KESKIAJAN LOPPU.

Habsburg-suvun nouseminen valtaistuimelle.

Rudolf Habsburgilainen (1273-91).

"Suuri hallitsijattomuus" oli Saksanmaalle kurjuuden aika, jolloin ruhtinaat raatelivat valtakuntaa keskinäisillä sodilla, ritarit tottuivat rosvoelämään ja lait kadottivat kaiken voimansa. Paavin kehoituksesta kokoutuivat viimein ruhtinaat Frankfurtiin uudella vaalilla uudistamaan keisariutta. Mainzin arkkipiispan onnistui silloin toimittaa enimmät äänet Habsburgin kreiville Rudolfille.

Tällä ruhtinaalla oli Sweitsissä suurenlaiset maa-alueet, jota paitsi hän oli ylistelty urhollisuudestaan ja hurskaudestaan. Habsburgin linnanherrana Sweitsissä vielä ollessaan kerrotaan Rudolfin kerran metsästysretkellään kohdanneen papin, joka kantoi kädessään pyhää sakramenttia. Puron varrella riisui pappi kenkänsä, kaalaakseen yli; mutta sen huomattuaan Rudolf heti laskeutui ratsunsa seljästä ja käski sananpalvelijan nousemaan satulaan. Pappi, vietyään sakramentin sairaalle ja palattuaan matkalta toi hevosen takaisin kreivi Rudolfille. "Jumala varjelkoon", sanoi Rudolf, "minua tai ketään minun palvelijaani tahallaan nousemasta ratsun selkään, joka on kantanut Vapahtajani ruumista." Pappi siten sai hevosen lahjaksi ja pääsi sittemmin Mainzin arkkipiispalle kappalaiseksi sekä puhui siellä hänelle kreivi Rudolfin kristillisestä hurskaudesta. Kun tämä arkkipiispa yleisen turvattomuuden aikana matkusti Roomaan saamaan paavilta virkansa arvomerkkejä, saattoi Rudolf häntä Alppein ylitse. Erotessaan lausui arkkipiispa: "Suokoon Jumala minun elää niin kauan, että saisin runsaasti palkita tämän palveluksen, jonka te, herra kreivi, olette tehneet minulle!" Sama arkkipiispa nyt sai aikaan Rudolfin valitsemisen keisariksi.

Kruunauksen jälkeen Aachenissa, jolloin ruhtinaat olivat kirkossa alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."

Kohta sen jälkeen luopui Rudolf enimmistä oikeuksista Italian maihin ja tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti karttoi hän kaikkea sekautumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne, sanoen: "Paljon minä näen niiden jälkiä, jotka ovat sinne menneet, mutta en yhtään sieltä tulleiden jälkiä."

Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin valtaa. Ylpeä Böömin kuningas Ottokar oli toivonut itse tulevansa keisariksi valituksi eikä nyt tunnustanut onnellisempaa kilpaveljeänsä. Kolme kertaa kehoitti Rudolf häntä tulemaan tekemään vasallin valaa ja antamaan pois niitä valtakunnan maita, jotka hän oli kohtuuttomasti anastanut; mutta Ottokar ei tullut. Lyhyessä ajassa hänet Rudolf kuitenkin pakotti sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärntti ja Krain ja hän otti vastaan Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä. Kunnianosoitus lääniherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Loistavan seurueen etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä loistavassa kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeain rivien ohitse polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan, yllänsä yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä, eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän: "En ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan tänään se nauraa häntä." Kohta tämän nöyryyttävän kohtauksen jälkeen uudisti Ottokar taistelun, mutta kärsi pahan tappion ja kaatui itse sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun perintömaiksi ja Itävallan monarkkian aluksi.

Voimakkaasti koetti Rudolf uudistaa maanrauhaa ja yleistä järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja rosvoilemiset matkusteli hän itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hävitti hän seitsemättäkymmentä rosvolinnaa ja hirtätti ritarit, jotka olivat ryöstelleet matkustajia; kerran hän Erfurtissa mestautti yht'aikaa yhdeksänkolmatta aatelista rosvoa.

Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolf yksinkertainen, luonteeltaan leikillinen ja lempeä. Eräänä päivänä, kun hän piti hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo, luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois. "Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä; vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli, hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä. Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmittelihe. Päivällistä syödessään hän sitte otti pullon viiniä ja vadin parasta ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenenkä hän oli kastellut, peljästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnäolevain herrojen kuullen kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättämään pois jotakuta liian mehevää haukkumasanaa, muistutti keisari sen hänelle kaikkien herrain suureksi huviksi.

Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuansa, koetti hän taivuttaa saksalaisia ruhtinaita valitsemaan hänen poikaansa Albrektia keisariksi. Mutta he, peljäten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä poistui hän Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja läksi silloin jo sairaana Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen loppunsa jo oli lähellä, virkkoi hän: "No hyvä, kiiruhdetaan sitte Speieriin!" Tuskin saavuttuansa tähän Saksan keisarien hautakaupunkiin kuoli hän 73 vuoden vanhana (1291). Vielä kauan jälkeen päin sanottiin sanansa pettäjästä: "Siinä miehessä ei ollut Rudolfin rehellisyyttä."

Sweitsin valaliiton perustus.

Sweitsissä asui korkeain vuorten ja suurten metsäin keskellä urhollinen, vapautta rakastava heimo, rehellisiä maamiehiä, jotka eivät olleet koskaan kantaneet maaorjuuden kahleita. Vierwaldstädter-järven ympärillä oli maakunnat Schwüz, Uri ja Unterwalden, ja niillä jo vanhastaan oli yhteinen suojelusvouti (Schirmvogt); sellaisena voutina oli myöskin Habsburgin kreivi Rudolf, ja keisariksi päästyään hän käytti vielä voimakkaammin sitä suojelusvaltaansa. Rudolfin kuoltua liittyivät näiden maiden asujamet yhteen, levittäen julkisen kirjoituksen, joka alkoi näin: "Kaikille tehdään tiettäväksi, että Schwüzin, Urin ja Unterwaldenin miehet ovat aikain tukaluuden tähden yksimielisesti uudistaneet muinaisen liittonsa ja vannoneet kykynsä mukaan sekä tavaralla että miesvoimalla omalla kustannuksellaan auttaa toinen toistansa jokaista vastaan, joka tekee vääryyttä yhdelle tai useammalle heistä." Rudolfin pojan Albrektin ei onnistunut kukistaa samoin vapaata valtakunnan kaupunkia Berniä; mutta Schwüz, Uri ja Unterwalden ottivat vastaan hänen nimittämänsä voudin.

Wilhelm Tellin ja valaliiton syntymisen tarina.

Vouti Gessler panetti Altdorfin luo Urissa tangon päähän arkkiherttuallisen hatun ja käski, että jokaisen ohi astujan piti sille vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan nuolellansa sen pois. Ja Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena, haavoittamatta poikaansa. Mutta koska Tellillä viellä oli toinen nuoli kätkössä, kysyi vouti: "Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?" Tell vastasi rehellisesti: "No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun." Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleihin ja läksi viemään häntä veneellä Vierwaldstädter-jarven yli linnaansa Küssnachtiin, sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä ja ehtiessään Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä. Venemiehet joutuivat neuvottomiksi ja luulivat, että ainoastaan Wilhelm Tell saattoi voimakkailla käsivarsillaan pelastaa heidät. Vouti päästätti hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin venettä vakavalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen, sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen ulos pauhaaviin laineihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja piilottui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui Küssnachtiin vievää solaketietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella läpi sydämmen.

Valanteko Rütlissä. Saksalaiset voudit osoittivat raakaa kopeutta, varsinkin ylhäissukuisia vapaatalollisia kohtaan, sanoen heitä talonpoikais-aateliksi. Niinpä kerrotaan Gesslerin kerran ratsastaneen Werner Stauffacherin uuden talon ohitse, joka oli kaunistettu maalatuilla mietelauseilla ja monilla muilla koristuksilla, ja sanoen: "Kuinka voidaankaan kärsiä, että talonpoikaisilla on noin kauniit asunnot?" Arnold Melchthalilta ottivat vouti Landenbergin palvelijat kaksi härkää auran edestä, sanoen: "Voivathan talonpojat itsekin vetää auraansa." Arnoldin poika kuritti silloin palvelijaa niin, että häneltä murtui poikki kaksi sormea, ja pakeni sitte vuoristoon ja kätkeytyi siellä maamiehen Walter Fürstin luo. Mutta vanhalta Arnoldilta vouti vihassaan puhkaisutti molemmat silmät.

Rütlin niityllä Vierwaldstädter-järven rannalla yhtyivät sitte monta kertaa Walter Fürst Urista, nuori Melchthal Schwüzistä ja Werner Stauffacher Unterwaldenista. Eräänä yönä marraskuussa 1307 saapuivat nämä kolme ynnä kymmenen valittua miestä kokoon. Kaikki he kättä antaen toinen toiselleen vannoivat "olla näissä asioissa tekemättä mitään omin päin ja luopumatta toinen toisestaan. Tässä ystävyydessä he tahtoivat elää ja kuolla, ja kunkin tuli kotilaaksossaan yhteisen neuvottelun jälkeen niin puolustaa viatonta, sorrettua kansaa ja sen ikivanhaa vapautta, että sweitsiläiset saisivat ainiaaksi turvaa tästä ystävyydestä. Habsburgin kreiveiltä he eivät tahtoneet ottaa rahtuakaan; voutien puoluelaisineen palvelijoineen ja sotamiehineen ei pitänyt menettämän pisaraakaan verta: mutta esi-isiltä perittyä vapautta he päättivät puolustaa ja jättää sen kokonaisena perinnöksi jälkeläisilleen." Näiden sopimusten jälkeen nostivat mainitut kolme miestä kätensä taivasta kohti ja vannoivat "sen Jumalan kautta, joka on sekä kuningasten että talonpoikain herra," toimia, niinkuin olivat luvanneet.

Uudenvuoden päivä 1308 määrättiin valan toimeenpanemiseksi. Äkkiarvaamatta anastettiin voutien linnat, mutta ei missään vuodatettu verta, ei missään ryöstetty Habsburg-suvun omaisuutta. Alpeilta toisille levisi paimenkansan kapina, ja kohta oli koko maa vapaana.

Sempachin taistelu (1386).

Koska myöhemmin lisäksi tulleet kantonit Luzern, Zürich, Glarus, Zug ja Bern olivat yhtyneet aatelisherroja vastaan taistelevain shwabilaiskaupunkien liittoon, vaikka kolme metsäkanttonia periaatteensa mukaan pysyivät sekautumatta vieraihin asioihin, syttyi siitä sota. Itävallan herttua Leopold, jolla oli suuret alueet Sweitsissä, marssi rankasemaan sweitsiläisiä ja hävittämään heidän liittoansa. Pelottakseen heitä lähetettiin heidän kokoukseensa koko 20 lähettilästä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten herrain puolelta.

Valaliittolaiset, luvultaan 1,300 miestä, asettuivat metsäisille kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin ylpeästi esiin marssivassa sotaväessä oli 4,000 hyvin panssaroitua komeaa ritaria, jotka olivat niin varmat voitostaan, että olivat ottaneet nuorat mukaansa vankien sitomista varten. Eräs ylhäinen herra puheli korskeasti tuon kapinoitsevan talonpoikaisen roskaväen keittämisestä ja paistamisesta.

Herttua Leopold, kaunis, urhollinen ja monesta sankarityöstä jo kuuluisa mies, halusi innokkaasti ratkasevaa taistelua. Koska seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan maahan ja lähenemään yhteen, niin että he seisoivat ikään kuin läpi pääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina pitkissä riveissä. Muutamat pyysivät herttua Leopoldia pysymään etempänä taistelusta; mutta hän vastasi: "Jumala varjelkoon minua jättämästä teitä kuolemaan ja elämään yksinänne."

Ennen taistelun alkua laskeutuivat valaliittolaiset polvilleen ja rukoilivat Jumalalta voimaa nyt alkavaan ankaraan taisteluun. Tuosta ritarit pilkkasivat talonpoikain pelkoa, sillä he luulivat heidät polvillaan rukoilevan armoa. Mutta kohtapa he huomasivat erhetyksensä. Kiilan-muotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä mekoissaan rohkeasti alas kentälle vaskipukuisia ritareja vastaan, toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti, ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäihin. Jo levisi ritarijoukko puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.

Silloin, kuten kerrotaan, teki Arnold Winkelried ylevän päätöksen. Hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä: "Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli vaimostani ja lapsistani!" Sitte hän astui esiin, kokosi voimakkailla käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollista ahdistamaan. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat valaliittolaiset vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille, joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta. Moni kaatui talonpoikain nuijain ja miekkain iskuista, moni tukehtui ahdingossa oman panssarinsa painosta, moni myöskin väsymyksestä vaipui maahan. Kun Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!" huusi hän, kun jo voittajain tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva, sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin myödä henkensä niin kalliista kuin mahdollista; siten kaatui 656 ritaria, suurimmaksi osaksi kreivejä, sekä 2,000 miestä jalkaväkeä. Kaikkialla sanottiin, että Jumala oli sinä päivänä kostanut aatelisherrain kopeuden ja ylpeyden.

Tästä lähtein oli sweitsiläisten vapaus turvattu ja heidän urhollisuutensa ylistelty kaikissa maissa. Arnold Winkelried sai jalosta urhotyöstään kauneimman palkinnon, sillä hänen kuoltuaan kiitolliset maanmiehet kunnioittivat hänen muistoansa, ja se loistaa ihanana esikuvana jokaiselle kansalle, joka rakastaa isänmaatansa ja vapauttansa.

Satavuotinen sota.

Englannin kuningas Edvard III vaati itselleen Ranskan kruunua ja sentähden ahdisti sodalla Filip VI:tta Valoisilaista, joka oli noussut Ranskan valtaistuimelle. Tästä syystä alkanutta sotaa jatkettiin silloin tällöin vähän levähtäen toista sataa vuotta (1339-1453).

