoivat näyttäytyä kansalle jonkun viran hakijoina, käyttivät valkoista togaa (toga candida), josta heitä sanottiin kandidaateiksi. Togan alla käytettiin pienempää valkoista aluspukua, niin sanottua tunikaa, joka olikin köyhempien ja orjain ainoa vaatteus. Naiset käyttivät pitkää stola nimistä pukua, joka oli koristettu pitkillä rimpsuilla. Sen päällä oli heillä väljä, ompeluksilla koristetta mantteli eli viitta. Tavallisesti olivat tasavallan aikaisten naisten vaatteet valkoiset.

Roomalainen asunto sisältä.

Roomalaisten kodoissa oli enempi yhteiselämää perheen jäsenten kesken kuin kreikkalaisilla. Paras huone oli atrium, suuri, nelikulmainen sali, johon valo tuli katon keskipalkkaan jätetystä aukosta. Sateella tuli siitä vettäkin pieneen säiliöön, joka oli tehty aukon kohdalle kivilattiaan. Atriumissa oleskeli roomalainen emäntä, ankara, kunniallinen "matroona", piikoinensa, jotka kutoivat ja kehräsivät. Siellä otti isäntä vastaan vieraitansa ja siellä olivat myöskin perhejumalain ja esi-isien kuvat. Atriumista vei kolme ovea kolmelle taholle pienempiin kammareihin, joita käytettiin makuu- tai ruokahuoneina.

Roomalaiset söivät pääatriansa (coena) noin kello 4 iltapäivällä. Ensi aikoina istuttiin pöydässä, mutta sittemmin tuli yleiseksi kreikkalainen tapa syödä nojasillaan. Joka sohvalla makasi tavallisesti kolme henkilöä. Ruokapöydät olivat pitkät ja kapeat ja ne asetettiin siten, että niistä tuli nelikulman kolme sivua. Neljäs sivu jätettiin tyhjäksi, että orjat mukavammin pääsivät palvelemaan. Atrian pääosana olivat liha- ja kalaruoat. Niitä syödessä käytettiin ainoastaan veistä, jota isäntä ei kuitenkaan toimittanut vieraillensa. Sittemmin käytettiin myöskin ruokaliinaa, mutta senkin saivat vieraat tuoda itse mukanaan. Varsinaisen atrian jälkeen tuotiin uudet pöydät, täynnä hedelmiä, viinirypäleitä, leivoksia ja torttuja jäljisteeksi. Vieraita huvitettiin atrian aikana soitolla ja laululla.

Karakallan Sirkus.

Roomalaisilla oli myöskin julkisia juhlaleikkejä, vaikk'ei niin kuuluisia kuin kreikkalaisilla. Yleisimmät leikit pidettiin suuressa sirkuksessa (Circus Maximus), pitkänpyöreässä rakennuksessa, joka oli erittäin sitä varten tehty kaupungin vilkkaimpaan osaan. Siellä toimitettiin varsinkin kilpa-ajoja. Ajoradan toisessa päässä oli aituus, josta nelivaljakot läksivät kilpaamaan, ja lähellä toista päätä seisoi kääntöpylväs, jonka ympäri ajaessa piti kiertää.

Tasavallan häviö.

Grakkus-veljekset.

Sill'aikaa kuin Rooma vastustamattomalla voimalla eteni valloitusuralla ja levitti valtaansa joka taholle, alkoi yhteiskunnan sisällä näkyä eripuraisuutta, josta oli aikaa myöten johtuva verisiä taisteluita. Patrisein ja plebejein vanha säätyerotus oli tosin tasoittunut, mutta itse nuo valloitussodat olivat kasvattaneet uuden erotuksen, joka tuskin oli vähemmin jyrkkä ja rasittava. Muutamista sekä patrisi- että plebejisuvuista, joiden jäsenet olivat olleet valtion korkeimmissa viroissa, kehittyi näet vähitellen sotilas- ja virkamiesylimystö eli aateli. Hallitsevain sukujen jäsenet, sanoen itseään ylhäisiksi (nobiles), koettivat kateuden kiihkolla estää kaikkia muita valtion jäseniä, heidän mielestään alhaissukuisia (ignobiles), pääsemästä etevimpiin virkoihin, varsinkaan konsulin ja tuotteliaihin provinsin-maaherrain virkoihin. Vallan ohessa olivat nämä ylimykset anastaneet haltuunsa melkein kaikki valtionmaat, joten uudestaan alkoivat samat epäkohdat olla haittana kuin ennen Liciniusten lakein hyväksymistä. Sitä paitsi olivat he osaksi ostamalla, osaksi ilmeisellä väkivallalla saattaneet haltuunsa suuret maatilukset, ja kun heidän oli edullisempi viljelyttää näitä laajoja maitansa orjilla, niin siten yhä enemmin hävisi entinen vapaa maanviljelijä-luokka. Siitä alkoi kasvaa suuria yhteiskunnallisia vaaroja. Aukko levisi yhä suuremmaksi vallassa olevan mahtavan ylimystön ja muun kansanjoukon välille, jolla ei ollut mitään ja joka elikin vain siitä, että möi ääniänsä enimmän tarjoavalle. Tämä epäkohta saatettiin kuitenkin vielä korjata siten, että Liciniusten lakein uudistamisella pakotettiin hallitsevat suvut antamaan pois osa anastamastansa valtionmaasta ja sen jakamisella varattomalle kansalaisjoukolle perustettiin tarpeellinen keskiluokka ja vapaa maata viljelevä väestö.

Tiberius Grakkus, tähän asti vähän kokenut mies, ryhtyi äsken viitattuun vaikeaan työhön. Kahdeksantoista vuoden ijässä oli hän lankonsa, nuoremman Scipio Afrikanuksen, käskyn alaisena osoittanut etevyyttä sekä Kartagon piirityksessä että Espanjan sodassa. Mutta vasta Rooman ja Italian onnettoman tilan kokemus saattoi hänet astumaan kansan puolesta taistelijaksi. Matkallaan Roomasta Espanjaan näki hän, kuten kerrotaan, Etruriassa kaikkialla vain autioita viljavainioita eikä ketään muita työmiehiä kuin orjia, jotka rauta-jalassa muokkasivat peltokappaleita. Liikutettuna siitä näöstä vuodatti hän kyyneliä ja päätti toimia niin, että köyhät saisivat maata.

Vuonna 133 otti Tiberius Grakkus vastaan kansantribunin viran. Heti siihen ryhdyttyään ehdotti hän peltolain, joka tavallansa oli vain Liciniusten lakein uudistus, koska se sisälsi, ett'ei kellään yleensä pitäisi olla enempää kuin 500 roomalaista auranalaa valtion maata, vaan isä kuitenkin saisi sitä paitsi pitää kahta poikaansa kumpaakin varten 250 auranalaa; täten jäävä liikamaa olisi jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina varattomille kansalaisille katoamattomiksi perintötiloiksi, joiden isännät maksaisivat vuotuista veroa valtiolle; maiden erotteleminen ja jakaminen olisi kolmimiehisen valiokunnan toimitettava. Varsin kaunopuheisesti ja sattuvasti puolusti tribuni lakiehdotustansa. "Pedoilla", sanoi hän, "jotka kuljeksivat maassamme, on omat metsänsä ja luolansa, joihin voivat pistäytyä turvaan. Mutta näillä urhollisilla roomalaisilla, jotka ovat Italiaa puolustaessaan katsoneet kuolemaa kasvoista kasvoihin, ei ole mitään muuta tässä maailmassa kuin valoa ja ilmaa, joita heiltä toki ei voida riistää. Ilman kotia ja ilman mitään turvapaikkaa harhailevat he kedoilla vaimoinensa ja lapsinensa. Heidän päällikkönsä pettävät heitä, kun kehoittavat heitä taistelemaan hautojensa ja kotijumalainsa puolesta, sillä näiden roomalaisten joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi oma kotiliesi tai oma perhehauta, vaan he taistelevat ja kuolevat toisten ylellisyyden yllä pitämiseksi ja heidän rikkauksiensa kartuttamiseksi. Heitä sanotaan maailman herroiksi, eikä heillä kuitenkaan ole edes jalan leveyttäkään omaa maata." Vallanpitäjät eivät tosin voineet millään tavalla vastustaa hänen sanojansa, mutta he taivuttivat toisen tribunin Oktaviuksen vastustamaan ehdotusta, joten tarpeellinen tribunien yksimielisyys tuli häirityksi. Tiberius ensin koetti taivuttaa häntä mukautumaan kansan tahtoon, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi ryhtyi hän levottomuutensa pakosta viimein väkivaltaiseen ja oikeastaan laittomaan keinoon, vaatien kansaa erottamaan Oktaviusta virastaan. Äänestyksen kautta kadottikin Oktavius todella virkansa ja sai ainoastaan töin tuskin henkensä pelastetuksi kiihtyneen ihmisjoukon käsistä.

Nyt peltolaki ilman muita vaikeuksia hyväksyttiin. Kolmemiehiseen valiokuntaan, jonka tuli panna jako toimeen, asetettiin Tiberius itse ynnä hänen nuorempi veljensä, kahdenkymmenen vuoden ikäinen Kaijus Grakkus ja hänen appensa Appius Klaudius. Siitä yhä enemmin kiihtyi ylhäisten viha. Grakkus syystä kyllä pelkäsi oman turvallisuutensa olevan vaarassa eikä sentähden näyttäytynyt torilla ilman 3,000 miehen suuruista seuralaisjoukkoa. Hän koetti uudella ehdotuksella saavuttaa vielä suurempaa suosiota köyhäin kansalaisten puolelta ja heitä yhä lujemmin liittää itseensä. Kun näet Pergamon kuningas Attalos oli testamentannut valtakuntansa ja muut varansa Rooman valtiolle, ehdotti tribuni, että kuninkaallinen perintö jaettaisiin köyhimmälle kansalle ja että kansankokous saisi päättää, miten Pergamon maa olisi käytettävä. Siten voivat uudet maatilalliset saada apua asustumiseensa. Vastustajat puolestaan jo uhkailivat ruveta syyttämään rohkeaa kansan ystävää heti hänen tribuni-vuotensa loputtua.

