LÄNSIMAAT ENNEN RISTIRETKIÄ.

Kaaarle Suuri ja hänen valtansa (771-814).

Kaarle Suuri.

Ensimmäiset merovingit olivat voitollisesti levittäneet valtaansa yli suurimman osan nykyistä Saksanmaata, jota vastoin itse Galliassa frankilaiset yhä vielä olivat vähemmistönä roomalaisen eli romanilaisen väestön rinnalla. Sen johdosta syntyi piankin ristiriitaisuus valtakunnan enimmäkseen germanialaisen itäosan (Austrasian) ja romanilaisen länsiosan (Neustrian) välillä. Klodvigin sukuisten kuningasten vaipuessa paheihin ja rikoksiin sekä alentuessa mitättömiksi nimikuninkaiksi tuli hovimestari (major domus) varsinaiseksi hallitsijaksi. Pipin Heerstalilaisen onnistui viimein päästä molempain valtakuntien hovimestariksi ja hän käytti sen jälkeen virkanimeä frankilaisten herttua ja ruhtinas (dux et princeps francorum). Pipinin kuoltua tuli siihen arvoon monivuotisen taistelun jälkeen hänen poikansa Kaarle Martell, Poitiersin taistelun voittaja. Hänen poikansa ja seuraajansa Pipin Pieni kukisti merovingein kuninkuuden ja pani paavin suostumuksella kruunun omaan päähänsä. Sama Pipin alkoi sodan langobardilaisia vastaan, jotka olivat valloittaneet Ravennan ja nyt uhkasivat Roomaa. Pipin ryhtyi suojelemaan paavia ja lyhyen sodan jälkeen täytyi langobardilaisten kuninkaan antaa pois, mitä äsken oli valloittanut, ja Pipin lahjoitti sen maan paavin istuimelle, joten paavin maallinen valta tuli perustetuksi.

Kuollessaan jätti Pipin valtakuntansa perinnöksi molemmille pojilleen Karlmanille ja Kaarlelle. Näistä jäi Kaarle, veljensä kuoltua jo kolmen vuoden kuluttua, yksinään hallitsijaksi ja korotti frankilaisen valtakunnan mahtavuuden ja suuruuden kukkulalle. Hänen pitkäkasvuisessa vartalossaan oli käskevää arvokkaisuutta ja samalla hänen muotonsa tavallisesti oli ystävällinen ja iloinen. Tavattoman voimakas hän oli, sillä, kuten kerrotaan, jaksoi hän paljailla käsillään katkaista hevosenkengän ja raskaalla miekallaan halaista haarniskapukuisen ratsumiehen aina vyötäisiin asti. Lujalla tahdollaan taivutti hän jäykkää ja vallatonta kansaa mielensä mukaan ja tarkalla katseellaan, terveellä, käytöllisellä järjellään ja hengellisiin urhotöihin taipumuksellaan voi hän raakana aikakautenaan saada aikaan suuria asioita.

Kaarlen sodat. Alkupuoli Kaarlen hallitusta oli täynnä sotia ja valloituksia. Jo 772 päättivät frankilaiset kansankokouksessa Wormsissa lähteä sotaan villejä saksilaisia vastaan, jotka olivat usein häirinneet heitä ryöstöretkillä. Tämä sota, vaikka monesti keskeytyen, kesti 32 vuotta, ennen kuin nämä viholliset saatiin kokonaan kukistetuksi. Saksilaiset olivat likeistä sukua anglosaksilaisille, jotka kolme vuosisataa aikaisemmin valloittivat Englannin; heidän asuntonsa oli Elben ja Reinin välillä kahden puolen Weser-jokea; ja heidänpä nimestään on Suomen kieleen tullut sana Saksa, joka yleensä käsittää germanialaiset kansat ja kansakunnat. Saksilaiset pitivät vielä pakanallisen uskontonsa ja uhrasivat sodassa saatuja vankeja Vodanille Hartz-vuorella, joka oli hänelle pyhitetty; monta kertaa olivat he myöskin surmanneet kristittyjä saarnaajia, jotka olivat uskaltaneet tulla heidän alueellensa. Nyt heitä johti herttuansa Vidukind, jonka Kaarle suuremmalla voimallaan kyllä usein voitti, mutta joka sittenkin kauan säilytti itsenäisyyttänsä.

Paavin kehoituksesta ryhtyi Kaarle sotaan langobardilaista valtakuntaa vastaan, jonka kuningas Desiderius uhkasi Roomaa ja sitä paitsi oli jostakin loukkauksesta vihamielinen itseään Kaarleakin kohtaan. Kolmekuukautisella piirityksellä valloitettiin (774) langobardilaisten pääkaupunki Pavia. Tarina kertoo Desideriuksen vavisten nousseen frankilaisten tullessa ylös torniin, josta voi nähdä yli koko kentän. Hän näkikin joukon toisensa perästä tulevan, vaan kysymyksiinsä, oliko Kaarle siinä joukossa, sai aina vastauksen: "ei vielä". Hän näki frankilaiset piispat, apotit ja papit kalleissa virkapuvuissaan ja aikoi jo laskeutua pois tornista, luullen nähneensä kaikki. Mutta hänelle vastattiin: "Kun näet rautaisen viljan kasvavan tähän kedolle ja kun näyttää sinusta, ikäänkuin Po ja Ticino vierittelisivät mustia rautalaineita kaupungin muureja kohti, silloin on Kaarle meitä lähellä." Heidän niin puhellessaan alkoi kaukaa näkyä ikään kuin paksu pilvi ja se yhä läheni; viimein tuli siitä näkyviin aseellisia sotajoukkoja ja koko keto loisti välkkyvistä aseista. Silloin näkyi pitkä olento, päässä kypärä ja yllä rautapanssari; kädessään piti hän raudoitettua keihästä ja kilpi näytti olevan paljasta rautaa; se mies oli Kaarle. Desiderius kauhistuen antautui kuninkaalle, joka hänet panetti luostariin, mutta langobardilaisen valtakunnan hän yhdisti frankilaiseen valtaan.

Kaarlen pitäessä sitte valtiopäiviä Paderbornissa, saapui sinne Espanjasta morilaisia, päässä käärelakit eli turbaanit vyöllä käyräsapelit ja puku maahan asti ulottuvana. Heidät oli lähettänyt Saragossan emiiri pyytämään Kaarlelta apua kalifi Abdarrahmania vastaan. Kaarle silloin läksi liikkeelle sotajoukon kanssa, ja hänen onnistui vaikka vaivallakin päästä Pyreneain vuoriston ylitse, jonka jälkeen hän valloitti Ebron pohjoispuolisen maan. Tämä valloitus nimitettiin "Espanjan markiksi" eli rajamaaksi ja luettiin alusmaana frankilaiseen valtakuntaan. Paluumatkalla kerrotaan vuoristolaisten hyökänneen Kaarlen jälkijoukon päälle; silloin kaatui tarinoissa ylistelty Roland, Kaarlen suosittu ja keskiaikaisten tarinain mitä suurin sankari.

Kaarle läksi sitte saksilaisia vastaan, jotka olivat Vidukindin johdolla uudestaan nousseet kapinaan. Vidukind pakeni uskollisimpain miestensä kanssa Tanskan metsiin; mutta niistä, jotka olivat hänen toimestaan yhtyneet kapinan yritykseen, Kaarle, kostossaan hirmuinen, mestautti yhtenä päivänä kaikki tyyni, vaikka ne olivat vapaaehtoisesti tulleet hänen eteensä. Se ankaruus vaikutti vain uuden kapinan, joka saatiin kukistetuksi vasta suurella verenvuodatuksella. Vidukind saapui nyt itse Kaarlen luo, joka hänet otti vastaan suurilla kunnian osoituksilla sekä itse rupesi kummiksi, kun Vidukind nyt antoi kastaa itsensä. Sitte hän vannoi frankilaisten kuninkaalle uskollisuusvalan (785), jonka hän rehellisesti pitikin.

Avarilaisia vastaan, jotka vielä asuskelivat gepdiläisten entisellä alueella nykyisessä Unkarissa, alkoi Kaarle varsinaisen hävityssodan. Kolmen suuren sotajoukon kanssa marssi hän heidän maahansa; seitsemän eri sotaretkeä olivat kaikki onnelliset ja viimein valloitti hän heidän lujat kehälinnansa, joissa he säilyttivät pitkän ajan kuluessa kokoamaansa saalista. Drau- ja Sau-jokien välille asettui frankilaisia uutisasukkaita ja rajalle perustettiin rajakreivikunta (Itävalta), joka kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen menetettiin.

Keisarikunta (800). Länsimaisen keisarikunnan uudistus kruunasi urhotyöt, joita Kaarle tähän asti oli tehnyt.

Joulupäivänä 800 Kaarle oleskellessaan Roomassa meni apostoli Pietarin kirkkoon; juhlalliseen jumalanpalvelukseen. Hän asettui alttarin eteen. Hänen ollessaan polvillansa rukoilemassa astui paavi Leo monen papin seurassa esiin ja laski kultakruunun frankilaiskuninkaan päähän kansan huutaessa kuuluvasti: "Voittoa ja pitkää ikää Jumalan kruunaamalle Kaarlelle, Rooman caesarille!" Samassa alkoivat torvet ja pasuunat soida, seoittaen ääntänsä kansan riemuhuutoon, ja suuri laulajajoukko alkoi veisata kruunausvirttä. Sitte paavikin laskeutui polvilleen Kaarlen eteen ja tunnusti hänet keisariksensa.

Länsimaisen keisarikunnan uudistus herätti Konstantinopolissa suurta huomiota. Paavin sanotaan alkaneen puuhata avioliittoa Kaarlen ja keisarinna Irenen välillä, joka silloin hallitsi Itä-Rooman valtakuntaa, ja keisarinna itse näytti taipuvaiselta siihen. Mutta kun hänet kohta sen jälkeen sysättiin valtaistuimelta ja suljettiin luostariin, tuli näiden molempain keisarikuntain väli hyvin pitkäksi aikaa kireäksi.

Mahtava kalifi Harun-ar-Rashid oli alkanut sodan Itä-Rooman valtakuntaa vastaan, mutta sen sijaan pyrki Kaarlen ystävyyteen. Hän laittoi keisarin luo lähettiläitä viemään kaikenlaisia lahjoja, joiden joukossa myöskin oli kallisarvoinen lyömäkello, ensimmäinen kuin Europassa oli nähty. Tunnit ilmoitti se pienillä kuulilla, jotka kilisten putosivat metallilevylle, sekä ratsumiesten kuvilla, jotka tulivat näkyviin pienestä tornista, kun sen ovet taidokkaan koneiston avulla itsestään aukesivat. Kaarle otti suurella kunnioituksella vastaan lähettiläät ja laittoi vastalahjaksi kalifille frisiläisiä mantteleja ja Espanjan hevosia.

Kaarlen hallitus. Mahtavan tahtonsa voimalla koetti Kaarle lakkaamatta kukistaa vallattomuutta ja laittomuutta, jotka kaikkialla vallitsivat. "Tässä on minun käskyni", sanoi hän painaessaan miekan ponteen piirretyn sinettinsä jonkun kirjoituksen alle, "ja tässä", lisäsi hän miekkaansa pudistaen, "on se, joka tekee kuuliaisuutta käskyäni kohtaan." Koko hallitusaikansa matkusteli hän lakkaamatta kaikissa valtakunnan maissa järjestellen, rangaisten ja auttaen. Sentähden hänellä ei ollutkaan mitään varmaa asuinpaikkaa, vaikka hän mieluisimmin oleskeli Aachenissa ja Ingelheimissä (Mainzin lähellä).

Uusia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka olivat ikään kuin kylvetyt siemenet alkaneet itää ja nousta oraalle, kehiteltiin Kaarlen aikana. Jo vanhastaan oli olemassa maan jako kreivikuntiin. Kuninkaalliset virkamiehet (kreivit) olivat jo ammoin tulleet kansan valitsemain päällikköjen sijaan ja johtivat nyt yleensä keräjillä asiain käsittelyä. Heidän toimiansa koetti Kaarle tarkasti valvoa; tuon tuostakin lähetetyt tarkastuskreivit (missi dominici) matkustelivat kukin määrätyssä piirissään pitämässä jonkinlaisia tarkastuskeräjiä ja heidän tuli antaa keisarille tarkka kertomus niiden paikkakuntain tilasta, joissa kukin kävi. Rajamaihin (markkeihin) asetettiin rajakreivejä. Sitä paitsi mainitaan pfalzkreivejä, jotka hoitivat keisarillisia linnoja tai palatseja (Pfalzen).

Usein kutsui Kaarle yleisiä valtakunnan-kokouksia neuvottelemaan lakiehdotuksista, jotka keisari itse valmisteli. Kreivien ja ylimysten neuvotellessa astuskeli Kaarle kokoutuneessa ihmisjoukossa, ystävällisesti tervehtien tuttujansa, näyttäen osanottavaisuuttansa vanhoille ja huvittaen nuorempia. Jos ilma oli kaunis, pidettiin neuvottelut taivasalla. Keisari sai sellaisissa kansankokouksissa varmoja tietoja eri paikkakuntain tilasta.

Kaarle vaati ankaraa sotapalvelusta jalkaväessä ja määräsi suuret sakot sen laiminlyömisestä; siten hän piti yllä vanhaa germanialaista asevelvollisuutta (Heerbann). Sotilaalla piti oleman itsellään keihäs ja kilpi taikka jousi ja kaksitoista nuolta, jota paitsi hänen tuli kuljettaa mukanansa ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi.