Ranskassa oli läänityslaitos vielä voimassa ja ritaristoa suuresti kannatettiin ja kunnioitettiin; mutta kaikki läänityslaitoksen epäjärjestykset näkyivät myöskin ja ritarillisuus oli jo alkanut turmeltua. Englannissa piti hallitus yhä enemmin tukenansa kaupunkeja, joiden edusmiehet kuninkaalle antoivat tuon tuostakin raha-apua. Edvard oli myöskin liitossa Flanderin kaupunkien kanssa ja sai niiltä arvokasta apua. Ranskan sotajoukossa oli ratsuväki päävoimana ja ritaristo erittäin lukuisasti edustettuna. Sitä vastoin Englannin sotajoukon päävoimana oli jalkaväki ja varsinkin olivat englantilaiset jousimiehet kuuluisat.

Musta prinssi.

Edvard otti kanssansa sotaan viisitoista-vuotisen poikansa joka myöskin oli nimeltään Edvard, ritarillisuudestaan, kainoudestaan ja monesta etevästä sielunominaisuudesta kuuluisa nuorukainen. Mustan, loistavan pronssivaruksensa tähden sanottiin häntä yleisesti "mustaksi prinssiksi".

Crecyn luona Picardiassa oli muistettava taistelu (1346). Edvardilla oli ainoastaan 30,000 miestä, vaan Ranskan kuningas toi hänelle vastaan sotavoiman, jossa sanotaan olleen 72,000. Mutta katsoen taistelun välttämättömäksi, valitsi Edvard levollisesti edullisen aseman sijoittuen pienelle kukkulalle ja jakoi väkensä kolmeen linjaan, joista prinssi Edvard johti yhtä, kreivi Arundel toista ja hän itse kolmatta.

Ranskalaiset olivat väsyksissä nopeasta marssista, mutta vaativat kuitenkin kiihkeästi taistelun alkamista. Kun genualaiset jousimiehet, joita seisoi heidän riveissänsä, anoivat vähäistä lepoa ennen rynnäkköön ryhtymistä, ratsasti ranskalainen päällikkö heidän luoksensa, syytti heitä pelkuriudesta ja käski alkamaan taistelua.

Sotamies ja jousimiehiä.

Juuri ennen taistelun alkua sattui ankara rankkasade. Genualaisten jousenjänteet siitä niin höltyivät, että heidän nuolensa vaikuttivat hyvin vähän taikkapa ei ollenkaan. Englantilaisilla jousimiehillä oli sen sijaan jouset olleet sateen aikana koteloissa. Kun taivas jälleen selkeni, ammuskelivat he nuoliansa niin tiheään ja hyvin tähdäten, että genualaiset kauhistuen piankin joutuivat epäjärjestykseen. Käyttääkseen hyväksensä tätä etua marssitti musta prinssi osastoansa eteenpäin; mutta suuri ranskalainen ratsuväki läksi liikkeelle piirittämään häntä. Kun kreivi Arundel silloin läksi Edvardille avuksi, kesti sitte kauan kiihkeätä taistelua. Nuori prinssi osoitti loistavinta urhollisuutta, vaan oli kuitenkin suuressa vaarassa, jonkatähden pikaa lähetettiin pyytämään kuninkaalta apua. Edvard oli koko ajan katsellut taistelua läheisestä tuulimyllystä ja kysyi kylmäkiskoisesti: "Onko poikani pudonnut ratsunsa seljästä, haavoittunut tai kaatunut?" Kun sanantuoja eitti, virkkoi kuningas: "Sano prinssille, että hän nyt ei saa mitään apua minulta. Hän ansaitkoon tänään kannuksensa; jos Jumala suo, saa hän myöskin tämän päivän kunnian." Tämä vastaus kiihotti prinssiä uusiin ponnistuksiin, hän kokosi hajautuneet joukkonsa ja pääsi viimein voitolle. Kun nyt kuninkaankin väki marssi taisteluun, saavutettiin niin täydellinen voitto, että ranskalaisten puolella kaatui 1,200 ritaria ja 30,000 sotamiestä. Englantilaisten pääsyä voitolle ehkä edisti tähän aikaan oudon ampuma-aseen käyttäminen; kerrotaan näet flanderilaisilla olleen kuusi kanuunaa, joiden kuulat ja jymähdykset kauhua levittäen muka vaikuttivat tehokkaasti.

Edvard piiritti sitte Calais-kaupungin, jonka täytyi sitkeän vastarinnan jälkeen viimein antautua. Vihoissaan kuningas käski kuutta kaupungin etevintä porvaria saapumaan nuora kaulassa englantilaisten leiriin tuomaan kaupungin avaimia ja antautumaan alttiiksi voittajan kostolle. Eräs porvari tarjoutui vapaaehtoisesti menemään kuolemaan ja viisi muuta seurasi hänen esimerkkiänsä. Kuningas oli alussa todellakin aikonut surmata heidät, mutta puolisonsa rukouksista taipui jättämään heidät henkiin. Kohta kaupungin valloituksen jälkeen tekivät molemmat kuninkaat aselevon.

Kuningas Filip kuoli kohta sen jälkeen (1350); mutta hänen seuraajansa Johan Hyvän aikana alkoi sota uudestaan vielä kiivaammin. Guiennestä, joka vanhastaan oli Englannin omana, hyökkäsi musta prinssi hävitellen Ranskan alueelle. Kuultuaan kuningas Johanin olevan tulossa suuren sotavoiman kanssa peräytyi hän vaikka myöhään; hänet tavattiin ja pysäytettiin lähelle Poitiersia, jossa suuri taistelu tapahtui (1356). Englantilaisia oli ainoastaan 10,000 miestä, ranskalaisia sitä vastoin 50,000. Tässä tukalassa tilassa tarjoutui prinssi Edvard antamaan valloituksensa takaisin ja tekemään aselevon 7 vuodeksi. Mutta kuningas Johan, ollen varma voitosta, vaati sen lisäksi prinssiä itseään ja sataa hänen jalointa ritariansa antautumaan vangiksi. Ennemmin kuin suostua niin häpeällisiin ehtoihin päätti nuori sankari nyt ryhtyä toivottomaan taisteluun. Viinimäkien välille ja kunnasten rinteille asetteli hän jousimiehensä niin, että he paraiten voivat käyttää aseitansa; heillä oli kolmekyynäräiset rautajouset niin vahvat, että niiden nuolet tunkeutuivat paksuimmankin ritarivaruksen läpi. Kun nyt ranskalaiset tiheissä joukoissa marssivat mäkiä kohti, lensi joka taholta vastaan nuolituisku eikä ainoakaan nuoli osunut hukkaan. Heti alussa joutuivat ranskalaiset epäjärjestykseen ja kääntyivät vähitellen hurjasti pakenemaan joka taholle. Kuolleiden ja haavoitettujen keskellä piti kuningas Johan puoltansa niin kauan kuin suinkin jaksoi. Vihollisten ympäröimänä nähtiin hänen heiluttelevan sotatapparaansa ja kauan hän torjui englantilaisten kehoituksia, että antautuisi vangiksi, kunnes hän viimein väsyneenä vaipui hevosen seljästä; silloin vasta hän antoi itsensä viedä vankina prinssi Edvardin eteen. Englantilaiset olivat saaneet loistavan voiton.

Vangittua Johan-kuningasta kohdeltiin englantilaisten leirissä suurella kunnioituksella. Atrian aikana, joka häntä varten laitettiin, seisoi prinssi Edvard kunnioittavasti hänen istuimensa takana. Kun Johan kehoitti häntä istuutumaan, vastasi hän kyllä tietävänsä, mitä kunnioitusta vasalli on velvollinen osoittamaan lääniherrallensa. Marssiessa Englannin pääkaupunkiin ratsasti vangittu kuningas komeasti koristetulla sotaorhilla, jota vastoin prinssi kaikessa yksinkertaisuudessa seurasi vähäpätöisen ratsun seljässä. Kun Johan sitte vietiin Westminister halliin kuningas Edvardin eteen, nousi tämä valtaistuimeltaan, syleili kuninkaallista vankiansa ja talutti hänet juhlalliselle atrialle.

Sitte tehtiin rauha, jossa Edvard luopui Ranskan kruunun vaatimuksistaan ja Johan sitoutui maksamaan suuren summan vapautensa lunnaiksi, luovuttamaan Calaisin ja Loire-joen etelänpuoliset maakunnat sekä vapauttamaan Edvardin ranskalaiset alueet läänivelvollisuudesta. Mutta kun Ranskan kuninkaan ei onnistunut saada kokoon lunnaiksi tarvittavaa summaa eivätkä valtakunnan säädyt hyväksyneet hänen tekemiänsä luovutuksia, palasi hän vapaaehtoisesti vankeuteen, jossa hän kohta sen jälkeen kuoli (1364).

Johanin seuraajan, viisaan ja uutteran ruhtinaan Kaarle V:nen noustua Ranskan valtaistuimelle alkoi siis sota uudestaan ja sitä käytiin enimmäkseen Etelä-Ranskassa. Ranskalaisia johti urhollinen ritari Bertrand du Guesclin, joka kauan voitollisesti vastusti mustaa prinssiä. Aikaa myöten siirtyi sota Espanjaan, jossa Edvard ja Bertrand auttoivat kumpikin puolellaan kahta veljestä, jotka taistelivat Kastilian kruunusta. Eräässä taistelussa Bertrand voitettiin ja piiritettiin. Hän antautui silloin mustalle prinssille, sanoen: "Hänelle minä antaudun, sillä hän on urhollisin vihollisistani." Vanki vietiin Bordeauxiin, englantilaisten päämajaan.

Eräänä päivänä lausui joku Edvardille; "Prinssi, teillä on vankilassanne ritari, jota ette uskalla päästää irti: se on Bertrand du Guesclin." Edvard silloin heti tuotti eteensä vangin. "Kuinka voitte, Bertrand?" kysyi hän. "Ikävätä on," vastasi tämä, "lakkaamatta kuuluu Bordeauxin rottain nakerrus, rakkaammat minulle olisivat kotimaani satakielet." "Hyvä," virkkoi Edvard, "vannokaa, että te ette taistele meitä vastaan ettekä Henrik Trastamaran puolesta, niin minä päästän teidät vapaaksi lunnaitta." "Mitäpä minulla sitte olisi hyötyä vapaudestani? Sittehän minä vasta olisinkin oikein vanki", vastasi Bertrand. "No niin," jatkoi prinssi, "mutta muuten ette ainakaan pääse lunnaitta." "Olkoonpa niinkin," vastasi Bertrand, "mutta muistakaa vain, että minä olen köyhä ritari, jolla ei ole muuta kuin mitä aseillani hankin." Prinssi antoi hänen itsensä määrätä lunnassumman. "Oh," sanoi Bertrand, "tottahan lienen sadan tuhannen kultarahan arvoinen." "Mistä aiotte saadakaan niin suuren summan?" kysyi prinssi kummastellen. "No, jos Ranskan kuningas sitä ei maksa," vastasi Bertrand, "niin maksaa sen ainakin prinssi Henrik, päästyänsä Kastilian valtaistuimelle." Bertrand pääsi vapaaksi ja hänen todellakin onnistui kohta tehdä espanjalainen liittolaisensa kuninkaaksi.

Musta prinssi, saamatta mitään apua Englannista, taisteli vielä jonkun aikaa Guiennessä, saamatta ratkasevaa voittoa: hän näki mahdottomaksi pitää omassa väessään yllä kuria ja palasi sairaana ja sotaan kyllästyneenä viimein Englantiin, jossa kohta kuolikin (1376). Seuraavana vuonna kuningas Edvard-vanhus seurasi poikaansa hautaan.

Orleansin neitsyt.

Ranska oli 1400-luvun alulla kuoleman vaarassa. Englantilaiset olivat uudestaan voitollisesti alkaneet sodan ja levisivät nyt yli koko Pohjois-Ranskan sekä katsoivat jo maata varmaksi voittosaaliikseen. Ranskassa raivosi sisällinen sota; muutamat etevimmät vasallit, niiden joukossa Burgundin mahtava herttua, yhtyivät julkisesti vihollisiin. Valtaistuimella istui kykenemätön, heikkomielinen Kaarle VI, huvitellen kortin lyönnillä valtakunnan hajotessa. Naituaan Kaarlen tyttären julistutti Englannin kuningas Henrik V itselleen Pariisissa säädyillä Ranskan kruunun, jonka hän oli kuitenkin saava vasta appensa kuoltua; mutta hän kuoli itse ennemmin (1422). Hänen hento poikansa Henrik VI peri Englannin valtaistuimen; taitavat sotapäälliköt ja valtiomiehet, varsinkin hänen setänsä Bedfordin herttua, pitivät yllä Englannin valtaa Ranskassa. Täll'aikaa oleskeli Kaarle VI:nen poika, Ranskan kruunun oikea perillinen, Loiren eteläpuolella, ja puoluelaisensa jo sanoivat häntä Kaarle VII:ksi. Hän oli hyväluontoinen ja ystävällinen, mutta samalla urhotöihin kykenemätön ja epäröivä ruhtinas. Kun nyt englantilaiset varustautuivat valloittamaan Orleansia, Etelä-Ranskan avainta, ja kaikki inhimillinen apu näytti loppuneen, muuttui asema äkisti eräästä tapauksesta, joka todistaa, mitä innokas usko ja harras isänmaanrakkaus saavat aikaan.

Johanna d'Arc oli alhainen talonpoikaistyttö, syntynyt Domrémyn kylässä Meuse-joen varrella köyhistä vanhemmista. Kaunis ja hurskas hän oli, ja jo aikaisin liikkuivat hänen ajatuksensa yliluonnollisessa maailmassa. Hän oli välistä innostuksen tilassa ja luuli silloin kuulevansa enkelien ja pyhäin taivaisia ääniä, jotka kehoittivat häntä pelastamaan Orleansia ja viemään kuningasta Reimsiin kruunattavaksi, sillä Jumalan tahto muka oli, että englantilaisten piti palaaman maahansa. Ensin hän ilmoitti ajatuksensa sedälleen, joka kertoi asian Vaucouleursin päällikölle. Tämä oli tyly ja kopea ritari ja neuvoi ensin setää antamaan tytölle muutamia kunnon korvapuusteja ja lähettämään hänet takaisin kotiin, mutta päätti jonkun ajan kuluttua kuitenkin lähettää hänestä kertomuksen kuningas Kaarlelle. Hän sai nyt käskyn viedä hänet hoviin.

