Roomalaiset. (continued 2)

Caesarin ja Pompejuksen taistelu. Krassuksen kuoltua sotaretkellä partilaisia vastaan jäivät Pompejus ja Caesar paremmin kilvoittelijoiksi kuin liittolaisiksi. Juuri tähän aikaan kuoli myöskin Julia, johon Pompejus oli kiintynyt hellällä rakkaudella, ja silloin hajosi kokonaan näiden kahden mahtavan miehen liitto. Caesar ihastutti suurta ihmisjoukkoa äskeisten urhotöittensä loistolla ja suurella anteliaisuudella. Pompejus sitä vastoin liittyi senaattiin, joka Katon ja Ciceron johtamana katsoi Caesarin mahtavaa vaikutusta valtiolle vaaralliseksi. Senaatin päätöksellä vaadittiin nyt Caesaria viidennen virkavuotensa loputtua hajoittamaan sotajoukkoansa. Hän sanoikin mielellään tottelevansa, jos vain Pompejuskin hajoitti oman väkensä. Mutta senaatti uhkasi katsovansa Caesaria valtion viholliseksi, eli ei hän heti hajoittanut sotaväkeänsä. Kahden kansantribunin, jotka olivat vastustaneet tätä julistusta, täytyi väkivaltaa karttaakseen valepuvussa paeta Caesarin luo, joka nyt, kun oli kansantribunien pyhyyttä loukattu, sai vääryyden kostamisaihetta. Tavallisella ripeydellään pani hän siis sotajoukkonsa heti liikkeelle. Pienen Rubikon-joen rannalla, joka viellä erotti hänen sotaväkensä varsinaisesta Italiasta, seisoi hän kauan epäilevänä ja vakaviin ajatuksiin vaipuneena. "Olkoon niin," sanoi hän viimein, "marssikaamme mihin jumalat meitä tahtovat ja vihollisten uhkaukset kutsuvat. Arpa on heitetty."

Kun Pompejusta kehoitettiin varustautumaan odoteltua vihollista vastaan, sanoi hän voivansa jalkaa polkemalla saada maasta legioneja. Vaan nyt Caesarin äkisti hyökätessä Italiaan hän perin hämmästyi. Kohta jo kaupunki toisensa perästä antautui Gallian voittajalle. "No, polje nyt jalkaa!" huudettiin äkeissään ja pilkaten Pompejukselle. Hänen täytyi kohta äkkipikaa poistua Italiasta ja Caesar kohta sen jälkeen marssi Roomaan. Moni pelkäsi nyt Mariuksen ja Sullan hirmuisten aikojen palaavan, mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Caesar ylevää lempeyttä ja jalomielisyyttä, jonka vertaista ei tähän asti ollut nähty. Rahakammion vaskiovet hän kuitenkin murratti auki ja otti koko valtion rahaston mukaansa. Kansantribunille, joka asettui estäen hänen tiellensä, lausui hän hyväntahtoisen mahtavasti: "Nuorukainen, sodassa ovat lait vaiti!"

Valloitettuaan Italian 60 päivässä purjehti Caesar nopeasti Espanjaan, jossa Pompejuksen legionit olivat. Saavutettuaan siellä helposti voiton palasi hän Italiaan ottamaan vastaan konsulin virkaa ja läksi sitte heti itäisiin maakuntiin, jossa Pompejus sill'aikaa oli ryhtynyt laajoihin varustuksiin. Alussa kärsi Caesar vähäisen tappion Illyriassa. Sieltä hän siirtyi Tessaliaan, jonne Pompejus häntä seurasi.

Suurella tasangolla Farsalon luona alkoi nyt (48) taistelu, joka pitkäksi ajaksi oli ratkaseva maailman kohtalon. Pompejuksella oli suurempi sotajoukko, mutta Caesarilla kelvollisempaa väkeä ja varsinkin suuri joukko germanialaisia, jotka hän oli ottanut Rooman sotapalvelukseen. Caesarin eteen päin ryntäävä jalkaväki, nähdessään vihollisen varustautuvan horjumattoman rohkeasti kestämään rynnäkköä, pysähtyi itsestään puolitiehen ja marssi sitte tiheissä riveissä esiin, sotamiehet ensin viskaten heittoaseensa ja tarttuen heti miekkaan; suuri oli silloin mieshukka kummallakin puolella. Pompejuksen ratsuväki sill'aikaa teki kierroksen vasenta siipeä vastaan. Alussa täytyi Caesarin ratsumiesten peräytyä, mutta kohta marssivat rintaman taa sijoitetut germanialaiset vastustamattomalla voimalla esiin. "Sotamiehet, tavoittakaa vihollista kasvoihin!" huusi Caesar näille. Roomalaiset ylimykset, joita Pompejuksen ratsuväestö ainoastaan olikin, pelkäsivät, kuten sanotaan, niin kovin muotonsa rumentumista, että heti kääntyivät ja pakenivat vuorille. Silloin juuri marssi esiin myöskin jalkaväen kolmas linja, joka ei vielä ollut kahakassa käynyt, ja ratkasi taistelun silläkin taholla. Nyt alkoi voitettu sotajoukko etsiä pelastustansa paon turvissa. Pahoillaan ja sanaakaan lausumatta meni Pompejus leiriinsä ja ikään kuin huumautuneena istuutui telttaansa. Mutta kun voittaja ryntäsi leirin varustusta vastaan, nousi voitettu päällikkö, vaihtoi purpuraviittansa toiseen pukuun ja ratsasti yöllä meren rantaan. Suurella verenvuodatuksella valloitettiin sill'aikaa leiri. "Säästäkää kansalaisia!" huusi moneen kertaan Caesar kiihtyneille sotamiehillensä.

Pompejus päätti anoa turvaa Egyptin kuninkaalta, jonka hän luuli olevan kiitollisuuden velassa, koska Pompejus oli korottanut hänen isänsä valtaistuimelle. Mutta kuningas, ollen vielä liian nuori hallitsemaan, totteli viekkaan Akillaan neuvoja, ja tämä koetti varsinkin miellyttää voittajaa. Pienellä veneellä, jossa Akillas istui ynnä ennen Pompejuksen palveluksessa ollut roomalainen Septimius, oli nyt avun hakija noudettava laivasta. Pompejuksen tultua veneesen kesti kauan tuskallista äänettömyyttä. Salaten sisällistä levottomuuttansa puhutteli Pompejus viimein Septimiusta sanoen: "Minusta tuntuu, ystäväni, ikään kuin minä jo tuntisin sinut. Emmekö ole joskus olleet sotakumppaneja?" Septimius vain nyökkäsi, mutta ei virkkanut sanaakaan; samaa äänettömyyttä kesti yhä edelleen. Pompejuksen noustua maalle pisti Septimius takaa ja Akillas edestä päin häntä miekallaan. Tuntien kuoleman olevan jo varmana veti Pompejus levollisen arvokkaasti togan kasvoillensa ja laskeutui kuolemaan rannalle. Eräs hänen vapautettu orjansa hautasi hänet vanhan roomalaisen sotamiehen avulla, ja hautamerkkiin kirjoittivat he: "Tässä lepää suuri Pompejus."

Kolmen päivän kuluttua saapui Caesar Aleksandrian satamaan. Miehestä, joka toi hänelle vastaan Pompejuksen päätä, kääntyi hän inholla pois, mutta sen sijaan otti vastaan ja kauan katseli kyynelsilmin entisen ystävänsä sinettisormusta. Akillaan Caesar mestautti ja nuoren kuninkaan tuomitsi menettämään valtakuntansa. Kuningas sitte joutui taistelussa tappiolle ja hukkui paetessaan Niilin laineihin.

Caesarin valta ja kuolema. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: tulin, näin, voitin, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi. Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt pääkaupunki.

Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa ratkasevaan taisteluun Tapson luona (46) ja saavutti täydellisen voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."

Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui Mundan luona lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin. Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara. Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan kukistettu.

Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta sille kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas. Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi, osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa, uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen. Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton jälkeen imperaattori- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte, kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.

Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto Brutuksen, Caesarin luullun ystävän, ja Kassiuksen johdolla, ja Caesarin kuolema määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".