Ulottui Kaarlen huolenpito myöskin rauhallisten toimien alalle. Hän rakennutti kyliä, hakkuutti metsiä, kuivatti soita ja puhdistutti jokia. Omia kuninkaallisia tiluksiansa hoiteli hän mallikelpoisella tavalla. Onpa vielä tallella hänen oma kirjoittamansa talouden järjestys, jossa hän tarkimmasti selittelee, miten on valmistettava voita, juustoa, hunajaa ja vahaa, miten puserrettava viiniä ja pantava olutta, miten monta munaa, kanaa ja ankkaa myötävä y.m. Hän huolellisimmasti tarkasti taloudenhoitajainsa tilit tuloista ja menoista sekä piti itse tarkkaa vaaria maakartanoistansa.

Ollen itse elävä ja hurskas kristitty harrasti Kaarle sydämmestään kristinopin levittämistä kukistetuille pakanakansoille. Vaikka hän usein kohtelikin ankarasti, varsinkin niitä, jotka hidastelivat pappien ylläpidon maksamisessa, niin hän kuitenkin epäilemättä on tarkoittanut ja vaikuttanutkin hyvää. Hän paransi pappein toimeentulon määräämällä yleisten kymmenysten maksun, joiden suorittamisesta hän ei vapauttanut edes omia tiluksiaankaan; mutta hän vaati myöskin papeilta hyvää esimerkkiä ja piti tarkkaa, usein kyllä hyvin tarpeellistakin vaaria heidän vaelluksistaan.

Kaarlen toimet sivistyksen hyväksi. Luostareihin perustettiin kouluja ja taitavia miehiä kutsuttiin ulkomailta opettajiksi. Näistä oli huomattava varsinkin oppinut Alkuin, kotoisin Englannista. Kaarle itse oli taivuttanut hänet asettumaan Ranskaan Tours'in luostarikoulun johtajaksi. Siinä koulussa opetettiin myöskin munkkeja, joiden sitte vuorostaan piti tuleman opettajiksi. "Et voi uskoa, armollinen herra," kirjoitti Alkuin, "miten vaikeata on saada näitä karkeita käsiä kääntymään aurasta kynään." Hidasta oli myöskin frankilaisten harjoittaminen kauniisen roomalaiseen kirkkolauluun; italialaiset vertasivatkin heidän lauluansa petojen kiljuntaan ja heidän liritystänsä vaunujen rämisemiseen hirsisillalla.

Hoviinsa oli Kaarle perustanut koulun, jossa kaikkein hänen palvelijainsa, sekä ylhäisempäin että alhaisempain, täytyi käyttää lapsiansa. Kerran astui hän itse kouluhuoneesen ja tutkitutti oppilasten tietoja. Taitavimmat oppilaat asetettiin hänen oikealle puolellensa ja taitamattomat vasemmalle. Silloin näkyi, että alhaisempain lapset yleensä olivat edistyneet hyvin, mutta ylhäisemmät lapset olleet huolimattomat ja laiskat. Kaarle kääntyi nyt ahkerain köyhäin lasten puoleen ja sanoi: "Teidän hyvä käytöksenne minua ilahuttaa; käyttäytykää edelleenkin samoin, niin hyödytätte itseänne ja vast'edes saatte palkan minultakin." Sitte hän pahoillaan lausui vasemmalla puolella seisoville lapsille: "Te, arat nuket, totta Jumalan nimessä, teidän aatelisuutenne ja hienot kasvonne eivät ole minun silmissäni minkään arvoiset; älkää odottako minulta mitään hyvää, eli ette suuremmalla ahkeruudella korvaa tähänastista laiskuuttanne."

Kaunotaiteita Kaarle erittäin hartaasti kannatti ja edisti. Roomasta hän tuotti urkuinsoittajia ja laulajia. Urkuja alkoivat myöskin frankilaiset itse rakentaa. Kirkot koristeltiin kauneilla pyhäin kuvilla, vaikka Kaarle pontevasti kielsi kuvain ja pyhäin taikauskoista palvelemista. Italiasta kutsutut rakennusmestarit rakensivat komeita palatseja Aacheniin, Ingelheimiin ja Nijmegeniin. Komea Aachenin tuomiokirkko rakennettiin myöskin Kaarle suuren aikana ja koristettiin kauneilla Roomasta tuoduilla pylväillä.

Lähimpään seurapiiriinsä kokosi keisari monta aikansa oppineinta miestä ja seurusteli ystävällisesti heidän kanssansa. Siinä piirissä hän kokonaan luopui hallitsija-asemastansa, ja että jokainen unhottaisi yhteiskunnallisen asemansa, käyttivät he kaikki kokouksissaan vieraita nimiä. Kaarle itse oli hyvin tutustunut roomalaiseen kirjallisuuteen, varsinkin kirkolliseen, ja kreikkaa oppi hän ymmärtämään. Mutta ei hän myöskään laiminlyönyt sivistyksen kehittämistä isänmaalliselle pohjalle. Hän kokoutti frankilaiset sankarilaulut, teki frankilaisen kieliopin suunnitelman, antoi kuukausille saksalaiset nimet ja käski pappeja saarnaamaan äitinkielellä. Usein hän sekä päivällä että yöllä harjoitteli kivitaululla kirjoitustaitoa.

Kaarlen kuolema. Tultuaan jo vanhaksi julistutti Kaarle valtiopäivällä Aachenissa poikansa Ludvigin seuraajakseen. Keisari-vanhus silloin neuvoi poikaansa pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, hoitamaan hänelle uskottuja kansoja kuin lapsiansa eikä ilman riittävää syytä erottamaan ketään virastansa. Kun Ludvig sanoi tahtovansa noudattaa tätä kaikkea, pantiin kruunu juhlallisesti hänen päähänsä. Jonkun ajan kuluttua sairastui Kaarle ankaraan kuumeesen ja koetti tapansa mukaan parantaa itseänsä paastoamalla, mutta tällä kertaa turhaan. Hän kuoli 28 päivänä tammikuuta 814, valmistauduttuaan kristillisesti kuolemaan. Samana päivänä haudattiin hänet Aachenin muhkeaan kirkkoon erityiseen hautaholviin; sinne asetettiin kultaiselle valtaistuimelle ruumis täydessä keisaripuvussaan, kruunu päässä ja sen päällä palanen pyhän ristin puuta, kalkki kädessä, miekka sivulla ja kultainen evankeliumikirja polvilla.

Kaarle Suuren elämän historian kirjoitti kohta hänen kuolemansa jälkeen hänen uskollinen ystävänsä ja neuvonantajansa Einhard, ja se kirja levisi kopioimalla tavattomasti ja kaikkialla sitä luettiin ihmetellen. Mutta kansa, jonka mielestä suuren keisarin kuva ei haihtunut, sepitsi hänestä tarinoita ja lauluja, pukien hänen kuvansa runouden loistoon. Kaarlen hallitus oli valoaika kahden pitkän pimeyden ja eripuraisuuden ajan välillä. Mutta ei hävinnyt sivistys, jonka siemenet Kaarle oli kylvänyt; se nousi oraalle, tosin hitaasti ja ehkäistynä, keskelle hädän ja viileyden aikaa, joka nyt seurasi, vaikka kyllä taimi muiden voimain vaikutuksesta muodostui hyvin toisenlaiseksi, kuin kylväjä oli ajatellut. Sentähden historia syystä kyllä lukee Kaarle Suuren niiden suurten henkien joukkoon, joiden voimaa kuolema ei kukista.

Kaarlen poika Ludvig Hurskas, hyvää tarkoittava, mutta heikko hallitsija, kuoli sotaretkellä poikiansa vastaan. Pojat sitte joutuivat keskinäiseen sotaan, jolloin Saksa, Ranska ja Italia erosivat toisistaan. Kaarle Suuren sukuisten ruhtinasten, karolingein, hallitusaika näissä maissa oli onneton villien naapurikansain hyökkäysten ja yhä kasvavan sisällisen hajallisuuden tähden.

Skandinavialaisten retket.

Suurten kansainvaellusten jatkoksi voidaan katsoa sotaretkiä, jotka eräänä keskiajan jaksona saivat alkunsa pohjolasta. Synnynnäinen seikkailujen halu sekä toimeentulon puute köyhässä kotimaassa pakotti pohjolan pojat lähtemään vieraihin maihin joko sotapalvelukseen taikka ryöstöretkille. Tätä vaikutti myöskin mahtavain hallitsijain esiytyminen pohjolassa, jotka vähitellen kukistivat kokonaan pikku kuninkaat ja ylimykset, ja kun nämä eivät enää saaneet kotona elää mielensä mukaan purjehtelivat he merellä viikingi-laivastoineen taikka siirtyivät vieraihin maihin anastamaan itselleen uusia valtakuntia. Näitä skandinavialaisia sotilaita sanottiin viikingeiksi ja heidän ammattiansa katsottiin erittäin kunnialliseksi.

Ruotsalaiset kuljeksivat enimmäkseen itää kohti perustellen uusia yhteiskuntia taikka yllä pitäen vanhaa järjestystä. Niinpä 800-luvun keskipalkoilla perustettiin se yhteiskunta, josta Venäjän valtakunta sai ensi alkunsa. Ruotsalaisia olivat suureksi osaksi ne varjagit (väringar), jotka Konstantinopolissa palkattuna henkivartiastona pitivät yllä caesarein valtaistuinta.

Norjalaiset purjehtivat länteen päin ulos aavalle merelle, asettuivat aikaisin Irlantiin, Skotlannin saarille ja Islantiin sekä etenivät sieltä Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin asti. He havittelivat myöskin Länsi-Europan rantoja, sill'aikaa kuin tanskalaiset vähäksi aikaa anastivat Englannin. Lohikäärmen kuvalla varustetuilla laivoillaan rohkeat viikingit purjehtivat suorinta tietä meren yli ja rannikot, joihin he nousivat maalle, olivat tavallisesti kerrassaan hävityksen omat. Kerrotaan Kaarle Suuren, joka jo oli taisteluissa Vidukindia vastaan saanut kokea pohjolan poikien voimaa, elämänsä loppupuolella kerran katkerasti valittaneen, kun näki viikingein laivojen täysissä purjeissa kiitävän ohitse. Jo Ludvig Hurskaan ja vielä enemmän hänen poikiensa aikana saatiin kokea viikingein hävitysretkiä Keski-Europassa. Viimein Saksan kuningas Arnulf voitti heidät verisessä taistelussa Löwenin luona (891), jonka jälkeen Saksa sai olla rauhassa. Ranskaa hävittelivät melkein joka vuosi viikingijoukot, jotka purjehtelivat rohkeasti jokia myöten sekä ryöstivät Orleansia, Bordeauxia, jopa itse Pariisiakin.

"Pohjolaisten julmalta raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!" rukoili onneton kansa kirkoissaan. Ja eittämättä viikingit liikkuivatkin julmasti ja verisesti. He olivat suuren kansainvaelluksen maininki, joka levitti raitista ja voimakasta verta Länsi-Europan heikontuneihin kansoihin. Itse he puolestaan taas viljelivät ne seudut, jotka ensin hävittivät; he perustivat sinne voimakkaalla kädellä laillisen vapauden. He omistivat suurella halulla kristinuskon ja tästä uskonnollisesta jalostuksesta ja pohjoismaisesta seikkailunhalusta kehittyi etenkin näiden pohjolan poikain keskuudessa sittemmin niin kuuluisa ritarilaitos. Sama rohkea ja haaveksiva mieli se antoi aihetta keskiajan suurimpiin ja vaikuttavimpiin urhotöihin, ristiretkiin, jotka olivat tavallansa kristittyjen viikingiretkiä.

Gånge Rolf, Normandian herttua (912).

Rolf oli mahtava norjalainen viikingi, joka oli kauan taistellut Englannissa, ja oli niin suurikasvuinen, ett'ei mikään hevonen jaksanut kantaa häntä, vaan hän astuen kulki, missä liikkui; siitä hänen nimensäkin Gånge Rolf. Eräänä kesänä tullessaan Vikeniin ryösteli hän rannikkoa. Kuningas Harald Kaunotukka, joka silloin oleskeli siinä maakunnassa, vihastui hyvin, kun kuuli siitä puhuttavan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt kaiken ryöstelemisen kotimaassa. Sentähden kuningas keräjillä julisti riistävänsä Rolfilta Norjassa kaiken lain suojeluksen. Rolf silloin purjehti meren yli Ranskan pohjoisrannalle, hävitteli sitä kauan ja kokosi paljon saalista.

Kaarle Yksinkertainen siihen aikaan hallitsi Ranskaa. Onneton kansa valitteli viikingein hävittelyä; mutta eipä kuningas voinut vähääkään auttaa. Silloin anoi kansa: "Herra kuningas, ell'et voi karkoittaa julmaa Rolfia, niin ainakin anna hänelle se maa, jota hän hävittelee, että hän itse suojelisi sitä maanmiehiltänsä." Kaarle tarjoutuikin antamaan maata Rolfille herttuakunnaksi. Kerrotaan, että kun Rolf miehinensä saapui frankilaisen kuninkaan eteen, joka istui valtakuntansa etevimpäin miesten piirissä, niin kaikilta ihastuksen hälinää kuului, sillä niin miehekästä sankaria ja niin kaunismuotoista olivat he harvoin ennen nähneet. "Tuollainen mies kyllä ansaitsee suuren herttuakunnan", sanoivat he toinen toiselleen. Ja Rolfille päätettiin antaa alue, jota sitte sanottiin Normandiaksi; hän vaati lisäksi myöskin Bretagnea ja sekin annettiin hänelle.