Miehen puvussa ja kahden ritarin saattamana ratsasti Johanna 11 päivää seutuja, joissa viholliset retkeilivät, ja saapui onnellisesti hovileiriin, joka oli Chinonissa Loiren etelärannalla. Tutkiakseen häntä kätkeytyi kuningas, kuten vanha aikakirja kertoo, ritariensa joukkoon, mutta neitsyt ei erehtynyt; hän kääntyi kuninkaan puoleen, sanoen, että Jumala oli hänet lähettänyt hänelle avuksi lakkauttamaan Orleansin piiritystä ja viemään häntä Reimsiin kruunattavaksi. Poitiersissa munkit ja oppineet miehet häntä tutkivat kaikenlaisilla kysymyksillä, mutta hän antoi lyhyitä ja sattuvia vastauksia, jotka kummastuttivat kaikkia. Niinpä päätettiin, että hänen tuli 7,000 miehen avulla viedä ruokavaroja ankarasti ahdistettuun Orleansiin.

Johanna pyysi nimitetystä kappelista miekkaa, jonka terään oli piirretty viisi ristiä. Todellakin löytyi sieltä sellainen miekka, vaikka ihan ruosteessa. Se puhdistettiin ja teroitettiin sekä pistettynä kauniisen, liljoilla koristettuun tuppeen annettiin Johannalle, joka sitä siitä lähtein aina kantoi. Johanna teetti myöskin valkoisen, liljoilla ylt'yleensä kaunistetun sotalipun, johon oli kuvattu Vapahtaja ja viereen tehty kirjoitus Jesus Maria. Vallattomain sotamiesten kesken pani hän toimeen siveellisen kurin, että he tulisivat kelvollisiksi saamaan Jumalalta apua. Kaikkein piti tunnustaman syntinsä ja luottaman Jumalan laupeuteen; kiroileminen, pelaaminen ja ryösteleminen kiellettiin ankarimmasti; rukouksia pidettiin joka päivä ja joukko pappeja asetettiin eri lippunsa ympärillä aina seuraamaan pienoista sotaväkeä. Itse neitsyt ratsasti etupäässä harmaalla ratsulla täysissä varuksissa, miekka sivullansa ja valkoinen lippu kädessään.

Kohta hän saapui Orleansin edustalle. Jo edeltä saapunut maine virkisti piiritettyjen toivoa ja kauhistutti englantilaisia. Kaupungin asujamet tekivät eräästä portista hyökkäyksen ja sill'aikaa neitsyt päinvastaiselta puolelta vei ruokavarat onnellisesti kaupunkiin. Hänet otettiin siellä vastaan suurilla ilon osoituksilla. Sitte valmistautuivat ranskalaiset menemään Loire-joen yli, hyökätäkseen englantilaisten leiriin. Ennen rynnäkön alkua tahtoi neitsyt kuitenkin kehoittaa englantilaisia karttamaan taistelua. Hän meni rintavarustukseen, jonka kaupungin asujamet olivat tehneet Loire-joen sillalle, ja kehoitti sotamiehiä antautumaan, jotka olivat englantilaisessa linnoituksessa toisella rannalla. Mutta englantilaiset vastasivat ainoastaan haukkuen ja häväisten. Vakuutettuaan heille, että heidän kohta täytyi poistua, palasi neitsyt kaupunkiin. Muutamain päiväin kuluttaa hyökättiin erästä vihollislinnaa vastaan. Neitsyt ratsasti lippu kädessä jalkaväkensä etupäässä ihan vallin juurelle asti. Joukkonsa kanssa riensi hän nopein askelin ja liehuvin lipuin viholliselle vastaan. Kolmetuntisen kiihkeän taistelun jälkeen linna valloitettiin. Ranskalaiset riemuitsivat tästä menestyksestä ja lukivat sen kokonaan neitsyen esiytymisen ansioksi.

Toisena aamuna tehtiin kaupungista yleinen rynnäkkö, jolloin myöskin kanuunat otettiin mukaan. Heti alussa eräs nuoli haavoitti Johannaa olkapäähän. Hän jättäytyi hetkiseksi hyökkääjäin jäljelle; rukoiltuaan Jumalaa veti hän nuolen pois omin käsin, sidotti pikimmiten haavansa ja riensi jälleen johtamaan sotilaita, jotka nyt taas ryntäsivät virkistynein voimin ja uudella rohkeudella. Englantilaisia ahdistettiin ankarasti kahdelta puolelta. Yht'äkkiä murtui myöskin silta, joka yhdisti kaksi heidän linnoitustansa, ja paljo heitä hukkui Loire-jokeen. Voimakkaasti ryntäsivät ranskalaiset ja valloittivat englantilaisten lujimman tornin, "johon he", sanoo kertomus, "nousivat niin helposti, kuin olisi ollut raput sinne ylös". Englantilaiset silloin peräytyivät sieltä liehuvin lipuin hyvässä järjestyksessä. Neitsyt kutsui kaupungin pappeja ulos taivasalle kiittämään ja veisaamaan. Kaupungin asujamet repivät pikaa englantilaisten linnoitukset ja kuljettivat sitte neitsyttä kirkosta kirkkoon kiittäen Jumalaa voitosta. Täst'edes sanottiin häntä yleisesti "Orleansin neitsyeksi".

Neitsyt läksi sitte Toursiin, jossa kuningas oleskeli ja otti hänet vastaan suurella kunnialla. Johanna kehoitti häntä nopeasti kruunauttamaan itseänsä. Kun Kaarle neuvottomana viipyi, lankesi Johanna polvilleen hänen eteensä, syleili hänen jalkojansa ja sanoi: "Jalo ruhtinas! Älkää kauemmin neuvotelko, vaan tulkaa nyt kuninkaallisiin kruunajaisiinne Reimsiin." Viimein Kaarle taipui ja läksi pienen joukon kanssa liikkeelle neitsyen neuvon mukaan. Tie kävi sellaista seutua, jossa englantilais-joukkoja retkeili, ja linnoitettujen kaupunkien ohitse, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta taisteluissa englantilaiset kauhuissaan peräytyivät joka paikasta, mihin neitsyt vain ilmestyi lippuinensa. Kaksi heidän etevintä päällikköänsä joutui ranskalaisten käsiin, ja moni heidän kaupunkinsa avasi porttinsa. Niin saapui sotajoukko onnellisesti Reimsiin, jonka asujamet itse karkoittivat englantilaisen varustusväen ja kantoivat kaupungin avaimet kuninkaalle vastaan. Kun kuningas saapui väkinensä kaupunkiin, kruunasi arkkipiispa hänet siellä juhlallisesti ja voiteli pyhällä öljyllä. Neitsyt lippuinensa seisoi koko toimitusajan hänen sivullaan. Viimein hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen, syleili hänen polviansa ja sanoi kyynelsilmin: "Nyt on Jumalan tahto täytetty, teidät on kruunattu Reimsissä ja te olette näyttäneet, että olette Ranskan kuningas."

Neitsyt koetti nyt taivuttaa kuningasta lähtemään Pariisiin. Mutta hän epäröi ja hänen seurueessansa vallitsi kylmäkiskoisuus neitsyttä kohtaan. Kuninkaan siten viipyessä kului kallista aikaa hukkaan. Viimein sai neitsyt lähteä; mutta rynnäkkö Pariisia vastaan ei onnistunut, hänen täytyi peräytyä Compiègne-kaupunkiin. Sieltä ulos hyökätessä joutui hän Burgundin herttuan vasallin vangiksi, joka hänet möi 16,000 francista englantilaisille. Vankeudessaan oli neitsyt siihen asti pysynyt levollisena ja hyvin häntä oli kohdeltukin. Mutta kuultuaan, että hänet aiottiin jättää verivihollisillensa heittäytyi hän toivottomuudessaan alas korkeasta tornista, jossa häntä säilytettiin; hän loukkautui niin pahasti, että hänet tunnottomana kannettiin takaisin linnaan ja kohta sitte annettiin englantilaisten haltuun.

Neitsyt vietiin nyt Roueniin, jossa hänet heti suljettiin niin ahtaasen rautahäkkiin, että hänen aina täytyi pysyä seisomassa, kaulassa, käsissä ja jaloissa raskaat kahleet. Pariisin yliopisto pyysi häntä mestattavaksi, koska muka oli vikapää noituuteen, ja Beauvaisin piispa, hänen kiihkein vihamiehensä, määrättiin johtamaan keräjänkäyntiä häntä vastaan. Raskaissa kahleissa ja täydessä sotapuvussaan tuotiin hänet tuomariensa eteen; hän vastasi levollisesti ja järkevästi heidän kietoviin kysymyksiinsä ja kiukkuisiin puheihinsa. Hänet tuomittiin elävänä poltettavaksi ja vietiin teloituspaikalle, johon häntä varten rovio oli tehty. Silloin horjui tyttö raukan rohkeus. Kun tuomio luettiin ja lausuttiin sanat, että hänet oli suljettu pois kirkon yhteydestä, pyörtyi hän. Tullessaan jälleen tuntoihinsa lausui hän heikolla äänellä: "Minä tahdon kaikessa mukautua kirkon tahtoon." Silloin käskettiin hänen piirtämään nimensä kirjoituksen alle, jossa hän tunnusti kaikki näkynsä perkeleen petokseksi ja sitoutui olemaan käyttämättä miehenpukua, joka oli vastoin Mooseksen lakia. Kun se tapahtui, julistettiin uusi tuomio, joka lievensi hänen rangaistuksensa elinkautiseksi luostari-vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Mutta Johannaa ei vietykään luostariin, vaan pistettiin synkkään linnan vankikomeroon, jossa häntä miesvartiansa raa'asti rääkkäsivät. Eräänä hirmuisena yönä repeytyivät hänen vaatteensa kelvottomiksi taistelussa sisään tunkeutuvaa konnaa vastaan ja hän pukeutui sotapukuunsa, joka oli tahallaan jätetty hänen vankeuteensa. Siitä hänet taas juhlallisesti tuomittiin kuolemaan, koska muka oli uskosta luopunut. Saatuaan kuulla, että hänet oli vietävä muutaman tunnin kuluttua roviolle, heittäytyi hän maahan itkien ja valittaen: "Voi, pitääkö minua kohdeltaman näin hirmuisesti ja julmasti? Minä vetoan Jumalaan, korkeimpaan tuomariin, ja anon oikeutta kaikesta pahasta, kuin minulle nyt tehdään." Pitkään, jalkaliepeiseen paitaan puettuna vietiin hänet torille tuomiokirkon eteen, johon rovio oli tehty. Pyöveli sitoi hänet kivipatsaasen, joka kohosi rovion keskeltä. Nähdessään liekit valitti neitsyt ääneen. Munkeille, jotka seisoivat hänen sivullansa lohduttamassa, vakuutti hän äänien, jotka olivat puhuneet hänelle, tulleen Jumalalta eikä niiden jättäneen häntä vankeudessakaan. Hänen kuolintaistelunsa kesti kauan, sillä häntä kiduttaakseen oli rovio tehty paljon korkeammaksi tavallista. Moneen kertaan kuultiin hänen lausuvan Jesuksen nimeä, kunnes hän viimein kovissa tuskissa kuoli (1431). Hänen tuhkansa heitettiin Seine-jokeen ja hänen muistonsa tuomittiin häviämään.

Mutta se ei hävinnyt. Paavia kehoitettiin jonkun ajan kuluttua uudestaan tutkimaan hänen keräjäasiaansa ja paavi julistutti hänet "viattomaksi, nuhteettomaksi ja oikeauskoiseksi". Yhdekstoista-vuotinen neitsyt, joka kuoli liekeissä Rouenin torilla, ja miessankari, joka Ruotsissa murhattiin Engelbrektinsaarella, kuolivat saman vuosikymmenen kuluessa. Molemmat olivat taistelleet synnyinmaansa itsenäisyyden puolesta ja molempien muisto on jälkimaailmalle säilynyt puhtaimmassa loistossa.

Suuren sodan päätös.

Jos englantilaiset luulivat Orleansin neitsyen murhalla kukistaneensa Ranskan nousevaa onnea, niin saivat pian havaita erehdyksensä. Se isänmaallinen into, jonka Johanna oli kansassa herättänyt, ei kuollut, vaan kiihtyi hänen kuolemastaan vielä suuremmaksi ja vaikutti sovintoa entisten puolueiden välillä. Englantilaisten julmuus nostatti sen ohessa heitä vastaan vielä elävämpää kansallisvihaa ja herätti heidän ranskalaisissa liittolaisissaan kylmäkiskoisuutta. Sotaa pitkitettiin, mutta kyllä laimeasti, kunnes vihdoin englantilaisten paras ystävä, Burgundin herttua, luopui liitosta ja teki Ranskan kuninkaan kanssa sovinnon, jonka johdosta hän tuli itsenäiseksi herttuakunnassaan ja sai valtansa rajoja suuresti lavennetuksi (1435) Tämä tapaus, samoin kuin urhollisen Bedford herttuan kuolema samana vuonna, oli englantilaisille ja heidän asiallensa kova kohtaus. Kuitenkaan eivät heidän asiansa vielä olleet millään muodoin niin epätoivon alaisina, että niitä ei olisi voitu parantaa, jos kotoa olisi apua lähetetty. Mutta siellä jo syntynyt äkäinen riita valtiomiesten välillä teki kaiken avunlähettämisen mahdottomaksi. Senpä tähden heidän asemansa Ranskassa tuli päivä päivältä heikommaksi. Itse pääkaupunki Pariisi, jossa englantilaisten voittoja aina ennen oli juhlallisesti vietetty, halasi jo sovintoa laillisen kuninkaansa kanssa ja avasi hänelle porttinsa 13 p. huhtik. 1436.

Vuonna 1440 aljettiin hieroa välirauhaa, joka tulikin toimeen neljä vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden perästä se taas rikottiin; mutta onni oli auttamattomasti kallistunut ranskalaisten puolelle. Koko Normandia valloitettiin ja ranskalaiset kääntyivät sitte Guienneen, joka myöskin otettiin, niin että Kaarle kuninkaan liput kohta liehuivat myöskin Garonnen ja Pyreneain välillä. Pian ei ollut Englannilla muuta jäljellä kuin Calais ja sota loppui ilman varsinaista rauhan tekoa.