Caesar oli jo kauan tästä saanut varoituksia. "Parempi kuolla kuin aina peljätä!" oli hänen vastauksensa. Eräässä seurassa Lepiduksen luona tuli Caesarin kuoleman edellisenä iltana puheeksi, mikä kuolema olisi suotavin. "Odottamaton", vastasi hän heti kohta. Hän ei koskaan uskonut aavistuksia. (Pompejus sitä enemmin!), vaan nyt karttui niitä ihmeellisesti. Pyhät kilvet temppelissä kilahtelivat; uhrieläimillä ei ollut maksaa, kaikki ovet ja ikkunat avautuivat äkkiä Caesarin makuuhuoneessa, Ja hänen vaimonsa Kalpurnia näki hänen murhastansa unta. Sydämmestänsä rukoillen kielsi tämä 15:nen päivän aamuna häntä sinä päivänä ulos menemästä, ja Caesar, joka siihen asti ei koskaan ollut huomannut taika-uskoa Kalpurniastansa, arveli lähettää konsuli Antoniukselle sanoman, että hän kokoukseen ei tule. Vaan Brutuksen orpana, kaiholla odottavien liittolaisten käskystä tullen, sai hänet kuitenkin lähtemään. Matkallakin varoitettiin häntä vielä, vaan Caesar ei niistä ollut tietävinään, ja sanoi iloisesti Spurinnalle, joka häntä oli varoittanut maaliskuun idus- (15:stä) päivästä: "Spurinna, maaliskuun idus-päivä on tullut." — "Vaan ei vielä mennyt!" vastasi ennustaja.

Kokous oli keräytynyt Pompejuksen kuriaan. Kurian edessä rupesi yksi liittolaisista pitkään puheesen Markus Antoniuksen kanssa, jonka urhollisuutta peljättiin; sill'aikaa kävi Caesar istumaan. Liittolaiset piirittivät hänet; yksi heistä tuli esiin pyytämään Caesaria armahtamaan hänen maanpakoon ajettua veljeänsä. Kun Caesar eitti, tempasi liittolainen togan hänen hartioiltansa, ja toinen pisti häntä väkipuukollansa. "Kirottu Kaska! mitä sinä teet?" huusi Caesar ja pisti rautaisen kirjoituspiirustimen murhaajan käden lävitse. Vaan nyt seurasi pistos toisensa perästä, ja niin vimmatusti, että murhaajat sattumalta toisiansakin haavoittivat. Muutamia hetkiä teki Caesar urhokkaasti vastarintaa. Vaan kun älysi Brutuksenkin olevan murhaajiensa joukossa, ei hän virkkanut enää muuta kuin: "Sinäkin, Brutus?" peitti kasvonsa levätillä ja kaatui 23 pistoksella haavoitettuna Pompejuksen muistokuvan juureen kuoliaana maahan.

Senaattorit pakenivat eri haaroille, vaan Caesarin murhaajat kulkivat riemuiten Rooman katuja, huutaen: "Hirmuvaltias on kuollut, valtakunta on jälleen vapaa!" Kansa hämmästyi, vaan ei yhdistynytkään heidän huutoonsa. Silloin pakenivat liittolaiset Kapitoliumiin, tietämättä, mitä nyt oli tehtävä. Senaatin piti julistaa Caesarin olleen hirmuvaltiaan ja heitättää hänen ruumiinsa Tiberiin; vaan Antonius vastusti tätä ehdotusta, huomauttaen, että sitte kaikkein, joille Caesar oli antanut viran ja arvon, pitäisi myöskin paikastansa luopua. Murhaajille silloin kyllä annettiin anteeksi, mutta Caesarillekin suotiin juhlallinen hautaus.

Antonius ja Oktavianus.

Caesarin viimeisinä ikävuosina oli konsuli Antonius, rohkea ja mistään lukua pitämätön, mutta erittäin hyvälahjainen mies, ollut etevimpänä hänen seurapiirissänsä. Tämä Antonius nyt heti otti haltuunsa valtion rahaston ja Caesarin paperit. Sitte hän toimitti Caesarin hautajaiset juhlallisuuksilla, jotka enemmin kiihdyttivät kansan vihaa murhamiehiä kohtaan. Suuren suojelusvartiaston ympäröimänä esiytyi Antonius Caesarin vallan perijänä, anteli omavaltaisesti virkoja ja arvoja, sääsi uusia asetuksia ja koetti viimein kansanpäätöksen avulla väkisin riistää murhamiehen veljeltä Decimus Brutukselta Alppein etelänpuolista Galliaa.

Mutta mahtava Antonius sai kohta kilpaveljen, joka alussa näytti jotenkin mitättömältä mieheltä, vaan aikaa myöten tuli vielä mahtavammaksi. Hän oli Caesarin sisaren tyttären poika, jonka Caesar oli ottanut ottopojakseen, ja käytti sentähden Caesar Octavianus-nimeä. Hän oli nyt vasta 18 vuoden ijässä ja oli tähän asti ainoastaan harjoitellut opintoja, Mutta hänessä oli maltillinen kiihkoton sielu, selvä ajatusvoima ja runsaat ymmärryksen lahjat, jotka ominaisuudet tekivät hänet juuri soveliaaksi mieheksi hankkimaan lepoa ja rauhaa väsyneelle, häiriöön saatetulle maailmalle. Aikoen maksaa kansalle ne lahjoitukset, jotka Caesar oli testamentissaan määrännyt, pyysi hän Antoniukselta murhatun irtainta omaisuutta, mutta sai eittävän vastauksen. Silloin hän heti möi maatilukset ja niistä karttuneilla rahoilla suoritti määrätyt maksut. Siten hän sai puolelleen suuren Caesaria suosineen kansanjoukon. Antoniuksen kanssa riitautumisensa ja hiljaisen käytöksensä tähden tuli hän myöskin mieluiseksi senaatille, jota Cicero-vanhus johti. Kun nyt Antonius ryhtyi anastamaan Alppein etelänpuolista Galliaa, tarjoutui heti Oktavianus muutamilla Caesarin legioneilla, jotka olivat antautuneet hänen puolellensa, auttamaan senaattia ja marssi yhdessä molempain konsulien Hirtiuksen ja Pansan kanssa kilpaveljeänsä vastaan. Taistelussa Mutinan luona Antonius viimein voitettiin, vaikka toiselta puolen siinä myöskin molemmat konsulit kaatuivat. Kun nyt senaatti voiton jälkeen kylmästi kohteli Oktavianusta, koskapa muka nyt jo tultiin toimeen hänettäkin, marssi hän legioneinensa suoraa päätä Roomaa vastaan ja valitutti itsensä konsuliksi. Valtion rahaston varoilla palkitsi hän runsaasti sotamiehiänsä ja tuomitutti Caesarin murhamiehet maanpakoon. Mutta voidakseen kerrassaan musertaa tasavallan puolustajat katsoi hän paraaksi liittyä Antoniukseen.

Toinen triumviraatti (43). Pienessä vähäisen Renus-joen saaressa lähellä Bononia- (nykyistä Bologna)-kaupunkia yhtyivät Antonius ja Oktavianus neuvottelemaan; edelliseen liittyi myöskin Gallian maaherra Lepidus. Oktavianus tuli toiselta, Antonius ja Lepidus toiselta puolelta joen rantaan, joista kummastakin oli saareen silta. Päällikköjänsä seuranneet sotajoukot seisoivat kumpikin rannallansa, vaan päälliköt kaikki kolme muutamain seuralaistensa kanssa nousivat eräälle saaren kukkulalle, josta he näkyivät sotaväelle kummallekin joen rannalle. Epäillen vielä toisiansa tutkituttivat he ensin toinen toisensa vaatteet, nähdäkseen, ett'ei kummallakaan ollut kanssansa murha-aseita. Kolme päivää kesti neuvottelu. Viimein sovittiin, että nämä kolme liittolaista ottivat nimen "triumvirit valtion hallitusmuodon järjestämistä varten", sekä anastivat itselleen viideksi vuodeksi korkeimman vallan. Keskenään jakoivat he valtakunnan läntiset maakunnat siten, että Oktavianus sai Afrikan ja saaret, Lepidus Espanjan ja Gallia Narbonensiin sekä Antonius muun Gallian. Kun taistelu Caesarin murhamiehiä vastaan saatiin loppuun, piti kahdeksantoista kaupunkia Italian rikkaimmissa ja kukoistavimmissa seuduissa jaettaman asuinpaikoiksi sotamiehille, jota paitsi heidän piti saaman runsaita rahapalkintoja. Kostaakseen kerrassansa ja verisesti vihollisilleen sekä anastaakseen heidän omaisuutensa päättivät triumvirit panna toimeen proskriptsioneja, vielä hirmuisempia kuin Sullan aikana; nythän olikin kolmen sotajoukon ahneus ja kolmen päällikön kostonhimo tyydytettävänä.

Rooma ei tiennyt aavistaa mitään, ennen kuin yht'äkkiä joukko sotamiehiä tunkeutui kaupunkiin ja surmasi koko joukon kuolemaan määrättyjä henkilöitä. Juhlallisesti marssivat sitte triumvirit sotajoukkojensa etupäässä kauhistuneesen kaupunkiin. He heti julkasivat proskriptsioni-luettelonsa, määräsivät suuret palkinnot tuomittujen henkilöiden murhaamisesta ja kielsivät kuolemanrangaistuksen uhalla kansalaisia auttamasta tuomittuja millään tavalla. Nyt alkoi pitkällinen murhaileminen; ruumiit heitettiin Tiberiin taikka myöskin petojen revittäviksi. Surmattujen päät vietiin triumvireille ja omaisuus anastettiin.