Sekä hänen omansa että hänen lakiensa turvallisuus näytti siis vaativan, että hänellä olisi vielä seuraavanakin vuonna tribunin virka. Vastustajat puolestaan koettivat kaikin voimin estää hänen uudestaan valitsemistansa. Vaalikokousta pidettiin ja ensimmäiset tribukset olivat jo antaneet äänensä Grakkukselle. Vaan silloin vastapuolue sai aikaan, että kokous hajoitettiin huomeiseen asti, jolloin äänestystä piti jatkettaman Kapitolium-kukkulalla. Siinä kokouksessa häirittiin heti äänestystä väkivaltaisilla kahakoilla. Senaatti kokoutui läheiseen temppeliin neuvottelemaan ja käski konsuli Mucius Scaevolaa ase kädessä suojelemaan tasavaltaa. Tämä laintaitava mies kyllä tajusi Grakkuksen ehdottaman lain kohtuullisuuden ja sen tähden neuvoi taipuvaisuuteen, mutta silloin nousi ylipappi Scipio Nasika ja huusi: "Konsuli kavaltaa yhteiskuntaa; ken tahtoo suojella lakia, seuratkoon minua!" Monen senaattorin ynnä heidän puoluelaistensa ja orjainsa johtajana, joilla oli aseina sauvoja sekä penkkien ja istuimien kappaleita, riensi hän Kapitoliumille. Kansanjoukko siirtyi kaikkialla syrjään. Grakkus yritti paeta, mutta nyt alkaneen melun aikana hänet surmattiin. Hänen ruumiinsa heitettiin Tiberiin, ja kolmesataa hänen puoluelaistansa samoin surmattiin tässä metelissä.

Työ, jonka uhriksi Tiberius Grakkus oli joutunut, eli alkajaansa kauemmin. Peltolaki pysyi voimassa ja jako-oikeuteen asetettiin heti uusi jäsen surmatun sijaan. Kuitenkin alkoi maanjakoa vastaan kiivas taistelu niin hyvin senaatin kuin myöskin italialais-liittolaisten puolelta, he kun alkoivat peljätä menettävänsä osan maista, jotka he olivat saaneet haltuunsa joko vuokraamalla tai ostamalla.

Kaijus Grakkus. Kohtapa kuitenkin esiytyi peltolaille toinen vielä peljättävämpi puolustaja, murhatun Tiberiuksen oma veli. Kostonhimo enemmin kuin hyvänteko kiihotti Kaijus Grakkusta työhönsä. Mutta vaikkapa tarkoitus ei ollutkaan yhtä puhdas, niin Kaijus sitä vastoin oli luonnonlahjain runsaudelta ja kiihkoisuudelta veljeänsä etävämpi. Tiberiuksen murhan jälkeen, jolloin vielä viholliset olivat liian mahtavat, vetäytyi hän yksityiselämän hiljaisuuteen. Mutta siellä hän ahkerasti harjoitteli kaunopuheisuutta ikään kuin hankkiakseen itselleen siivet, joilla voisi kohota valtaan. Kansa pian otti hänen sanansa vastaan pauhuisella suostumuksella ja suosi häntä enemmän kuin ketään muuta puhujaa. Se menestys saattoi ylimykset häntä epäilemään, ja karkoittaakseen tätä pelkonsa aihetta, lähettivät he hänet kvestoriksi (qvaestor) eli sotarahaston hoitajaksi Sardiniaan. Mutta kun senaatti tahtoi yhä edelleenkin pitää häntä siellä, palasi hän yht'äkkiä saaresta Roomaan ja haki kansantribunin virkaa, joka hänen onnistui saadakin (123).

Tiberius Grakkus oli taistellut yhtä yhteiskunnan epäkohtaa vastaan; Kaijus sen sijaan tarkoitti koko valtiomuodon parantelemista. Ensin hän saattoi aikaan sen kansan päätöksen, että tribuni voitiin vast'edes valita edelleen seuraavaksikin vuodeksi; sitenpä hän, jos pysyisi kansan suosiossa, saisi aikaa tehdä työnsä loppuun. Miellyttääkseen aikeihinsa kaupunkilaisia toimitti hän viljalain, joten köyhemmät porvarit, valtionrahastosta annettavan avun kautta, saivat viljaa huokeammasta hinnasta. Vallan siirtämiseksi suuren kansanjoukon käsiin lakkautettiin centuria-kokousten jako viiteen varallisuusluokkaan; sen sijaan saivat kaikki centuriat äänestää joka kerraksi erittäin arvalla määrätyssä järjestyksessä.

Sen jälkeen kohta päätettiin asettaa jako-oikeus entiseen valtaansa. Jaettavaksi ruvettiin nyt myöskin antamaan sellaista valtionmaata, jota ei vielä ollut kellekään vuokrattu. Siitä tehtiin ensin Italiassa, sitte myöskin maakunnissa roomalaisia siirtokuntia, joihin köyhiä kansalaisia lähetettiin. Tehtiinpä sittemmin myöskin suuremmoinen päätös: rakentaa jälleen Kartago ja jaella sen valtiolle omistettu maa-alue roomalaisille siirtolaisille.

Kaijus Grakkus, täten saaden suuresta kansanjoukosta itselleen yhä varmemman tuen, samalla myöskin koetti tehdä vastustajiansa keskenään eripuraisiksi. Ylimystössä, joka oli niin yksimielisesti noussut Tiberius Grakkusta vastaan, oli todella kaksi melkoisen erilaista osaa: ne ylimykset, joiden hallussa oli korkeimmat virat ja joiden keskuksena oli senaatti, ja ritarit, suurinta veroa maksavat, jotka olivat kaikista rikkaimmat. Nämä ritarit yhtyivät yhtiöiksi, vuokrasivat maakunnista valtion tulot ja harjoittivat sitte siellä kovaa kiskomista. Nyt ehdotti Kaijus Grakkus, että ritareille annettaisiin valtiollisten riitojen tuomio-oikeus, jota tähän asti olivat ainoastaan senaattorit käyttäneet ja usein väärinkin. Ehdotettu laki hyväksyttiin. Rooman kauppiasylimystö siten erosi sukuylimystöstä ja siirtyi kansan puolelle. Senaatti kadotti myöskin suuren osan vaikutuksestansa hallintoon, koska siihen kuuluvia asioita ruvettiin ratkasemaan kansankokouksen päätöksillä. Senaatin tekemä Aasian verotusjärjestelmä lakkautettiin ja uusi maata rasittava, mutta ritareille edullinen pantiin toimeen. Verrattomalla toimeliaisuudella hoiti tribuni itse erilaisimpia ja sotkuisimpia tehtäviä: hän valvoi viljan jakelemista, valitsi tuomioistuinten jäsenet, perusti siirtopaikkoja, jopa johti senaatin kokouksiakin.

Täten perustettuaan aivan uuden valtiomuodon koetti Grakkus tyydyttääkseen italialais-liittolaisia hankkia heille Rooman kansalaisoikeutta. Mutta siinä hän kohtasi jyrkkää vastarintaa juuri itse kansan puolelta, joka, ollen arka Rooman kansalaisen etuoikeuksistaan, ei suinkaan tahtonut antaa niistä osaa liittolaisille. Täten tribunin ja kansan välille syntynyttä erimielisyyttä käytti senaatti hyväkseen varsin taitavasti. Tribuni Livius Drusus, joka oli senaatin puolella, osasi taivuttaa kansan paljon lempeämmäksi ylhäisiä kohtaan. Kun Grakkuksen kansansuosio siten jo oli vähennyt, tuli arvan kautta hänen tehtäväkseen lähtö Kartagoon valmistelemaan uuden siirtopaikan perustamista sinne. Tätä hänen poissaolonsa aikaa käyttivät hänen vastustajansa miten parhaiten taisivat. Suoritettuaan tehtävänsä riensi Grakkus Roomaan, mutta eipä enää onnistunut hänen pyrintönsä; häntä ei palattuaan valittu seuraavaksi vuodeksi tribuniksi. Heti silloin konsuli Opimius ehdotti, että Kartagon uudestaan rakentamisen päätös kumottaisiin, koska muka sitä kaupunkia hävittäessä oli koko se paikkakunta kirottu. Asia oli ratkaistava kansankokouksessa. Toisen konsulin toimittaessa tavan mukaan pyhitysuhria Kapitoliumilla kehoitti eräs oikeudenpalvelija kaikkia "huonoja kansalaisia" poistumaan; näyttipä hän samalla myöskin tahtovan tehdä väkivaltaa Grakkukselle. Mutta tämän ystävät silloin hänet heti surmasivat. Rankkasade viimein hajoitti kokouksen suuressa sekasorrossa. Senaatti käski Opimiusta "katsomaan, ett'ei valtiolle mitään vahinkoa tapahtuisi". Kansa asettui nyt vartioimaan Grakkuksen asuntoa. Seuraavana päivänä anastivat tribunin suosijat Aventinus-vuoren. Senaatti oli koonnut suuren joukon kannattajiansa ja suojattejansa sekä raskasaseista sotaväkeä ja jousimiehiä. Opimius hyökkäsi näiden johtajana Aventinukselle kokoutunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kohta joutui häiriöön ja kokonaan hajautui. Kaijus Grakkus pakeni Dianan temppeliin. Hänen sanotaan siellä rukoilleen jumalatarta, että Rooman kansa, rangaistukseksi kiittämättömyydestään, ei koskaan pääsisi orjuudesta, johon se hänen hylkäämisellänsä vapaaehtoisesti antautui. Temppelistä hän pakeni Tiberin yli pyhään metsikköön ja siellä hänen käskystään uskollinen orja lävisti hänet sekä sitte surmasi itsensäkin. Grakkuksen pään otti eräs ylimys, saadakseen siten halpamaista voittoa. Konsuli oli näet luvannut hänen päänsä tuojalle sen painon kultaa, ja ylimys nyt kaatoi irti hakattuun päähän koko joukon sulaa lyijyä saadakseen vielä suuremman summan. Neljättä tuhatta kansanpuolueen miestä kaatui samaan aikaan ylimysten koston uhreina.