Ranska oli siis nyt vapautettuna näistä vihollisista, jotka enemmän kuin vuosisadan ajan olivat häirinneet sen rauhaa. Mutta sodan seuraukset olivat kauan aikaa vielä näkyvissä: laveat maakunnat ilman asukkaita, autioina ja pensastuneina, kaupungit ja kylät ryöstettyinä ja hävitettyinä, hallitusasiat ihan häiriössä. Myötänsä oli sota myöskin tuonut sammumattoman kansallis-vihan molempain kansain välillä. Mutta kaiken tämän pahan ohessa oli sodasta ollut muutamia hyviäkin seurauksia. Näiden hirmuisten onnettomuuksien kesken heräsi ens kerran porvariston, talonpoikien ja aateliston mielissä yhteinen kansallistunto, joka opetti heille, että heillä oli yhteinen nimi, yhteinen kunnia, yhteinen isänmaa. Tämä yhteinen mieli ei ilmantunut ainoastaan Orleansin neitsyessä ja siinä innossa, jonka hän herätti, vaan myöskin valtakunnan lavenemisessa ja valtiontilan kaikinpuolisessa parantumisessa.

Kaarle VII, joka oli osoittanut itsensä niin saamattomaksi vihollisiansa vastaan, sai kuitenkin sisäoloissa toimeen muutamia aivan tärkeitä muutoksia. Päästäksensä noista vaivaloisista "komppanioista", jotka nytkin rauhan tultua niin kuin ennen kuljeksivat ympäri maan, asetti hän vakaita seisovia sotajoukkoja (compagnies d'ordonnance), joiden päälliköt hän itse valitsi ja jotka olivat kuninkaalle yksistään kuuliaisuuteen velvoitetut. Täten menivät keskiaikaiset olot Ranskassa kokonaan kumoon. Ritarisuus, joka tätäkin paitsi jo oli halpenemassa, sai tästä tuntuvan kolauksen, ja kuninkaille tuli seisovista armeijoista altis ja mahtava välikappale, jolla saattoivat äkkiä kukistaa kaikki kapinat aateliston ja kaupunkien puolelta. Ranskalaisen kirkkokunnan omituisen vapauden, jonka jo Ludvig Pyhä oli perustanut, vahvisti Kaarle VII Bourgesin kirkolliskokouksessa (1438) niin sanotulla pragmatisella sanktsionilla, joka sääsi, että kirkolliskokousten päätökset olivat paavin käskyä etevämmät, että tuomiokapituleilla oli oikeus valita piispojansa, ja että vetoaminen Roomaan sekä ranskalaisen papiston veronmaksu pyhälle istuimelle oli rajoitettava. Myöskin oikeudelliset asiat alkoivat Kaarle VII:nen hallitusaikana järjestyä, ja eri paikkakuntien oikeustapoja ruvettiin kokoilemaan yhteiseen lakiteokseen (grand coutumier). Näin oli Kaarle VII saanut monta tärkeätä parannusta toimeen, kun hän v. 1461 kuoli.

Ludvig XI, Ranskan kuningas.

Kaarle VII:nen seuraaja Ludvig Xl korotti vaikka huonoilla keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.

Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat, mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että poika tahtoi häntä myrkyttää.

Kuninkaaksi päästyänsä (1461) Ludvig heti erotti kaikki isänsä neuvonantajat ja kokosi ympärilleen henkilöitä melkein yksinomaan alhaisemmasta kansasta, jonka seurassa hän paraiten viihtyi. Hänen puvustaan ja elintavastaan näkyi tämä hänen taipumuksensa. Hän käytti karkeakankaista mekkoa ja vanhaa leveää hattua, jonka reunoista riippui pieniä pyhäinkuvia. Yliteloittaja Tristan, tuo salaisten mestausten toimeen panija, joita tähän aikaan usein tapahtui, oli hänen uskollisin ystävänsä. Aina Ludvig puuhaili kavaloita aikeita ja vehkeitä ja osoitti uskottomuutta, joka ei pitänyt lukua lupauksista eikä valoista. Raaka aistillisuus ja törkeä taikuus olivat hänessä yhtyneinä. Hän huolellisesti noudatti kaikkia uskonnollisia menoja, antoi runsaasti lahjoja kirkoille ja luostareille, osoitti pyhille kaikkea mahdollista kunniaa, eikä jättänyt koskaan edeltä päin rukoilematta neitsyt Marialta anteeksi rikoksia, joita aikoi tehdä, eikä lupaamatta hänelle lahjoja, jos ne onnistuivat.

Jo hallituksensa alussa näytti hän aikovansa rajoittaa tai lakkauttaa suurten kruunun vasallien itsenäisyyttä. He sentähden yhtyivät häntä vastaan liittoon, sanoen sitä "yhteisen hyvän ligaksi". He johtivat suuren sotajoukon Isle de Franceen ja alkoivat kuninkaan väkeä vastaan taistelun, jossa voitto kuitenkin jäi ratkasematta. Mutta liittolaiset eivät olleet pitäneet huolta suuren sotaväkensä muonasta, jonka tähden heitä kohta puute ja näljänhätä alkoivat ahdistaa; Ludvig sitä vastoin pysyi hyvin varustetussa pääkaupungissaan eikä huolinut tarjota nälkäisille vihollisille uuden taistelun tilaisuutta. Sentähden liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta suuria lupauksia, joten he tulivat rauhaan taipuviksi. Mutta kohta heidän lähdettyään kutsui Ludvig kokoon säädyt ja julistutti heillä useimmat lupaukset laittomiksi.

Liga-liiton etevimpiä osamiehiä oli Burgundin herttua Kaarle Rohkea, jonka hallussa myöskin olivat rikkaat Alankomaat. Hän oli ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa hovia ihmeteltiin koko Europassa ja jonka kunnianhimoiset aikeet tarkoittivat itsenäisen kuningaskunnan perustamista niistä monista maista, jotka hänellä oli. Monen riidan ratkasemista varten ehdotti Ludvig Kaarlelle ystävällistä yhtymistä ja yhtymispaikaksi määrättiin Peronne-kaupunki herttuakunnan alueella; mutta samalla hän yllytti alankomaalaisen Lüttich- (Liège-) kaupungin kapinaan herttuaa vastaan. Ludvig saapui Peronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti muhkeimmasti hänet vastaan. Mutta kerran molempain ruhtinasten juuri istuessa pöydässä, tuotiin ilmoitus, että Lüttichissä oli alkanut kapina ja että Ranskan lähettiläs varsinkin oli sitä kiihotellut. Heti herttua vihastui kuninkaasen ja pistätti hänet synkkään vankitorniin. Ludvigin täytyi sitte seurata herttuaa Lüttichiin omin silmin näkemään, miten ankarasti herttua hävitti onnetonta kaupunkia. Vasta sen jälkeen pääsi Ludvig kovilla ehdoilla vapaaksi, mutta tapansa mukaan hän piankin selvittäytyi ehtoja täyttämästä.

Ludvig teki suuria varustuksia ja alkoi sitte herttuaa vastaan sodan, jota kuninkaalliset päälliköt kävivät hyvällä menestyksellä. Herttua sai nyt pyynnöstä aselevon ja sen aikana onnistui hänen tehdä liitto kuninkaan veljen Guiennen herttuan kanssa, joka kuitenkin kohta äkisti kuoli erään benediktiläismunkin myrkyttämänä. Kaikki katsoivat Ludvigia murhan toimeenpanijaksi ja Kaarle levitti julistuksen, jossa hän nimenomaan sanoi häntä veljenmurhaajaksi. Ludvig jonkun ajan kuluttua laillisesti tutkitutti murha-asiaa, mutta ennen kuin tutkinto saatiin päätökseen, löydettiin benediktiläismunkki äkisti kuolleena vankilastansa ja myös yksi hänen rikoskumppaninsa oli salaperäisellä tavalla hävinnyt. Guiennen nyt Ludvig heti omisti kruunulle.

Herttua Kaarle Rohkea jatkoi kuitenkin taistelua Ludvigia vastaan, mutta ryhtyi samalla myöskin muihin laajoihin yrityksiin. Saksan keisarin kanssa neuvotteli hän Trierissä ja esiytyi siellä paljon komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisaria korottamaan Burgundin herttuakuntaa kuningaskunnaksi. Mutta Ludvigin onnistui huomautuksillaan niin muuttaa keisarin mieli, että hän läksi Trieristä täyttämättä herttuan toivoa. Kaarle sitte ryhtyi sotaan Ludvigin liittolaisia sweitsiläisiä sekä Lotringin herttuaa vastaan. Tämä sota tuli hänelle onnettomaksi; viimein joutui hän perin pohjin tappiolle Nancyn luona ja kaatui itsekin (1477). Ludvig taas heti omisti Burgundin Ranskan kruunulle. Jonkun ajan kuluttua onnistui hänen omistaa myöskin Provence.

Viime ikävuosina kiusasi Ludvigia kalvaava levottomuus ja kuolemanpelko. Hän sulkeutui Plessis-linnaansa (Toursin luo), joka oli ympäröity kolminkertaisilla valleilla ja haudoilla ja johon oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä ja nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei uskaltanut kukaan, eivätpä edes hänen omat lapsensakaan käydä linnassa; kuka hyvänsä nähtiin niillä seuduin aikaisin aamusilla tai myöhään illalla, kaikki ne armotta ammuttiin. Luostareille ja kirkoille lähetettiin suuria lahjoja, että siellä pidettäisiin esirukouksia hänen henkensä puolesta. Yhä kasvavain sielunvaivojen kiusaamana kuoli hän 1483. Pojalleen lausui hän kuolinvuoteellansa, että ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi.

Turkkilaisten hyökkäys Europpaan.

Muutamat turkkilaislaumat, jotka olivat siirtyneet pois mongolilaisten jaloista, perustivat Osmanin johdolla (noin 1300) valtakunnan Vähä-Aasian pohjoisosaan ja valitsivat pääkaupungikseen Brussan, joka vielä nykyäänkin on turkin sulttaanien hautauspaikka. Kohta he ulottivat valloitusretkensä Europpaan ja muuttivat silloin hallituksensa Adrianopoliin (1361) sekä levittivät sieltä käsin valtaansa aina Balkaniin saakka. Kaikkein naapurikansojen kauhuksi järjestettiin hirvittävä vakinainen sotaväki. Valloitetuista kristityistä maista otettiin väkisin poikalapsia, jotka sitte kasvatettuina Muhammedin uskoon elivät kasarmeissa, jyrkästi erotettuna muusta väestöstä, eivätkä saaneet koskaan naida. "Heidän nimensä olkoon Jeni sheri" ("uudet sotilaat", siitä nimitys janitshaarit), lausui pyhä mies, joka heidät vihki sotilaiksi, "heidän kasvonsa loistakoot taistelun päivänä ja uskottomat paetkoot heidän miekkaansa." Ratsuväki (spahis) koottiin heimojen jaloimmista miehistä, jotka vapaatahtoisesti kirjoituttivat siihen itsensä ja olivat sitte vapautetut kaikesta veronmaksusta.

Urhollisen Bajasidin johdolla, jota valloitustensa nopeuden tähden sanottiin leimaukseksi, valloittivat turkkilaiset Bulgarian, Servian ja Bosnian. Unkarin kuningas Sigismund koetti pysäyttää heidän etenemistänsä, mutta suuressa taistelussa Nikopolin luona joutui hän niin tappiolle, että töin tuskin itse pääsi pakoon. Bajasid oli jo marssimassa Konstantinopolia vastaan, kun hänen täytyi lähteä mongolilaisen maailmanvalloittajan Timurin suuria sotalaumoja vastaan. Verisessä taistelussa Ankyran luona voitettiin hänet ja otettiin vangiksi (1402). Kun turkkilaisvalta nyt oli kukistettu ja mongolilaisten valta Timurin kohta tapahtuneen kuoleman jälkeen hajosi, olisi kristityillä ollut sopivin tilaisuus kukistaa islamin kasvavaa voimaa, mutta he sen laiminlöivät. Bajasidin poika sai ihan esteettä uudistaa turkkilaisvallan entiselleen ja hänen poikansa poika lisäksi vielä valloitti Konstantinopolin.

Vanha oli jo taistelu, jota turkkilaiset, nämä jo kauan islamin miekan kantajina olleet, kävivät kristittyjä kansoja vastaan. Se alkoi seldshukkilaisten taistelulla kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, joka sai yhtä odottamattoman kuin mahtavankin avun länsimaisista ristiretkeilijöistä. Ristiretket eivät voineet perustaa mitään pysyväistä länsimaista valtaa Aasiaan, mutta vuodattivat uutta uskon innostusta islamiin ja saivat siten aikaan turkkilaisten hyökkäyksen Europpaan.

Konstantinopolin valloitus (1453).

Sulttaani Muhammed II Valloittaja oli kauan kristittyjen länsimaiden kauhuna. Hänellä oli mustan kelmeä iho, intohimoinen muoto ja läpitunkeva katse. Ollen toimelias ja kunnianhimoinen ikävöi hän sotia ja suuria yrityksiä. Perustamalla linnoituksia Konstantinopolin lähelle ilmasi hän heti alusta kyllin selvästi aikeensa.

Kreikkalaisen keisarin arvo oli silloin Konstantinus XI:llä, joka jalomielinen isänmaallinen mies olisi kyllä ansainnut elää parempana aikana. Nyt oli Konstantinopolin kaupunki sekä kaitainen maakaistale sen ympärillä hänen koko valtakuntansa ja siinä hän hallitsi turmeltunutta kansaa. Sentähden hän koetti yhtä tarkkaan karttaa kaikkia sodan aiheita, kuin Muhammed niitä etsi. Eräänä päivänä turkkilaiset sotamiehet ajoivat pienessä kreikkalaiskylässä hevosensa kristittyjen viljavainioihin ja kristityt ryhtyivät heitä torjumaan. Sulttaani heti sytytytti kylän tuleen ja ilmoitti keisarille, että hän katsoi tuota hänen väellensä tehtyä väkivaltaa sodan julistukseksi. Muhammed kuitenkin jätti piirityksen seuraavaksi kevääksi.