Kuoleman uhrien joukossa herätti varsinkin Cicero-vanhus kaikissa sääliä. Saatuaan tiedon proskriptsionista oli hän päättänyt paeta Makedoniaan. Kuitenkin hän ensin meni maatilallensa lähelle nykyistä Gaetaa sekä levottomana ja neuvottomana viipyi siellä. Mutta hänen orjansa, nähtyään joukon sotamiehiä tulevan, pakottivat hänet istuutumaan kantotuoliin ja läksivät kantamaan meren rantaan. Tiellä kohtasivat he taaskin toisen murhamiesjoukon. Nähdessään, että oli mahdoton päästä pakoon, lasketti Cicero kantatuolin maahan, pisti ulos päänsä ja otti vastaan kuoliniskun. Hänen päänsä asetettiin puhelavalle, josta hänen äänensä oli niin usein kaikunut, ja Antoniuksen puoliso, kostonhimoinen Fulvia, pisteli hänen kieltänsä hiusneuloilla.

Vähä-Aasiassa yhtyivät tällä välin Brutus ja Kassius, jotka kumpikin olivat saaneet kootuksi melkoiset sotavoimat. Kun nyt triumvirein sotajoukko marssi Antoniuksen ja Oktavianuksen johdolla heitä vastaan, aavistettiin kyllä, että tasavallan viimeinen taistelu oli alkava, ja sisällisen levottomuuden aavistukset tuottivat vapauden ystäväin eteen hirvittäviä kauhukuvia. Kerran sanotaan Brutuksen istuneen yöllä syviin ajatuksiin vaipuneena. Yölampun hämärässä valossa näki hän silloin pitkän, kummallisen olennon tulevan luoksensa äänettömin askelin. "Kuka sinä olet?" kysyi Brutus kammoen. "Minä olen", kuului vastaus, "sinun paha henkesi, ja Filippin luona tapaamme taas toisemme."

Filippin luona Makedoniassa oli sitte ratkaseva taistelu, Antonius, johtaen toista siipeä Kassiusta vastaan, voitti, jota vastoin Brutus siivellänsä voitti Oktavianuksen ja valloitti hänen leirinsä. Kassiukselle, joka ei vielä tiennyt Brutuksen voitosta mitään, lähetti Brutus ratsuosaston sitä ilmoittamaan. Kassius, nähdessään ratsuväkeä lähestyvän, luuli heitä vihollisiksi ja surmautti itsensä orjillaan, siten säilyäkseen vankeudesta. Kun "viimeinen roomalainen", joksi Brutus häntä sanoi, täten oli kuollut, tuli Brutuksen omakin kohtalo pian ratkaistuksi. Sotamiehet pakottivat hänet parin viikon kuluttua ryhtymään taisteluun yhtyneitä triumvireja vastaan, ja silloin Antoniuksen mahtava päällikkökyky kokonaan musersi tasavaltaisen sotavoiman. Brutus, nähdessään kaikki olevan hukassa, syöksyi, niinkuin ennen Kato, miekkaansa. Silloin oli tasavalta kukistunut (42).

Antoniuksen ja Oktavianuksen taistelu. Tämän voiton jälkeen jakoivat triumvirit uudestaan keskenänsä Rooman valtakunnan siten, että Oktavianus sai läntiset maakunnat ja Antonius itäiset. Lepidus, jota toiset hänen mitättömyytensä tähden halveksivat, sai toistaiseksi Afrikan.

Antonius läksi Vähä-Aasiaan ja antautui siellä ylelliseen ja irstaasen elämään, varsinkin siitä asti, kuin hän alkoi elellä yhdessä Egyptin kauniin kuningattaren Kleopatran kanssa. Kilikiassa ollessaan hän kutsui kuningattaren eteensä vastaamaan siitä, että hän oli kannattanut Brutuksen ja Kassiuksen pyrinnöltä. Kleopatra, tahtoen tässä tilaisuudessa viehätyksensä voimalla lumota Antoniusta, koetti tehdä ensi esiytymistään niin hurmaavaksi kuin mahdollista. Komealla laivalla, jossa oli kullattu peräkeula, hopeoidut airot ja purpurapurjeet, lasketteli hän hitaasti Kydnos-jokea vastavirtaan. Suloinen soitto kaikui airojen tahdin mukaan; kauneita, viehätyksen jumalattariksi puettuja neitosia seisoi palvellen hänen sivullansa; pikku pojat rakkauden jumalina löyhyttelivät viileyttä hänen päällensä. Itse hän Afroditen puvussa istui komealla vuoteella kultakirjaisen teltan alla. Antonius tuli hänen kutsumuksestaan ja ikään kuin sokeni lumouksesta. Siitä hetkestä asti hän eli Kleopatran kanssa lakkaamattomassa hekkumallisten nautintojen touhussa, unhottaen puolisonsa, tulevaisuutensa ja kilpaveljensä.

Tällä välin Oktavianus pontevasti vahvisti valtaansa lännessä. Suuren Pompejuksen poika Sekstus Pompejus, joka oli laivastollaan jonkun ajan vallinnut Välimertä, joutui viimein perin pohjin tappiolle taistelussa Messinan luona Oktavianuksen sotapäällikköä Agrippaa vastaan; silloin hän pakeni Frygiaan, jossa hänet kohta surmattiin. Vähäpätöinen Lepidus sitte sysättiin kokonaan syrjään. Hän oli näet koonnut puolelleen osan Pompejuksen sotajoukosta ja koetti nyt asevoimalla kohota siitä alhaisesta asemasta, johon hänet oli viime aikoina sysätty. Kahdenkymmenen legionin johtajana vaati hän nyt uhkamielisesti Sisiliaa. Mutta Oktavianus piti niin vähän lukua Lepiduksesta, että hän vähäisen seurueen kanssa meni hänen leiriinsä ja siellä sai enimmät sotamiehet puolellensa. Lepidus, nähdessään sotaväen luopuvan, heittäytyi voittajan jalkain juureen ja rukoili henkensä säästämistä. Oktavianus ei katsonutkaan tarpeelliseksi vuodattaa hänen vertansa, vaan antoi hänen pitää ylipapin viran, johon Lepiduksen täytyi vast'edes tyytyä.

Kun Fulvia raivostuneena Antoniuksen elämästä Kleopatran kanssa oli kuollut, saapui Antonius Italiaan (40), jolloin triumviraatti uudistettiin ja Antonius sai vaimokseen Oktavianuksen sisaren, jalon Oktavian. Mutta kohtapa Oktaviakin surukseen näki puolisonsa kietoutuneen lumoavan kuningattaren pauloihin. Hän läksi itse matkustamaan itämaille, saadakseen jos mahdollista miehensä pelastetuksi tuosta yhteydestä. Mutta kun Oktavia ehti Atenaan, tuli Antoniukselta kielto matkustamasta etemmäksi, koska hän muka paraillaan oli sotaretkellä partilaisia vastaan. Kohta Antonius julkisestikin hylkäsi Oktavian ja julisti Kleopatran lailliseksi puolisoksensa. Oktavianus itse syvimmästi loukkautui Antoniuksen käytöksestä hänen sisartansa kohtaan ja samalla katsottiin Antoniuksen liittoa Kleopatran kanssa valtakunnalle vahingolliseksi.

Senaatti julisti sodan, tosin ei Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan, jonka asiasta Antonius ei erottanut itseään. Aktium-niemen luona Hellaan länsirannalla oli (31) meritaistelu, johon Rooman tasavallan historia loppuu. Antoniuksella oli korkeat, raskaat, tornilla varustetut laivat, jotka tiheässä rivissä näyttivät lujalta muurilta. Oktavianuksella sen sijaan oli pienet, nopea- ja kevytliikkeiset laivat sekä johtajana merisankari Agrippa. Kauan oli taistelu ratkasematta. Mutta viimein Antoniuksen rintamaan ilmestyi aukko, johon vastustajan pikku laivoja tunkeutui. Silloin Kleopatra äkisti purjehti pois egyptiläisten laivojensa kanssa. Antonius, tuntien purpurapurjeista hänen laivansa, ohjasi sokeana rakkaudesta laivansa pikimmiten samaa tietä. Hänen laivastonsa jatkoi ilman johtajaa vielä vähän aikaa taistelua, mutta viimein täytyi sen peräytyä. Hänen maajoukkonsa seisoen rannalla odotti seitsemän päivää turhaan käskyjä päälliköltänsä ja, kun sieltä ei mitään kuulunut, meni voittajan puolelle.

Seuraavana vuonna läksi Oktavianus Egyptiä vastaan. Antonius surmasi itsensä miekallaan. Kleopatra koetti viehätysvoimallaan lumota myöskin uutta voittajaa; mutta nähtyään Oktavianuksen pysyvän kylmänä ja aikovan säästää hänet riemusaattoansa varten surmasi hänkin itsensä. Egypti tuli Rooman maakunnaksi.