Herttuakuntansa puolesta tuli hänen tunnustaa Ranskan kuningas lääniherraksensa. Sellaisissa tapauksissa oli tapana läänin saajan laskeutua polvilleen ja suudella tulevan herransa jalkaa. Kehoitettiin Rolfiakin tekemään samoin, mutta hän vastasi: "Totisesti minä en koskaan laskeudu polvilleni kenenkään eteen enkä koskaan suutele kenenkään jalkaa." Silloin sovittiin, että joku Rolfin miehistä sai tehdä tuon tempun päällikön sijasta. Kuningas istui valtaistuimellaan ottamassa vastaan alammaisuuden tunnustusta. Mies astui esiin, mutta ollen hänkin liian ylpeä kumartumaan alas nosti hän seisten jalan suullensa, josta kuningas tuolinensa kaatui kaikkien suureksi huviksi. Kuninkaan täytyi tyytyä kunnianosoitukseen, jonka oli saanut, ja hän sitä paitsi antoi tyttärensä Giselan Rolfille puolisoksi.

Kohta sen jälkeen otti Rolf vastaan kasteen ja Robert-nimen. Mutta väkivaltainen ja taipumaton luonne hänellä kuitenkin yhä edelleen säilyi. Rouen'in torilla hän mestautti kaksi kuninkaan lähettilästä, jotka oli salaa lähetetty Giselan luo ja joita epäiltiin vakoojiksi. Gisela kuoli surusta ja kauhistuksesta, kuningas vihastui, mutta ei kukaan uskaltanut nostaa miekkaansa peljättyä Rolfia vastaan. Samalla hän kuitenkin säilytti pohjoismaisen uskollisuutensa, vaikka hänen ympärillänsä kavaluus ja viekkaus vallitsivat. Francian herttua Robert, aikoen sodalla kukistaa kuningasta, koetti siihen yritykseensä saada Rolfilta apua. "Sano herrallesi", vastasi Rolf herttuan lähettiläälle, "että hän tekee vastoin oikeutta; minä en vastusta hänen sotaansa kuningasta vastaan, jos hänellä on siihen syytä; mutta jos hän aikoo anastaa kuninkaalta valtakunnan, siihen minä en suostu."

Voimakkaasti piti Rolf yleisen hajallisuuden aikana yllä lakia ja järjestystä herttuakunnassaan, niin että siitä tuli mallivaltio koko muulle Ranskan maalle. Hänen voimakkaista normannilaisistaan polveutui monikin Ranskan aatelissuku ja hän itse tuli Vilhelm Valloittajan kantaisäksi, joka sittemmin anasti itselleen Englannin.

Alfred Suuri (871-901). Tanskalaiset Englannissa.

Tavallansa oli anglilaisten ja saksilaisten vaellus Englantiin myöskin skandinavialaisretkiä, sillä ainakin anglilaiset olivat likeistä sukua Skandinavian heimoille, ja niin hyvin kielessä, tavoissa ja laeissa kuin myöskin sankaritarinoissa ja koko kansan luonteessa oli heillä nähtävänä pohjolan omituisuudet. Heidän Britanniaan perustamat valtakuntansa yhdisti Wessexin kuningas Egbert. Hänen poikansa poika oli Alfred Suuri.

Alfred osoitti jo poikana mielenjaloutta ja hyviä taipumuksia. Hänen äitinsä rakasti suuresti kansansa vanhoja sankaritarinoita ja luki niitä usein pojilleen. Kirja, jota hän lukiessaan käytti, oli nidottu kauneihin kansiin ja koristettu kauniisti maalatuilla alkukirjaimilla. Kerran hän sanoi pojilleen: "Tämän kirjan minä annan sille teistä, joka ensinnä osaa sitä lukea." Silloin nuorimmassa veljessä Alfredissa syttyi harras halu saada kaunis kirja, jonka tähden hän myöskin uutteralla harjoituksella ensin oppi lukemaan. Vanhat tarinat miellyttivät aikaisin hänet suuriin töihin ja samalla hänen mielensä vähitellen jalostui monipuolisesta tiedosta.

Tanskalaiset olivat kauan rosvojoukoillaan hävitelleet Englantia hirvittävän julmasti. Alfredin kolme vanhempaa veljeä, jotka toinen toisensa jälkeen tulivat kuninkaiksi, kaatuivat taisteluissa. Silloin hän itse pääsi 22 vuoden ikäisenä kuninkaaksi. Hän oli kaunis nuorukainen, mieleltään pehmeäluontoinen, mutta kuitenkin suurta tavoitteleva ja pelkäämätön. Yleinen turvattomuus vallitsi siihen aikaan maassa. Silloinkin, kuin Alfredin edelläkävijän ruumista vietiin hautaan, tunkeutuivat tanskalaiset päälle, niin että kuninkaan täytyi erota saattojoukosta ja pienellä miesvoimalla lähteä häiritsijöitä torjumaan. Sillä kertaa hän heidät kyllä karkoittikin, mutta he tulivat kohta uudestaan. Monta taistelua kesti Alfred sitte maalla ja alkoi myöskin varustaa laivastoa.

Suurivoimaisina tekivät tanskalaiset uuden rynnäkön, ja Alfred joutui tappiolle. Moni hänen maanmiehistään pakeni meren yli ja toiset antautuivat tanskalaisten alammaisuuteen. Alfredin itsensä täytyi paeta Somerset-kreivikunnan erämaihin ja oleskella talvikausi karjapaimenen majassa. Kerran, kertoo tarina, istui Alfred tuvassa uunin edessä jousta ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, tietämättä, kuka vieras oikeastaan oli, oli käskenyt häntä katsomaan leipiä, jotka hän juuri oli pannut paistumaan. Mutta Alfred, ajatellen enemmin kansansa tukalaa hätää kuin leivän paistamista, toimitti tehtävänsä huonosi. Vaimo palattuaan ja nähtyään leivät palaneiksi tiuskasi vihoissaan: "Sinä, laiskuri, osaat kyllä syödä meidän leipäämme, mutta sen paistumista katsomaan sinussa ei ole miestä."

Jonkun ajan kuluttua onnistui Alfredin koota muutamia miehiänsä, joiden kanssa hän asettui saarelle kahden joen yhtymäpaikkaan. Saareen oli vain yksi silta, jota kävi helposti puolustaa. Eräs kuninkaan ylimyksistä, jota tanskalaiset piirittivät linnassaan, teki samaan aikaan onnellisen uloshyökkäyksen ja sai anastetuksi tanskalaisen päällikön sotalipun, johon kudotun korpin kuvan sanottiin nostavan siipiänsä voiton edellä, vaan laskevan ne jälleen, milloin oli tappio tulossa. Siitä menestyksestä sai kuninkaan väki uutta rohkeutta.

Kuninkaan omista urhotöistä tiesivät myöhäisemmät tarinat kertoa näin. Harpunsoittajan puvussa meni hän tanskalaisten leiriin ja, koska hän oli taitava sekä laulamaan että soittamaan, huvitti heitä suuresti. Vietiinpä hänet päällikönkin telttaan. Laulaessaan hän tarkasteli kaikki heidän varuksensa ja tutki kaikki heikot paikat. Kohta sen jälkeen hän kokosi lähiseuduista kaikki sotakuntoiset miehet ja silloin tanskalaiset kiivaassa taistelussa voitettiin. Tehdyn välipuheen mukaan saivat he pitää Ostangelin, Mercian ja osan Northumberlannista, mutta antoivat pois muut alueensa. Heidän päällikkönsä Guttorm otti kolmenkymmenen sotilaan kanssa vastaan kasteen ja Alfred itse seisoi todistajana. Kristinuskon vaikutuksesta lievenivät, vaikka tosin hitaasti, tanskalaisten tavat ja heidän elinvoimainen heimonsa suli vähitellen Englannin väestöön.

Vähitellen rakensi Alfred poltetut kaupungit uudestaan ja hankki itselleen suuren laivaston rantojen turvaksi vastaisilta rynnäköiltä. Kohta oli valmiina valtakunnan satamissa 120 alusta, korkeampaa ja suurempaa kuin tavallista siihen aikaan. Lujia linnoja rakennettiin vähitellen. Ett'ei maanviljelys jäisi sodan aikana takapajulle, jaettiin asekuntoinen väestö kahteen luokkaan, jotka vuorotellen kävivät sotapalveluksessa.

Yhteiskunta-järjestys uudistettiin ja kehitettiin edelleen. Englannin jako kreivikuntiin (shires) järjestettiin; kreivikunnat olivat jo vanhastaan jaetut sata- eli kihlakuntiin. Itse Alfred valvoi tarkkaan lainkäyttöä; kerrankin sanotaan hänen yhtenä vuonna rangaisseen neljääviidettä tuomaria, joiden todistettiin tehneen vääriä päätöksiä. Senpä tähden Alfredin hallitus näytti myöhempien miespolvien silmissä kultaiselta ajalta. Kerrottiin näet sittemmin, että jos matkustaja pudotti rahakukkaronsa maantielle, hän vielä kuukaudenkin kuluttua saattoi löytää sen koskematta samasta paikasta.

Sivistystä Alfred edisti tehokkaasti. Hän kokosi saksilaiset sankarilaulut ja käänsi maan kielelle hyviä kirjoja. Samalla kuin hävitetyt luostarit jälleen rakennettiin, perustettiin niihin myöskin kouluja. Kuningas tahtoi, että jokaisen vapaan miehen lasten ihan erotuksetta piti oppiman kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Itse oli kuningas kansalleen hyvänä järjestyksen- ja velvollisuudentunnon esimerkkinä. Englannissa ei vielä ollut kelloja eivätkä myöskään päiväkellot olleet soveliaat tämän maan pilvisessä ilmassa. Mitatakseen ja jakaakseen aikaansa käytti Alfred kuutta yhtä suurta vahakynttilää läpi kuultavain kalvojen suojassa; siten suojeltuina vedolta paloivat kynttilät kukin juuri neljä tuntia, näyttäen ajan kulumista. Vuorokaudesta määräsi Alfred kahdeksan tuntia ruumiin lepoa ja ylläpitoa varten, kahdeksan hallitusasioihin ja kahdeksan lukemiseen ja rukoilemiseen. Yhtä tarkkaan jakoi hän tulonsakin, puolet maallisiin ja toiset hengellisiin tarkoituksiin. Edellinen puoli jaettiin sitte vielä kolmeen osaan, joista yksi käytettiin henkivartiaston tai sotaväen palkkaamiseen, toinen Alfredin omille rakennusmestareille ja taiteilijoille ja kolmas muukalaisten vierasvaraiseen vastaanottamiseen, jotka etäisistä maista tulivat hänen luoksensa. Toinen puoli tuloista oli jaettu neljään osaan, joista yksi oli määrätty köyhille, toinen kahdelle Alfredin perustamalle luostarille, kolmas koululle, jonka hän oli perustanut valtakuntansa nuoria ylimyksiä varten, ja neljäs avuksi muille luostareille ja kirkoille.

Europan pohjoiset seudut alkoivat tähän aikaan tulla tutuiksi. Kerran saapui kuninkaan luo mies, nimeltä Ottar, jonka koto oli pohjoisessa Norjassa Jäämeren rannalla. Hän oli kotimaassaan rikas mies, koska hänellä oli 600 poroa ja hän kantoi lappalaisilta veroa: turkiksia, linnununtuvia ja valaskalan luuta. Tutkiakseen, miten loitolle mannermaata ulottui, oli hän purjehtinut itää ja pohjoista kohti, kunnes saapui joelle, joka laski mereen; hän oli matkallaan koonnut mursunhampaita, joista hän nyt antoi osan kuninkaalle. Erittäin ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan Wulfstanin, joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa Itämeren rannoilla asuvista kansoista.

Kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan kuoli kuningas Alfred (901). Hän on niitä harvoja yleishistoriallisia henkilöitä, jotka inhimillisesti puhuen ovat puhdasmaineisina säilyneet jälkimaailman muistissa.

Alfredin kuoltua hallitsivat hänen voimakas poikansa ja samoin voimakkaat poikansa pojat, voittaen tanskalaiset ja päästen koko Englannin herroiksi. Mutta sitte alkoi taas heikkouden aika. Normannilaiset tekivät uudestaan rajuja hyökkäyksiä, ja Ostangeliin ja Northumberlantiin asettunut tanskalaisväestö auttoi useimmiten maanmiehiänsä. Suurimmaksi kasvoi kurjuus kelvottoman Ethelred II:sen hallitessa; kaikki hajosi silloin häiriön tilaan, ja kun tanskalaiset hyökkäsivät maahan, kavalsivat englantilaista sotaväkeä useinkin sen omat päälliköt, ne kun olivat vihollisten maanmiehiä. Kerran purjehtivat Tanskan kuningas Sven Kaksiparta ja Norjan kuningas Olavi Tryggvenpoika 94 laivalla ylös Thames-jokeen. Silloin osti Ethelred häpeällisen rauhan, ja samoin täytyi hänen kohta sen jälkeen tehdä uudestaan. Mutta aina tuli vain uusia joukkoja, joita helposti saavutettu saalis sinne houkutteli. Ethelred silloin teki vielä turmiollisemman päätöksen, murhautti yhtenä päivänä (13 p. marrask. 1002) kaikki tanskalaiset, kuin tavattiin hänen alueellaan. Siitä vain seurasi, että murhattujen maanmiehiä tuli useampia ja julmempia kuin ennen kostamaan. Kuningas Sven, jonka sisar oli surmattu yleisessä verisaunassa, nousi jo seuraavana vuonna maalle hävittelemään Englannin rannikkoa ja hänen onnistui monen hävitysretken jälkeen päästä maan tunnustetuksi kuninkaaksi. Ethelred pakeni Normandiaan, josta hän kyllä palasi jonkun ajan kuluttua, mutta ei voinut karkoittaa muukalaisia.