Talvi kului sotivissa valtakunnissa aivan eri tavalla. Muhammed varustautui suureen työhönsä kuumeen tapaisella toimeliaisuudella; hän teki kaupungin asemakarttoja, rakensi laivoja ja varusti sotaväkeä; mutta varsinkin hän koetti hankkia hirvittävää tykistöä, valatti suunnattoman suuria kanuunoita, joista huomattavin "Muhammedin kanuuna" voi ampua 600 naulan painoisia kuulia: sitä kuljettamaan tarvittiin 60 härkää ja 450 ihmistä. Konstantinopolissa sen sijaan vallitsi laimea välinpitämättömyys. Konstantinus itse, ainoa, joka ajatteli uhkaavaa vaaraa, koetti, lupaamalla yhdistää Kreikan kirkon Rooman kirkkoon, taivuttaa paavia toimittamaan avun lähetystä länsimaista; mutta siten hän vain vaikutti kiukkua kreikkalaisessa papistossa ja kansassa, niin että paavin lähettiläs otettiin kylmäkiskoisesti vastaan ja latinalaiset papit kivitettiin; kaupungin asujamet tahtoivat ennemmin antautua turkkilaisten valtaan kuin suostua yhtymään Rooman kirkkoon. Lahkoutuen uskonriidoista kiistelivät he keskenään happanemattomasta ehtoollisleivästä, kiirastulen laadusta ja Taborilla ilmautuneesta valosta, sill'aikaa kuin vihollinen varustautui tuhoavaan rynnäkköön kaupungin muureja vastaan.

Kevään tultua läksi Muhammed Adrianopolista 250,000 osmanilaisen kanssa ja samaan aikaan kokoutui hänen käskystänsä 350-aluksinen laivasto Konstantinopolin lahteen. Peljättävä tykistö seurasi kristityn päällikön johdolla sotaväkeä. Tosin oli kaupunki sekä luonnostaan että teennäisesti lujasti linnoitettu. Kahdelta puolen sitä suojeli meri, jonka rantaa pitkin kaksinkertaiset suojelusmuurit ulottuivat; maan puolella pidättivät vihollista syvät ja leveät haudat ja kaksinkertaiset vallit sekä suuri kolminkertainen muuri torneinensa, joita oli yhdeksättä kymmentä. Mutta kaupungin veltostunut väestö, jota kuitenkin oli monta sataatuhatta ihmistä, asetti ainoastaan 5,000 sotilasta. Sitä paitsi oli genualainen ylimys Giustiniani tänne tuonut 2,000 miestä.

Koska turkkilainen laivasto oli liian heikko tunkeutumaan hyvin suljettuun satamaan, jäi sen tehtäväksi ainoastaan tarvevarojen tuonnin estäminen meritietä; Muhammed sen sijaan ryntäsi maan puolelta. Haudat täytettiin riisikimpuilla sekä haavoitettujen ja kuolleiden ruumeilla. Neljästätoista patterista alkoi tuiskuta tuhoavaa tulta kaupunkia kohti; suuri Muhamedin kanuuna, jolla voitiin ampua ainoastaan seitsemän kertaa päivässä, räjähti viimein kappaleiksi, jolloin joukko lähellä seisojia pahasti vahingoittui. Osa muurista kaatui, jo varustauduttiin tunkeutumaan sisään aukosta, raivatakseen sitte itselleen tietä toisen haudan ylitse. Suurta puista piiritystornia siirrettiin pyörillä eteen päin ja eräs kaupungin torni vahingoittui melkoisesti. Niinpä kaikki näytti menestyvän, mutta pimeän tulo pakotti turkkilaiset keskeyttämään rynnäkkönsä. Yöllä onnistui kristittyjen sotamiesten, joita keisari ja urhollinen Giustiniani rohkasivat, sytyttää puutorni tuleen, korjata vahingoittuneet muurinpaikat ja jälleen puhdistaa hauta. Niinpä ensimmäinen rynnäkkö kunnialla torjuttiin.

Kohta sen jälkeen tuli näkyviin viisi laivaa, neljä genualaista ja yksi keisarin, jotka purjehtivat suoraa päätä kaupunkia kohti, tuoden täytensä sotatarpeita. Turkkilainen laivasto, ollen niiden rinnalla monta vertaa voimakkaampi, asettui taistelujärjestykseen, puolikuun muotoon, jonka kärjet ulottuivat kumpaiseenkin rantaan. Mutta kristityt laivat, ollen paremmin varustetut ja ohjatut, ryhtyivät rohkeasti taisteluun. Molemmat rannat olivat täynnä katsojia, jotka huudoillaan koettivat rohkaista kukin omaa puoluettansa. Mutta turkkilaisten monet laivat, ollen toinen toisensa tiellä, eivät voineet pitää puolikuutansa koossa. Turhaan Muhammed kiihkossaan malttamattomasti kannusti ratsunsa veteen ikäänkuin tahtoen ihan itse palauttaa peräytyvää laivastoansa vihollista vastaan. Kristittyjen laivat pääsivät kuitenkin viimein turkkilaislinjan läpi ja laskivat kansan riemuiten tervehtiessä sulkuvitjain ylitse Konstantinopolin satamaan. Sulttaani rankasi laivastonsa onnetonta päällikköä, antaen hänelle kultaisella kepillään sata iskua selkään.

Mutta tämä kristittyjen menestys olikin viimeinen. Muhammed teki näiden molempain vastoinkäymistensä jälkeen uuden omituisen ja arvaamattoman suunnitelman. Hän tasoitutti Bosporon ja sataman yläpuolen välimaan ja peitätti sen rasvatuilla palkeilla ja laudoilla. Yön kuluessa kuljetettiin pyörillä seitsemänkymmentä alusta täysissä purjeissa ja runsaine varustusväkineen sisäsatamaan. Äärettömästi piiritetyt hämmästyivät, kun seuraavana aamuna näkivät heikkojen satamamuuriensa edessä nämä viholliset sotalaivat, joista alkoi tuiskuta tulta ja nuolia.

Samaan aikaan Muhammed maan puolella varustautui uuteen ratkasevaan rynnäkköön. Hän lupasi paratiisin niille, jotka kaatuivat pyhässä taistelussa, sekä eloon jääville kaiken raha-, omaisuus- ja ihmissaaliin; itselleen hän pidätti ainoastaan kaupungin kartanot. Sille, joka ensinnä tunkeutui kaupunkiin, määrättiin palkinnoksi rikkain maaherran paikka. Pelkureille sitä vastoin uhattiin hirmuisinta rangaistusta. Muhammedin täten kiihdytellessä väkeänsä olivat kaupungin asujamet tuskan ja epätoivon vallassa; rukouksia luettiin ja Marian kuvia kannettiin juhlallisessa saatossa ympäri kaupunkia. Konstantinus valmistautui kuolemaan, otti Sofian kirkossa vastaan pyhän ehtoollisen ja sanoi jäähyväset lähimmäisilleen.

Yöllä alkoivat turkkilaisten tulet leimuta ja hurjaa sotahuutoa kuului joka taholta. Päivän koitteessa alkoi pattereista hirvittävä tulituisku kaupungin jo ennestäänkin suureksi osaksi rikkiammuttuja muureja vastaan, ja turkkilaiset laivat tunkeutuivat syvälle satamaan. Kristityt torjuivat rynnäkköä alussa miehuullisesti ja vihollisen tiheihin joukkoihin vaikuttivat heidän tuliaseensa tuhoavasti. Mutta Muhammed marssitti alinomaa esiin uusia joukkoja, joiden ruumeista haudat täyttyivät, kunnes tie tasoittui hänen ydinjoukoillensa, janitshaareille. Nämä olivat tähän asti levänneet, vaan marssivat nyt hallitsijansa viittauksesta esiin. Kanuunain jyrinä vahveni joka taholla ja sotilaat tunkeutuivat kaatuneiden ruumisten yli kaupungin sisämuurille asti. Erään turkkilaisen onnistui nousta heikosti puolustettuun torniin; hänen jälkeensä seurasi muita, työntäen kohta kreikkalaiset pois koko muurilta. Samaan aikaan mursi vihollislaivasto kaupungin satamaportin. Huutaen "Konstantinopoli on meidän" tunkeutuivat turkkilaiset vastustamattomasti kaupunkiin kahdelta taholta.

Viime hetkeen asti koetti keisari keskellä suurinta vaaraa kiihottaa ja rohkaista sotilaitansa. Mutta kun Giustiniani haavoittui ja siirtyi pois paikaltansa, alkoi hurja sekasorto. Konstantinus, nähden kaikki olevan hukassa, riisui keisarillisen purpuransa ja syöksyi vihollisten tiheimpään joukkoon; hänen ruumiinsa löytyi sitte suuren ruumiskasan alta. Niin kaatui viimeinen Caesar nimensä arvoisella tavalla hajoavan valtansa raunioiden alle.

Kaupungin onneton väestö pakeni alttarien turviin tai pylvästen ympärille, jotka taikuus oli pyhittänyt. Sofian kirkkoon oli suuri ihmisjoukko kokoutunut; eräs pappi, ollen salaliitossa turkkilaisten kanssa, oli houkutellut kaupunkilaisia toimettomuuteen uskottelemalla, että murhaenkeli oli muka keskellä kaupunkia tuhoava ryntäävän vihollisen; tätä enkeliä kirkkoon sulloutuneet paraillaan odottelivat, kun ryntäävät turkkilaiset sinne tunkeutuivat ja raastoivat heidät ulos orjuuteen. Kaupunki oli kaikkine aarteineen alttiina voittajain saaliin- ja hävityshimolle; kaikki irtain tavara ryöstettiin, monta taideteosta ja kirjastoa, muinaisajan arvokasta aaretta, hävitettiin ainiaaksi, pyhäin kuvia ja ristinmerkkejä sotkettiin jalkoihin, ja asujamia vietiin joukottain orjuuteen. Kolmantena päivänä valloituksen jälkeen saapui Muhammed, rautanuija kädessä, visiirein ja pashojen ympäröimänä kaupunkiin ja katseli, silmät hurjasta ilosta mulkoilevina, hävitystä, jota hänen sotilaansa olivat tehneet. Keisarillinen linna, silloin autio ja paljaaksi riistetty, määrättiin sulttaanin vastaiseksi asunnoksi. Sofiankirkon korkeimmasta huipusta murrettiin pois risti ja puolikuu asetettiin sijaan. Mutta pappi, joka oli petellyt asujamia murhaenkelin tarinalla, nimitettiin kristittyjen patriarkaksi.

Keksinnöt.

Europan yhteiskuntain uutta muodostusta ja uuden ajan alkua valmistelivat suuressa määrässä sekä kotimaiset että muualta tuodut keksinnöt keskiajan viimeisinä vuosisatoina.

Ruuti. Salpietarin. rikin ja hiilen seoittaminen tulenaraksi aineeksi, jolla voitiin lingota kiviä, oli jo kauan tuttu Kiinassa, jossa ruutia enimmäkseen käytettiin tulitustarpeiksi. Mongolilaiset käyttivät omalla tavallaan tätä keksintöä hurjilla sotaretkillä: monta voittoansa kerrotaan heidän saavuttaneen salaperäisen tulen avulla, jota he sytyttivät, ja suurella pamauksella, joka siitä seurasi. Arabialaiset käyttivät ruutia aikaisin sodassa, lennätellen sen avulla suuria kiviä. Arabialaisilta levisi keksintö Espanjan morilaisille, jotka sitä käyttivät samalla tavalla. Europassa aljettiin aikaisin käyttää ruutia tai muuta sen kaltaista seoitusta kiviä särkiessä sekä tulituslaitoksissa. Oppinut englantilainen munkki Roger Bacon (noin v. 1300) selitteli myöskin luonnonhistoriallisessa teoksessaan tätä uutta keksintöä. Etelä-Europassa ruvettiin aikaisin tekemään suuria metallitorvia, niin sanottuja bombardeja eli mörssärejä, joista ruudin avulla ammuttiin suuria kiviä, samalla säikyttäen niiden kovalla paukauksella. Sellaisia kanuunan alkuja mainitaan Italiassa jo 1326. Lopulla 1330-lukua mainitaan sekä ruutia että kanuunoita Ranskassa. Crecyn taistelussa käyttivät englantilaiset bombardeja, "jotka", sanoo aikakirja, "paukkuivat niin kovasti, kuin Jumala itse olisi jymähdellyt, ja tekivät tuhoa sekä miehille että hevosille". Elsassissa lähellä Ranskan rajaa tutki munkki Barthold Schwartz (noin 1350) omilla koetuksilla ruudin vaikutusta, kun sitä ammuttiin putkista. Hänen kauttansa tuli keksintö tutuksi myöskin Saksassa.

Vanhimmat tuliaseet olivat siis kanuunat. Alussa luultiin niiden vaikuttavan sitä tuhoavammin, mitä suuremmat ne olivat. Sentähden tehtiinkin suunnattoman suuria mörssärejä, eikä se, jota Muhammed II käytti Konstantinopolia piirittäessään, ollut ainoa laatuansa. Noin 1380 aljettiin ensin käyttää kömpelötekoisia kiväärejä, jotka ensimmältä tuskin olivat muuta kuin pikku kanuunoita, luntalla sytytettäviä niinkuin suuremmatkin. Lunttapyssy siirtyi sittemmin pois piilukkopyssyn tieltä. Ensi aiheen näihin pyssyihin antoi Nürnbergissä (1517) keksitty kiväärinlukko, jossa oli piikiven palanen kierrettynä kiinni hanaan ja sen edessä pyörivä teräsratas, joka löi tulta piikivestä. Ranskalaiset parantelivat tätä keksintöä ja tekivät varsinaisen piilukon. Ensimmäiset kiväärit ampuivat hyvin hitaasti ja olivat niin raskaat, että niitä täytyi tukea johonkin alustaan lauaistessa. Niin vaillinaisiin ampuma aseihin saatiin kauan tyytyä.