Kaijus Grakkus joutui kyllä saman kovan kohtalon omaksi kuin hänen veljensä, mutta hän kuitenkin ennen kuolemaansa ehti hankkia tuhansille kansalaisille maata ja omat asuinpaikat, heikontaa ylimysten valtaa ja antaa italialais-liittolaisille paremman tilan toivoa. Johdonmukaisen selvästi ja kekseliään viisaasti johti hän työtänsä, ja se kehittyi uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi, jonka peruspiirteet hän jo oli suunnitellut. Hänen rukouksensa, jos hän sitä tuolla Dianan temppelissä muuten olikaan lausunut, toteutui tosiaankin tavallansa, sillä Rooma nyt vastustamattomasti edistyi yksinvaltaa kohti. Mutta sillekin oli jo Kaijus Grakkus laskenut perustuksen.

Grakkuksien vihamiehet kirosivat heidän muistoansa. Mutta kaipaus herätti kansan toivottomuudestaan. Se pystytti julkisesti Grakkuksien kuvapatsaat, se pyhitti ne paikat, joissa heidät oli surmattu, ja uhrasi siellä maan hedelmäin esikoiset, ja moni myöskin kävi niissä paikoissa rukoilemassa.

Marius.

Ollen syntyään alhaisesta säädystä, maamiehen poika latinalaisesta pikku kaupungista Arpinumista, kasvoi Marius niinkuin kansan miehet ainakin hyvin vähätaitoisena, mutta elinvoimiltaan turmeltumattomana. Hänellä tosin oli raaka ja jäykkä luonto, mutta pohjaltaan rehellinen ja isänmaallinen mieliala, vaikka palava kunnianhimo, joka on monen hyvänkin toimen vaikutin, hänessä myöskin kehitti huonoja luonteen puolia.

Ensimmäisen sotapalveluksensa suoritti hän nuoremman Scipion johdolla Numantian piirityksessä Espanjassa, osoittaen siellä suurta urhollisuutta. Roomaan palattuaan valittiin hänet kansatribuniksi. Hänen siinä virassaan toimeen panemansa laitokset tarkoittivat petoksen estämistä äänestyksessä sekä köyhäin hävyttömän vaateliaisuuden poistamista viljan jaossa. Ne osoittavat hänessä silloin enemmin vallinneen oikeudentunnon kuin minkään kansanjoukkojen viehättämishalun. Kuitenkin ylhäiset aavistivat jo aikaisin hänestä saavansa vastustajan.

Sota Jugurtaa vastaan näytti selvästi ylimystön itsekkäisyyden ja antoi Mariukselle tilaisuutta osoittaa hyvää sodan johtotaitoa. Masinissan poika Micipsa jakoi ennen kuolemaansa valtakuntansa kahdelle pojalleen ja antoi myöskin osan veljensä pojalle Jugurtalle. Tämä heti murhautti toisen serkkunsa. Eloon jäänyt veljes Adherbal pelkäsi henkensä olevan vaarassa ja pyysi Roomasta apua. Senaatti laittoi sinne lähetystön, mutta Jugurta lahjoi lähettiläät, niin että he tuomitsivat hänen eduksensa. Heti sen jälkeen hyökkäsi Jugurta myöskin Adherbalin päälle ja surmautti hänet hirveästi kiduttavalla tavalla. Nyt täytyi senaatin ainakin näön vuoksi lähettää sotajoukko Afrikkaan. Jugurta taaskin lahjoi päällikön ja sai häneltä rauhan. Mutta tribuni Memmius paljasti kansalle koko tuon hävyttömyyden ja sai aikaan, että Jugurta kutsuttiin Roomaan. Siellä tämä viekas afrikkalainen lahjoi yhden tribunin, ja kun Memmius sitte kansankokouksen edessä vaati häntä nimittämään ne Rooman ylimykset, jotka olivat ottaneet häneltä vastaan rahaa, lausui lahjottu tribuni mahtikieltonsa (veto-sanansa) kaikkea Jugurtan tilintekoa vastaan, että kansankokouksen täytyi tyhjin toimin erota. Saaden uutta rohkeutta tuosta menestyksestä murhautti kuningas sitte julkisesti kadulla Masinissan pojanpojan Massivan, jota eräs roomalaispuolue aikoi korottaa Numidian valtaistuimelle. Sen jälkeen Jugurta purjehti mitään kärsimättä Afrikkaan. Katsoessaan laivasta taaksensa Roomaan, huudahti hän: "Voi, sinua kavala kaupunki, sinä olisit kyllä tarjona kaupaksi, jos vain löytyisi ostaja."

Nyt lähetti senaatti Jugurtaa vastaan konsuli Metellus-vanhuksen, joka johti sotaa tehokkaasti ja voitollisesti. Mutta entisen häpeän seurauksista hän sillä menestyksellään ei kuitenkaan saanut säätyänsä pelastetuksi. Tutkinto, joka kesti koko kaksi vuotta, pidettiin tuomarein edessä, jotka toimivat niin ankarasti, että neljän konsulin, niiden joukossa myöskin Opimiuksen, täytyi lähteä maanpakoon. Rohkaistuneena kansanpuolueen voitosta pyysi Marius Metellukselta loma-aikaa lähteäkseen Roomaan hakemaan konsulin virkaa. Ja hän viran saikin "sotasaaliksi ylhäisiltä".

Uusi konsuli alkoi virkansa tärkeällä toimella. Hän otti sotajoukkoon vähimmin verotetut kansalaiset, joilla ei tähän asti ollut oikeutta sotapalvelukseen. Tämä muutos, vaikka se alkuaan tehtiin yksinomaan sotalaitoksen eduksi, oli hyvinkin tärkeä; sillä oikeastaan vasta yhdeksänvuotisen sotapalveluksen jälkeen saatiin oikeus hakea korkeampia valtionvirkoja. Niinkuin Grakkukset olivat hankkineet kansalle osallisuuden valtion maahan, niin hankki Marius sille pääsyn valtion virkoihin.

Kun Marius tuli Metelluksen jälkeen päälliköksi Afrikkaan, loppui sota siellä pian. Valloitettuaan Numidian valtakunnan useimmat kaupungit tunkeutui päällikkö äsken kootun kansan-sotajoukkonsa kanssa sanomattomien vastuksien läpi vedettömäin ja myrkyllisistä käärmeistä viliseväin seutujen kautta Jugurtan tärkeimpään kaupunkiin sekä ryösti ja hävitti sen perin pohjin. Kohta sen jälkeen valloitettiin se vuorilinna, jossa kuningas säilytti aarteitansa. Jugurta pakeni sukulaisensa Mauretanian kuninkaan Bokkuksen luo, joka kuitenkin taivutettiin antamaan pois pakolainen. Marius vietti nyt Roomassa muhkean riemusaaton kansan iloitessa. Jurgurtan täytyi kahleissa astua voittajan vaunujen edellä; sitte hänet alastomana sysättiin maanalaiseen vankeuteen. Kuusi päivää sai hän siellä kärsiä näljän tuskia, kunnes vartiat hänet viimein kuristivat kuoliaaksi.

Sota kimbriläisiä ja teutonilaisia vastaan. Valtakunnan pohjoisrajaa uhkasi hirvittävä myrsky. Kaksi pohjoismaista kansaa, kimbriläiset ja teutonilaiset, oli lähtenyt liikkeelle asuinpaikoiltaan, joiden sanotaan olleen Itämeren rannoilla, ja he siirtyivät yhä edemmäksi etelää kohti. Jättiläisvartalollaan, hurjalla rohkeudellaan ja inhottavalla muodollaan levittivät he kaikkialle kauhistusta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voittivat he Rooman sotajoukot, joita ylhäissukuiset konsulit johtivat. Italia jo vapisi noiden hirvittäväin raakalaisten pelosta eikä vuodeksi 104 kukaan uskaltanut hakea konsulin virkaa. Marius otti vastaan sen vaikean toimen ja ylimysten vastustamatta valittiin hänet neljä kertaa peräkkäin (vuosiksi 104-101) konsuliksi.

Saapuessaan Galliaan, jossa hän oli luullut kohtaavansa raakalaiset, hän ei heitä tavannutkaan, koska kimbriläiset olivat hävitellen kulkeneet Espanjaan ja teutonilaiset toiselle taholle. Vasta kahden vuoden kuluttua palasivat he. Marius tänä väliaikana harjoitti sotamiehiänsä, totutti heitä kärsimään vaivoja, vahvisti heidän rohkeuttansa ja sai heidät noudattamaan ankaraa kuria. Käskynsä alaisia kohteli hän oikeudentuntoisesti. Kun hänen veljensä pojan, erään sotajoukon päälliköistä, murhasi muuan sotamies, jota hän oli häväisten loukannut, tutkitutti Marius tarkkaan asian, ja kun syytetty kertoi koko tapauksen, pani päällikkö itse hänen päähänsä seppeleen, jollaisia muuten annettiin kiitettävistä teoista. Siten hän, vaikka hänen olemuksensa olikin ankara, tyly ja vastenmielinen, saavutti sotamiesten kunnioituksen, jotka huomasivat juuri hänet oikeaksi mieheksi vastustamaan kimbriläisiä.