Rooma Caesarein aikana.

Augustus ja hänen aikansa.

Aktiumin voiton kautta oli Oktavianus päässyt Rooman herraksi. Palattuaan (29) piti hän kolme loistavaa riemusaattoa, jakeli paljon rahaa sotamiehilleen ja lahjoja kaikille kansalaisille. Hänen sanotaan neuvotelleen molempain ystäväinsä, urhollisen ja suoravaisen Agrippan sekä hienosti sivistyneen ja myöntyväisen Maecenaan kanssa; Agrippa oli neuvonut häntä antamaan valtaansa takaisin senaatille, Maecenas sitä vastoin pitämään sitä itse, mutta käyttämään sitä lempeästi ja laillisesti. Totellen Maecenaan neuvoa lopetti hän kansalaissodat ja alotti onnen ja rauhan aikakauden. Hänen luonnostaan lempeä ja hiljainen olentonsa sopikin hyvin sellaiseen tehtävään. Ennen, jolloin hän oli osallisena kostotöihin ja hänen sivullansa oli mistään lukua pitämätön Antonius, suostui hän, kuten näytti, kylmällä sydämmellä väkivaltaan ja verenvuodatukseen; mutta onni näyttää jalostuttavasti vaikuttaneen häneen, niin että hänen jaloutensa kasvoi samassa määrässä kuin menestyksensäkin. Kun hänellä oli maailma jalkainsa juuressa, laajeni myöskin hänen sielunsa näköpiiri ja hän oppi käsittämään kutsumuksensa merkityksen. Voidaan siis katsoa jälkimaailman syystä kyllä antaneen hänen pitää kunnianimensä Augustus (kunnian arvoinen), jonka imarteleva senaatti hänelle antoi pari vuotta hänen palattuansa Roomaan.

Oktavius, "kostaja".

Yhteiskunta-järjestys. Ottaen opikseen Caesarin kohtalon jätti Augustus sikseen hänen rohkeat uudistuspuuhansa ja varovasti koetti avata toista kehitysrataa, jota myöten vanha yhteiskunta voisi helposti ja huomaamatta muuttua uudeksi. Tosin hän vähitellen kokosi kaikki vallan ohjat käsiinsä, mutta samalla säilytti tasavallan kunnianarvoiset muodot ja oikeastaan hallitsi vain siten, että yht'aikaa oli monessa tasavallan virassa. Ja varsinkin hän perusti valtansa imperaattorin ja tribunin virkoihin, jotka hänellä olivat ikään kuin valtansa kahtena peruspylväänä. Imperaattorin arvo, erotettuna konsulin virasta, annettiin hänelle kymmeneksi vuodeksi kerrassaan; ollen Rooman sotajoukkojen päällikkö, joita tähän aikaan oli 25 legionia, voi hän, milloin tahtoi, käyttää koko valtakunnan sotavoimaa. Tribuninviran kautta, joka hänellä oli elinajakseen, oli hänen henkilönsä loukkaamaton ja hän saattoi milloin hyvänsä kumota senaatin päätökset. Valtansa alussa otti hän vuodesta toiseen konsulin arvonkin vastaan, kunnes huomasi voivansa tulla toimeen ilman sitä. Viime vuosinaan oli hänellä sensorin valta, joten hän sai valvoa yleistä siveellisyyttä pääkaupungissa.

Monestikin hän luopui viroistaan niitä kutakin varten määrätyn ajan lopussa, mutta joka kerran saatiin hänet ottamaan ne jälleen vastaan tosin vastustellen, jolla hän kuitenkaan ei liene aivan totta tarkoittanut. Sekä itselleen että ystävilleen pyysi hän kansalta ääniä tärkeihin kunniavirkoihin. Siten ottaessaan usein valtansa vastaan senaatin ja kansan käsistä hankki hän sille laillisen perustuksen ja kansan kannatuksen. Yksityisessä elämässään osoitti hän tavallisen porvarin yksinkertaisuutta ja asui vähäpätöisessä kartanossa Palatinus-kukkulalla. Vasta sitte, kuin se hänen viime vuosinaan paloi, rakennutti hän uuden muhkeamman, jota sanottiin palatiumiksi (siitä palatsi-nimitys). Tavallisesti hän käytti roomalaisen senaattorin pukua ja seurusteli vertaisen tavalla ystäviensä kanssa; kohtuullinen joukko orjia oli hänen ainoana hoviväkenänsä. Hän nimitytti itseään vain Caesariksi, mutta siitäpä sittemmin tuli hallitusnimitys (keisari).

Rooman senaatti ja kansa pitivät näköjään vanhan arvonsa, mutta niiden valta todella rajoittui ja väheni. Palattuaan Egyptistä pani Augustus kohta toimeen senaatin "puhdistuksen" vähentäen sen jäsenluvun 1,000:sta 600:ksi; siten hänellä oli tilaisuus erottaa kaikki maakunnista ja alemmista kansan luokista otetut jäsenet, jotka Caesar oli kaikkein täys'veristen roomalaisten suureksi harmiksi sinne koonnut; mutta siten hän myöskin osoitti valtansa hallita senaattia. Virkamiesten nimittäminen tuli hänelle kohta yhteiseksi kansankokousten kanssa ja vaikutusvallallaan hän sitä paitsi johti vaaleja.

Helpottaakseen muka senaatin huolia otti hän hallitakseen kaikkia niitä maakuntia, joihin sotaväkeä oli sijoitettu; siten maakunnat vast'edes olivat osaksi senaatin, osaksi Caesarin. Ensin mainittuihin lähetti senaatti joko sijaiskonsuleja, joita vaihdettiin joka toinen vuosi, tai sijaispreettoreja, joilla oli vain yksivuotinen palvelusaika. Caesarin maakunnissa oli imperaattori ainaisena sijaiskonsulina, jonka tähden hän niihin kuhunkin lähetti jonkun legaateistaan, joka siten oli varsinaisena maaherrana ja tavallisesti pysyi maakunnassaan kauemmin. Augustus itse valvoi ankarasti maaherrainsa toimia ja saattoi senaattia tekemään samoin. Maakuntain asujamet, nauttien säännöllisen hallinnon hyviä seurauksia, elivät nyt kultaista aikakauttansa ja olivat erittäin tyytyväiset uuteen järjestykseen. Kun he moneenkin paikkaan rakensivat temppelejä Augustukselle, samoin kuin seuraavillekin caesareille, joiden hyvät työt he selvästi huomasivat, mutta joiden rikoksista he enimmäkseen kuulivat vain hämäriä huhuja, niin heitä tuohon kunnioitukseen ei suinkaan kiihottanut pelkkä teeskenteleväinen orjallisuus, vaan myöskin kiitollisuuden tunteet, kun he vertailivat nykyistä tilaansa entisten hallitusten mielivaltaan ja kiskomisiin.

Taiteella ja kirjallisuudella oli Augustuksen hallitessa kukoistusaika. Suurimmaksi osaksi Agrippan toimesta kaunistettiin Roomaa monilla komeilla rakennuksilla ja uudistettiin niin muhkeaksi, että Augustus syystä kyllä saattoi elämänsä lopulla sanoa, että hän oli saanut tiilisen kaupungin, mutta jätti jälkeensä marmorisen. Suurimpia tämänaikaisia rakennuksia on Agrippan teettämä Panteon, pyöreä, muhkealla kummulla peitetty temppeli, pyhitetty kaikille jumalille. Komea pylväskäytävä johti korkealle portille, josta astuttiin mahtavan suureen pyöreään temppelisaliin. Lukemattomista ikkunoista katossa virtaili ylhäältä päin runsaasti valoa saliin, joka oli kaunistettu jumalain kuvilla, marmoripylväillä ja runsailla seinäkoristeilla. Sitä paitsi kaunisteltiin tai uudestaan rakkennettiin Augustuksen aikana 82 temppeliä, niiden luvussa vanhan ajan komeimmat ja kuuluisimmat. Rakennettiin myöskin kauneita puolipyöreitä teaattereja, suurenmoisia vedenjohto-laitoksia ja senaatin palatsi, tasoiteltiin toreja ja kaunisteltiin niitä kalleilla pylväskäytävillä ja muilla korurakennuksilla. Kreikkalainen kuvanveisto-taide tuotti Rooman palveluksessa nyt Augustuksen aikana muutamia kauneimpia mestariteoksia.