Tuliaseiden kautta muuttui koko sotataito toisenlaiseksi. Ei mikään muinaisista aseista kelvannut kilpailemaan kauaksi ampuvain pyssyjen kanssa; ei mikään kilpi eikä haarniska voinut niiltä suojella. Ratsuväki, ennen ihan vastustamaton voima, jonka pääosana oli ritaristo, vaipui vähäarvoiseksi; jalkaväki, ennen vain halveksittu lauma porvareja ja maaorja-talonpoikia, joita ylhäisen ratsumiehen keihäs saattoi esteettömästi tuhota, tuli nyt uuden keksinnön avulla vahvimmaksi voimaksi. Kaupungitkin voivat katsoa vapautensa, kauppansa ja omaisuutensa turvatuksi siitä asti, kuin porvarin luoti jaksoi kaataa rautapukuisen ritarin. Mikäli ritaristo heikkoni ja jalkaväen merkitys kasvoi, sikäli parani myöskin maaorja-talonpoikain asema.

Lapsellista on pahoitella ruudin keksinnön turmiollisia vaikutuksia, ikäänkuin ihmiset eivät muutenkin voisi tuhota toisiansa. Todella sodat eivät olekaan tulleet verisemmiksi ruudin keksimisen jälkeen, kuin ennen olivat; mutta kun taistelijat ovat vierautuneet tuosta toistensa raatelemisesta läheltä käsin ja sodan uhrit saattavat kuolla edes hiukan helpommalla tavalla, on siitä mielialan viileydelle ja julmuudelle ollut vähempi virikettä. Ja sitte vielä muistettakoon, että ruudin keksintö se turvasi kaupunkien vapautta, höllitteli maaorjuuden kahleita, tuotti voimaa järjestävälle ruhtinuudelle ja vast'edes hankki Europan kansoille yliherruuden vieraissa maanosissa.

Kompassi. Jo eräs kirjailija, joka kirjoitteli 1100-luvun lopulla, mainitsee magneettineulaa ja sen ominaisuutta kääntyä aina pohjoista kohti, kun se asetetaan pystyssä seisovan neulan päähän. Tämäkin keksintö oli jo kauan tuttuna Kiinassa. Kerrotaan kuuluisan venetialaisen matkustajan Marco Polon, joka kauan oleskeli kiinalaisten ja mongolilaisten keskuudessa (1271-1295), tuoneen sellaisen magneettineulan kanssansa Europpaan. Tämä keksintö tehtiin täydelliseksi asettamalla magneettineulan kärki pyöreän levyn keskipisteesen, johon levyyn eri ilmansuunnat olivat kuvatut. Ensimmäisen sellaisen kompassin teki, kuten sanotaan, 1300-luvun alulla Amalfissa Flavio Gioja. Ruudilla kukistivat europpalaiset vieraat maanosat: kompassi näytti heille sinne tien.

Kirjanpainotaito. Tieteiden leviämistä vaikeutti erittäin suuresti ja kauan se, että kirjoja voitiin monistella ainoastaan kopioimalla. Sekä luostareissa että niiden ulkopuolella harjoitettiin tätä kopioimista eri ammattina, jossa oli työtä tuhansille ihmisille. Kun pidettiin erittäin tärkeänä kaunista käsialaa, koreasti kiemurtelevia alkukirjaimia ja kuvain paljoutta, veivät sellaiset kirjat niin paljon aikaa, että monikin munkki uhrasi koko ikänsä yhden ainoan teoksen kopioimiseen yhteen kertaan. Niinpä tulivatkin sellaiset käsikirjoitukset erittäin kalleiksi. Yhdestä raamatusta maksettiin aina 3,000:kin markkaa. Anjoun kreivitär maksoi 11:llä vuosisadalla postillasta 200 lammasta; 1500-luvun alulla saatiin Liviuksen käsikirjoituksesta 120 dukaattia. Senpä tähden jaksoivatkin ainoastaan rikkaat hankkia itselleen kirjoja. Monessa kirjastossa kiinnitettiin suurimmat käsikirjoitukset rautavitjoilla lattiaan, että ne aarteet säilyisivät varkailta.

Marco Polon matkakertomuksessa mainitaan kiinalaisten painaneen leimasimilla kuvia ja kirjainmerkkejä paperille. Sen ajan jälkeen keksittiin, ehkäpä aivan itsenäisesti, puunpiirtämistaito. Sen avulla tehtiin pelikortteja sekä painettiin paperille pyhäin kuvia ja maalauksia. Aikaisin aljettiin myöskin leimasimilla painaa koreita alkukirjaimia ynnä kirjainkirjoitusta kuvain ympärille. Painettiinpa puutauluilla, joihin kuhunkin oli leikkaamalla tehty kaikki yhden sivun kirjaimet, myöskin pieniä kirjasia, varsinkin koulukirjoja. Irtanaisten kirjasimien ja kirjanpainimen keksintö oli vielä tekemättä.

Tämän keksinnön kunnian on saanut Johan Gutenberg. Ollen syntynyt Mainzissa arvokkaasta ylimyssuvusta, joutui hän pikkuporvarein tekemässä kapinassa ajetuksi maanpakoon. Hän läksi silloin Strassburgiin ja kehitteli luultavasti puutteen pakosta taipumustansa konetöihin. Hän tahkosi jalokiviä ja teki peilejä, mutta myöskin harjoitti samalla muutakin taitoa, jonka hän piti salassa. Siihen salataitoonsa käytti hän paininta, jossa oli "useampia kappaleita", pidettynä koossa kehyksellä ja ruuveilla. Ehkäpä hän jo Strassburgissa pani keksintönsä alulle; ainakin hän itsenäisesti teki kokeitansa. Palattuaan Mainziin rupesi Gutenberg yhtiöön rikkaan porvarin Fustin kanssa, joka antoi tarvittavat varat. Kolmanneksi yhtiöön otettiin Schöffer, sittemmin Fustin vävy, hyvin taitava kaunokirjuri. Valettiin irtanaisia kirjasimia sopivasta metalliseoksesta, alussa enimmäkseen lyijystä, ja aljettiin käyttää kirjoitusmusteen sijasta painomustetta. Tästä Mainzin kirjapainosta ilmestyi 1455 ensimmäinen latinalaisen raamatun painos. Gutenberg itse ei saanut mitään palkintoa vaivoistaan. Hänen yhtiökumppaninsa sysäsivät hänet syrjään siten, että alkoivat juuri ennen painoksen valmistumista häntä vastaan velkomisjutun, vaatien häneltä takaisin rahoja, jotka oli pantu kiinni liikkeesen, sekä korkoa niille. Arkkipiispan tuomioistuin lausui tuomionsa Gutenbergin vahingoksi, joka kykenemättä maksamaan summaa jäi köyhyyteen. Kauan eivät yhtiökumppanit Fust ja Schöffer saaneet nauttia pettuutensa voittoa. Kun arkkipiispa Adolf Nassaulainen poltti ja hävitti Mainzia 1462, paloi myöskin kirjapaino, ja sen isäntäin täytyi pitkäksi ajaksi lakata liikkeestään. Tämä onnettomuus tuotti myöskin hyviä seurauksia, sillä tähän asti salassa pidetty taito levisi nyt työmiesten hajautumisen kautta useampiin kaupunkeihin. Gutenbergin työkumppaneista oli Ptister jo ennen asettunut Bambergiin. Ensimmäinen tähän asti tunnettu painettu kirjatuote, johon on painovuosi merkitty, ilmestyi 1457 ja oli Psalttari. Mutta Mainzin kirjapainon palon jälkeen ilmestyi merkillisen nopeasti kirjapainoja moneen paikkaan sekä Saksanmaalle että sen ulkopuolelle. Kopioitsijakirjurit jäivät nyt joutaviksi ja valittelivat moista taitoa, joka heidät saattoi kerjäläisiksi ja jota nuo tavalliset käsityöläiset saattoivat tehdä. Oppineet pelkäsivät, että he tiedon helpommasti levitessä ehkä menettivät osan arvostansa eivätkä sitte enää olleet niin itseoikeutetut saamaan kunniapaikkoja ja arvoja. Monessa paikassa siis kiellettiin uusi taito turmiollisena, mutta se kielto täytyi kohta lakkauttaa.

Löytömatkat.

Rohkea, voimakas sielunelämä, joka keksintöjen kautta vaikutti uuden ajan koiton, houkutteli myöskin keskiajan lopulla länsimaiden merimiehiä ulos aavalle merelle etsimään uusia maanosia.

Norjalaiset uskaliaat purjehtijat, jotka ensinnä rohkenivat poistua rannoilta ja heikoilla aluksillaan lasketella kohti kaukaisuutta, olivat epäilemättä myöskin ensimmäiset uudemman Europan kansat, jotka astuivat uuden maailman rannalle. Islannista he etenivät Grönlantiin; sieltä Leif Eriksson miehinensä nousi Amerikan manterelle, jossa he löysivät Labradorin ja Kanadan sekä nimittivät ne Hellulanniksi ja Marklanniksi; tiesivätpä he myöskin kertoa "hyvästä viinimaasta", joka oli etempänä etelässä. Mutta nämä löydöt jäivät mitään vaikuttamatta, ehk'eivät tosin kokonaan unhottuneetkaan.

Normandian Dieppe-kaupungin asujamet harjoittivat pohjoisten heimolaistensa tavalla jo aikaisen meriliikettä etäisimmilläkin vesillä. Niinpä he jo 14:nen vuosisadan loppupuolella kävivät Afrikan rannoilla ja toivat sieltä melkoiset varastot elefantinluuta. Portukalin ja Kastilian merimiesten kanssa olivat he liikeyhteydessä, vaikka ei vielä ole saatu selville, ovatko he ollenkaan taikka missä määrin ovat vaikuttaneet Pyreneanniemen asujanten meriretkiin.

Portukalilaisten matkat.

Henrik Merenkulkija. Portukalin kuningas Johan I oli (1415) noussut maalle Afrikkaan ja muun muassa valloittanut morilaisilta Ceuta-kaupungin. Palattuansa sanotaan hänen nimittäneen viidennen poikansa prinssi Henrikin viimeisten valloitustensa maaherraksi. Henrikillä oli laajat tiedot, rohkea mieli ja palava halu merillä liikkumaan. Hän oleskeli enimmäkseen Sagresissa Europan lounaisimman niemen St. Vincentin rannalla, koettaen tähteintutkijain ja maantieteilijäin seurassa parannella kompassia ja muita koneita merenkulun helpottamiseksi, taikka lähetteli hän laivoja tutkimaan Afrikan rannikkoa niin etäälle kuin mahdollista. Yhä uusiin ponnistuksiin kiihdytti häntä toivo kerran löytää meritie Indiaan.

Tähän asti tunnettiin Afrikan länsirannasta ainoastaan se osa, joka oli Marokkon eteläisen niemen Kap Nunin pohjoispuolella. Siitä niemestä katsottiin alkavan kuuman vyöhykkeen eikä uskallettu purjehtia siitä etelään päin, koska luultiin ilmaa siellä hehkuvaksi ja vettä kiehuvaksi. Muuten tunnettiin Kanariansaaret, jotka eräs genualainen oli löytänyt jo noin 1340. Paavi, ollen Jumalan sijainen maan päällä ja siis luullen voivansa vallita löydettyjä maita ja saaria, oli silloin lahjoittanut ne saaret Kastilian kuninkaalle.

Merimiehet, jotka Henrik syksyllä 1415 lähetti Kap Nuniin, saapuivat onnellisesti Kap Bojadorin kohdalle, mutta palasivat sieltä kauhuissaan tyhjin toimin. Silloin hän tapasi kaksi urhollista ritaria, jotka kunniasanallaan vakuuttivat ei palaavansa ennen kuin löysivät jonkun uuden paikan. Ankara myrsky heitti nämä alukset kauas merelle erääsen saareen, jota sittemmin on sanottu Porto Santoksi (pyhäksi satamaksi). Henrik perustutti sinne asuntoja, kylvätti viljaa ja istututti viinipuita sekä vietti monta kotieläintä, jotka siellä hyvin menestyivät. Tästä saaresta näkyi kirkkaalla ilmalla ikäänkuin pilvenmöhkäle etäällä näköpiirin reunalla; purjehdettiin sinne ja löydettiin (1419) Madeira, jossa jo sitä ennen italialaiset olivat käyneet. Koko saari oli yhtenä ainoana tiheänä metsänä, joka portukalilaisten tultua sattumalta syttyi tuleen; sen sanotaan sitte palaneen koko seitsemän vuotta. Henrik perusti sinnekin uutisasuntoja sekä kuljetutti Kyprosta viinipuita ja Sisiliasta sokuriruokoja. Sitte etsittiin (1432) etäiset Azzorit, jotka silloin olivat aivan tyhjät ihmisistä; sinnekin perustettiin asuntoja, kylvettiin viljaa ja istutettiin viinipuita. Vuonna 1434 purjehdittiin viimein Kap Bojadorin ohitse ja huomattiin meri aivan purjehduskelpoiseksi eikä ilmakaan ollut sietämättömän kuuma, vaikka tosin hyvin lämmin. Nyt löydettiin paikka toisensa perästä; saavuttiin erääsen niemeen, joka nimitettiin valkoisesta hiedastaan Valkoniemeksi, ja toiseen, joka lehtevistä, viheriöitsevistä puistaan sai Viheriäniemen nimen. Silloin nähtiin ensi kerran neekerejä, ja koska he olivat pakanoita, katsottiin voivansa vapaasti vangita heitä ja pakottaa heitä lunnaiksi maksamaan kultahietaa.

Ennen kuolemaansa (1463) sai Henrik ilokseen nähdä laivojensa palaavan äskettäin löydetystä Guineasta ja tuovan täytensä kultahietaa, elefantinluuta, pippuria ja muita kalliita tavaroita. Pitempien merimatkain halu oli nyt herännyt ja seikkailijoita riensi joka taholta Portukaliin lähtemään näille retkille.

Vasko de Gama. Henrik Merenkulkijan kuoltua jäähtyi joksikin ajaksi uusien löytömatkojen into. Mutta kuningas Johan II astuttuaan hallitukseen (1481) ryhtyi jatkamaan Henrikin aikeita ja varusteli uusia meriretkiä. Kohta huomattiin, että Afrikka ei levinnyt etelämpänä, niinkuin oli tähän asti luultu, vaan päin vastoin kapeni. Rohkea purjehtija Bartolomeo Diaz saapui viimein (1487) Afrikan eteläniemeen, jota hän aikoi nimittää myrskyiseksi, koska hän oli saanut siellä kestää ankaraa myrskyä mutta kuningas, joka istui kotona Lissabonissa ja toivoi Indian tien nyt löytyneen, käski nimittämään niemen Hyvän toivon niemeksi.