Knut Suuri (1017-35).

Sven Kaksiparran poika Knut osoitti jo alun pitäin toimikykyä ja hallitusvoimaa, välistä myöskin viekkautta ja julmuutta. Palattuaan isänsä kuoltua (1014) Tanskaan ja saatuaan siellä veljensä kanssahallitsijana osan hallituksesta varusti hän suuren ja komean laivaston ja purjehti sillä Englantiin. Laivoissa oli sekä purjeet että airot. Kummassakin emäpuussa oli kullasta ja hopeasta valettuja eläinten ja ihmisten kuvia. Suurten mastojen latvoihin oli asetettu valettuja linnunkuvia tuuliviireiksi taikka myöskin monenmuotoisia lohikäärmeitä, niin elävästi kuvattuja, että näytti, ikäänkuin ne olisivat puhallelleet tulta sieramistansa. Laivain sivut olivat täynnä kauneita maalauksia sekä loistavia kulta- ja hopeakoristuksia. Kun auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen, Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik Jaarli oli miehinensä mukana.

Tähän aikaan kuoli kykenemätön kuningas Ethelred II, ja häntä seurasi poikansa Edmund Rautakylki, urhollimen ja ylevä ruhtinas. Viisi kertaa piiritti Knut turhaan Lontoota ja yhtenä vuonna (1016) oli viisi taistelua, eikä Knut kuitenkaan päässyt sen pitemmälle. Jonkun ajan kuluttua yhtyivät molemmat kuninkaat neuvottelemaan ja sopivat jakamaan valtakunnan siten, että pohjoiset seudut sai Knut, mutta eteläiset ynnä Lontoon kaupungin Edmund; ja viimein he ystävyyden merkiksi vaihtoivat aseensa ja varuksensa.

Kohta sen jälkeen Edmundin surmasi oma väkensä ja Knut silloin anasti hänenkin alueensa ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi. Veljensä ja kanssahallitsijansa kuoltua oli hän yksinään päässyt myöskin Tanskan kuninkaaksi.

Englannissa hallitsi Knut voimakkaasti ja oikeuden mukaan. Hän turvasi maan rannikot skandinavialaisten retkiltä, jotka alussa koettivat niitä hävitellä kuten ennenkin. Kerran valloitti hän kokonaisen merirosvolaivaston ja hirtätti kolmekymmentä sen päällikköä. Valtakunnan sisällä piti hän yllä rauhaa, järjestystä ja oikeutta; hän kohteli englantilaisia ja tanskalaisia yhtäläisesti ja koetti kaikin tavoin lievittää heidän keskinäistä vihaansa. Itse hän nai Ethelredin lesken, sovittaakseen vanhan kuningassuvun suosijoita. Ollen viisas lainsäätäjä ja ankara lainkäyttäjä saavutti Knut myöskin hyvin ansaittua kunnioitusta. Mitä pohjolan miehet olivat hävittäneet, rakennettiin uudestaan ja heidän ryöstelemisensä kasvattama kurjuus alkoi lievitä. Englanti oli tähän aikaan ainoa Europan valtakunta, joka sai nauttia lakkaamatonta rauhaa.

Uuden valtakuntansa valloittamisen ja järjestämisen jälkeen oleskeli Knut vuoden Tanskassa, pani siellä toimeen vakavamman, ulkomaiseen malliin järjestetyn hallituksen sekä sääsi uusia tai uudisti entisiä hyödyllisiä lakia yleisen turvallisuuden ja hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi, ainakin kuninkaan välittömässä läheisyydessä. Ne asetukset (vitherlag-oikeus) olivat tosin lähimmiten aiotut kuninkaan seurueelle (hird), mutta levisivät kuitenkin laveammin käytäntöön. Hänen sanotaan silloin voittaneen myöskin erään vendiläisheimon ja valloittaneen kuuluisan Jomsborgin.

Silloisen käsityksen mukaan oli Knut kaikessa käytöksessään hurskas, kristillinen kuningas. Hän osoitti papeille suurta kunnioitusta, katsoi, että kymmenykset heille säännöllisesti maksettiin ja korjautti kaikki ne kirkot, jotka olivat edellisten sotain aikana kärsineet vahinkoa. Valloitussodan aikaisiin taistelupaikkoihin rakennutti hän luostareja ja rukoushuoneita sekä määräsi niissä pidettäväksi sielumessuja kaatuneiden tanskalaisten ja englantilaisten puolesta. Hippakuntain perustamisella ja kirkkojen rakennuttamisella levitti hän kristinuskoa myöskin kotivaltakuntaansa Tanskaan.

Vuonna 1026 teki Knut pyhiinvaelluksen Roomaan. Hän vaelsi Flanderin, Ranskan ja Italian kautta, kaikkialla tehden ankaroita katumusharjoituksia ja anteliaasti jaellen lahjoja kirkoille. Roomassa hän osoitti hurskasta nöyryyttä pyhälle isälle ja teki apostoli Pietarin haudalla lupauksen noudattaa edelleenkin Jumalanpelkoa ja rakentaa majatalon tanskalaisille ja englantilaisille pyhiinvaeltajille. Hän oli siellä myöskin läsnä keisari Konrad II:sen kruunauksessa, joka silloin luovutti tanskalaiskuninkaalle Slienin ja Eiderin välisen maan eli osan nykyisestä Slesvigistä.

"Knut mahtavaksi" häntä aikalaisensa sanoivat. Itse hän elämänsä ehtoolla nöyrästi kumartui mahtavamman eteen. Kerran sanotaan hovimiesten ylistelleen hänen suuruuttansa ja vakuuttaneen kaiken olevan hänelle alammaisena. Silloin kuningas ajoi heidän kanssansa vaunuilla meren rantaan juuri vähää ennen kuin vuoksi-aika alkoi. Veden noustessa lausui hän: "Maa, jolla tässä istun, on minun, ja sinä, vuoksi, olet minun herruuteni alainen; minä kiellän sinua nousemasta korkeammalle ja kastelemasta hallitsijasi jalkoja." Mutta vuoksi nousi nousemistaan ja huuhteli viimein kuninkaankin jalkoja. Silloin nousi Knut vanhus ja sanoi hovimiehilleen: "Katsokaas, ainoastaan yksi on suuri, hän, jonka käskyä maa, tuuli ja meri tottelevat."

Robert Guiskard.

Normannilainen ylimys Tankred Hautevillelainen sanoi kerran kahdelletoista reippaalle pojalleen: "Minulta ei jää mitään perintöä, joka riittäisi teille kaikille; menkää siis ulos maailmaan; sieltä kyllä saatte tavaraa ja valtaa." Kymmenen poikaa silloin läksikin Etelä-Italiaan. Robert, jota sanottiin Guiskardiksi (viisaaksi), oli ijältään veljeksistä kuudes, mutta viisaudeltaan ja sankarillisuudeltaan ensimmäinen. Pitkän vartalonsa ja voimakkaan, käskevän äänensä tähden oli hänellä jo ulkomuodossaankin jotain hallitsijan omaista. Vaalea tukka ilmasi hänen olevan sukuisin pohjolasta, mutta tulisista silmistä välkkyi etelämaalaisen sielu. Sotilaselämän tehtäviin oli hän niin tottunut, että hän taistelussa saattoi yht'aikaa käyttää oikealla kädellä miekkaa ja vasemmalla keihästä. Päästäkseen tarkoitusten perille, joita hehkuva kunnianhimo asetteli hänen eteensä, hän ei kammonnut huonojenkaan keinojen käyttämistä. Hän oli ahnas kokoomaan saalista, mutta myöskin antelias sitä jakaessaan.

Aikaisin alkoivat normannilaiset suunnata retkiänsä Italiaan. Kristinusko antoi heidän seikkailunhalulleen hurskauden vivahdusta; niinkuin he muinoin kävivät pitkillä viikingiretkillä, alkoivat he nyt seikkailunhaluisina pyhiinvaeltajoina retkeillä kaukaisiin maihin. Sitä varten he ensinnä tulivat Italiaan. Siellä he yhtyivät toisiansa puolustamaan ja muita pyhiinvaeltajia suojelemaan rosvoilta. Varsinkin sarasenilaiset, kuten muhamettilaisia nimitettiin, saivat tutustua sotaisten pyhiinvaeltajain miekkaan. Neapolin herttuan anteliaisuudesta saivat he (1026) Aversa-linnan lahjaksi. Tähän aikaan tulivat Tankredin vanhemmat pojat ja valloittivat Salernon ruhtinaalle Amalfin, joka jo silloin oli kuuluisa kauppakaupunki, sekä antautuivat sitte kreikkalaisen keisarin sotapalvelukseen, joka koetti valloittaa Sisiliaa arabialaisilta. Mutta kohta he käänsivät aseensa itse kreikkalaisia vastaan, joita he halveksivat pelkurimaisuuden, ja vihasivat uskottomuuden tähden. He saivat pian valloitetuksi Apulian, josta sitte tekivät ryöstöretkiä joka taholle. Silloin saapuivat myöskin toiset veljekset Robertin johdolla.

Paavi Leo IX läksi kokoon haalitun joukon kanssa anastajia vastaan. Normannilaiset, kuultuaan pyhän isän olevan tulossa, laittoivat hänen luoksensa lähettiläitä, jotka nöyrästi lankesivat polvilleen hänen eteensä. Ylpeästi vaati paavi normannilaisia lähtemään pois Italiasta, jos henkensä oli heille rakas. Mutta ennemmin kuin paeta tahtoivat he kunniallisesti kuolla. He siis toivottomuudessaan syöksyivät paavin sekalaista sotaväkeä vastaan ja saavuttivat täydellisen voiton, ottivatpa paavin itsensäkin vangiksi. Siinä taistelussa osoitti varsin Robert urhollisuutta ja suurta taitoa. Mutta hurskaat voittajat lankesivat polvilleen paavin jalkain juureen ja pyysivät anteeksi syntistä voittoansa sekä sitoutuivat ottamaan Apulian ja Kalabrian lääniksi paavilta.

Apulian ja Kalabrian herttuan nimellä ryhtyi Robert (1057) hallitsemaan uutta valtakuntaansa ja laajensi sitä pohjoiseen päin, perustaen siten normannilaisvaltion, josta myöhemmin kehittyi Neapolin kuningaskunta. Hänen veljensä Roger sill'aikaa valloitti arabialaisilta Sisilian. Mutta Robertin mielessä syntyi vielä rohkeampia ajatuksia; hän alkoi sodan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan muka auttaakseen erästä vallantavoittelijaa, mutta oikeastaan anastaakseen itse koko sen valtakunnan. Häntä seurasi puolisonsa taistellen hänen sivullaan ja poikansa edellisestä aviosta Bohemund. Valloitettuaan Durazzon etenivät normannilaiset Tessalonikaan, ja Konstantinopoli jo vapisi heidän tulostansa, vaan silloin saapui sanoma Saksan keisarin Henrik IV:nen voitollisesta taistelusta paavi Gregorius VII:ttä vastaan ja normannilaiset läksivät auttamaan paavia. Kohta sen jälkeen läksi Robert uudestaan kreikkalaista valtakuntaa vastaan ja taisteli silloinkin hyvällä menestyksellä, mutta kuoli Kefalonia-saaressa (1085) paraikaa mietiskellessään uusia laajoja valloituksia.

Ryssäin valtakunta Venäjällä.

Rurik perustaa Venäjän valtakunnan. Samaan aikaan kuin skandinavialaiset viikingit kulkivat Länsi-Europan rannikoilla hävittämässä, eivät he myöskään säästäneet niitä itäisiä maita, jotka Itämeren toisella puolella olivat suomalaisten ja slaavilaisten hallussa. Niinpä nämä retkeilijät, joita näillä seuduilla ruvettiin sanomaan varjageiksi, kävivät Dyna-joen suussa sekä Virossa, Suomessa ja Karjalankin rannikoilla, ja muutamiin paikkoihin näkyy jo silloin yksityisiä joukkoja pysyväisesti asettuneen. Pian alkoivat he tunkeutua syvemmälle sydänmaihin. Vuonna 839 paikoilla oli eräs varjagilainen merikuningas laittanut lähettiläitä Konstantinopoliin saakka: mutta koska matka mannermaan halki Itämeren ja Mustanmeren välillä oli vaarallinen ja vaivaloinen, pyysivät lähettiläät palata frankien maan kautta ja saivat Kreikan keisarilta suosituskirjeen Ludvig Hurskaalle. Tämä tarkemmin tutki heidän sukuperäänsä, koska arveli niiden olevan vakoojia. Näin nyt havaittiin, että he olivat svealaisia Ruotsista ja että nimittivät omaa kansaansa Roos. Tämä nimi on nähtävästi sama kuin suomenkielinen Ruotsi-sana; mutta alkuansa se lienee kuulunut ainoastaan johonkuhun svealaisten osakuntaan, ja vielä meidän aikoina nimitettiin Uplannin rannikkoa erittäin Rooslageniksi, se on Roos-kunnaksi.