Roomalaisen runouden kolme etevimpää harjoittajaa, Vergilius, Horatius ja Ovidius, eli ja vaikutti tähän aikaan. Vergilius oli proskriptsioni-aikana menettänyt pienen maatilansa, jonka tuloilla hän eli, mutta sitte Maecenas häntä suojeli ja auttoi. Suuressa Aeneis-runoelmassaan on hän laulanut trojalaisesta sankarista Aeneaasta, joka paettuaan hävitetystä Trojasta tuli monen vaihtelevan seikkailun jälkeen Alba Longan emäkaupungin perustajaksi ja siten Rooman yhteiskunnan ensi alkajaksi sekä poikansa Askaniuksen kautta Caesarein suvun kantaisäksi. Runoelmasta huokuu isämaallinen innostus ja horjumaton luottamus jumalien määräämään Rooman yleishistorialliseen kutsumukseen, josta runoilija lausui näin:

Vergilius oli käytökseltään vaatimaton ja umpimielinen, mutta kunnioitus, jota hän herätti kaikissa, oli niin suuri, että kun hän astui teaatteriin, kaikki läsnäolijat nousivat seisomaan hänen edessään niinkuin Augustuksen.

Horatius oli Filippin taistelussa sotinut Augustusta vastaan, mutta sitte saanut anteeksi ja päässyt Maecenaan likeiseksi ystäväksi, joka hänet myöskin vei Augustuksen seurapiiriin. Hänen sieviä suloisia laulujansa, jotka kehoittavat tyytyväisyyteen ja viattomaan elämän iloon, on kaikkina aikoina luettu ja suosittu. Miespolvea toisensa perästä ovat sellaiset laulut viehättäneet kuin esimerkiksi tämä:

Ovidius, jolla on ollut vähä vertaisiansa, jos katsotaan kuvitusvoiman rikkautta ja esitystavan vilkkautta, sepitsi kuuluisan runoelman metamorfosit (muutokset); se oli kokoelma tarumaisia satuja ihmisten muutoksista eläimiksi ja muiksi luonnon esineiksi. Ollen tottunut ylempäin yhteiskunta-luokkain kaikkiin irtaisuuksiin sepitsi hän myöskin muita lauluja, jotka ovat todistuksena yleisestä tapain turmeluksesta ja vaikuttivat vahingollisesti silloin jo hyvin syvälle vaipuneesen miespolveen. Luultavasti Augustus, vakava tapaintuomari, osaksi juuri sen tähden karkoitutti Ovidiuksen pieneen Tomi-kaupunkiin Mustanmeren rannalle, josta hän tuon tuostakin lähetti Roomaan valittelevia murherunojansa.

Tähän aikaan eli roomalaisen historiankirjoituksen mitä suurin mestari Livius. Hänen teoksensa, joka käsitti Rooman historian kaupungin perustuksesta aina hänen aikaansa saakka, oli 140 kirjaan jaettuna, joista on säilynyt ainoastaan 1-10 ja 21-45, viimeinen päättyvä Makedonian kuninkaan Perseun tappioon. Livius ei ole niin merkillinen tarkkuudesta ja perinpohjaisuudesta kuin siveellisestä puhtaudesta ja jalosta isänmaallisuudesta. Häntä jo elinaikanaan niin ylisteltiin, että eräs porvari etäisestä Gades-kaupungista matkusti pitkän tien Roomaan ainoastaan näkemään tätä historioitsijaa.

Augustuksen perhe ja viimeiset vuodet. Yksityisessä elämässään ei Augustus ollut onnellinen. Hänen tyttärensä Julia, jota hän suuresti rakasti, tuotti kevytmielisyydellään hänelle paljon huolta; vahingollisen esimerkin tähden, jota Julia osoitti, katsoi Augustus olevansa pakotetta karkoittamaan hänet kaukaiseen saareen. Hänen toinen puolisonsa, vehkeilevä Livia, tuotti hänelle toisella tavalla monta ikävää hetkeä. Ensimmäisestä aviostaan oli Livialla kaksi poikaa Drusus ja Tiberius, joista kansa rakasti Drususta; tämä oli sitä paitsi kuuluisa urhotöistään germanialaisia vastaan. Tiberius oli toimelias ja järjestystä rakastavainen, mutta tylytapainen ja umpimielinen, jonka tähden häntä ei Augustus eikä kansakaan suosinut. Seuraajakseen valitsi Augustus ensin sisarensa pojan Marcelluksen; mutta kuolema kohta korjasi tämän nuorukaisen, josta niin paljon toivottiin. Kaksi imperaattorin lapsen lasta, Julian ja Agrippan poikaa, kuoli kohta toinen toisensa perästä. Drusus oli myöskin kuollut kukoistavimman miehuutensa ijässä. Niinpä oli jäljellä ainoastaan Tiberius.

Tämä tulikin Augustuksen seuraajaksi, mutta sai sekä imperaattorin että hänen seurueensa puolelta kokea vastenmielisyyttä, joka ehkä perustui Augustuksen pelkoon, että hän oli sopimaton tehtävään, joka hänellä oli edessään. Augustus ikään kuin veti ihmisiä puoleensa. Tiberius sen sijaan karkoitti. Kuitenkin oli Tiberiuksessa vikainsa ohella muutamissa tapauksissa jotakin kunnioituksen arvoista. Hänen luonteensa pohjalla oli muinaisroomalaisuutta, esi-isäin kunnollista, vaikka ankaraa olemusta, joka ei tähän aikaan juuri ketään miellyttänyt. Mutta hänen tylyyteensä ja umpimielisyyteensä kätkeytyi ihmisten halveksiminen sekä epäluuloisuus ja kostonhimoisuus. Sitä paitsi oli hän Rodos saarella oleskellessaan antautunut irstaasen elämään, joka heikonsi hänen sielunsa voimia.

Terveyttään parantaaksensa läksi Augustus viime vuotenaan (14 j.Kr.) matkalle Kampaniaan, jossa hänet kuolema tapasi. Myöhemmän kertomuksen mukaan on Livia, hankkiakseen valtaa Tiberiukselle, myrkyttänyt sen puun fiikunat, josta imperaattori-vanhus niitä tavallisesti itse poimiskeli.

Rooman valta Augustuksen seuraajien aikana.

Rooman maailman-valtakunta. Rooman maakunnat ja alusmaat olivat ikäänkuin kukoistavana kehyksenä Välimeren ympärillä, jota myöten oli helppo liikkua niiden välillä. Italia, valtakunnan emämaa, sijaitsi keskessä, latinalaiset länsimaat toisella ja kreikkalaiset itämaat toisella puolella.

Forum-tori Roomassa.

Seitsemällä kukkulallaan seisoi Rooma, maailman ylpeä hallitsija häikäsevässä komeudessaan. Vanhempi osa oli kasvanut Forumin, avaran kokouspaikan, ympärille, johon Rooman kansa muinoin aina kokoutui harjoittamaan valtaansa ja taistelemaan sisällisiä riitojansa. Toisella puolella rajoitti sitä Kapitolium Jupiterin ja Junon temppeleineen, toisella Palatinus-kukkula, jolle imperaattorin palatsi rakennettiin. Aukean torin toista laitaa pitkin kävi riemusaatto-tie, jota myöten voitolliset päälliköt olivat kulkeneet; nyt rakennettiin siihen heidän kunniaksensa suurenmoiset kaarevat riemuportit. Tämän vanhemman kaupunginosan pohjoispuolelle kasvoi Augustuksen aikana uusi, vielä komeampi osa sen suuren kentän ympärille, jolla oli nimenä Kampus Martius ja jossa Panteon seisoi. Roomassa arvataan imperaattori-ajan alussa olleen noin kaksi miljoonaa asujanta.

Pääkaupungin pohjoispuolella oli lähinnä maakunta Gallia Cisalpina eli Alppein etelänpuolinen Gallia ja siinä suuret kaupungit Ravenna ja Mediolanum (Milano). Alppein toisella puolella oli osaksi äskettäin valloitettu Gallia Transalpina, nykyään jaettuna neljään maakuntaan, jotka olivat etelässä Narbonensis, keskimaassa Lugdunensis, pohjois- ja itäosassa Belgika sekä lounaisosassa Akvitania. Narbonensis-maakuunassa oli kaupungit Massilia, muinaisajan suurimpia ja sivistyneimpiä, Narbo (Narbonne) ja Nemausus (Nimes); Lugdunensiissa Caesarin legaatin perustama, pian kukoistavaksi vaurastunut Lugdunum (Lyon); paljon myöhemmin tuli pienen, Seine-joen varsilla asuvan kansan, pariisilaisten kaupungista Pariisin alku. Reinin ja sen sivujokien varsille perustivat roomalaiset koko joukon kaupunkeja, joista Trier ja vähän nuorempi Köln (Kolonia Agrippinensis) olivat erittäin huomattavat. Samoin kuin Rein, tuli myöskin Tonava Rooman rajajoeksi, kun roomalaisten valtaan Augustuksen aikana joutui maakunnat Raetia, Vindelicia, Norikum ja Pannonia. Sielläkin kasvoi uusia kaupunkeja, niinkuin Augustuksen mukaan nimitetty Augusta (Augsburg).