Kuningas kuoli, ennenkuin se hänen toivonsa toteutui, mutta hänen seuraajansa Emanuel Suuri varusti kolme laivaa ja lähetti rohkean Vasko de Gaman vaaralliselle retkelle. Vasko on Camoensin laulujen kautta tullut maansa kansansankariksi. Runoilija antaa hänen itsensä kertoa matkansa alusta näin:

Mutta eivätpä ainoastaan ennen tuntemattoman tien vaivat ja vaarat yksin tehneet Vasko de Gaman retkeä vaikeaksi; hänen täytyi myöskin taistella laivaväen epätoivoa ja tyytymättömyyttä vastaan, miehet kun monestikin uhkasivat heittää uhkarohkean johtajansa mereen. Gama kuitenkin pontevasti voitti vaarat, hän panetti uppiniskaiset merimiehet kahleihin ja ohjasi itse laivaansa. Siten hän viimein saapui Kap-maahan ja purjehti sieltä edelleen pitkin hottentottein maan rannikkoa. Mitä pohjoisemmaksi hän saapui, sitä selvemmin näkyi suurempaa varallisuutta ja Indian liikkeen merkkejä. Mutta täällä tuotti asujamiston uskottomuus löytöpurjehtijoille usein vaaroja ja vastuksia. Sofalan, Mozambiquen ja Mombazin asujamet näyttivät alussa ottavan Gaman ystävällisesti vastaan, mutta koettivat sitte saattaa häntä perikatoon, kun luulivat hänen turvallisuudestaan tulleen huolimattomaksi. Siten hän saapui Melindaan, jossa hänet paremmin otettiin vastaan. Kaupungin kuningas antoi hänelle luotsin, jonka johdolla hän 20 päivän jälkeen ja kestettyään ankaran myrskyn saapui kauan etsittyyn maahan, Indiaan. Toukokuin 19 päivä 1498 tuli merkilliseksi löytömatkain historiassa.

Amerikan löytö.

Rohkea normandialainen purjehtija Jean Cousin purjehti 1488 Dieppestä Afrikan länsirannalle. Mutta kova merivirta ajoi hänet kauas pois tuntemattomaan maahan, josta hän löysi suuren joen suun. Hänen luullaan silloin käyneen Brasiliassa ja Amazon-joen suussa, vaikka siitä ei mitään varmaa tiedetä. Hänen lähin miehensä oli kastilialainen Alonzo Pinzon, joka sittemmin jonkin palvelusvirheen tähden erotettiin Cousinin laivastosta ja silloin palasi Espanjaan. Varmaan ei tiedetä, mutta luultavasti tämä oli sama mies, kuin esiytyi niin tärkeänä osamiehenä sitte seuraavalla löytömatkalla, joka tehtiin Espanjan satamasta.

Kristofer Kolumbus syntyi Genuassa porvarillisista vanhemmista. Lapsuudessaan ei hänellä ollut juuri mainittavaa opetuksen saannin tilaisuutta. Häntä pidettiin ensin kotona isänsä ammatissa, mutta luultavasti hän sai siihen aikaan tehdä muutamia matkoja Välimerellä. Noin 20 vuoden ijässä huomataan hänen lähtevän Portukaliin, tietämätöntä mistä syystä. Siellä hän oleskeli neljätoista vuotta, laajenteli melkoisesti tietojansa ja nai Porto Santon ensimmäisen vasallin jälkeläisen sekä sai siinä saaressa oleskellessaan tutkia sen vanhan purjehtijan tekemiä karttoja ja laivakirjoja. Porto Santossa oli hän myöskin nähnyt aaltojen maalle ajamia puukaluja, jotka oli tehty ilman rauta-asetta: tuntemattomain puiden runkoja olivat aallot myöskin ajaneet läheisten saarien rannoissa maalle; kerrottiinpa Azoreissa nähdyn kaksi ruumistakin, joilla oli aivan omituinen muoto, tulevan lännestä päin veneessä saaren rantaan. Jo muinainen ajattelija Aristoteles oli osoittanut maan olevan pallon muotoisen ja oppineille tämä totuus oli kyllin tuttu. He olettivat Indian rannan ei olevan niin kaukana länteen päin purjehtijalle ja myöskin selittelivät, että kolmen tunnetun maanosan vastapainona pitäisi olla suuri maa toisellakin maanpuolikkaalla. Kolumbus itsekseen mietiskeli, että hän oli määrätty sen maan löytäjäksi.

Hän ilmoitti ajatuksensa ensin Portukalin kuninkaalle Johan II:lle, joka niistä kysyi asiantuntijain mieltä ja sitte jätti ne ilman huomiotta. Silloin Kolumbus siirtyi Espaujaan. Siellä hallitsi Aragonian kuningas Ferdinand yhdessä puolisonsa Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa; molemmilla oli siihen aikaan tekemistä sodassaan Granadan valtakuntaa vastaan. Kauan kesti ennenkuin Kolumbus edes pääsi Ferdinandin puheillekaan. Kuningas ensin asetti oppineita miehiä tutkimaan genualaisen aietta. He tekivät monta väitöstä sitä oletusta vastaan, että asuttua maata olisi päinvastaisella maanpuolikkaalla. Kuinkahan osaisivat, arveli monikin viisaudessaan, ihmiset astua päälaellaan niinkuin kärpäset katossa? Kolumbuksen aietta siis hyvin huonosti kannatettiin.

Avutta ja neuvottomana tapasi Kolumbus nyt kokeneen merimiehen Alonzo Pinzonin, joka innolla ryhtyi yritykseen. Ilojuhlia vietettäessä Granadan valloituksen johdosta kääntyi hän uudella toivolla kuningatar Isabellan puoleen ja antoi uuden anomuksen. Tällä kertaa otettiin hänet suosiollisemmin vastaan; mutta hovi ei hyväksynyt hänen asettamiansa ehtoja. Hän aikoi silloin heti lähteä puhutteleman Ranskan kuningasta. Mutta kuningatar muutti mielensä; jäljestä lähetetty ratsumies tapasi Kolumbuksen ja sai hänet palaamaan. Hän oli tinkinyt itselleen aatelisarvon, Indian amiraalin arvon ja kaikkien maiden varakuninkaan arvon, jotka hän ehkä löysi, sekä kymmenennen osan niiden maiden kruununtuloista.

Ensimmäinen matka. Nyt varustettiin kolme pientä laivaa, joista kaksi tuskin oli muuta kuin purjeveneet. Mutta väkeä oli vaikeampi saada matkalle, koska reippaimmatkin merimiehet pelkäsivät niin uhkarohkeaa yritystä. Viimein ilmoittautui kolme Pinzon-veljestä, jotka olivat tehneet monta merimatkaa ja joilla oli palveluksessaan paljo merimiehiä; he myöskin tarjoutuivat itse panemaan kahdeksannen osan kustannuksista.

Elokuun 3 päivänä 1492 vähän ennen auringon nousua läksivät nämä kolme laivaa merelle pienen Palos-kaupungin luota Andalusian rannasta. Kolumbus itse johti suurinta alusta "Santa Mariaa", toista johti Alonzo Pinzon ja kolmatta, kaikkein pienintä, hänen veljensä Vincent Pinzon. Kanariansaarissa käytiin korjaamassa yhtä alusta, jonka peräsin oli rikkautunut. Lähes kuukauden viivyttyään siellä purjehtivat Kolumbus ja hänen kumppaninsa aukealle merelle suoraan länttä kohti. Jo seuraavana päivänä oli kaikki maa kadonnut näkyvistä; ei miltään taholta näkynyt mitään muuta kuin sinitaivas ja aava meri, jonka syvyyden päällä heikot alukset uiskentelivat. Yhä etemmäksi taakse jäi kaikki, kuin ihmissydämmelle on rakasta, isänmaa, sukulaiset ja ystävät; edessä oli kaikki hämärää ja salaperäistä. Moni karaistunut merimies itki ja muutamat valittivat ääneensä. Kolumbus koetti kaikin tavoin lievittää huolia ja väestössä herättää samaa suurta toivoa, kuin häntä itseään elähytti. Eräänä iltana Alonzo Pinzon viittasi lounatta kohti ja huusi sieltä näkyvän maata. Purjehdittiin purjehtimistaankin sinne päin, mutta ei mitään maata ruvennut näkymään. Suunnan käännöksestä jouduttiin Golf-virtaan ja laivat juoksivat sitte aika vauhtia eteen päin. Merimiehet vapisivat tuskaisesta levottomuudesta, kun ei kukaan heistä tiennyt, mihin tuollaista vauhtia viimein jouduttiin.

Suotuisia merkkejä ilmestyi ja hävisi. Nähtiin tuntemattomia lintuja; mutta ne eivät ennustaneet maata, koskapa merilinnut saattavat lennellä kauempanakin, kuin silloin tiedettiin. Kerran oli koko merenpinta ruohon peitossa; moni merimies, jopa Kolumbus itsekin silloin luuli maan olevan lähellä. Kun toivo moneen kertaan pettyi, alkoivat merimiehet joutua epätoivoon. He alkoivat jo puhua, että he eivät halunneet purjehtia etemmäksi, että heidät oli houkuteltu retkelle, joka ei suinkaan voinut onnistua, ja että he tahtoivat kääntyä, kun vielä voivat toivoa pääsevänsä takaisin kotimaahan.

Kristofer Kolumbuksen laiva. (Vanhan piirustuksen mukaan.)

Mutta kohta rupesi näkymään ihan selviä maan läheisyyden merkkejä. Maalintuja laskeutui mastoihin levähtämään ja puunoksa, jossa oli punaisia marjoja, uiskenteli lännestä päin vastaan. Kello kymmenen eräänä iltana huomasi Kolumbus pienoisen valon tuikkavan etäällä lännessä päin. Noin kello kaksi kuului Alonzon laivasta, joka tavallisesti purjehti vähän matkan päässä toisten edellä, kanuunan laukaus; se oli merkkinä, että maa oli saatu näkyviin. Ihastuksella huusivat kaikki: "Maa, maa näkyy!"

Lokakuun 12 päivänä aamun valjetessa levitti palmumetsäinen saari känniin vihreytensä purjehtelijain eteen. Ensimmäisen ilon ilmausten vaiettua veisasi koko väestö kiitosvirren.

Auringon noustessa asettui laiva ankkuriin ja suuri vene laitettiin valmiiksi. Amiraali pukeutui silloin tulipunaiseen virkapukuunsa ja sousi maalle Pinzon-veljesten ja monen muun seurassa, jotka kaikki olivat loistaviin varuksiinsa pukeutuneet. Astuttuaan maalle heittäytyi Kolumbus alas, suuteli maata ja otti sen Kastilian kruunun omaksi. Hän nimitti saaren San Salvadoriksi (vapahtajaksi), vaan sai sittemmin kuulla asujanten nimittävän sitä Guanahaniksi: se kuului siihen saaristoon, jota nyt sanotaan Bahama-saariksi.

Rannalle kokoutui saaren asujamia kummastelemaan outoa näytelmää. He olivat alastomat, kuparin karvaiset ja parrattomat. Aseina oli heillä nuolet ja puiset, luukärkiset heittokeihäät; rautaa he eivät tunteneet. Muuten he olivat hyväntahtoisia, viattomia ihmisiä, jotka lapsellisella uteliaisuudella lähestyivät parrakkaita, suurikasvusia vieraita ja ihmettelivät outoja laivoja. Espanjalaiset lahjoittivat heille lasihelmiä, kulkusia, tyhjiä pulloja ja muuta sellaista rihkamaa, joka kaikki otettiin ihastuksella vastaan; niinpä maanasujamet ja muukalaiset kohta tulivat hyviksi ystäviksi. Espanjalaisten kysyessä, mistä saarelaiset olivat saaneet kultakoristuksensa, joita heillä oli nenässään, osoittivat he etelää kohti. Viivyttyään pari päivää purjehti Kolumbus siis sille taholle.

Kohta näkyi suuri saari, jota mukaan lähteneet indiaanit sanoivat Kubaksi. Siellä näkyvä luonnon rikkaus ja kauneus kummastutti kaikkia. Mereen laski siinä joki, jonka äyräillä kasvoi komeita palmuja. Tiheitä metsiä näkyi etempää ja niiden takaa kohosi korkeita vuoria. Kauniita laaksoja pilkutti kukkulain väliltä täynnänsä rikkainta kasvullisuutta. Asujamet, ollen täälläkin alastomat ja hyvänluontoiset, tulivat vieraille vastaan. Kun heille näytettiin kultalevyjä, huusivat he Haiti ja osoittivat itää.

Espanjalaiset seurasivat viittausta ja saapuivat suuren hedelmällisen saaren Haitin luo, jonka Kolumbus nimitti Hispaniolaksi, koska sen vuorinen maa, kaunis luonto ja rikas kasvullisuus oli hänestä niin Espanjan näköistä. Asujamet pakenivat arasti vuorille, jättäen majansa tyhjiksi. Moneen kertaan koetettiin heitä houkutella sieltä alas, mutta turhaan. Viimein onnistui muutamain merimiesten saada kiinni kaunis, alaston nainen, jonka he veivät kanssansa laivaan sekä lähettivät helmillä ja muilla koruilla kaunistettuna takaisin. Siitä alkoi tuttavampi lähestyminen. Asujanten huomattiin olevan jakautuneina useampaan heimoon, joita kutakin ruhtinas eli kazik hallitsi. Saarelaiset myöskin selittivät espanjalaisille, että läheisten saarien vihamielinen, ihmissyöjä kansa usein raastoi tämän saaren asujamia syödäksensä. Kolumbus lupasi heidän suojakseen rakentaa pienen linnan ja jättää siihen osan espanjalaisiansa.