Raakalaisten palattua tapasi Marius ensin teutonilaiset (102). Iser- ja Roone-jokien yhtymäpaikassa oli roomalaisilla linnoitettu leiri, jonka sisällä Marius piti väkeänsä, totutellen sotamiehiä näkemään vihollisten villiä muotoa, kuulemaan heidän kovaa huutoansa ja tuntemaan heidän aseitansa. Eräs teutonilaispäällikkö oli niin nenäkäs, että vaati Mariusta kaksintaisteluun. "Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan hirttää itsesi", vastasi roomalaispäällikkö. Viimein raakalaiset kulkivat leirin ohitse, huutaen roomalaisille sotamiehille menevänsä nyt Italiaan ja kysyen, eivätkö roomalaiset tahtoneet lähettää terveisiä vaimoillensa ja lapsillensa. Töin tuskin saattoi Marius hillitä väkensä raivoa. Mutta raakalaisten mentyä seurasi roomalaisjoukko jäljestä ja saavutti heidät Akva Sekstian (nykyisen Aixin) luona, johon Marius asettui edulliseen paikkaan. Ensi päivänä hyökkäsi hän teutonilaisten liittolaisten ambronilaisten päälle ja voitti heidät kokonaan. Roomalaiset takaa ajaen ryntäsivät voitettujen leiriin ja kohtasivat siellä ambronilaisten vaimot, jotka kirveillä ja miekoilla ahdistivat milloin roomalaisia, milloin omia pakenevia miehiänsä, kunnes hekin kaatuivat voittajain käden kautta. Nyt seurasi kamala yö; teutonilaisten valituksia kaatuneiden veljein tähden ja heidän hurjia sotalaulujansa kuului joka taholta roomalaisten leiriin. Päivän koittaessa asetti Marius sotaväkensä taistelujärjestykseen ja antoi ratsuväkensä alottaa taistelun. Raskaina, tiheinä joukkoina vyöryivät teutonilaiset roomalaislegioneja vastaan. Mutta puolen päivän aikaan alkoivat raakalaisten rivit horjua, ja kun uusi väijyksiin asetettu roomalaisjoukko yht'äkkiä syöksyi esiin, tuli voitto täydelliseksi. Kaatuneita vihollisia sanotaan olleen niin paljo, että Massilian asujamet kauan aitasivat viinitarhojansa heidän luillaan.

Seuraavana vuonna kimbriläiset ajoivat roomalaispäällikön Katuluksen Ylä-Italiasta pois Po-joen toiselle puolelle. Heidän aikomuksensa oli yhdistyä teutonilaisiin, joiden kohtalosta he eivät vielä tienneet mitään, sekä sitte marssia suoraa päätä Roomaan. Mutta keväällä 101 yhtyivät sen sijaan Marius ja Katulus, ja roomalaiset, 50,000 miestä, menivät jälleen Po-joen yli. Kimbriläiset nyt ryhtyivät sovinnon hieromiseen ja tarjosivat rauhaa, jos roomalaiset suostuivat antamaan maata heille ja heidän veljillensä teutonilaisille. "Teidän veljenne teutonilaiset", vastasi Marius, "ovat saaneet maan, jota heiltä ei suinkaan koskaan riistetä." Ja näyttääkseen kimbriläisille heidän veljiensä kohtalon tuotti hän esiin teutonilaisten vangitun kuninkaan Teutobakin.

Vercellan kedolla lähellä Veronaa oli ratkaseva taistelu. Kimbriläiset olivat asettuneet suureen nelikulmaan ja ensimmäinen rivi oli sidottu kiinni rautakahleesen, että miehet pysyisivät oikein taajassa. Roomalaisten puolella johti Katulus keskijoukkoa. Marius oli asettanut väkensä molemmille siiville. Raakalaisjoukot vyöryivät esiin kuin suuren meren aallot. Roomalaiset ottivat levollisessa järjestyksessä ja säännöllisesti tihennetyissä riveissä vastaan tuiman rynnäkön. Puoli-alastomat ja siis helposti haavoittuvaiset kimbriläiset eivät vaskimiekoillaan, jotka taipuivat joka iskusta, voineet kestää roomalaisten harjautuneita ja hyvin johdettuja legioneja, kun lisäksi vielä aurinko ja tuuli olivat heillä haittana. Katulus saavutti ensin keskustassa ratkasevan menestyksen ja kohta tuli roomalaisten voitto täydelliseksi taistelukentällä. Mutta voitetut pakenivat vaunulinnaansa ja siellä miesten sivulla taistelivat kimbriläisnaiset, jotka viimein lävistivät itsensä kuoliaaksi, kun ei enää näkynyt mitään pelastuksen toivoa. Viimein syöksyi kimbriläisten leiristä esiin suuri joukko koiria, joita vastaan roomalaisten täytyi taistella monta tuntia. Kimbriläisiä sanotaan maanneen kentällä, jossa hirmuinen taistelu oli riehunut, enempi kuin 120,000, ja kuitenkin saattoi Marius vielä ottaa 36,000 vankia. Sivistymätön mies, karkea sotilas oli tässä mahtavalla voimain punnituksella pelastanut etelämaailman sivistyksen ja sen laeilla järjestellyn yhteiskunta-laitoksen.

Jo taistelukentällä aljettiin kiistellä, kumpiko oli enemmin tehnyt voiton saavuttamiseksi. Moni tahtoi antaa ylimys Katulukselle suurimman kunnian. Mutta yleinen ääni antoi palkinnon ylipäällikölle. Marius piti komean riemusaaton, johon hän salli Katuluksenkin ottaa osaa. Riemusankarin edellä kuljetettiin vangittua Teutobak-kuningasta, joka oli niin pitkä, että ulottui ylemmäksi voitonmerkkejä. Kansa, katsoen Mariusta omaksi päällikökseen, sanoi häntä Rooman kolmanneksi perustajaksi ja uhrasi atrioilla juomauhria hänelle niinkuin jumalalle.

Marius ja Sulla.

Sulla oli monessa suhteessa Mariuksen vastakohta. Ollen syntynyt ylhäisestä suvusta oli hän saanut hienon sivistyksen, mutta myöskin imenyt ylhäisten itsekkäisyyden ja turmeltuneet tavat. Hän himoitsi nautintoja enemmin kuin kunniaa. Hänellä oli tarkka arvostelukyky, tavaton valtiomiehen taito ja ripeä toimintavoima, mutta samalla hillitsemätön nautinnonhimoisuus ja kylmä sydämmettömyys. Kykenemättä rakkaudella ja innostuksella antautumaan mihinkään suureen tehtävään ja uskomatta siveellistä maailman järjestystä, hän ei antanut töitänsä velvollisuudentunnon, vaan nautinnon ohjata. Sentähden hän myöskin katsoi elämänsä runsasta menestystä ainoastaan sattumuksien leikiksi. Ja koska hän luki suuret tekonsa sattumuksen ansioksi, sanoi hän itseänsä mielellään "onnelliseksi".

Jo siihen aikaan, kuin Sulla oli Mariuksen käskyn alaisena, voitiin aavistaa hänestä tulevan Mariukselle kilpailijan. Kun Marius vastuksia kärsien taisteluilla kukisti Jugurtan voiman ja pakotti hänet pakenemaan, niin Sulla se juuri ystävyyden teeskentelemisellä ja hyvillä sanoilla sai taivutetuksi kuningas Bokkuksen antamaan pakolaisen roomalaisille. Senpä tähden ylhäisten puolue ylistelikin Sullaa sodan varsinaiseksi päättäjäksi. Ratkasevassa taistelussa kimbriläisiä vastaan seisoi Sulla neuvonantajana Katuluksen sivulla. Jo silloin vallitsi erimielisyys hänen ja Mariuksen välillä. Sitte seuraavassa liittolaissodassa osoitti Sulla sellaista etevyyttä, että hän himmensi kunniakkaan kilpailijansa. Siispä kun oli aljettava sota Ponton mahtavaa kuningasta Mitridatesta vastaan, joka pyrki Vähä-Aasian herraksi sekä sitä varten hyökkäsi Rooman liittolaisten päälle ja surmautti joukottain Rooman kansalaisia, niin Sulla valittiin senaatin vaikutuksesta konsuliksi ja päälliköksi Mitridatesta vastaan.

Mariuksen pako ja väkivalta-hallitus. Raivoissaan kilpalijansa korotuksesta liittyi Marius väkivaltaiseen kansantribuniin Sulpiciukseen. Tämän onnistui saada aikaan kansanpäätös, jonka mukaan päällikkyys oli riistettävä Sullalta ja annettava Mariukselle. Töin tuskin pääsi Sulla pakenemaan hänelle määrättyjen legionein luo, jotka seisoivat Kampaniassa, mutta ne hänen puheestaan niin mieltyivät häneen, että kivittivät ne sotatribunit, jotka aikoivat Mariuksen puolesta ryhtyä sotaväkeä johtamaan. Sitte Sulla läksi kuuden legionin kanssa Roomaa vastaan. Kun vastapuolue teki itsepäistä vastusta, käski hän jousimiesten ampua tulisia nuolia taloihin ja sieppasi itse sydämmettömän päättäväisesti soitsun, osoittaen siten aikeensa sytyttää kaupungin. Silloin täytyi kaiken vastustuksen lakata. Sulla marssi voitollisesti Roomaan ja Mariuksen täytyi paeta.

Vaihtelevia kohtaloita kärsi päällikkövanhus pakomatkallansa. Kiihkeästi vainottuna onnistui hänen päästä Ostiaan, josta hän löysi heikon venheen ja nousi siihen. Myrsky ajoi venheen Circeji-kaupunkiin. Väsyksissä merimatkasta ja näljänvaivoista täytyi hänen vihollistensa väijymisiä karttaakseen paeta syvälle läheisiin metsiin. Siten saapui hän lähelle Minturna-kaupunkia. Silloin hän yht'äkkiä huomasi toisella puolellaan vihamielisen ratsujoukon ja toisella kaksi laivaa. Hän riensi heti toiseen laivaan ja saikin aluksi turvaa merimiehiltä. Mutta kohtapa he katuivat. Mariuksen kerran maatessa rannalla purjehtivat he kavalasti pois jättäen vanhuksen oman onnensa nojaan. Hämmästyen läksi hän kulkemaan tiettömiä soita, kunnes viimein saapui yksinäiseen majaan. Siinä asui vanha ukko, joka liikutettuna Mariuksen onnettomasta kohtalosta kätki hänet luolaan Liris-joen rannalle. Mutta kun Sullan ratsumiehet tulivat sinnekin, riensi hän Minturnan suolle, riisui vaatteensa ja piilottui ruohokkoon, jossa vesi ulottui hänelle kaulaan asti. Ratsumiehet sittekin huomasivat hänet, vetivät ylös ja veivät vankina kaupunkiin.