Pyreneain niemimaa, joka vasta Augustuksen aikana kokonaan kukistettiin, jaettiin kolmeen maakuntaan. Huomattavimmat kaupungit olivat Gades (Cadiz), Korduba (Kordova), Kartago Nova (Kartagena) ja Tarrako (Tarragona). Läheisessä Afrikan maakunnassa uusi Kartago, jota Kajus Grakkus oli alkanut, jonka Caesar oli perustanut ja joka Augustuksen aikana valmistui, alkoi ripeästi kukoistaa Rooman siirtokuntana. Numidian muutti Caesar maakunnaksi. Sisiliassa valtakunnan vanhimmassa maakunnassa säilytti Syrakusa arvonsa, pysyen vanhan maailman etevimpien kaupunkien luvussa.

Idän puolella oli jylhä Illyria, jota roomalaiset keisariajan alussa juuri parhaillaan valloittivat. Makedonia oli yhdistetty Tessalian kanssa yhdeksi maakunnaksi. Trakia tuli vasta myöhemmin (46 j.Kr.) maakunnaksi. Siellä harjoitti kreikkalainen siirtopaikka Bysantion vieläkin laajaa kauppaa. Moesia (nykyinen Bulgaria) oli jo tasavallan aikana osaksi kukistettu.

Kreikanmaalla, jonka suurin osa oli Rooman maakuntana ja nimeltään Akaia, oli jäljellä muinaisen suuruuden muistot. Vanhaa Atenaa, helleniläisen sivistyksen taimitarhaa, kohtelivat roomalaisetkin kunnioituksella; vielä seisoi Pallas-Atena Akropolis-kukkulalla, vielä kulkivat juhlasaatot propylaiain marmoriportaita ihanaan Partenoniin. Caesarin uudestaan perustama ja Augustuksen aikana valmistunut Korintos kasvoi pian jälleen muinaismaailman mitä rikkaimmaksi, kauneimmaksi ja ylellisimmäksi kaupungiksi.

Vähä-Aasiassa oli Augustuksen aikana kolme Rooman maakuntaa (Aasia, Pontos ja Kilikia), joihin Tiberiuksen aikana tuli lisäksi neljäs (Kappadokia), sekä koko joukko alusmaita. Kaupungeista oli huomattava varsinkin komea Nikomedia, Efesos suurenmoisine Artemiin temppeleineen, kukoistava Smyrna sekä vapaa, rikas ja lujasti linnoitettu Rodos, jossa suuri "kolossi" vielä seisoi sataman suulla. Valtakunnan suurimpia maakuntia oli Syria, johon Palestinakin kuului. Rikas, ylellinen Antiokia, keisarikunnan kolmas kaupunki, oli Syrian maaherran asuinpaikkana, ja Jerusalem, kuulumatta suurimpain kaupunkien lukuun, oli kuitenkin tärkeä paikka. — Kreta oli yhdessä Kyrenen kanssa eri maakuntana.

Hedelmällinen, muinaismuistoista rikas Egypti, jonka Augustus teki maakunnaksi, oli imperaattorin välittömästi hallittavana. Pääkaupunki Aleksandria oli väen paljoudelta ja komeudelta ainoastaan Roomaa heikompi, mutta sivistykseltä ja tieteelliseltä vaikutusvallalta kaikkia sen ajan kaupunkeja mahtavampi. Noin puolitoista miljoonaa ihmistä eli siellä ja Museionin oppineiden tieteelliset järjestelmät sisälsivät sen ajan kaiken viisauden. Tämän vilkkaan kaupungin vieressä seisoi suurenmoisessa autiudessaan muinaisajan hautapatsaana vanha Memfis Apis-temppeleineen, pyramiideineen ja mumioineen muistuttamassa kaiken katoavaisuutta.

Elämä ja tapain turmelus. Niinkuin muinoin roomalaisten valloituksissa samoin nyt heidän ylellisyydessään oli jotakin hämmästyttävää. Roomalaisen ylimyksen koti oli suurempi kuin palatsi, se oli pikku kaupunki eri puistoineen, kalalammikkoineen, pylväskäytävineen ja orjakartanoineen. Usein oli koko palatsi tehty marmorista, lattiat koristetut kalliilla mosaikilla, johon oli sovitettu pieniä erivärisiä marmoripaloja, välistä toista sataakin neliötuuman alalle, taidokkaasti vaihteleviksi kuviksi, ja seinät sievistetyt kauneilla maalauksilla. Talouskalut olivat kalliista aineista tehdyt hienoimman aistin mukaan. Etevimpäin taiteilijain veistämät kuvapatsaat kaunistivat huoneita; kaunistekoiset marmori- tai metallipöydät, taiteelliset astiat poltetusta savesta sekä kultaiset ja hopeaiset juoma-astiat ja pöytäkalut, komeat pronssiset lamppukruunut y.m. kuuluivat keskinkertaisenkin varakasten talouskaluihin. Lasia ruvettiin keisariaikana yleisemmin käyttämään ja posliinikin näyttää olleen tuttu.

Maaseuduille rakennuttivat roomalaiset muhkeita "huviloita", jotka useimmiten ympäröitiin suurenmoisilla puutarhoilla ja niissä viljeltiin varsinkin jaloja hedelmiä. Niinpä kirsikkapuu, jonka Lukullus ensinnä toi Aasiasta Italiaan, levisi keisariaikana valtakunnan kaikkiin maakuntiin. Useimpien nykyisten puutarhakasvien leviäminen alkoi keisariaikana, ja samoin öljypuiden ja fiikunapuiden viljeleminen. Viinin viljelys rupesi vähitellen leviämään Espanjaan ja Galliaan. Suurissa teennäisissä kalalammikoissa elätettiin pöydän varalle koko joukko kaikenlaisia kalliita kaloja.

Kalleihin atrioihin ja juominkeihin tuhlattiin suunnattomia summia. Ylellisyys oli ensimmäisten Caesarein aikana suurempi, kuin osataan arvatakkaan. Kaikista maailman seuduista koottiin Roomaan harvinaisimpia herkkuja, ja ruokia arvosteltiin enemmin kalleuden ja vaikean saannin kuin maun mukaan. Usein syötiin kaloista ja linnuista ainoastaan pienet, erittäin herkulliset osat; oli pitoja, joissa vieraille tarjottiin paistettuja riikinkukon aivoja ja muita sellaisia kalliita ruokia.

Vaatetuksessa ja koristuksissa vallitsi rajaton ylellisyys. Muinaisaikaan niin kallista purpuraa käytettiin nyt ihan yleisesti, tehtiinpä siitä huonekalujen päällystäkin. Kiinasta ja Indiasta ruvettiin tuomaan silkkiä: se oli vielä niin kallista, että siitä maksettiin painonsa kultaa, mutta sen enemmin sitä himottiin. Jo Tiberiuksen aikana kiellettiin miehiä käyttämästä silkkipukua. Vaatteuksen muoto oli joko kreikkalainen mantteli tai roomalainen toga, joita yhä enemmin käytettiin sekaisin. Gallialaiskuosiset housut tulivat myöskin yhä yleisemmiksi.

Ylellisyyden ohella, jota laeilla turhaan koetettiin vastustaa, versoi tapain turmelus, repien kaikki häveliäisyyden ja siivouden rajat. Tiberius koetti alussa ehkäistä tuota turmeluksen tulvaa, mutta viime vuosikseen siirtyi hän Kapri-saarelle, jossa hän, kuten panettelijat sopottivat, antautui luonnottomaan irstaisuuteen, vaikka oli silloin jo 70 vuoden ijässä. Häntä seurasi Drusuksen pojanpoika Kajus Caesar, liikanimeltä Kaligula, joka jo aikaisin osoitti huonoja taipumuksia. Kahdeksana ensi kuukautena hän jotenkuten osoitti ansaitsevansa kansan rakkautta, mutta parattuaan eräästä taudista näytti hän aivan kadottaneen järkensä. Neljä vuotta hän vietti hurjan tuhlaavaista ja häpeällisen siveetöntä elämää, kunnes hänet murhattiin (41). Häntä seurasi setänsä Klaudius, heikko ja hyvää tarkoittavainen mies, mutta puolisojensa ja vapautettujen orjainsa kokonaan hallittava. Puolisoista oli Messalina hävyttömän irstas ja Agrippina juonikas ja kopea. Agrippinan poika ensi aviosta Nero tuli Klaudiuksen kuoltua (54) imperaattoriksi. Ollen iloinen ja nautinnonhimoinen teki hän hallituksensa hurjain huvitusten ja vallattoman irstailemisen ajaksi. Alimmallekin kansanluokalle koetti hän toimittaa iloisempaa elämää ja orjia suojella julmalta kohtelulta, ja koko hänen hallitusaikansa olivat miekkailuleikit kielletyt. Mutta hän oli mieleltään itsekäs, uskonnoton ja julma, milloin luuli henkensä olevan vaarassa. Niinpä hän myrkytti veljensä Britannikuksen, ja hänen oma äitinsä Agrippina joutui hänen toimittamansa salaisen murhavehkeen uhriksi. Tulipalo, ehkäpä hänen itsensä sytyttämä, hävitti seitsemän päivää pääkaupunkia, jota hän oli halunnut kerran saada kauniimmin rakennetuksi. Eräästä tornista katseli hän vallattoman iloisena tuota hirvittävää näytelmää, kantele kädessä laulaen Trojan hävityksestä. Vieroittaaksoen itsestänsä kansan raivoa syytti hän Roomassa eläviä, väärin käsitettyjä kristittyjä, joita ihmisjoukon mieliksi sitte hirveästi mestaeltiin. Erään hänen henkeänsä vastaan tehdyn salaliiton ilmi saaminen antoi aihetta uusiin verinäytelmiin; silloin joutui Neron epäluulojen uhriksi myöskin hänen opettajansa, viisas Seneka. Kun viimein kapinoita alkoi valtakunnan eri osissa, lopetti Nero toivottomuudessaan itse elämänsä. Silloin sammui (68) Augustuksen suku. Tähän asti eivät imperaattorit yleensä olleet vastustaneet paheita eikä siveettömyyttä, vaan päin vastoin näyttäneet itse huonoa esimerkkiä.