Kolumbus itse luuli näiden nyt löydettyjen saarien olevan lähellä Aasian itärantaa ja kuuluvan Indian alueesen, jonka tähden hän myöskin nimitti asujamet indiaaneiksi. Hän aikoi käydä mongolilaisten kaanin puheilla, jolle hänellä oli kuningas Ferdinandilta kirje vietävänä, ja siihen saada vastausta, sitte lastata laivoihinsa kultaa, jalokiviä ja maustimia ja purjehtia Atlantinmeren yli riemuissansa takaisin Espanjaan.

Mahdoton oli kuitenkin edes yrittääkään sen aikeen toimeen panoa. Alonzo Pinzon oli jo Kuban luota eronnut laivoinensa, omin neuvoin etsiäkseen kultamaata ja sitte ehkä palatakseen Espanjaan. Suuri alus Santa Maria tarttui jouluyönä koralliriutalle ja joutui auttamattomasti häviöön. Nyt täytyi Kolumbuksen lähteä paluumatkalle. Kolmantena päivänä tapasi hän Pinzonin ja katsoi viisaimmaksi jättää hänet rankasematta. Alussa kävi matka onnellisesti. Mutta helmikuussa nousi hirvittävä myrsky ja uhkasi kokonaan murskaksi särkeä heikot alukset. Laivaväki jättäytyi toivottomuuden valtaan, vaan Kolumbus koetti Europalle säilyttää tämän tärkeän löydön sanomaa. Hän kirjoitti pergamentille kertomuksen matkastaan, sulki sen sinetillä, kirjoitti päällekirjoituksen Kastilian hallitukselle ja merkitsi, että ken sen toimitti eheänä perille, hänen piti saaman palkinnokseen tuhat dukaattia. Öljyttyyn kankaasen käärittynä pantiin kirjoitus tynnyriin ja heitettiin mereen.

Myrsky kuitenkin asettui ja laivat saapuivat Azoreihin pieneen Santa Maria-saareen. Portukalin kuvernööri otatti jonkun väärinkäsityksen tähden löytöpurjehtijat kiinni, mutta päästi heidät jälleen vapaaksi, kuin sai riittäviä selityksiä. Uusi myrsky heitti Kolumbuksen Portukalin rannalle. Siellä kävi hänen luonansa Bartolomeo Diaz ja kutsui häntä kuningas Johanin luo, joka vierasvaraisuuden varjoon kätki kateutensa. Maaliskuun 15 päivänä palasi Kolumbus Palos-satamaan.

Riemuitseva ihmisjoukko oli kokoutunut rannalle. Kellot soivat ja kanuunat paukkuivat, kun Amerikan löytäjä väkinensä astui maalle. Ensin hän meni kirkkoon ja kiitti Jumalaa matkan onnellisesta päättymisestä sekä ilmoitutti sitte tulonsa kuninkaalle ja kuningattarelle. Armollisella kirjeellä kutsuttiin häntä heti käymään hovissa, joka silloin oli Barcelonassa.

Hänen matkansa Espanjassa oli riemusaaton kaltainen. Suuret ihmisjoukot tulvailivat joka taholta näkemään merkillistä miestä. Hänen lähestyessään Barcelonaa tuli hovimiehiä ja ylhäisiä herroja vastaan, kaikki loistavissa puvuissa. Uteliaan, riemuitsevan ihmisjoukon keskitse kulki hän kaupunkiin. Edellä astui kuusi Amerikasta tuotua indiaania, maalattuna maansa tavan mukaan ja koristettuna kaularenkailla ja kultasormuksilla; heidän jäljessänsä astui miehiä kantaen eläviä papukaijoja, topattuja uuden maailman eläimiä ja lintuja, outoja kasveja sekä kultakappaleita ja kultahietaa. Heitä seurasi Kolumbus itse loistavapukuisten ratsumiesten saattamana.

Keskellä toria istuivat korkealla valtaistuimella kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella kuninkaallisessa puvussaan, ympärillä hovin ylhäisimmät herrat ja naiset. Kolumbuksen lähestyessä valtaistuinta nousivat kuningas ja kuningatar seisoalleen ja sallivat hänen istuutua tuolille, joka tuotiin häntä varten; se oli harvinainen suosio tässä hovissa, kun näet muuten ei kukaan saanut istua kuninkaan läsnä ollessa. Kun Kolumbus kertoi matkastaan, tulivat kuningas ja kuningatar syvästi liikutetuiksi; he laskeutuivat polvilleen kiittämään Jumalaa ja suuri ihmisjoukko teki syvässä, juhlallisessa ihastuksessaan samoin. Näytti siltä, sanoo eräs sen tapauksen kertoja, kuin kaikki olisivat olleet osalliset autuasten ilosta taivaassa.

Kolumbus vahvistettiin sijaiskuninkaan ja amiraalin arvoihin, hänen sukunsa korotettiin aatelissäätyyn ja uusi suuri laivasto varustettiin, hänen uudestaan purjehtiaksensa ottamaan löydettyjä maita haltuunsa. Paavi lahjoitti ne maat Espanjalle, ja estääkseen riitoja syttymästä Portukalin kanssa levitti hän kuuluisan julistuspullan, jossa hän jakoi maapallon kahtia linjalla, joka ajateltiin vedetyksi pohjoisnavasta etelänapaan jonkun matkan päässä lännen puolitse Azoreista. Kaikki sen linjan lännenpuoliset maat oli kuuluva Espanjalle.

Kolumbuksen seuraavat matkat. Syyskuun 25 päivänä 1493 läksi Kolumbus toiselle matkalleen laivastolla, jossa oli 17 varustettua laivaa sekä 1,500 vapaaehtoista, suureksi osaksi hyvin arvokkaita miehiä. Hän otti mukaan Andalusian hevosia, lampaita ja sarvikarjaa, kaikenlaisia aseita, työkaluja kaivostyötä varten, viljaa ja suuren joukon muita ruokavaroja. Purjehtien vähän etelämmäksi löysi hän Karaibin saaret, joissa ihmissyöjät asuivat. Sen niistä, jolle hän (eräänä sunnuntaipäivänä) ensinnä nousi maalle, nimitti hän Dominikaksi (Sunnuntaisaareksi). Hän kävi myöskin Marie Galantessa, Guadeloupessa ja Portoricossa.

Saavuttuaan Hispaniolaan hän kauhukseen ei nähnyt linnaa eikä siirtokuntaa. Espanjalaiset olivat raa'alla väkivallalla ja irstaalla elämällä ärsyttäneet indiaaneja ja sitä paitsi olivat he myöskin varomattomasti hätyyttäneet erästä päällikköä, joka oli synnyltään karaibilainen ja siis luonteeltaan rohkeampi ja vähemmin hyvänlaatuinen kuin muut saarelaiset. Hän oli sentähden valloittanut ja hävittänyt heidän linnansa ja he itse olivat osaksi kuolleet sitä puolustaessaan, osaksi joutuneet pakoretkellä perikatoon.

Kolumbus perusti linnan paikalle kaupungin, joka kuningattaren kunniaksi nimitettiin Isabellaksi, ja läksi sitte uudelle matkalle. Hän purjehti Kuban ympäri ja löysi Jamaikan, mutta käännyttyään ankaraan tautiin täytyi hänen palata Hispaniolaan. Hänen poissa ollessaan oli sopimattomalla kohtelulla ärsytetty saarelaisia raivoon asti; he surmailivat yksinäisiä espanjalaisia ja olivat vakaasti päättäneet hävittää tai karkoittaa heidät kaikki. Saaren kaikki kazikit kokosivat voimansa metsäläisjoukoksi, joka sadantuhannen miehen suuruisena aikoi sotia maan anastajia vastaan. 200 jalkamiehen ja 20 ratsumiehen kanssa läksi Kolumbus heitä vastaan. Ampuma-aseiden jymähdykset heti kauhistuttivat indiaaneja; terävät rauta-aseet ja haarniskapukuiset ratsumiehet tekivät suurta tuhoa, ja joukko verikoiria, jotka espanjalaiset olivat tuoneet mukanaan, repivät hirvittävästi alastomia saarelaisia. Indiaanit saivat siten aikaisin huomata, että heillä ei ollut mitään turvaa valkoisten miesten väkivaltaa ja ilkeyttä vastaan. Kolumbus määräsi heidän maksettavakseen veron, mutta koetti, mikäli hänestä riippui, lempeällä kohtelulla lievittää heidän sortoansa. Häntä itseänsä alkoivat espanjalaiset kohdella pahasti, hän kun koetti taivuttaa heitä työhön ja pidättää häpeällisistä konnuuksista. Hän matkusti Espanjaan puolustamaan itseänsä vihamiesten panetuksilta. Kuningas kyllä otti hänet silloinkin hyvästi vastaan, hän saavutti jälleen hallitsijansa luottamuksen ja uusi laivasto luvattiin varustaa hänelle. Mutta löytömatkojen into oli jäähtynyt. Kolumbuksen täytyi miehittää laivansa pahantekijöillä, jotka päästettiin vankiloista viljelemään ja asumaan uutta siirtopaikkaa.

Kuudella laivalla läksi Kolumbus (1498) kolmannelle matkalleen. Tällä kertaa hän purjehti vieläkin etelämmäksi ja löysi Trinidad-saaren. Siihen näkyi Orinoko-joen suu ja sen ympäristö Etelä-Amerikan rantaa. Hän purjehti kappaleen matkaa pitkin rantaa, joka siinä näytteli komeita, luonnonkauneita maisemia. Asujamilla, joita tuli rantaan, oli kultalevyjä kaulassa ja helmikoristuksia käsivarsissa; he olivat kookkaat ja kaunismuotoiset, pitivät kirjavaa kangaskappaletta päässänsä ja olivat sekä ymmärtäväisemmät että rohkeammat muita indiaaneja, jotka tähän asti oli tavattu.

Oma sairautensa ja levottomuus uuden siirtopaikan tähden pakottivat Kolumbuksen palamaan Hispaniolaan. Siellä oli tällä välin eräs pahansuopa espanjalainen kiihottanut osan väestöstä kapinaan "genualaisia seikkailijoita" vastaan ja lähetti Kolumbuksen tultua valituksia hänestä Espanjaan. Tämän johdosta lähetti Ferdinand ritari Bovadillan Hispaniolaan tutkimaan Kolumbuksen käytöstä. Bovadilla heti panetti Kolumbuksen veljinensä kahleihin ikäänkuin jo syyllisiksi tuomitut pahantekijät ja lähetti heidät siinä tilassa Espanjaan. Isabella, kuultuaan, miten oli kohdeltu amiraalia, pahastui ja lähetti heti käskyn päästää vangit vapaaksi ja kohdella heitä kunnioituksella. Mutta Kolumbus sitte säilytti kahleensa surullisena muistona ja piti ne aina riippumassa työhuoneessansa.

Bovadilla kyllä erotettiin maaherranvirasta, mutta hänen sijaansa ei määrätty Kolumbusta, vaan toinen mies. Täll'aikaa löydettiin uusia maita toinen toisensa perästä. Venetialainen Gabot oli jo ennen englantilaisilla laivoilla purjehtien löytänyt Pohjois-Amerikan manteren, Cabral omisti Brasilian Portukalin kuninkaalle ja Vasko de Gama palasi oikeasta Indiasta. Kolumbus, luullen löytämänsä manteren olevan lähellä Indiaa, tarjoutui viemään espanjalaisia siihen maahan paljon lyhempää tietä, kuin Vasko de Gama oli purjehtinut. Kuningas silloin, tosin töin tuskin, taipui asettamaan amiraalin jälleen arvoihinsa ja antamaan hänelle neljä pientä laivaa.

Kolumbuksen neljäs matka, joka alkoi 1502, tuli onnettomaksi ja vaivaloiseksi. Yksi hänen laivansa oli viallinen ja hän sentähden purjehti Hispaniolaan vaihtamaan sitä parempaan; mutta uusi maaherra ei häntä päästänyt koko saarelle. Kestettyään ankaran myrskyn löysi Kolumbus kelvottomille aluksilleen satamapaikan Jamaikasta. Sitte purjehdittiin pitkin nykyisen Keski-Amerikan itärantaa aina Panaman kannakselle asti, löytämättä mistään läpipääsyä. Viimein päästiin myrskyjen käsistä Jamaikaan turvaan. Kaksi miestä haaksirikkoisesta väestöstä sousi sieltä koverretuilla puunrungoilla Hispaniolaan, josta he töin tuskin saivat pienen laivan: sillä vietiin Kolumbus Hispaniolaan, josta hän palasi Espanjaan. Kuningatar Isabella, joka aina oli ollut hänen tukenansa, oli nyt kuollut, ja Ferdinand osoitti hänelle ainoastaan kylmää kohteliaisuutta. Hän kuoli Valladolidissa (1506). Hautaan määräsi hän pantavaksi kahleet, joita hän kerran oli kantanut. Nyt ovat hänen jäännöksensä, kuten luullaan, Kubassa Havanna-kaupungissa.

Hirmuista on lukeakin, miten verisen julmasti espanjalaiset hävittivät löydettyjen saarien asujamia. Niitä heikkoja ihmisiä pakotettiin ruoskalla yöt päivät tekemään työtä kaivoksissa; heitä jaettiin kuin karjaa uusille maanomistajille ja kohdeltiin kuin karjaa, vieläpä pahemminkin; jos he toivottomuudessa joskus edes yrittivätkään pakenemaan, lähetettiin jäljestä verikoiria, jotka ahnaasti raatelivat heidän alastomia ruumiitansa; vähimmästäkin uppiniskaisuudesta pistivät herransa miekoillaan heidät kuolijaaksi taikka ammuttiin heidät; joukottain heitä muutenkin murhattiin taikka hirtettiin; heidän kazikinsa ja johtajansa saivat usein kituen kuolla liekeissä. Tämä kohtelu teki indiaanit vastahakoisiksi kristinuskolle. Eräs kazik seisoi kiinni sidottuna rovion paaluun, kun munkki astui hänen luoksensa ja lupasi hänelle paratiisin autuutta, jos hän ennen rovion sytyttämistä lupasi kääntyä kristinuskoon. "Onko siellä paratiisissa myöskin espanjalaisia?" kysyi hän. "On," vastattiin, "mutta ainoastaan hyviä ja rehellisiä." "Paraimmatkin heistä", virkkoi kazik, "ovat konnia; minä en huoli sinun taivaastasi!"