Vuonna 859 oli näitä Ruotsin retkeilijöitä tullut Laatokan ja Ilmajärven tienoille ja laskenut sen paikkakunnan slaavilaiset ja suomalaiset veron alaisiksi; mutta kolmen vuoden perästä heidät ajettiin takaisin meren yli. Vapautuneet asukkaat eivät kuitenkaan osanneet itseänsä hallita; heidän välillensä syttyi riitaa ja eripuraisuutta, ja viimein he päättivät hakea itsellensä hallitsijoita samoista merentakaisista varjageista eli skandinavialaisista. Sen tähden he vuonna 862 lähettivät Rooskansalle tämmöisen sanan: "Maamme on avara ja hedelmällinen, mutta järjestystä puuttuu; tulkaatte meitä hallitsemaan!" Tämän kutsumuksen mukaan tuli kolme veljestä seuralaisinensa ja jakoi vallan keskenänsä. Vanhin heistä, Rurik, asettui Laatokan etelärannalle ja rakensi Laatokan linnan; mutta Sineus hallitsi Valgetjärvellä ja Truvor Peiposjärven seuduilla. Kahden vuodan kuluessa kuolivat sekä Sineus että Truvor, ja Rurik jäi yksin hallitsemaan. Hän tuli Ilmajärvelle ja rakensi Velhojoen niskaan uuden kaupungin, nimeltä Nougorod eli Holmgard, josta hän hallitsi läheisiä heimokuntia. Tämä oli Venäjän vallan alku. Siihen kuuluivat slaavilaiset slovenit Ilmajärvellä ja krivitsit Polotskissa, sekä suomalaiset vessit Valgetjärvellä, merit Rostovissa ja muromit Okan varrella. Mutta vallitsevana soturisäätynä oli siinä Rurikin omat kansalaiset, varjagit, ja heidänpä nimensä Roos eli Rus tuli sitte pysymään valtakunnan nimenä, vaikka slaavilainen kansallisuus vähitellen pääsi voitolle. Nuo alkuperäiset "Ryssät" siis eivät olleet venäläisiä, vaan ruotsalaisia, ja skandinavialaisten tunnetulla tavalla he nyt retkeilivät yhä edemmäksi. Kaksi varjagi-päällikköä, Askold ja Dir, valloittivat Kiovan.

Rurik kuoli 879 ja hänen nelivuotisen poikansa Igorin sijassa tarttui hänen sukulaisensa Oleg hallitukseen. Vuonna 907 hän kokosi suuren sotajoukon varjageja, suomalaisia ja slaaveja ja läksi Kreikan keisarin pääkaupunkia hätyyttämään. Keisari pyysi rauhaa (911) ja myönsi Olegille runsaita lahjoja. Vähän aikaa sen jälkeen sai Oleg surmansa. Nyt Igor itse tarttui hallitukseen. Hän oli sotainen varjagi niinkuin Olegikin ja oli nainut kauniin varjagilaisen tytön Olgan. Lisäksi tulleita viikingejä apunansa teki Igor sotaretkiä sekä kaakkoon päin aina Kaspianmeren rannoille asti että uudestaan Konstantinopolia vastaan. Kreikkalainen tuli hävitti hänen laivastonsa. Igorin jouduttua murhatuksi hoiti Olga alaikäisen poikansa Sviatoslavin puolesta hallitusta viisaasti aina kuolemaansa (969) asti.

Olga on tullut etenkin mainioksi siitä, että hän vuonna 955 kävi Konstantinopolissa ja siellä otti kasteen. Vaan Sviatoslavin hurjaan mieleen ei pystynyt kristinuskon lempeys; kun äiti häntä kääntymään kehoitti, antoi hän vastauksen: "seuralaiseni minua nauraisivat!" Tämän nuoren urhon koko elämä oli yhtämittainen sotaretki kaukaisilla aloilla. Hän hävitteli Volgan varrella bulgarien ja katsarien maata ja pakotti nämä kansat veroa maksamaan. Sitte hän kääntyi Tonavan bulgareja vastaan ja valloitti koko heidän maansa. Mutta pian hän riitautui Kreikan keisarin kanssa. Tällä kertaa sattui keisarina olemaan urhollinen mies, Johannes Teimiskes, joka toi aasialaiset legioninsa pohjan barbaareja vastaan. Sviatoslavin täytyi peräytyä 971. Mutta keisari seurasi hänen jälkiänsä Tonavalle saakka ja pakotti hänet rauhaan. Kun Sviatoslav tästä palasi Venäjälle, karkasivat patsinakit hänen päällensä Dnieperin keskipalkoilla ja surmasivat hänet 972. Näin loppui tämä riehuva retkeilijä. Hänen pääkallostansa teetti patsinakien ruhtinas itsellensä juomamaljan.

Vladimir Suuri ja kristinusko. Sviatoslavilta oli jäänyt kolme poikaa Jaropolk, Oleg ja Vladimir, joiden välille hän oli määrännyt valtakunnan jaettavaksi. Mutta neljän vuoden perästä syttyi sota veljesten välille, ja Oleg sai loppunsa. Tämän kuultuansa, Vladimir pelkäsi samaa kohtaloa ja lähti Nougorodista pakoon, kulkien laivoillansa Nevajoen kautta meren yli Ruotsiin, varjagien vanhaan emämaahan. Siellä hän kokosi sotaisia varjageja ja palasi Nougorodiin; lähtipä sitte Jaropolkia vastaan ja surmautti veljensä 980. Näin pääsi Vladimir yksin vallitsemaan. Mutta sitte hän hallitsi viisaasti ja voimakkaasti 35 vuotta ja on erittäin tullut siitä mainioksi, että hän käännätti venäläiset kristinuskoon, niin kuin kohta saamme nähdä.

Kun Vladimir ei enää tarvinnut varjagilaisia apujoukkojansa, joiden ylpeys oli hänen alammaisillensa suureksi rasitukseksi, lähetti hän ne Kreikan keisarin palvelukseen, pyytäen että keisari niitä ei enää päästäisi takaisin Venäjälle. Tästä lähtein oli Kreikan keisareilla tapana pitää skandinavialaisia sotureita henkivartioinansa; näitä pohjan sotureita nimitettiin Konstantinopolissa varangeiksi ja heidän aseensa oli kilven ohessa kaksiteräinen sotakirves oikealla olalla. Moni ruhtinaskin Skandinaviasta tuli Konstantinopoliin rikkautta ansaitsemaan; sitä kaupunkia skandinavialaiset nimittivät "Isoksi kartanoksi" (Miklagard), mutta Venäjän vallan nimi oli heidän kielessään Gardariiki.

Vladimir oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka ei enää asettanut valtaansa yksin muukalaisten varjagien nojaan, vaan koki yhdistää valtakuntansa omat asukkaat varsinaiseksi kansakunnaksi. Rurikin aikana oli vielä isoin osa uuden valtakunnan asukkaista ollut suomalaista sukuperää; mutta sitte oli varjagiryssäin valta levinnyt enimmästi etelään päin slaavien alalle, ja pääkaupungiksi oli tullut Kiova, joka oli suomalaisista heimokunnista kaukana. Sen vuoksi oli nyt Venäjän etevin väestö slaavilainen ja siitä kansasta oli Vladimir itsekin äitinsä puolelta lähtenyt. Saadaksensa nämä heimokunnat paremmin yhteen sulatetuki, hän viimein päätti hävittää pakanuuden ja käännyttää kaikki alammaisensa kristinuskoon. Tarina juttelee, että silloin myöskin muhamettilaiset ja juutalaiset, joilla oli tunnustajia Volgan kansojen tykönä Bulgariassa ja katsarien maassa, koettivat häntä puoleensa houkutella. Juutalaisille hän heti vastasi, että nähtävästi Jumala heidät oli hyljännyt, koska olivat pois ajetut omasta maastaan. Sitä vastoin Islamin ihanat Hourit olisivat häntä vietelleet Muhammedin uskoon; sillä Vladimirin irstaisuus oli rajaton. Mutta hän kun sai kuulla, että viininjuonti oli Koraanissa kielletty, hän arveli: "viini on venäläisten ihastus; viinittä emme tule toimeen." Paavista hän ei myöskään tahtonut mitään tietää; mutta kreikkalaisen uskokunnan loistava kirkonmeno häntä suuresti miellytti. Nyt Vladimir kokosi suuren sotajoukon, jolla lähti etelään ja valloitti kreikkalaisilta Kersonin kaupungin Krimin niemellä. Tästä hän lähetti Konstantinopoliin sanan, vaatien keisarin sisarta Annaa puolisoksensa. Siihen suostuttiinkin sillä ehdolla että ruhtinas itse kääntyisi kristinuskoon. Silloin Vladimir otti kasteen Kersonissa 988, ja moni ylimys eli "bojari" seurasi hänen esimerkkiään. Prinsessa Anna lähti puolisonsa kanssa Kiovaan, ja häntä seurasi joukko kreikkalaisia pappeja, tuoden muassaan pyhäin kuvia ja pyhiä jäännöksiä.

Kiovaan tultuansa Vladimir heitätti epäjumala Perunin kuvan Dnieperiin ja käski kansan seuraavana päivänä kokoutua kastettavaksi. Silloin joki täyttyi kuuliaisista alammaisista, ja papit kulkivat lautoilla lukemassa kasterukoukset joukkojen yli. Mutta rannalla makasi Vladimir polvillansa, kiittäen Jumalaa. Sitte rakennettiin Perunin temppelin sijaan metropoliittakirkko, ja kristinusko levitettiin yli koko valtakunnan. Kirkonmenoissa ruvettiin käyttämään slovenilaista piplian-käännöstä ja kirjoitustapaa, jonka kaksi tessalonikalaista munkkia, veljekset Kyrillos ja Metodios, olivat edellisen vuosisadan keskipaikoilla tehneet Moravian seurakunnalle.

Vladimirin kuoltua 1015 syntyi eripuraisuutta hänen poikainsa välillä, joista yksi, nimeltä Jaroslav, viimein sai yksinäisen vallan. Mutta tämän jälkeen Venäjän valta hajosi pienempiin ruhtinaskuntiin ja vajosi moneksi vuosisadaksi tylsään hermottomuuteen.

Ansgarius, Pohjan apostoli.

Ansgarius oli sukuansa frankilainen ja syntyi vuoden 801 paikoilla. Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun lukemista oppimaan, mutta poika oli taipuvainen leikkiin ja turhuuteen enemmän kuin oppimiseen ja elämän parannukseen. Silloin jutellaan hänen kerran nähneen unta, että hän seisoi eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja viheriä tie, jota käveli komea vaimo, puettuna valkeihin, kiiltäviin vaatteihin, ja Ansgarius luuli sen olevan neitsyt Marian. Hänen seurassansa oli paljo vaimoja, jotka myös olivat valkeat ja loistavat, ja niiden joukossa oli Ansgariuksen äitikin. Nähtyänsä hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen tykönsä, vaan ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli hänen tykönsä, sanoen: "Poikani, sinä tulisit mielelläs äitisi tykö. Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja; sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme." Tämän unen jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja työskenteli ainoastaan vähäisissä ja hyödyllisissä asioissa. Hän tuli nuorena munkiksi ja kouluttajaksi Corbien luostarissa Pikardian maalla, ja kun tästä siihen aikaan perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaliin, niin Ansgariuskin siihen siirtyi. Pian hänelle tuli suuri maine puhtaan elämänsä ja jumalisuutensa tähden, niin että kansa luuli hänen voivan kätten päälle-panemisella parantaa tauteja. Silloin tapahtui v. 826, että eräs tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä vaikutti Tanskassa, vaikka monet vaarat häntä siellä väijyivät.

Näihin aikoihin tuli lähettiläitä Upsalan kuninkaalta keisari Ludvigin tykö. Nämä, pääasiansa toimitettuaan, mainitsivat, että moni Ruotsissa tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä; vaan ei yksikään uskaltanut lähteä niin vaaralliselle matkalle paitsi Ansgarius ja yksi hänen kanssaveljistänsä. Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja läksi matkalle Ruotsin lähettilästen kanssa. Mutta viikingit karkasivat heidän laivansa päälle, ja ottivat pois heidän kalliit tavaransa, niin että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa heille säilyi. Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, vaan Ansgarius sanoi: "Minä annan ruumiini ja sieluni Jumalan haltuun, enkä ennen palaa kuin olen saarnannut kristinoppia siinä maassa." He matkustivat siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan perästä järvien, jokien, metsäin ja korpien poikki Mälarijärven rannalle, Birkan kauppapaikkaan. Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käänsi monta ihmistä epäjumalien palveluksesta ja muiden joukossa Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan hallitusmies. Sepä Hergeir antoi kartanoonsa rakentaa kirkonkin, ensimmäisen Ruotsiin. Puolentoista vuoden perästä palasi Ansgarius Saksanmaalle. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun Hampurin arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiasna, tuli sen ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Hän vihki sitte erään Gautbert-nimisen munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehoittaen häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän omaisuuttansa, vaan paremmin, niinkuin Ansgariuskin omalla työllänsä hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että pakanat karkasivat hänen päällensä, tappoivat hänen apumiehensä ja ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsinmaalta taas puuttui saarnaajia, ja silloin kristinoppi laiminlyötiin. Hergeir pysyi kuitenkin lujana uskossansa.

Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan, perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja voitti monta sielua. Mutta v. 845 karkasivat viikingit Hampuriin ja hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon nyt hänen piispanistuimensa muutettiin. Eräs Juutinmaan kuningas Erik oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin kirkon Ribeen, johon papiksi pantiin Ansgariuksen ystävä ja opetuslapsi Rimbert.

Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen tuloansa oli siellä pidetty suuret keräjät. Muutama mies oli astunut esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat muka lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä tulee teille uusi jumala." Tästä kiivastuivat pakanat suuresti, ja uusi epäjumalan huone rakennettiin kuningas Erikille. Heti sen jälkeen tuli Ansgarius. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palajamaan pois, välttääksensä pakanain vainoa; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti hänet suosiolla vastaan; ei hän kuitenkaan uskaltanut omin luvin antaa Ansgariuksen saarnata Birkassa, vaan tahtoi ensinnä kuulustaa kansan mieltä yleisissä keräjissä. Siellä nostivat nyt pakanat keräjillä suuren pauhun ja huudon tuota uutta oppia vastaan; mutta kun ensimmäinen jyry oli vähän hiljennyt, nousi eräs vanha mies ja puhui näin: "Kuulkaat minua kaikki sekä kuninkaat että kansa. Täällä on monta joukossamme, jotka usein veden ja muissa vaaroissa ovat saaneet kokea, kuinka voimallinen se uusi jumala on auttamaan niitä, jotka häntä avuksensa huutavat. Sentähden ovatkin muutamat menneet Dorstadiin asti, antamaan ristiä ja kastaa itsensä; ja ovat he semmoisilla matkoilla saaneet kärsiä viikingien väijymisiä sekä muita vaaroja. Miks'emme suosiolla vastaan ottaisi täällä kotona, mitä niin suurten vaarojen takaa olemme etsineet vieraistakin maista?" Nämät sanat liikuttivat kansaa, ja annettiin siis Ansgariukselle lupa saarnata kristinoppia Ruotsissa. Hän sai nyt monta kääntymään, rakensi kirkon Birkaan, holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi kovin laimin lyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä. Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajain työtä pohjoismaissa. Mutta pakanuus oli liian syvälle juurtunut skandinavialaisten koko ajatustapaan, että rakkauden saarna niin pian olisi heihin vaikuttanut. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius v. 865 helmik. 3 p. kuoli Bremenissä, hänen istutuksensa sekä Tanskassa että olletikin Ruotsissa joutui kovin häviölle.

Ansgariuksen luonteesta on hänen elämänsä kertoja Rimbert antanut kauniin kuvan. Ansgarius oli sen ajan tapaan sangen jumalinen mies. Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Vapahtajan tavalla. Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karvapaitaa aina lähinnä ihoansa eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä, niitäkin määrän jälkeen. Hän oli sangen harras pohjoisten kansain kääntämisessä eikä säästänyt itseänsä eikä omaisuuttansa. Kuoleman jälkeen julisti hänet paavi pyhäksi; häntä palveltiin pohjoismaiden suojeluspyhänä ja hänen luitansa säilytettiin pyhinä jäännöksinä.

Saksilaiset keisarit.

Karolingisuvun sammuttua tuli frankilainen Konrad I Saksan hallitsijaksi. Se oli onneton aika. Unkarilaiset, suomensukuinen kansa, oli asettunut avarilaisten entiselle alueelle ja teki nyt tuhoavia hävitysretkiä; vendiläiset hätyyttivät valtakuntaa pohjoisesta päin, ja valtakunnan sisällä täytyi Konradin lakkaamatta taistella itsevaltaisia herttuoita vastaan. Hän kulutti koko hallitusaikansa taisteluissa ja vastuksissa, mutta sai itse siitä hyvin vähän hedelmiä.

Henrik I (919-936).

Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella, oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja Henrik hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.

Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden on hänellä historiassa kauan ollut nimi Henrik Linnustaja. Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.

Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan unkarilaisille vuotuista veroa.

Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin, pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa kaupunginrakentajaksi.

Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.

Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa heidän hyökkäyksestänsä.

Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit, tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja. Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään Jumalaa voitosta.

Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen kohtaus lopettikin hänen elämänsä.

Otto Suuri (936-973)

Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä. Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.

Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.

Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies, Ivrean rajakreivi Berengar. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä, kauniin Adelheidin, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin Adelheidin kanssa.

Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan. Kaupungin asujamia rohkasi piispa Udalrik, astuskellen pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.

Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa, jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä. Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa Konradin johdolla syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja kehittyi myöhempi Itävalta.

Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa. Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli Rooman keisariksi (962) ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.

Toisella Rooman matkalla vähän myöhemmin kruunautti keisari paavilla myöskin nuoren poikansa Oton ja aikoi hänelle puolisoksi kreikkalaista prinsessaa, Romanos II:sen tytärtä Teofanoa, toivoen siten saavansa morsiuslahjaksi Apulian ja Kalabrian. Mutta silloinen keisari, Teofanon isintimä Nikeforos, voimakas ja valtioviisas mies, ei suostunut siihen ehdotukseen, vaan kohteli pahoin lähettiläitä. Sota, jonka nyt Otto alkoi Ala-Italiassa, tuli kuitenkin kohta päätetyksi. Nikeforos näet surmattiin ja hänen seuraajansa, haluten pysyä hyvässä sovussa Saksan mahtavan keisarin kanssa, lähetti Teofanon Italiaan, jossa hänet Roomassa juhlallisesti naitettiin prinssi Otolle. Vanha keisari palasi sitte puolisoineen ja nuoren parikunnan kanssa saksalaiseen linnaansa Quedlinburgiin. Hän eli ainoastaan yhden vuoden poikansa häiden jälkeen, mutta sai sinä aikana nauttia urhotöistä rikkaan vaikutuksensa ja vaivojensa hedelmiä. Kaarle Suuren kuolemasta asti ei ollut kukaan hallitsija esiytynyt niin mahtavana kuin Otto I.

Otto II. Otto III. Henrik II.

Harvoin on historian lehdille voitu kirjoittaa hallitsijasukua, jonka kaikki jäsenet olisivat olleet hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat ruhtinaat. Saksilainen suku on kuitenkin sellainen. Vikoihin katsoen ovat nämä keisarit aikakautensa lapsia, mutta heidän ansionsa ovat kaikiksi ajoiksi sopivia esikuvia.

Otto II oli luonnostaan tuntehikas sekä italialaisen äitinsä ja kreikkalaisen puolisonsa vaikutuksen alainen; niinpä hän ei viihtynytkään Saksanmaan erämaissa ja karkeiden soturitapain keskellä, vaan halusi etelän kauniimpiin seutuihin ja hienostuneempaan elämään. Kulutettuaan muutamia vuosia verisissä taisteluissa Saksan uppiniskaisia herttuoita vastaan sekä tunkeuduttuaan sodassa Ranskaa vastaan aina Pariisiin saakka läksi Otto siis kiireesti Italiaan, jonne häntä sekä taipumus että kunnianhimo kutsuivat.

Uudistaen siellä Apulian ja Kalabrian vaatimukset, jotka maat muka olivat Teofanon morsiuslahja, joutui hän sotaan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan. Tähän aikaan tuli joukottain sarasenilaisia Sisiliasta Italian mannermaalle. Kreikkalainen keisari antautui likeiseen liittoon näiden kanssa. Otto joutui nyt taisteluun noita odottamattomia vihollisia vastaan sekä kärsi perinpohjaisen tappion eräässä taistelussa Kalabriassa. Töin tuskin päästyään pakenemaan taistelusta harhaili hän yksikseen meren rannalla, ollen joka hetki vangiksi joutumisen vaarassa. Viimein hän huomasi laivan, vaan kohta tunsi sen kreikkalaiseksi ja siis viholliseksi. Toivoen pysyvänsä tuntemattomana ratsasti hän ulos mereen laivaa kohti ja pyysi päästä siihen. Eräs laivamies tunsi hänet, mutta oli siksi jalomielinen, ett'ei ilmaissut häntä. Otto taivutti kreikkalaiset purjehtimaan erääsen rantakaupunkiin, sanoen siellä antavansa heille keisarin aarteet. Muutamat hänen miehensä saivat sanan hänen tulostaan ja läksivät rannalle ottamaan häntä vastaan. Laivan lähetessä rantaa hyppäsi Otto rohkeasti mereen ja ui siihen paikkaan, jossa hänen miehensä odottivat. Hän palasi Roomaan ja ankarasti kukisti erään kapinan yrityksen. Mietiskellessään uusia sotia kreikkalaisia vastaan kuoli hän 983.

Vainajan poika Otto III oli silloin vasta kolmen vuoden ijässä. Äidiltään Teofanolta ja isänsä äidiltä Adelheidilta, jotka hänen alaikäisyytensä aikana hoitivat hallitusta, sai hän loistavan kasvatuksen. Hovilaiset sanoivat häntä "ihmelapseksi" hänen aikaisin kehittyneiden sielunlahjojensa ja tavattomain tietojensa tähden. Ollen pehmeäluontoinen ja haaveksivainen ei hän sopinut raakaan sotilaselämään, mutta rakasti opinnoita ja eli koko sielullaan muinaisajan suurissa muistossa.

Gerbert, ihmelapsen opettaja, jonka Otto II kutsui hoviinsa, seisoi kuin tiedon jättiläinen paljon korkeammalla pimeää aikakauttansa. Espanjassa oli hän tutustunut morilaisten tieteelliseen kirjallisuuteen ja suuri luonnonvoimain tajunta vaikutti, että taikauskoinen ympäristönsä katsoi häntä velhoksi. Suuretieteellisiin aineihin oli hän hyvin tutustunut ja hänen juuri sanotaan saattaneen arabialaiset numerot käytäntöön Europassa. Muinaisklassillinen aika muistoineen oli hänelle rakas ja muinaisista kirjailijoista olivat hänelle hyvin tutut kaikki, kuin siihen aikaan oli saatavissa.

Gerbert.

Heti hallitukseen päästyänsä läksi Otto Roomaan, jossa vanhan tasavallan ajatus vielä kummitteli muutamain levottomassa mielessä. Hän kruunautti siellä itsensä keisariksi, ja sen paavin kuoltua, joka hänet kruunasi, korotti hän heti opettajansa ja ystävänsä Gerhertin hänen seuraajakseen. Uusi paavi otti nimekseen Sylvester II ja teki keisarin kanssa suunnitelmia suuriin uudistuksiin: hallitusistuin oli muutettava Roomaan ja caesarein valtaistuin siellä uudistettava kaikessa muinaisessa loistossaan. Mutta ennen kuin ne aikeet ehdittiin panna toimeen, korjasi kuolema ensin oppineen paavin ja kohta sen jälkeen (1002) myöskin nuoren, syvällisesti sivistyneen keisarin.

Henrik II, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen Pyhä. Munkkilaitosta hän niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä. Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa. Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.

Läänityslaitos ja sen leviäminen.

Keskiaikana kehittyi omituinen yhteiskunnallinen muoto, jota on sanottu läänityslaitokseksi eli vieraskielisellä nimellä feodaali-järjestelmäksi.

Sen ensi aiheena olivat vanhain germanialaisten omituiset tavat ja se kehittyi edelleen kansainvaellusten aikana varsinkin frankilaisilla. Kun germanialainen päällikkö tuli valloitetun maan kuninkaaksi, omisti hän suuren joukon kruunun tiluksia itselleen. Hänen seuralaisensa anastelivat myöskin tiluksia, joita sitte sanottiin allodiumeiksi ja joihin he saivat täyden omistusoikeuden, kun sitoutuivat tekemään sotapalvelusta. Mutta kiinnittääkseen itseensä eteviä miehiä ja palkitakseen palvelijoitansa antoi kuningas osan tiluksistaan lääniksi (feudum) eikä lahjaksi: sellaisen läänin saajaa sanottiin vasalliksi, joka nimitys johtuu kelttiläisestä gwas- (palvelija-) sanasta, ja hänet velvoitettiin erityiseen uskollisuuteen ja personalliseen palvelukseen antajaa kohtaan, jota sanottiin lääniherraksi. Nämä kuninkaan vasallit tulivat kukin paikkakunnassaan hyvin mahtaviksi sekä osaksi hankkivat itselleen vasalleja samalla tavalla kuin kuningaskin, osaksi pakottivat vapaat tilalliset, allodiumein isännät, alammaisuuteen taikka ottivat vastaan heidän vapaatahtoisen antautumisensa käskynalaisuuteen. Roomalaisessakin väestössä oli vielä jäljellä useampia itsenäisiä maatilallisia. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat puolivapaita lampuotia eli vuokramiehiä, jotka olivat kiinnitetyt maahan n.s. maaorjiksi. Sisäisen hajallisuuden, alinomaisten sotien ja heikon hallituksen aikana joutui pikkutilallisten vapaus ja omaisuus suureen vaaraan. Kuninkaan olisi pitänyt vahvistaa lakia ja säilyttää rauhaa, mutta hän ei likimainkaan jaksanut täyttää sitä velvollisuuttansa. Niinpä tuli tavaksi, että heikommat antautuivat jonkun mahtavan miehen turviin ja joutuivat personalliseen alammaisuuteen hänelle. Näin kehittyi vähitellen monijaksoinen alammaisuussuhde, joka ulottui ylimmästä lääniherrasta, kuninkaasta, vähäisimpään alavasalliin saakka.