Roomalaisten kansanhuvitukset osoittivat suurta raakuutta, joka piileskeli ulkonaisen hienostuksen alla, ja sydämmettömyyttä, jota verenvuodatukseen tottumus oli kasvattanut. Kilpa-ajoja pidettiin vieläkin suuressa sirkuksessa, jota viime aikoina ja varsinkin Caesarin toimesta oli melkoisesti laajennettu. Nero, joka piti kunnianansa olla erinomainen laulaja ja kilpa-ajaja, esiytyi kansan huviksi julkisesti sellaisissa näytännöissä ja pakotti ylhäisten roomalaistenkin tekemään samoin.

Vielä suositummat olivat villi-eläinten ja miekkailijain taistelut. Etäisimmistä maista tuotiin suunnattomilla kustannuksilla joukottain villi-eläimiä taistelemaan kansan huviksi. Caesarin toimittamissa leikeissä esiytyi siten 400 leijonaa ja 40 elefanttia. Alussa tyytyi kansa katselemaan, miten petoja joukottain kaadettiin; sittemmin tuli tavaksi sitoa kuolemaan tuomittuja henkilöitä paaluun petojen revittäväksi. Miekkailun suosio turmeltui oikeaksi raivoksi. Välistä voitiin nähdä aina 10,000:kin miekkailijaa ikään kuin säännöllisessä sodassa kansan huviksi taistelevan keskenään hengen edestä. Kun nämä veriset huvitukset olivat, kuten mainittu, lakkautettuina Neron hallitusajan, ryhdyttiin niihin uudella raivolla hänen kuoltuaan, vaikka silloin alkoikin parempi hallitus. Monenmoisten levottomuuksien jälkeen, joita kesti puolitoista vuotta, nousi Flaviusten sukuinen päällikkö Vespasianus valtaistuimelle. Hän rakennutti suunnattoman pyöröteaatterin "Kolosseumin", johon mahtui 87,000 katsojaa; suurimmaksi osaksi rakensivat sen juutalaiset vangit, jotka oli kuljetettu hävitetystä Jerusalemista Roomaan. Tätä teaatteria vihkiessä Vespasianuksen pojan ja seuraajan Tituksen aikana, joka muuten oli lempeä ja ihmisellinen ruhtinas, surmattiin juhlan kunniaksi yli 9,000 villi-eläintä. Maaseutukaupungit kilpailivat sellaisten näytäntöjen toimeen panossa itse Rooman kanssa. Trierin suuri pyöröteaatteri oli ainoastaan vähän pienempi; Nimes'issä ja monessa muussa kaupungissa oli samanlaisia, tavattoman suuria rakennuksia. Sehän todistaa, mitenkä tuollaisiin leikkeihin mieltymys oli kaikissa kansan luokissa kehittynyt itsekkääksi julmuudeksi.

Kolosseum.

Toivottomuus sydämmessään kirjoitti jalo Tacitus tämän turmeltuneen ajan historian. Kuuluen itse vanhan Rooman etevimpiin sukuihin katsoi hän vanhan ajan yksinkertaisuutta ja tasavaltaisia hyveitä rakkaaksi mallikuvaksi, josta hänen aikansa hirvittävän välttämättömyyden pakosta yhä etemmäksi poistui. Säälimättä tuomitsee hän hallitsevain henkilöiden irstaisuutta ja rikoksia, ihmisjoukon orjamaisuutta ja Rooman yhteiskunnan mädännyttä elämää, samalla myöskin ikään kuin lohdutuksekseen esittäen ne oikean roomalaismielen, velvollisuudentunnon ja vapaudenrakkauden harvinaiset piirteet, joita siellä täällä näkyi.

Trajanus. Hadrianus. Antoninukset.

Aika, jona nämä keisarit hallitsivat, on kauneimpia ajanjaksoja ihmiskunnan historiassa ja tuotti ilmi muinaisklassillisen maailman sivistyskehityksen runsaat hedelmät. Mutta niitä hedelmiä oli jo syönyt siveellisen turmeluksen mato ja uusien olojen enteet alkoivat yhä selvemmin näkyä.

Kun Tituksen veli Domitianus, pelkuri ja salakavala hirmuvaltias, surmattiin (96), otti Rooman senaatti vähäksi aikaa käsiinsä entisen vaikutusvaltansa yleisiin asioihin. Vanha, kunnioitettu senaattori Nerva puettiin sitte Caesarein purpuraan, mutta hän kuoli jo kahden vuoden kuluttua. Silloin tuli Trajanus, syntyjänsä espanjalainen ja sotaväen mitä etevin päällikkö, valtakunnan hallitsijaksi. Sekä muodoltaan että sielunjaloudeltaan ja muinaisroomalaisten hyveittensä puolesta oli hän Scipionein ajan miehiä. Vaikka ollen tottunut käyttämään miekkaa, kunnioitti hän kuitenkin suuresti lakeja ja osoitti asianmukaista kunnioitusta myöskin valtion virastoja kohtaan, vaan samalla vaati tarkkaa kuuliaisuutta käskyläisiltään. Ollen itse kansan miehiä osoitti hän käytöksessään kansaa kohtaan tasavaltais-ajan sääliväisyyttä ja koetti vihastuessaankin aina kukistaa luonnettansa.

Rooman kansassa koetti hän herättää eloon urhotöihin kykenevää henkeä johtamalla sitä taas valloitusten uralle. Dacialaiset, Ala-Tonavan varsilla asuva kansa, olivat osoittaneet vihamielisyyttä roomalaisia kohtaan. Heitä vastaan läksi Trajanus nyt sotaan, teki heidän maansa Rooman maakunnaksi ja teetti muhkean sillan Tonavan poikki tulevien sotaretkien varalle. Partilaisten kanssa oli roomalaisilla alinomaisia riitoja suojelusoikeudesta Armeniaan. Heitä vastaan alkoi myöskin Trajanus sodan ja teki sinne onnellisesti kaksi retkeä. Paitsi Armeniaa tehtiin silloin myöskin Assyria ja Mesopotamia Rooman maakunniksi, ja vanha, melkein kokonaan rappeutunut Babylon anastettiin joksikin ajaksi. Kesken näitä voitollisia retkiänsä kuoli Trajanus (117) Selinus-kaupungissa Kilikiassa. Syystä kyllä lausui eräs silloinen kirjailija, että "Rooman yhteiskunta Caesarein voimattomuuden tähden vanheni ja kuihtui, kunnes se Trajanuksen aikana jälleen kohotti voimakkaat käsivartensa ja vastoin kaikkein luuloa astui vanhuuden heikkoudestaan esiin nuorentunein voimin".

Trajanusta seurasi ottopoikansa Hadrianus, joka myöskin oli syntyisin Espanjasta. Hadrianus oli runsaslahjainen ja monipuolisesti sivistynyt mies. Hänellä oli vahva, sotaisista harjoituksista hyvin karaistunut ruumis, ja ollen taitava kaikissa sotatoimissa oli hän partilaisretkillä tehnyt monta urhotyötä. Samalla hän myöskin rakasti ja harjoitti kaunotaiteita; hän itse harjoitteli maalausta ja runoilua sekä oli mielellään osallisena oppineiden neuvotteluissa. Lakitiedettäkin tutki hän innolla. Hänen vilkas mielensä ja levähtämätön toimi-intonsa saattoivat häntä tutkistelemaan ja kokoomaan kokemusta mitä erilaisimmilta aloilta.

Hallitukseen ryhdyttyänsä teki Trajanus heti rauhan partilaisten kanssa ja antoi heille takaisin, mitä Trajanus oli valloittanut. Sitä vastoin hän tehokkaasti työskenteli rauhallisten toimien alalla.