Minturnan neuvosto aikoi nyt Rooman senaatin käskyn mukaan surmata Mariuksen. Kimbriläinen orja lähetettiin miekka kädessä vankilaan panemaan murhaa toimeen. Mutta kun orja huomasi vankilan hämärässä päällikkö vanhuksen julman katseen ja kuuli hänen kovalla äänellä ärjäsevän: "orja! uskallatko tappaa Mariusta?" pakeni hän kauhuissaan ja viskasi pois miekkansa. Minturnalaiset katsoivat orjan pelkoa jumalain viittaukseksi ja vapauttivat Mariuksen, joka pääsi sitte vahingotta meren yli Afrikkaan. Saatuaan matkalla kuulla, että hänen poikansa ja muutamia puoluelaisiaan oli Numidiassa, purjehti hän ensin vanhan Kartagon satamaan. Mutta hänen noustuaan maalle ja viivyttyään vähän aikaa hävitetyn kaupungin jäännöksiä katselemassa saapui maaherra Sekstiukselta liktorin kautta hänelle käsky heti lähteä pois Afrikasta. Pitkän ajan oli Marius vaiti synkkiin mietteihin vaipuneena. Viimein hän lausui: "sano Sekstiukselle, että näit Marius-vanhuksen Kartagon raunioilla!"

Ennen lähtöään Afrikasta tapasi hän poikansa ja muutamia puoluelaisiaan, jotka olivat olleet vähällä joutua Numidian kuninkaan vangeiksi. Heidän kanssansa purjehti hän Afrikan rannasta etäiseen Cercina-saareen ja vietti siellä talven, mietiskellen kostoa.

Tällä välin oli Sulla lähtenyt sotajoukkoinen retkelle. Uusi konsuli Cinna oli kansan puolueen miehiä, mutta hänen virkaveljensä Oktavius ja ylhäisten puolue olivat karkoittaneet hänet pois Roomasta. Tämä Cinna nyt kehoitti Mariusta palaamaan Italiaan. Hänen noustuaan Etrurian rannalle riensivät hänen puoluelaisensa joka taholta sinne kokoon. Hän marssi nyt Cinnan kanssa Roomaa vastaan. Senaatilla kun ei ollut keinoja millä puolustaa kaupunkia, täytyi sen tunnustaa Cinna konsuliksi ja lähetystön kautta pyytää häntä tulemaan Roomaan. Kun nämä lähettiläät vietiin Cinnan eteen, istui hän virkaistuimellaan, yllänsä kaikki konsulinarvon virkamerkit. Ääneti seisoi Marius hänen sivullaan, mutta päällikkövanhuksen katse paloi vihasta ja kostonhimosta.

Cinna kulki sisälle kaupungin portista, mutta Marius jäi vähäksi aikaa ulkopuolelle, lausuen katkeralla äänellä: "maanpakolaistenhan ei ole lupa astua kaupunkiin; jos minua tarvitaan, on minun tuomioni peruutettava." Sentähden täytyi kutsua kansa kokoon kumoamaan Mariuksen maanpako-tuomiota. Mutta kun kolme osastoa oli ehtinyt äänestää hänen takaisin kutsumisensa puolesta, ei hän enää kauemmin jaksanut pidättää hurjaa kiihkoansa. Hän marssi aseellisten puoluelaistensa kanssa kaupunkiin ja pani heti toimeen kauhistavan verisaunan. Hänen pienimmästäkin viittauksestaan surmasivat asemiehet suuren joukon vastaan tulevia ihmisiä, ja nekin, joiden tervehdykseen Marius vain ei vastannut, hakattiin säälimättä kuoliaaksi. Kun tällaista murhailua kesti viisi päivää, kyllästyi siihen Cinna. Mutta kun villejä orjalaumoja ei saatu lakkaamaan, piiritti Cinna heidät äkisti yöllä ja surmautti kaikki tyyni. Verisaunan lakattua Marius ja Cinna nimityttivät omavaltaisesti itsensä konsuleiksi. Marius oli nyt seitsemättä kertaa valtion korkeimmassa virassa, vaan eipä sitä kunniaa kestänyt kauan. Senaatille tuli Sullalta kirje ilmoittaen, mitä voittoja oli saavutettu Kreikanmaassa, ja lupasi hän kohta palata kostamaan vihollisillensa. Se sanoma herätti Mariuksessa levottomuutta, jota hän koetti juomisella tukeuttaa. "Vaikka leijona on poissa", lausui hän, "niin kuitenkin tuntuu kamalalta hänen luolassaan oleskelu." Viimein hän kääntyi ankaraan tautiin. Kuumeen houreissa oli hän johtavinaan Rooman sotajoukkoja Mitridatesta vastaan, mutta levollisempina välihetkinä valitti hän kuolevansa, saamatta toivettaan toteutumaan. Kuollessaan (86) oli hän 70 vuoden ikäinen ja oli pitänyt 17 päivää seitsemättä konsulinvirkaansa.

Sulla Mitridatesta vastaan. Sill'aikaa kuin Marius Roomassa päästi kostonhimonsa ankarasti raivoamaan, taisteli Sulla valtakunnan mitä vaarallisinta vihollista vastaan. Kuningas Mitridates oli voimakas ja toimelias mies. Juosten sai hän kiinni nopeimmankin metsänotuksen, hän jaksoi hillitä hurjimmankin hevosen ja metsästysretkillä kaatoi hän tulisimmassa ratsastusvauhdissa saaliinsa. Hän suosi omalla tavallansa kreikkalaista taidetta ja historian kirjoitusta, hän puhui kahtakymmentä kahta kieltä ja muisti joka sotamiehen nimen koko sotajoukossaan. Kaikki keinot olivat hänestä yhtä luvalliset hänen pyrkiessään toivotun tarkoituksen perille; väkivaltaa ja viekkautta, julmuutta ja uskottomuutta käytti hän, eikä säästänyt ihmishenkeä. Aluksi hän anasti osan Paflogoniaa, sitte murhautti Kappadokian nuoren kuninkaan, voidakseen anastaa hänen maansa ja viimein hän sytytti sisällisen sodan Bityniassa ja auttoi siellä toista puoluetta. Kun nyt roomalaiset auttoivat toista puoluetta ja sitä paitsi asettivat Kappadokiaan uuden kuninkaan, alkoi hän yhdessä Armenian kuninkaan kanssa sodan heitä vastaan. Helposti sai hän valloitetuksi Vähä-Aasian länsirannikon ja levitti sitte kaikkiin niihin kaupunkeihin käskyn surmata yhtenä päivänä kaikki niissä elävät roomalaisperheet. Kun roomalaisia vihattiin heidän saaliinhimonsa tähden, toteltiin tuota käskyä mielellään, ja nyt tehdyssä hirvittävässä verisaunassa sanotaan hukkuneen yhdeksättä kymmentä tuhatta roomalaista.

Mitridates itse jäi Aasiaan, valiten asuinpaikakseen Pergamon, ja lähetti päällikkönsä Arkelaon Kreikanmaahan, jossa hän toivoi yhtä suuren vihan roomalaisia kohtaan vallitsevan kuin Aasiassakin. Koko joukko kreikkalaiskaupunkeja antautuikin heti Mitridateen puolelle, niiden joukossa varsinkin Atena. Nyt saapui Sulla Kreikanmaahan ja marssi suoraa päätä Atenaa kohti sekä koetti kaikin voimin nopeasti päästä kaupungin herraksi. Saadakseen piiritysneuvoja hakkuutti hän puut Akademian metsiköstä ja poistaakseen varain puutetta ryösti hän Delfin temppelin. Näljän hätä pian alkoi hirveästi raivota Atenassa, ja silloin täytyi kaupungin ruveta hieromaan sovintoa, mutta kuitenkin otettiin se äkkiarvaamatta väkirynnäköllä. Ryöstäen ja murhaten tunkeutuivat Sullan sotamiehet kaupunkiin ja panivat toimeen hirvittävän verisaunan. Vasta seuraavana päivänä hillitsi Sulla sotamiestensä hurjan raivon ja armahti kaupunkia, sanoen "antavansa anteeksi monelle muutamien, eläville kuolleiden tähden".

Kahdessa verisessä taistelussa voitti Sulla Arkelaon. Viimeinen ja verisempi taistelu pysyi kauan ratkasematta. Jo yrittivät roomalaiset peräytymään, vaan silloin Sulla rohkeasti hyppäsi maahan ratsunsa seljästä ja tempasi lippumiehen kädestä kotkamerkin, sanoen: "Tässä minä tahdon kuolla! Jos teiltä kysytään, missä luovuitte päälliköstänne, niin sanokaa: Orkomenon luona!" Sotamiehet häpeissään palasivat ja vihollinen voitettiin ankaralla taistelulla niin perin pohjin, että Arkelaon itsensä täytyi pysyä kaksi päivää piilossa eräässä suossa, ennenkuin hänen onnistui päästä pakoon.

Sittemmin ollessaan suullisesti Sullan puheilla täytyi Mitridateen tyytyä voittajan määräämiin ehtoihin. Kuninkaan piti luovuttaa kaikki valloituksensa, maksaa 2,000 talenttia ja antaa pois 70 laivaa. Vähä-Aasian kaupungeista kiskottiin sitte äärettömiä summia; heidän täytyi yhdessä maksaa pakkoveroa 20,000 talenttia ja sitä paitsi kalliilla tavalla ravita ja vaatettaa Sullan sotajoukkoa. Näillä kiskomisilla hankki hän itselleen runsaat varat kohta alkavaan sisälliseen sotaan.

Sullan paluu ja hirmuhallitus. Hyvin varustetun sotajoukon kanssa, jossa oli runsaasti 40,000 miestä, palasi Sulla Italiaan. Mutta kansanpuolueella, jota moni Italian kansa, varsinkin samnilaiset, auttoivat, oli lähes viisi kertaa suurempi sotavoima. Heti Sullan tultua meni moni ylhäinen mies väkinensä hänen puolelleen; toinen konsuli voitettiin, toisen väki houkuteltiin luopumaan ja samnilaiset kukistettiin. Kuullessaan nämä tappiot huudahti Karbo, kansanpuolueen uusi johtaja, että Sulla oli yht'aikaa leijona ja kettu, mutta kettu oli vaarallisempi leijonaa.