Kun Ludvig Hurskaan kuoltua herttuanarvo uudistettiin Saksassa, tulivat herttuat kruunun etevimmiksi lääninsaajiksi eli vasalleiksi ja heidän onnistui vähitellen tehdä arvonsa perinnölliseksi. Toisessa asteessa olivat kreivit, jotka Kaarle Suuri oikeastaan asetti kruunun virkamiehiksi, mutta jotka seuraavina levottomuuden aikoina anastivat itsenäisen vallan kukin paikkakunnallaan. Vähitellen alkoi heidänkin arvonsa tulla perinnölliseksi, aikaisimmin Ranskassa, sitte myöskin Saksassa. Viimein tinkivät mahtavat vasallit itselleen ylt'yleensä samat edut. Siten tuli perinnöllisyyden perusaate vähitellen voimaan koko läänityslaitoksessa. Kuningas peri valtaistuimensa, (vaikka tosin se vasta myöhään tunnustettiin sitovaksi ohjeeksi), vasalli peri linnansa ja maaorja orjuutensa. Tilus siten yhdistettiin likeisesti suvun kanssa: kuningasta ja valtakuntaa katsottiin yhteen kuuluviksi ja ylimyssuvut alkoivat käyttää perintötilusten nimeä sukunimenä.

Vasallin personallinen uskollisuus lääniherraa kohtaan sisälsi hänen etevimmät velvollisuutensa; siihen perustui koko läänityslaitos. Sellaiseen uskollisuuteen piti vasalliksi rupeavan sitoutua tunnustuksella, joka useimmiten tapahtui siten, että vasalli ojensi kätensä lääniherralle ja teki uskollisuuslupauksen. Läänivelvollisuuksiin sitoutuneen vasallin piti varustettuna saapuman, milloin herransa kutsui sotaan, ja lähtemän hänen kanssansa sotaretkille määrätyksi ajaksi ja niin monen miehen kanssa, kuin oli sovittu. Omaisuudellansa piti hänen auttaa lääniherraansa sattuvissa tarpeissa. Lääniherran tuomioistuimessa, joka ratkasi oman piirinsä oikeusriidat, tuli hänen myöskin olla lautamiehenä. Lääniherran kutsumuksesta täytyi vasallien saapua kokouksiin ja neuvotteluihin. Nämä olivat huomattavimmat uskollisuusvelvollisuudet; jos niitä ei täytetty, julistettiin läänisopimus rikotuksi ja vasalli karkoitettiin väkivallallakin läänistään. Pienemmissä lääneissä olivat tietysti uskollisuusvelvollisuudetkin pienemmät; jotenkin tavallista oli näet antaa lääniksi myöskin yksityisiä toimia, markkinaoikeuksia, metsästysmaita, jopa lähteitäkin ja mehiläisparvia.

Ranskassa tulivat suuret kruununvasallit viimeisten karolingien hallitusaikana hyvin itsevaltaisiksi. Omalla alueellaan he anastivat kaiken vallan, alkoivat lyödä omaa rahaa, käydä keskenään sotaa sekä tuomita alammaisiansa ja vaatia, että heitä itseään piti ainoastaan vertaistensa saaman tuomita. Kohta he myöskin anastivat vapauden veronmaksusta eivätkä katsoneet olevansa korkeimman esivallan valvonnan alaisina. Kuninkaalla oli viimein ainoastaan Laon-kaupunki ja sen lähin ympäristö hallussaan, hän vaipui mitättömäksi nimihallitsijaksi, ja vasallit vallattomuudellaan ja keskinäisillä sodillaan saattoivat kaikki epäjärjestykseen. Parempi järjestys alkoi vaikka hyvin hitaasti kehittyä, kun Karolingi-suku sammui ja Kapet-suku nousi (987) valtaistuimelle. Neljän ensimmäisen Kapet-kuninkaan (987-1108) onnistui omalla viisaudellaan ja kirkon avulla jotenkin vahvistaa kuninkaan ylintä lääniherran-valtaa.

Saksassa olivat Karolingi-suvun sammuttua herttuat osoittaneet suurta itsenäisyyttä, mutta voimakkaat saksilaiset keisarit kuitenkin hyvällä menestyksellä pitivät yllä valtakunnan ylipäämiehyyttä. Saksilaisen suvun sammuttua Henrik II:sen kuollessa korotettiin ruhtinasten vaalilla keisariksi arvokas Konrad II, joka tuli uuden frankilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen läänityslakinsa, joita seurattiin sekä Italiassa että Saksassa, kehittivät edelleen feodaalijärjestelmää. Niiden mukaan oli joka lääni, niin hyvin suurempi kuin pienempikin, kulkeva perintönä isältä pojalle, ja joka vasallilla, niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin, piti oleman oikeus vedota lääniherransa tuomiosta keisariin. Rajoittaakseen riitoja oli Ranskassa koetettu panna toimeen "Jumalan rauhaa", jonka mukaan kaikkein kahakoiden piti lakkaaman joka viikko keskiviikko-illasta maanantai-aamuun saakka ja sitä paitsi suurten juhlain ajaksi. Konrad koetti saattaa tätä rauhaa voimaan myöskin Saksassa. Hänen voimakkaan seuraajansa Henrik III:nen aikana (1039-56) kohosi keisarillinen lääniherruus vallan ja mahtavuuden kukkulalle. Hän piti voimakkaasti yllä Jumalan rauhaa ja koetti avonaisten läänien peruuttamisella vahvistaa keisarinvaltaa, vaikka hänen kuitenkin täytyi kohta antaa ne läänit jälleen pois. Mutta hänen hemmoitellun ja ajattelemattoman poikansa Henrik IV:nen aikana häiriytyi taas hyvä järjestys, joka oli kehittynyt monen etevän keisarin toimesta.

Englannissa pysyi kauan voimassa germanialainen itsehallinto, niin että sitä noudatettiin vielä Knut Suurenkin aikana. Kun Knutin kuoltua vanha kuningassuku kohta jälleen korotettiin valtaan ja eräs sen jäsen Edvard Tunnustaja nousi valtaistuimelle, ei yleensä tapahtunut mitään muutosta. Mutta täälläkin oli mahtavia herroja (lordeja), joilta heikompain täytyi saada turvaa. Varsinainen läänityslaitos pantiin kuitenkin voimaan vasta sitte, kuin normandialainen herttua Vilhelm Valloittaja pääsi (1066) maan herraksi. Lääniaateli oli täällä kuitenkin paljon riippuvaisempi kuninkaasta kuin mannermaalla ja maaorjuus oli paljon lievempi.

Ritarilinna.

Siten tuli vähitellen läänityslaitos voimaan koko Keski-Europassa. Kuninkaat kestivät kaikkialla kovia taisteluita järjestyksen ylläpitämiseksi ja kuuliaisuuden hankkimiseksi. Vuorten huipuilla seisoivat itsenäisten lääniherrain linnat ja niiden juurella alustalaisten majat yhdessä paikassa, kirkko keskellä. Suuret ylimyssuvut, joiden jäsenet sodassa palvelivat ratsain, alkoivat kehittyä eri luokaksi, ritaristoksi. Kaupunkeja näiden ritarien herruus rasitti kovin ja maaorjuuteen sidottu maalaiskansa köyhtyi sodista, kiskomisista ja orjantyöstä.

Vilhelm Valloittaja.

Vilhelm oli Normandian herttuan Robert II:sen äpäräpoika ja pääsi hänen seuraajakseen. Hänellä oli kookas hallitsijanvartalo, karkea käytös ja synkännäköinen muoto. Ollen luonteeltaan kova kuin rauta huoli hän vähän ihmisten rakkaudesta tai vihasta ja hänen kukistumattoman tahdonvoimansa tieltä täytyi kaikkein esteiden poistua. Säälin tunteita hän ei ollenkaan tajunut, vihassaan oli hän hirmuinen. Umpimielisyydessään hän kammoksui seuraelämää ja viihtyi paraiten metsäin syvyydessä, jossa hän mielellään vaeltelikin pitkillä metsästysretkillä. Hän valmisteli suuria aikeita viisaasti kuin täysin oppinut valtiomies ja pani ne toimeen musertavalla voimalla eikä koskaan tyytynyt puoleen voittoon. Toimiskeleva mies hän oli ja hyvin sopiva suuren valtakunnan perustajaksi.

Jo 1051 oli hän käydessään sukulaisensa kuningas Edvard Tunnustajan luona saanut häneltä lupaan Englannin perimysoikeuden. Kun Englannin mahtavin mies Harald Godvininpoika jonkun ajan kuluttua joutui Ranskan rannalla haaksirikkoon ja Vilhelmin vangiksi, täytyi hänen vapaaksi päästäkseen vannoa auttavansa Vilhelmin toimia luvatun kruunun saannissa.

Alussa vuotta 1066 kuoli kuningas Edvard, mutta Harald Godvininpoika silloin julistutti itsensä kuninkaaksi. Kun Vilhelm muistutti hänelle lupaustansa, vastasi hän, ett'ei pakkovalalla ole sitovaa voimaa ja että hän, laillisesti valittu kuningas, aikoi kaikin voimin puolustaa valtaistuintansa.

Vilhelm nyt rakennutti vahvan laivaston ja varusti suuren sotajoukon. Hän sai myöskin puolellensa paavin, joka sitte julisti Haraldin pannaan ja nimitti Vilhelmin sen tuomion toimeenpanijaksi. Vilhelm tietysti otti mielellään vastaan sen tehtävän.

Samaan aikaan Norjan kuningas Harald Hårdråde saapui sotaretkelle Englantiin, jossa hänellä oli puolellaan Harald Godvininpojan oma veli. Verinen taistelu oli lähellä Yorkia; norjalaiset urhollisesti taistellen joutuivat tappiolle ja heidän kuninkaansa kaatui.

Jo parin päivän päästä laski Normandian laivasto Englannin etelärannalle. 60,000-miehinen sotajoukko kokoutui Vilhelmin lippujen ympärille. Harald riensi sinne sotaväkineen, joka miesluvultaan oli paljon heikompi, ja tuhoavainen taistelu alkoi lähellä Hastingsia (14 p. lokak.). Normandialaisessa sotajoukossa oli ratsuväki vahvin, englantilaisessa jalkaväki. Molemmat ryntäsivät suurella voimalla yhteen ja miehiä kaatui paljo kummaltakin puolelta. Keskellä kiihkeintä taistelua levisi normandialaisten kesken huhu, että heidän herttuansa oli kaatunut. "Kyllä minä elän", huusi Vilhelm kauas kaikuvasti ja otti kypärän päästään, "ja minä Jumalan avulla valloitan Englannin." Teeskennellyllä paolla saattoi hän englantilaisten rintaman epäjärjestykseen ja kannusti sitte ratsunsa suoraan englantilaisten päälippua kohti. Siinä syttyi verinen ottelu. Normandialaisen ratsuväen ankarat rynnäköt viimein hajoittivat englantilaisten puolustuslinjan. Keihään tapaamana, joka sattui silmään, kaatui kuningas Harald ja samoin hänen etevimmät ylimyksensä kaatuivat; sotajoukon jäännökset hajosivat pakoon. Siihen paikkaan, johon Harald kaatui, pystytti Vilhelm telttansa keskelle taistelukenttää, joka oli täynnä ruumiita.

Kun Lontoo kohta sen jälkeen avasi porttinsa, kruunautti Vilhelm seuraavana joulupäivänä itsensä Englannin kuninkaaksi. Englannin ylimysten toimeen panemat kapinat kukistettiin julman ankarasti ja joka voiton jälkeen alkoi kuningas hallita yhä kovemmin. Ankara läänityslaitos pantiin toimeen. Englanti jaettiin 700 paronikuntaan ja 60,000 ritarinlääniin, jotka suurimmaksi osaksi annettiin normandialaisille. Uskollisuusvala otettiin sekä vasalleilta että myöskin heidän alavasalleiltaan. Tuomioistuimissa ruvettiin käyttämään Ranskan kieltä. Suuret maa-alat hävitettiin ja muutettiin metsästysmaiksi; kauan pysyivät muistossa kovat rangaistukset, jotka kohtasivat jokaista, ken uskalsi kaataa yhdenkään otuksen kuninkaan metsistä. Kiukustuneen väestön kurissa pitämiseksi rakennettiin joukko lujia linnoja, muiden muassa myöskin Lontoon Tower-linna. Anglosaksilainen yhteiskuntalaitos jätettiin kuitenkin suureksi osaksi entiselleen ja siihen kuuluvia lakitapoja, joita sanottiin "Edvard Tunnustajan laeiksi", Englannin kansa rakkaudella säilytti.

Viimeisinä vuosinaan joutui Vilhelm sotaan Ranskan kuninkaan Filip I:sen kanssa ja hyökkäsi hänen maahansa. Siellä kuninkaan kerran ratsastaessa poltetun kaupungin suitsuavilla raunioilla kompastui ratsu ja heitti kuninkaan maahan, jonka putoamisen seurauksista hän kuoli (1087).

Gregorius VII.