Roomaan hän perusti Atenaeum-akatemian runoilijain, taiteilijain ja oppineiden kokouspaikaksi sekä kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden korkeammaksi opetuslaitokseksi. Hänen edictum perpetuum-julistuksensa valmisteli yleisen lakiteoksen järjestelemistä. Roomalainen lakitiede alkoi tästä lähtein kehittyä laajaksi järjestelmäksi, oikeaksi tarkkaälyisyyden ja käytöllisen viisauden jättiläisteokseksi.

Hadrianus hallitusaikanaan matkusteli, useimmiten jalkaisin, melkein kaikki maat, jotka silloin kuuluivat Rooman valtaan. Trakiaan hän perusti Adrianopolin, Galliassa toimitteli laveaa järjestelemistä, Britanniaan, joka oli Domitianuksen aikana tullut Rooman maakunnaksi, hän teetti nykyisten Carlisle- ja Newcastle-kaupunkien välille lujan muurin villien piktiläisten ja skotilaisten hyökkäyksiä vastaan; Espanjaan rakennutti hän linnoja maan asujanten turvaksi vielä kukistamattomia vuoristolaisia vastaan. Atena laajennettiin melkoisesti ja koristettiin suurenmoisilla rakennuksilla. Siellä hän myöskin otti vastaan puolustuskirjoituksia kristityiltä ja kielsi maaherroja vainoilemasta heitä uskonsa tähden. Tonavan rannalla hän totutti sotamiehensä kuria noudattamaan ja marssi itse jalkaisin legioneinsa etupäässä; Aleksandriassa hän keskusteli oppineiden kanssa tieteen syvällisimmistä asioista.

Kaksi merkitykseltään tärkeää sotaa käytiin Hadrianuksen hallitusajan lopulla. Valtakunnan itärajalla torjuttiin onnellisesti alanilaisten rynnäkkö, joka jo ennusti germanialaista kansainvaellusta. Samaan aikaan tekivät juutalaiset kapinan erään Bar-kokban (tähden pojan) johdolla, joka sanoi itseään Messiaaksi, ja vasta verisellä sodalla saatiin se kakistetuksi, kun siinä jo oli kaatunut puoli miljoonaa ihmistä.

Viimeiset vuotensa oleskeli Hadrianus enimmäkseen komeassa huvilassansa Tiburin luona synkkänä ja raskasmielisenä. Ennen kuolemaansa (138) otti hän ottopojakseen jalon Antoninus Piuksen (hurskaan), joka tuli hänen seuraajaksensa. Tämän hallituksesta ei historia tiedä juuri mitään erityistä; hänen aikansa oli rauhallinen ja valtakuntaa johti tunnollinen ja hyvää tarkoittava ruhtinas. Häntä seurasi (161) ottopoikansa Markus Aurelius, joka myöskin otti Antoninus-nimen. Ollen oppinut, mietiskelevä filosofi käytti hän enimmän aikansa tutkimisiin. Opintojen rauhasta riistivät hänet pois tuon tuostakin keisarikuntaa uhkaavat vaarat. Germnnialaiskansat, joiden keskuudessa markomannien liitto oli peljättävin, alkoivat sodan ja tuottivat kerran roomalaisille tuntuvan tappion. Tämä onnettomuus oli niin suuri, että keisarin, voidakseen jatkaa sotaa, täytyi toimittaa aseita orjille ja miekkailijoille sekä myödä palatsin kalliit koristukset. Viimein onnistui kuitenkin roomalaisten taistelemalla saada jotenkin kunniallinen rauha; mutta täst'edes aljettiin yleisemmin kuin ennen vuosiveroilla ostaa pohjoisten raakalaiskansain ystävyyttä.

Nuoremman Antoninuksen kuollessa (180) loppui Roomaa keisarivallan kaunein aikakausi. Hänen poikansa ja seuraajansa Kommodus oli kaikkein kurjimpia hallitsijoita. Nyt alkava aika oli merkillinen hillittömästä sotilasvallasta valtakunnan sisällä ja suurilla ponnistuksilla usein onnettomastikin käydyistä sodista ulkovihollisia vastaan.

Diokletianus.

Diokletianus, syntyänsä orjan poika Dalmatiasta, oli kykynsä tähden noussut korkeimpiin sotavirkoihin. Kun keisari Numerianus paluumatkallansa Persian sodasta oli kuollut, valitsivat sotapäälliköt Diokletianuksen keisariksi (284). Numerianuksen veli, Karinus, voitettiin suuressa taistelussa, ja dalmatialainen orjan poika tuli koko roomalaismaailman herraksi.

Mutta Diokletianus ymmärsi, että tämä valtakunta oli liian avara yhden miehen hallita; sentähden hän päätti jakaa koko roomalaisen alan kahteen osaan ja otti toiseksi keisariksi Maksimianuksen, joka oli talonpoikaista syntyperää Illyriasta. Jonkun vuoden kuluttua kumpikin keisari vielä otti itselleen apukeisarin. Diokletianus, joka hoviansa piti Nikomediassa, Vähä-Aasian luoteiskulmassa, asetti apulaisekseen Pannonian, Illyrian ja Kreikan yli erään Galeriuksen, joka nuoruudessaan oli karjopaimenena ollut. Maksimianus taas, joka Milanossa hallitsi läntistä maailmaa, heitti Gallian, Britannian ja Espanjan sivistyneelle Konstantiukselle, jota kalpean muotonsa tähden sanottiin Klorukseksi. Niinkuin yhteistä valtakuntaa piti näiden neljän miehen yksimielisesti hallitseman, ja mitä kukin heistä sääsi, se oli olevinansa ikään kuin yhteisestä hengestä lähtenyttä ja tuli kohta yleiseksi laiksi koko keisarikunnassa. Näin piti hallitusvaivan oleman jaettuna, vaan hallituksen kuitenkin yhteisenä.

Mutta alammaisille kävi tämä nelinkertainen hovinpito ja virkamiesten enennetty lukumäärä kovin rasittavaksi. Diokletianus rakasti loistoa ja komeutta, hän tahtoi ylentää keisarillisen arvon "jumalalliseksi majesteetiksi", jota kansa ainoastaan vaivaloisesti ja suurimmilla kunnian osoituksilla voisi lähestyä. Sen tähden hän ei enää menestynytkään Roomassa, jossa senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty arvo häntä loukkasi, vaan järjesti palatsinsa Nikomediassa persialaisen kaavan mukaan. Suuri joukko hovipalvelijoita piti huolen kaikista noudatettavista juhlatempuista; itse keisari ei enää tyytynyt entisten hallitsijain purpuraviittaan, vaan koristi otsansa valkoisella helminauhalla, ja kuka ikänä pääsi häntä lähestymään, sen täytyi itämaisen tavan mukaan langeta kasvoillensa hänen jalkainsa juureen. Eittämättä Diokletianus kuitenkin saattoi järjestystä hallintoasioihin. Mutta tämä tarkka virallinen järjestys esti alammaisten vapaata tointa, ja maanviljelys niinkuin teollisuuskin alkoi nääntyä verokuormain alla.

Kaksi vuosikymmentä hallittuansa päätti Diokletianus palata yksinäiseen elämään ja pakotti silloin Maksimianuksenkin luopumaan keisariudesta. Samana päivänä, 1 p. toukok. 305, tekivät molemmat keisarit, toinen Nikomediassa, toinen Milanossa, julkisen luopumuksensa, ja Diokletianus muutti syntymäseuduilleen Dalmatiaan, jonne hän oli Salonaan rakennuttanut itsellensä suuren komean palatsin. Siellä hän sitte hiljaisuudessa eli viimeiset yhdeksän ikävuottansa, hoitaen yrttitarhojaan ja rakennuksiaan ja unhottaen maailman meteliset menot. Nämä vuosikaudet olivatkin erinomaisen melskeiset; sillä keisarit ja apukeisarit taistelivat toisiansa vastaan, ja vuonna 308 oli yht'aikaa kuusi sellaista hallitsijaa. Eikä Maksimianuskaan ajan pitkään voinut hillitä levotonta mieltänsä, vaan pukeutui uudestaan purpuraan, kehoittaen Diokletianusta seuraamaan esimerkkiä. Mutta Diokletianus vastasi hymyillen: "jos näkisit, kuinka kaunista kaalia minä omilla käsilläni Salonassa kasvatan, et sellaista pyyntöä tekisikään." Maksimianus saikin surmansa näissä meteleissä. Mutta eipä Diokletianuskaan vallan koskematta jäänyt. Hänen puolisonsa ja tyttärensä joutuivat murhattaviksi, ja hän itsekin lienee elämänsä katkaissut, karttaaksensa pahoja kohtauksia. Hänen palatsinsa rauniot ovat vielä nähtävinä; ne ovat niin avarat, että koko nykyinen kaupunki Spalatro niissä on saanut sijansa.