Roomaan marssittuaan kokosi Sulla Bellonan temppeliin senaatin ja piti sille mahtavan ja uhkaavan puheen. Temppelin edessä "suuressa sirkuksessa" surmattiin sill'aikaa hänen käskystään 6,000 vangittua samnilaista, ja kun onnettomain kuolonuhrien valitushuudot kuuluivat temppeliin ja senaattorit peljästyen hypähtivät ylös istuimiltaan, lausui Sulla jääkylmällä välinpitämättömyydellä: "älkää tuosta huoliko, kokoontuneet isät, siinä vain muutamia pahantekijöitä minun käskystäni kuritetaan." Kansankokouksessa hän sitte julkisesti lausui, ett'ei hän aikonut säästää ketään, joka oli kantanut aseita häntä vastaan, ja hän piti sanansa hirvittävällä tavalla.

Pääkaupungissa alkoi heti julma murhaileminen. Sydämmettömällä säännönmukaisuudella teki Sulla tuon tuostakin varsinaiset luettelot kuolemaan määrätyistä henkilöistä. Näiden "proskriptsionein" kautta, kuten noita listoja sanottiin, joutui kuoleman uhriksi toista sataa senaattoria, 2,500 ritaria ja ääretön paljous muita kansalaisia. Kenen nimi oli luettelossa, hän oli kuoleman oma, hänen omaisuutensa anastettiin ja hänen lapsensa julistettiin perinnöttömiksi; murhaaja sitä vastoin sai palkinnoksi kaksi talenttia. Näinä kauhun päivinä tehtiin hirvittäviä rikoksia; orjat kavalsivat isäntiänsä, lapset surmasivat vanhempiansa, temppelit ja alttarit tahrattiin viattomain verellä. Runsain määrin tyydyttelivät voittajat yksityistäkin kostonhimoansa sekä toisten omaisuuden himoitsemistansa; moni menetti henkensä ainoastaan puutarhansa, huvilansa tai aarteitensa tähden. Murhaajat, ollen enimmäkseen palkattuja gallialaisia, hakkasivat uhrinsa kuoliaaksi, missä hyvänsä heitä tapasivat, ja astuivat sitte surmatun veristä päätä kantaen saamaan palkintoansa. Näiden kauhujen vaikutuksen ollessa vielä ihan tuoreena piti Sulla loistavan riemuretken, jolloin hän kerskailevasti levitteli äärettömiä aarteitansa, jotka oli tuonut sotaretkeltään.

Sullan valtiomuoto ja kuolema. Heti palattuaan nimitytti Sulla senaatilla itsensä diktaattoriksi elinajakseen. Säätäen koko joukon lakeja koetti hän nyt uudistaa ja vahvistaa vanhaa yhteiskunta-järjestystä, joka oli kansanvallan voimistuessa osaksi hajonnut. Täyttääkseen suurta aukkoa, jonka sisällinen sota oli tehnyt senaattiin, valitsi hän 300 miestä ritarisäädystä sen jäseniksi. Lisäten niiden virkain pitäjiä, jotka oikeuttivat pääsemään senaattiin, edisti hän myöskin sen neuvoskunnan merkityksen karttumista. Senaatti sai takaisin tuomiovallan. Viroissa voitiin täst'edes yletä ainoastaan määrätyssä järjestyksessä; vähintään kaksi vuotta täytyi kulua, ennen kuin kukaan sai astua uuteen virkaan, ja vähintään kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai uudestaan astua virkaan, jossa oli ennen ollut. Siten tahtoi Sulla estää tähän asti virkamiesten asettamisessa vallinneita epäkohtia ja varsinkin saman henkilön pääsemistä monta kertaa peräkkäin konsuliksi. Tietysti vähennettiin melkoisesti varsinkin kansantribunien valta. He eivät saaneet tehdä mitään lakiehdotuksia, heidän veto-kieltonsa lausumisoikeus rajoitettiin ja sen väärinkäytöksestä säädettiin sakkoja. Sitä paitsi määrättiin, että kansantribunina ollut ei koskaan enää sittemmin saanut astua mihinkään muuhun valtionvirkaan. Muutamissa maakunnissa järjestettiin verotuslaitos uudestaan. Italiassa koko joukko sotilassiirtokuntia tehtiin niistä kaupungeista, jotka Sulla oli määrännyt sotamiehilleen: entiset omistajat menettivät mahtikäskyn kautta maansa ja asuntonsa, jotka Sullan sotilaat heti anastivat. Muuten säädettiin myöskin lakeja, jotka tarkoittivat oikeusolojen turvaamista ja ylellisyyden leviämisen vastustamista.

Kaikkein ihmeeksi luopui Sulla vapaaehtoisesti diktaattorin-arvostaan (79) ja antoi kansalle jälleen oikeuden asettaa konsuleja. Sitte käveli hän yksityishenkilönä edes takaisin Rooman torilla ikään kuin kehoittaen ketä hyvänsä vaatimaan häneltä tiliä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti pois peljätyn miehen tieltä, sillä vaikka hänellä ei enää ollutkaan valtaa, suojelivat häntä vanhat sotilaansa. Kansalle hän toimitti muhkeat pidot, joita kesti monta päivää. Sitte siirtyi hän komeaan huvilaansa Kuma-kaupungin luo. Näyttelijäin ja kevytmielisten naisten seurassa vietti hän siellä elämää, joka ei suinkaan ollut hänen ylellisyyslakiensa mukaista. Välistä kirjoitteli hän elämäkertaansa ja toisinaan otti työkseen yleisiä toimia. Hän kuoli vuonna 78 erään kertomuksen mukaan syöpäläisten paljoudesta, joita oli äärettömästi hänen kasvanut, vaan toisen tiedon mukaan äkillisestä veren juoksusta.

Sullan valtiomuoto oli kuin linnaksi rakennettu kansan valtaa vastaan, joka ilman tätä hillitsevää voimaa ehkä olisi turmeltunut vallattomuudeksi. Diktaattorin mieliala oli kuitenkin liian väkivaltainen ja kiivas yritykseen, joka vaati suurinta varovaisuutta. Hänen parannuksensa olivat rohkeat ja epäilemättä hyvää tarkoittavat ja ne pantiin myöskin toimeen johdonmukaisesti ja voimakkaasti. Mutta ne eivät perustuneet vallitsevaan ajanhenkeen, jota ne päin vastoin uhoittelivat. Senpä tähden ne eivät myöskään juurtuneet kansan mieleen. Mutta vaikkapa ajan suunnan mahtava virta vähitellen huuhtoikin pois sulut, joita Sulla asetteli sitä vastaan, niin kuitenkin näyttää lainsäätäjä tällä lakityöllään koettaneen edes osaksi sovittaa, mitä hän oli rikkonut proskriptsioneillaan ja muuten esimerkillään.

Pompejus ja Caesar.

Sullan kuoltua oli Pompejus eittämättä etevin mies Rooman tasavallassa. Hänen ulkonaisessa käytöksessään oli hiljaista tyyneyttä ja kohteliasta erillään-pysyväisyyttä, jotka tuottivat suurempaa loistoa hänen tavattomille sielunlahjoilleen, kuin luonto oli hänelle antanut. Rakastaen hiljaista perhe-elämää oli hän silloisista roomalaisylimyksistä niitä harvoja, joiden siveellinen elämä oli moitteeton. Jonkinmoinen mukavuutta tavoitteleva hitaisuus levitti ikäänkuin sumua hänen olemuksensa ympärille, mutta ratkasevina hetkinä välähteli siitä rohkea päättäväisyys ja toimikykyinen voima. Näitä ominaisuuksia osoitti hän jo aikaisin. Hänen isänsä Pompejus Strabo, joka menestyen taisteli liittolaissodassa ja kuului ylhäisten puolueesen, ei ollut suosittu sotamiestensä kesken. Kerran he tekivät kinastuksenkin ja tarttuivat aseihin. Päällikkö itse ei uskaltanut astua heidän eteensä, mutta nuori Pompejus riensi keskelle joukkoa, kehoitti sotamiehiä kiivaasti järjestykseen ja viskautui viimein pitkäkseen leirinportin eteen, sanoen, ett'ei kukaan ollut pääsevä pois leiristä muuten kuin hänen ruumiinsa ylitse. Niin mahtavasti vaikutti tämä päättäväisyys, että kapina tuota pikaa lakastui.

Mariuksen hallitessa Roomassa eli Pompejus tiluksillaan, mutta hänen kuoltuaan alkoi hän taas toimia. Huomatessaan ylhäisimpäin ja korkeimmissa viroissa olijain joka taholta tulvivan Sullan leiriin, ei hän tahtonut osoittaa olevansa pakolainen eikä kykenemätön avunhakija. Senpä tähden hän omilla varoillaan pestasi sotilaita ja moni myöskin meni hänen puolelleen, niin että hänelle pian kokoutui kolme legionia. Sullan lähestyessä joukkoineen käski Pompejus koko väkensä asettumaan ikään kuin katselmukseen muhkeimmissa varustuksissansa. Sen nähtyään Sulla hyppäsi maahan ratsunsa seljästä, astui Pompejukselle vastaan ja tervehti häntä imperaattoriksi. Sitte Pompejus voitti Sisiliassa kansanpuolueen. Hänen palatessaan sanoi Sulla häntä "suureksi" ja nousi istuimeltaan hänen edessänsä, mutta kun Pompejus pyysi riemusaattoa, ei diktaattori sitä myöntänyt, koska sellainen kunnia voi tulla ainoastaan konsulien ja preettorien osaksi. Rohkeasti vastasi Pompejus: "useammat ihmiset kumartavat nousevalle kuin laskeutuvalle auringolle." "No, vietä sitte riemusaattosi!" virkkoi Sulla äkeissään; mutta sen riemusaaton jälkeen olivat he ystävät ainoastaan puolittain.