Tapojen raaistuminen, joka viimeisten karolingien aikana ja lähinnä heidän jälkeensä levisi maalliseen yhteiskuntaan, ulottui myöskin kirkon alalle, jossa raakuus, tietämättömyys ja taikuus pääsivät vallalle. Kun sitte maallinen yhteiskunta jonkun verran uudistui läänityslaitoksen kehittymisestä, tuli kirkko siten vain yhä maallisemmaksi ja syvemmälle sorretuksi. Maallisemmaksi se tuli siten, että hippa- ja apottikuntia kohta ruvettiin katsomaan lääneiksi ja piispat tavallisesti itse olivat hallitsijain vasalleja sekä itse puolestaan toisten maallikkovasallien lääniherroja. He sotkeutuivat myöskin moninaisiin riitoihin ja sotiin, joihin saivat aihetta sukulaisuussuhteistansa. Sorretuksi tuli kirkko siten, että maallinen valta käytti väärin kirkollisten läänien antamisoikeuttansa. Sitä pahaa tapaa sanottiin simoniaksi, kun näet verrattiin siten asetettuja piispoja velho Simoniin (Ap T. 8: 19). Sitä koetettiin lakkauttaa Henrik III:nen aikana mutta yhä se kuitenkin levisi suurempaan valtaan.

Paavikunta ei suinkaan ollut herätyksenä eikä esikuvana vaan päin vastoin oli jo kauan ollut ruttopaisumana, joka selvästi näytti kirkon siveellisen turmeluksen. Tunnottomat ja törkeissä paheissa elävät paavit antoivat toinen toisensa jälkeen inhottavaa esimerkkiä kristikunnalle. Parempi järjestys alkoi Henrit III:nen voimakkaista toimista. Monta kertaa peräkkäin asetti hän paavin ja joka kerran kelvollisen miehen. Näin maallinen valta pani alulle kirkon uudistuksen.

Paraimpia paaveja oli Leo IX. Hän matkusti itse uutterasti pitämässä pappiskokouksia ja hävittämässä juurtuneita väärinkäytöksiä, varsinkin simoniaa. Kohta paaviksi nimityksensä jälkeen tapasi hän Clugnyn luostarissa Burgundissa munkki Hildebrandin, jonka voimakas olemus ja rohkeat ajatukset mahtavasti vaikuttivat häneen; Leo huomasi hänet juuri sellaiseksi tulevaisuusmieheksi, kuin kirkko tarvitsi.

Luostari, ilmasta katsottuna. (Vanhan piirustuksen mukaan.)

Hildebrand oli saanut kasvatuksensa eräässä Rooman luostarissa. Toimittuaan muutamia vuosia kirkon palveluksessa oli hän siirtynyt yksinäisyyteen Clugnyn luostariin. Ankara kuri ia haaveksiva henki, jotka siellä vallitsivat, vaikuttivat mahtavasti hänen luonteensa kehitykseen. Luostarikammiostansa oli hän liikutetulla mielellä katsellut maallisen yhteiskunnan raakuutta, laittomuutta ja verisiä taisteluja ja tullut vakuutetuksi, että oikeutta kunnioitettaisiin ja rauhaa rakennettaisiin maan päällä, jos kirkko tulisi hallitsevaksi eikä olisi hallittavana. Niistä ajatuksista innostuneena puhui hän pontevia sanoja Leo IX:lle ja moitti häntä, että oli ottanut hengellisen virkansa vastaan maallisen miehen kädestä. Hildebrandin puhe vaikutti niin syvällisesti, että Leo riisui pois arvonsa merkit, joita jo oli ruvennut käyttämään, eikä ennen katsonut itseään paaviksi, kuin kansa ja papisto vanhan tavan mukaan hänet Roomassa siksi valitsivat. Hän otti myöskin mukaansa Hildebrandin, joka sitte hänen ja kahden hänen seuraajansa aikana tuli paavillisen hallituksen johtajaksi ja jota sentähden usein sanottiin "meidän herramme paavin herraksi".

Heti Henrik III:nen kuoltua ryhdyttiin tärkeään toimeen paavin istuimen riippumattomaksi tekemistä varten siten, että paavin vaali jätettiin vast'edes kardinaalein tehtäväksi, joita silloin olivat Rooman lähimmän ympäristön piispat ja itse kaupungin korkein papisto. Yhä selvemmin näkyi myöskin pyrintö saattaa maallisia valtakuntia paavin istuimesta riippuviksi; niin Leo IX:nen aikana Robert Guiskard otti Ala-Italian lääniksi pyhältä isältä, samoin hyväksyttiin myöskin Vilhelm Valloittajan aikomus anastaa Englanti.

Vuonna 1073 valittiin Hildebrand itse paaviksi, jona hän käytti nimeä Gregorius VII. Muodoltaan ja ulkonaiselta ryhdiltään oli hän mitättömän näköinen, mutta hänessä asui rohkea ja mahtava henki. Kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta lausui hän käsityksensä näillä sanoilla: "Kirkko on sielu, maallinen valtio ruumis, ja niinkuin sielun toiminta ylläpidetään ruumiin ylläpitämisellä, niin on myöskin maallisen valtion päämies, keisari, velvollinen suojelemaan kirkkoa ynnä sen omaisuutta, maita ja tiluksia. Mutta kirkon päämiehen, paavin, valta johtuu välittömästi Jumalalta ja sitä voidaan verrata aurinkoon; keisarilla ja kaikilla maallisilla hallitsijoilla on ainoastaan paavin lahjoittama valta, niinkuin kunkin lainaa valonsa auringosta."

Rohkeissa ja syvälle koskevissa kirkkolaeissa panikin Gregorius aatteensa voimaan. Celibaatti-lailla velvoitti hän papit elämään naimattomina; siten he irtautuivat monesta maallisen elämän velvollisuudesta ja saattoivat, kun heillä ei ollut huolenpitoa perheestä, käyttää koko vaikutusvoimansa kirkon hyväksi. Tätä lakia ei kuitenkaan voitu panna toimeen ilman kiivasta vastustusta, kun näet jo ennestään naineita pappeja pakotettiin pannan uhalla heti luopumaan vaimoistansa. Toisessa laissa kielsi Gregorius jyrkimmästi kaiken simonian, määräten ankaraa kirkollista rangaistusta jokaiselle, ken möi tai osti hengellisiä virkoja. Kolmannessa laissa määrättiin, miten investituura eli hengellisten virkamiesten asettaminen oli tapahtuva. Tähän asti oli maallinen lääniherra tavallisesti asettanut piispat, antaen virkaan astujalle sormuksen ja sauvan, joista sormuksen piti merkitsemän piispan kihlausta kirkon kanssa ja sauvan hänen paimentointansa. Nyt Gregorius viran menettämisen uhalla kielsi hengellisiä ottamasta investituuraa vastaan kenenkään maallikon kädestä. Tämä laki tietysti kiihotti maallisen vallan taisteluun.

Saksan keisarinistuimella istui silloin Henrik IV, jonka ajattelemattomuus ja kopeus ennustivat turmiota. Kun hän ankarasti ja mielivaltaisesti kohteli saksilaisia, tekivät he viimein kapinan ja piirittivät Harzburg-linnan, jossa hän oleskeli. Töin tuskin onnistui hänen pimeänä yönä paeta rotkojen kautta polkuteitä myöten Hessiin. Siellä hän sai kannatusta monelta vasalliltaan, jotka ennen olivat hänelle vastahakoiset. Hän marssi heidän kanssansa kapinoitsijain maahan sekä voitti perin pohjin saksilaiset ja tyringiläiset. Maa hävitettiin kokonaan ja asujamilta riistettiin kaikki oikeudet. Hädässään kääntyivät saksilaiset paavin puoleen.

Gregorius oli aluksi kehoittanut Henrikkiä päästämään vapaaksi saksilaiset piispat, joita hän oli vanginnut, sekä antamaan takaisin heidän kirkkonsa ja tiluksensa. Investituura kuitenkin oli tärkein riidanaihe. Viimein lähetti paavi Henrikille käskykirjeensä hengellisten asettamisesta, ilmoittaen tahtonsa ja uhaten pannalla jokaista, ken ei sitä totellut. Kun Henrik ei tuosta ollut millänsäkään, kutsui paavi häntä Roomaan puolustamaan itseänsä. Mutta Henrik piti kirkolliskokouksen Wormsissa ja siellä Gregorius, syytettynä keksityistä rikoksista, tuomittiin menettämään virkansa. Se tuomio ynnä häväistyskirje lähetettiin Gregoriukselle, joka juuri silloin piti kirkolliskokousta Roomassa.

Paavi ryhtyi nyt rohkeaan ja paljon vaikuttavaan toimeen. Hän julisti (1076) Pietarin seuraajana pannaan keisarin, joka siten suljettiin kristikunnan yhteydestä ja julistettiin kelvottomaksi hallitsemaan vasallejansa. Kaikkiin tämä pannaan julistus vaikutti syvästi. Saksilaiset nousivat uudestaan kapinaan ja saivat kannatusta monelta taholta. Ruhtinaat ilmoittivat valitsevansa valtakunnalle toisen päämiehen, ell'ei Henrik ollut vuoden kuluessa pannasta päästettynä.

Henrik päätti silloin itse lähteä Italiaan ja siellä nöyrtyä paavin edessä. Hänen vihollisruhtinaansa sulkivat Italian puoliset Alppein solat, niin että hänen täytyi puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain kanssa tehdä pitkä kierros Burgundin kautta Mont Cenisin yli Italiaan. Niissä jylhissä, tiettömissä vuoristoissa oli matka sangen vaivaloinen. Oli keskitalvi ja kova pakkanen; kylmä tuuli kulutti nahan pois kasvoista. Kalliot olivat suunnattoman lumenpaljouden peitossa, joka usein oli kylmänyt yhtä kovaksi kuin jää, niin että oppaat ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsivät vuoriston harjalle. Vielä vaarallisempi oli laskeutuminen. Miehet kulkivat ryömimällä lakkaamattomassa kuiluihin putoamisen vaarassa; kuningatarta ja hänen palvelijoitansa laskettiin nahkoihin käärittyinä alas nuorilla; hevosia hinattiin jalat sidottuina yhteen, mutta enimmät niistä kuolivat. Viimein päästiin kuitenkin alas tasangolle.

Henrikin tulon sanoma levisi nopeasti. Lombardian ylimykset ja piispat, ollen Gregoriuksen vihollisia, tarjosivat keisarille apuansa; mutta hän vastasi arkamaisesti, että nyt ei ollut puhetta taistelusta, vaan katumuksen ja parannuksen teosta. Paavi oli juuri aikonut lähteä Augsburgiin kokoutuville valtiopäiville, vaan pakeni nyt lujaan Kanossa-linnaan, joka oli hänen uskollisen ystävänsä, Toskanan rajakreivittären Matildan hallussa, ja jäi sinne odottamaan keisarin tuloa.

Henrik saapuikin, mutta katumuspuvussa ja mieleltäänkin katuvaisena. Matildan välityksellä, jota oli pyytänyt, pääsi hän ulompaan linnanpihaan ja sai katumuspuvussa seisoa siellä kolme päivää paljain jaloin lumessa, nauttimatta mitään ravintoa. "Hän seisoi", kirjoitti Gregorius itse eräässä kirjeessään, "kolme kokonaista päivää linnanportin ulkopuolella eikä lakannut ennen rukoilemasta apostolista armahdusta, apua ja lohdutusta, kuin liikutti kaikkia läsnäolijoita sellaiseen sääliin, että he kyynelsilmin rukoilivat hänen puolestansa ja lausuivat kummastelevansa sydämmemme tavatonta kovuutta. Muutamat myöskin huusivat, että meidän käytöksemme osoitti pikemmin tyrannin julmuutta kuin apostolista ankaruutta."

Neljäntenä päivänä pääsi nöyryytetty katumuksen tekijä paavin puheille. Hänet silloin päästettiin pannasta, kuitenkin niillä ehdoilla, että hänen täytyi palata Saksaan ja olla ryhtymättä valtansa käyttämiseen, kunnes valtiopäivillä ratkaistiin, saiko hän enää pysyä hallituksessa vai eikö. Hän läksi näöltään kyllä nöyränä, mutta mieli täynnä kiukkua ja kostonhimoa.

Henrik kokosi kohta ympärilleen entiset ystävänsä ja puoluelaisensa eikä luvannut paaville suojelusta, jonka tähden Gregorius ei voinut tulla Augsburgin valtiopäiville. Ruhtinaat silloin valitsivat Rudolf Shwabilaisen kuninkaaksi, mutta hän kaatui taistelussa ja Henrik antoi hänen herttuakuntansa ystävälleen ja uskolliselle vasallilleen Fredrikille, Hohenstaufi-suvun kantaisälle. Joukko Saksan piispoja julisti Mainzin kokouksessa paavin erotetuksi virastaan. Gregorius uudisti pannan julistuksen. Fredrik Hohenstaufi jäi nyt taistelemaan kapinoitsevia saksilaisia vastaan, vaan Henrik itse läksi Italiaan ja piiritti siellä Roomaa toista vuotta; paavi sulkeutui San Angelo-linnaan. Viimein paavin vasalli Robert Guiskard läksi normannilaisjoukon kanssa lääniherrallensa avuksi. Henrikin täytyi peräytyä ja Gregorius vietiin turvaan Salernoon, jossa hän kuoli seuraavana vuonna (1085). Hänen viimeiset sanansa, "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä; sentähden kuolen maanpaossa", osoittavat, miten lujasti hän uskoi asiansa oikeuteen. Tosin hän siinä erehtyi, että uskoi voivansa maallisella vallalla pitää yllä totuuden hengellistä valtakuntaa; mutta koko hänen aikakautensa eli samassa erhetyksessä.