Vähän nuorempi Pompejusta oli hänen tuleva kilpaveljensä ja voittajansa Julius Caesar. Tässä henkilössä olivat harvinaisella tavalla yhtyneinä molempain puolueiden edut ja edellisten puolueenjohtajain paraat ominaisuudet. Kuuluen ylhäiseen sukuun, joka sanoi polveutuvansa kuningas Ankus Martiuksesta, jopa myöskin trojalaisesta sankarista Aineiaasta, peri hän syntymänsä kautta jotakin ylevää ja suurta; hienoista, melkein naisekkaista kasvoista, notkeasta käynnistä ja sievästä, kohteliaasta seurustelutavasta näkyi selvään ylimys. Mutta Mariuksen sukulaisena oli hän liian lähellä kansanpuolueen päämiestä, voidakseen pysyä sille puolueelle vieraana, varsinkin kun hänen sielun ominaisuutensa tekivät hänet kansan suosikiksi. Sekä ajatuksissa että töissä osoitti hän tyyntä selvyyttä ja varmaa johdonmukaisuutta, joka näkyi sekä hänen yksinkertaisesta ja samalla vakuuttavasta esitystavastaan että vielä enemmän hänen toimintatavastaan, hän kun ei koskaan erehtynyt oikeasta hetkestä, ei koskaan luopunut perusaatteistaan eikä jättänyt mitään työtä keskoiseksi.

Sullan palattua, jolloin kaikki vapisivat tuon mahtavan miehen edessä, otti Caesar puolisokseen Cinnan tyttären ikään kuin hän ei vielä ennen olisi ollut kyllin lujasti sidottu kansanpuolueesen. Sulla silloin käski häntä eroamaan nuoresta vaimostansa. Sellaista mahtavan diktaattorin käskyä oli nöyrästi totellut Pompejus, joka myöskin oli tähän aikaan rakentanut Sullalle vastenmielisen avioliiton. Mutta Caesar pysyi horjumattoman itsepäisenä eikä totellut. Silloin kirjoitettiin rohkean nuorukaisen nimi proskriptsioni-luetteloon. Kaksi ylimystä, Julius-suvun sukulaista, rukoili hartaasti diktaattorilta armoa kuolemaan tuomitulle, kunnes hän viimein kyllästyen heidän anelemiseensa taipui ja sanoi: "Olkoon menneeksi sitte! Mutta omaksi turmioksenne se tulee, sillä siinä nuorukaisessa on enempi kuin yksi Marius."

Roomasta matkusti Caesar Vähä-Aasiaan, aikoen siellä erään etevän opettajan johdolla edistyä puhetaidossa. Matkalla merirosvot, joita silloin liikkui kaikilla vesillä, ottivat hänet kiinni ja pitivät kuusi viikkoa vankinaan. Kun rosvot pyysivät lunnaiksi kahtakymmentä talenttia, moitti Caesar heitä, että pyysivät niin vähän hänen arvoisestaan miehestä, ja lupasi maksaa viisikymmentä. Hän lähetti seuralaisensa lainaamaan lunnaiksi rahaa, mutta pysyi itse lähes neljäkymmentä päivää rosvojen luona ja saavutti sellaisen kunnioituksen, ett'ei hän näyttänyt olevan heidän vankinsa, vaan herransa. Kun rosvot eivät kyenneet käsittämään runoelmia, joita hän heille luki, sanoi hän heitä raaoiksi barbaareiksi. Käydessään levolle käski hän heitä olemaan hiljaa, ja milloin rosvot eivät totelleet, uhkasi hän ikään kuin leikillä ristiin naulita heidät. Kun rahat saapuivat ja Caesar pääsi vapaaksi, hankki hän Miletosta laivoja ja hyökkäsi äkisti rosvojen päälle ja vangitsi heidät. Karttaakseen tarpeetonta kiduttamista kuristutti Caesar kuoliaaksi kaikki vangit, mutta heidän ruumiinsa ristiin naulittiin tuon uhkauksen sanain mukaan.

Caesarin palattua Roomaan huomattiin piankin hänen kaunopuheisuutensa ja muut etevät ominaisuutensa. Epäilemättä hän myöskin heti osoitti, mille puolelle hän tahtoi asettua. Kun Mariuksen leski tähän aikaan kuoli, piti Caesar, hänen veljensä poika, muistopuheen ja sitte rohkeasti vastoin nimenomaan julistettua kieltoa pystytti jälleen Mariuksen kuvapatsaan. Kansa katsoi tätä tekoa enteeksi ja Caesaria tulevaisuuden mieheksi.

Luovuttuaan preettorin virasta läksi Caesar Roomasta hallitsijaksi Espanjaan. Helposti voitiin huomata, että hänen kunnianhimonsa tavoitteli suuria pyrinnöitä. Matkalla Alppein ylitse saapui hän huonoon kylärähjään. Hänen seuralaisensa silloin kysyivät, kilpailtiinko sielläkin arvosta ja kunniasijasta. "Tietysti," vastasi Caesar, "ainakin minä ennemmin tahtoisin olla ensimmäisenä miehenä tällaisessa kylässä kuin toisena miehenä Roomassa."

Pompejus Sertoriusta vastaan (76-72). Orjasota (73-71). Sertorius, Mariuksen jaloimpia puoluelaisia, oli päässyt pakenemaan Afrikkaan. Lusitanilaiset kutsuivat häntä päälliköksensä ja hän otti vastaan tarjouksen. Kohta osasi hän tehdä itsensä niin rakastetuksi, että monta Espanjan kansaa liittyi häneen. Hän harjoitteli väkeänsä roomalaiseen sotataitoon ja opetutti espanjalaisten lapsille kreikkalaista ja roomalaista sivistystä. Johtotaitonsa avulla puolustautui hän kauan montakin roomalaispäällikköä vastaan, käyden vain pikku sotaa, johon vuorinen maa erittäin hyvin soveltui. Menestyksen mukaan laajeni myöskin hänen näköpiirinsä, niin että hän teki läheisen liiton kuningas Mitridateen kanssa, järjestääkseen hänen avullansa kaikki olot parempaan kuntoon. Pompejus, joka nyt lähetettiin Espanjaan, varusti suurimmaksi osaksi yksityisillä varoillaan suuren sotajoukon, 30,000 miestä jalkaväkeä ja 1,000 ratsumiestä. Eipä hän pitkään aikaan kuitenkaan saanut mitään tehdyksi taitavalle vastustajalleen. Viimein kuitenkin Sertoriuksen kavalasti murhasi oma alapäällikkönsä Perperna ja ryhtyi johtamaan hänen sotajoukkoansa. Pompejus marssi heti Perpernaa vastaan ja saavutti täydellisen voiton. Vangittu päällikkö antoi Pompejukselle paperinsa, jotka todistivat monen roomalaisen senaattorin salaa kuuluneen Mariuksen puolueesen. Mutta Pompejus poltatti ne paperit lukematta ja mestautti Perpernan.

Samaan aikaan raivosi Italiassa hirmuinen orjakapina. Jo kauan olivat roomalaiset ilokseen katselleet julkisissa huvituksissa miekkailijain eli niin sanottujen gladiaattorein taistelua keskenään hengen edestä. Alussa käytettiin siihen vankeja ja kuolemaan tuomittuja pahantekijöitä; mutta kun kansan mieltymys sellaisiin näytelmiin kasvoi, ostettiin orjia, harjoitettiin niitä erityisissä miekkailukouluissa ja sitte vuokrattiin miekkailuhuvien toimittajille. Sellaisesta miekkailukoulusta Kapuasta karkasi rohkea trakialainen Spartakus, joka ennen oli ollut sotamiehenä, 60 tai 70 kumppanin kanssa. Roomalaisen päällikön takaa-ajamina pysähtyivät nämä orjat Vesuvius-vuoren kukkulalle ja roomalaiset piirittivät vuoren. Mutta piirittäjäin maatessa eräänä yönä leirissään hinautuivat miekkailijat palmikoituja viiniköynnöksiä myöten alas pitkin jyrkkiä rinteitä, hyökkäsivät makaavain vihollisten päälle ja tuottivat heille perinpohjaisen tappion. Kohta kasvoi nyt orjain luku, niin että heitä oli kokonainen sotajoukko. Kahdella voitolla raivasi Spartakus väelleen tien Alpeille, aikoen siellä päästää väkensä, jossa oli enimmäkseen gallialaisia ja trakialaisia, hajalle, niin että kukin voisi palata kotiinsa. Mutta saaliinhimoiset joukot halusivat ryöstää Roomaa ja pakottivat hänet palaamaan. Krassus, sen ajan rikkain roomalainen, yksin uskalsi ruveta kaupungin peljästyneiden porvarien johtajaksi. Senaatti kutsui myöskin Pompejuksen takaisin Espanjasta. Krassus tahtoi saavuttaa voiton kunnian ennen Pompejuksen palaamista ja Spartakus puolestaan toivoi voittavansa vastustajansa ennen odotetun avun saapumista. Niinpä tapahtui verinen taistelu Silarus-joen varrella Etelä-Italiassa, jonne orjapäällikön oli täytynyt peräytyä. Spartakus kaatui, orjajoukko joutui perin tappiolle ja Krassus sitte ristiin naulitutti noin 6,000 vankia Rooman ja Kapuan välisen tien varrelle. Ainoastaan 5,000 orjaa oli päässyt pakoon. Mutta kun he koettivat Alppein ylitse rientää kotiseuduilleen, tulivat he äkkiarvaamatta vastaan palaavalle Pompejukselle, joka heidät surmautti joka miehen.

Krassus ja Pompejus valittiin konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi (70). Molemmat kilvalla koettivat hankkia kansan suosiota ja olivat kauan keskenään vihamiehinä. Rikas Krassus ravitsi kansaa 10,000 pöydässä ja jakoi sille viljaa kolmeksi kuukaudeksi. Pompejus sitä vastoin uudisti kansantribunien entisen vallan, jonka Sulla oli lakkauttanut, ja jakoi valtiollisten rikosten tuomiovallan senaatin ja ritarien kesken. Hyvin mietityllä esiytymisellään osasi hän myöskin kunniansa loistolla viehättää kansaa. Kun sensorit pitivät tavanmukaista ritarien tarkastusta, saapui siihen myöskin konsuli Pompejus, taluttaen niinkuin muutkin hevostaan ohjista. Sensorin kysymykseen, oliko hän ollut niin monella sotaretkellä, kuin oli säädetty, vastasi hän: "Olen ja aina oman päällikkyyteni alaisena!" Suurella huudolla ilmasi kansa siihen mieltymyksensä ja koko joukko saattoi häntä kotiinsa.

Pompejus Aasiassa. Katilinan salaliitto. Idästä nousi uhkaavia vaaran pilviä. Merirosvot, joiden paraina turvapaikkoina olivat Kreta ja Kilikia, hävittivät peljättävällä voimalla kaikkia Välimeren rantamaita ja Mitridates alkoi taas Roomaa vastaan laveanlaatuisen sodan. Merirosvoja vastaan oli jo moni roomalainen päällikkö taistellut ilman ratkasevaa voittoa. Jo oli näiden pahantekijäin hallussa viidettä sataa valloitettua kaupunkia ja toista tuhatta hyvin varustettua laivaa. Silloin eräs kansantribuni viimein ehdotti, että sotapäällikölle, nähtävästi Pompejukselle, annettaisiin kolmeksi vuodeksi rajaton valta kaikkein valtakunnan rantojen yli sekä hänen käytettäväkseen koko merivoima ja runsaat rahavarat. Caesar kannatti tehokkaasti tätä ehdotusta, joka myöskin hyväksyttiin.

Pianpa nyt kukistettiin merirosvojen hirvittävä voima. Välimeri jaettiin kolmeentoista piiriin ja määrättiin kuhunkin eri päällikkö. Nämä tehokkaalla yhdysvaikutuksella puhdistivat läntiset rannat, jota vastoin Pompejus päävoiman kanssa purjehti suorinta tietä Aasiaan. Jo matkalla antautui monta merirosvoa ja heitä kohdeltiin säästäen, että muut helpommin taipuisivat kuuliaisuuteen. Ratkasevalla merivoitolla päätettiin viimein tämä sotaretki. Kolmessa kuukaudessa oli siis Pompejus uudistanut turvallisuuden merillä, valloittanut tuhat linnoitettua paikkaa ja ottanut 20,000 rosvoa vangiksi, jotka muutti Kilikian sisäosaan, jossa heistä syntynyt kaupunki sai Pompejopolis-nimen.

Heti kun Pompejus tavallisella ripeydellään oli kolmessa kuukaudessa lopettanut tämän sodan, ehdotti eräs kansantribuni, että hänelle uudestaan annettaisiin laaja valta hänen lopettaakseen uutta Mitridateen alkamaa sotaa, jota toinen päällikkö Lukullus oli tähän asti käynyt. Ehdotus hyväksyttiin, mutta eipä Pompejus tästä nimityksestä juuri iloinnut. "Voi noita alinomaisia taisteluja!" huudahti hän; "jospa kerrankin saisin turvassa kateudelta elää maatilallani puolisoni kanssa!" Syystäpä hän tähän aikaan saattoikin olla kyllästynyt kunnianosoituksiin.

Nopea oli nytkin Pompejuksen menestys. Mitridateen täytyi heti alussa peräytyä aina Eufratin rannalle asti. Eräänä yönä kerrotaan kuninkaan unissansa olleen purjehtivinaan monen seuralaisen kanssa Ponton vesillä; mutta yht'äkkiä näki hän aluksensa hajonneen ja kaikkein seuralaistensa kadonneen. Siitä unesta herätti hänet sanansaattaja ilmoittaen Pompejuksen äkkiarvaamatta hyökänneen päälle. Kaikki vastustus oli turha. Laskeutuva kuu valasi veristä kenttää, jossa toistakymmentä tuhatta Mitridateen miestä makasi. Voitettu pakeni kohta sukulaisensa Armenian kuninkaan Tigraneen luo. Mutta Tigranes, huomaten voimattomuutensa, luopui hänestä ja laski nöyrästi kuninkaallisen otsakoristeensa Pompejuksen jalkain juureen, tyytyen siihenkin, että sai pitää valtakuntansa. Mitridates silloin pakeni Krimin niemelle ja varusti siellä uutta sotaretkeä.

Pompejus läksi etelää kohti Syriaan, teki sen maan Rooman maakunnaksi ja ratkasi Palestinassa kahden Makkabi-sukuisen veljeksen valtaistuin-riidan.

Kuultuaan Mitridateen kuolleen hänen omassa perheessään tapahtuneen kavalluksen uhrina palasi Pompejus Pontoon ja järjesti siellä perin pohjin kaikki Aasian asiat. Ponton ja Kilikian hän teki Rooman maakunniksi, erotteli ja asetteli ruhtinaita, sekä paloitteli ja yhdisteli heidän maitansa. Viimein hän voitostaan iloiten palasi Italiaan (61).

Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin rauhaa. Katilina, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä. Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta konsuli Cicero, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet. Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme, Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille. Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi. Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään oli laiton; mutta taipumattoman Kato nuoremman ja konsuli Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.

Pompejuksen paluu. Triumviraatti. Mielten ollessa vielä kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta, tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000 valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia. Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia. Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin omana.

Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä. Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia, rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59, hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia teitä jaloillani."

Caesar Galliassa (58-49). Maakunnassaan Galliassa teki Caesar urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa (Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat helvetialaiset ja muut heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa, vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia, jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata kotimaahansa.

Germanialainen kuningas Ariovistus oli gallialaiskansan sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä Besançon'ia. Germanialaisten hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille. Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet, vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.

Verisessä taistelussa voitti Caesar sitte belgialaisten mahtavimman kansakunnan ja pakotti kohta koko sen mahtavan heimon, jonka hallussa oli Gallian pohjoinen kolmas osa, antautumaan Rooman alammaisuuteen. Tämän menestyksen jälkeen päästi hän sotajoukkonsa hajautumaan talvimajoille.

Caesarin viettäessä talvea Lukassa (56) tulvi sinne senaattoreja ja ritareja ikäänkuin jonkun hallitsijan puheille, niin että kerrankin oli koko 120 liktoria hänen porttinsa edessä. Pompejus ja Krassus tulivat myöskin sinne ja triumvirit tekivät liittonsa uudestaan, sopien, että Pompejus ja Krassus olivat tulevat konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi ja sitte saavat viideksi vuodeksi Krassus Syrian ja Pompejus Espanjan, sekä Caesar vielä viisi vuotta pitävä päällikkyytensä Galliassa.

Seuraavana vuonna vei roomalainen päällikkö ensi kerran sotajoukkonsa Reinin yli. Koblentsin ja Bonnin välille teki Caesar ihmetyttävän nopeasti sillan ja marssi salaperäiseen, muinaisaikana ja tähän asti tuntemattomaan, joen takaiseen maahan, Germaniaan. Synkkiä metsiä ja syviä järviä hän siellä ensiksi näki, mutta asujamet olivat jättäneet majansa tyhjiksi ja vetäytyneet syvemmälle sisämaahan taistelemaan siellä maananastajaa vastaan. Koska Caesar arvattavasti tarkoittikin ainoastaan germanialaisten pelottamista uusista sotaretkistä Galliaa vastaan, palasi hän tällä kertaa 18 päivän kuluttua jälleen Reinin yli. Kohta sen jälkeen nousi hän maalle Britanniaan, joka maa oli roomalaisille tuttu ainoastaan tarinain kautta, ja antoi sen villeille, nahkapukuisille asujamille ensi kokemuksen Rooman suuresta voimasta. Vielä kerran meni hän Reinin yli, mutta silloinkin germanialaiset peräytyivät sisämaihinsa. Mitään ratkasevaa taistelua ei ollut, mutta niin paljon kuitenkin vaikutti hänen esiytymisensä, että germanialaiset täst'edes eivät enää niinkuin siihen asti auttaneet kapinoitsevia gallialaisia, vaan päin vastoin joskus roomalaisia.

Taistelut, jotka Caesarilla tähän asti olivat kestettävänä, olivatkin vain olleet suurenmoisen taistelun enteitä, joka kohta oli alkava. Salainen tyytymättömyys oli kauan vallinnut gallialaisten kesken, heidän huomattuaan, mitenkä roomalainen sotavoima yhä enemmin kasvoi ja miten Caesar yhä lujemmin liitti tätä maata Rooman valtakuntaan. Kohta nousivat kaikki Seine- ja Garonne-jokien väliset kansanheimot kapinaan tulisen ja voimakkaan Vercingetorixin johdolla. Ratkaseva taistelu tapahtui Alesian edustalla (lähellä nykyistä Dijon'ia), johon Vercingetorix oli sulkeutunut 80,000 miehen kanssa. Caesarin piirittäessä tätä kaupunkia 60,000 miehellä marssi 250,000 miehen suuruinen gallialaisjoukko apuun. Roomalainen päällikkö teetti ensin suunnattomilla voimain ponnistuksilla piiritysvallin ympäri koko kaupungin ja sitte vähän ulommaksi toisen suojelusmuuriksi kaupungille avuksi rientävää sotajoukkoa vastaan. Näiden kaksoismuurien sisällä pysyivät roomalaiset lujassa asemassa, hyvällä menestyksellä puolustautuen sekä kaupungista että ulkoa päin tuon tuostakin tehtyjä kiukkuisia hyökkäyksiä ja rynnäkköjä vastaan. Vähitellen hajoitettiin sotalaumat piiritysmuurin ulkopuolelta ja piiritetyssä kaupungissa alkoi nälkä raivota. Silloin Vercingetorix teki jalon päätöksen pelastaa maanmiehensä oman henkensä alttiiksi panemisella. Komeassa sotapuvussaan ratsasti hän Caesarin teltan eteen ja heittäytyi maahan hänen jalkainsa juureen. Mutta Caesar panetti hänet heti kahleihin, säästääkseen hänet riemusaattoansa varten. Kun Alesia nyt antautui, oli gallialaisten vastustus kokonaan kukistettu. Caesar oli tässä sodassa valloittanut 800 kaupunkia, kukistanut 300 kansanheimoa, surmannut miljoonan sotilasta ja ottanut kaksi sen vertaa vangiksi. Vielä tärkeämpää oli, että hänelle siten vähitellen kasvoi karaistunut, voittoon tottunut ja ainoastaan häneen kiintynyt sotajoukko, jolla hän kykeni kukistamaan vanhaa yhteiskunta-järjestystä.