RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.

Turkkilaiset ja byzantionilaiset.

Sill'aikaa kuin kristityt länsimaat yhä lujemmin liittyivät paavikuntaan, hajosi itämainen kaliflkunta jakelemisista ja perinnöllisten, melkein itsenäisten maaherran-virkojen perustamisesta. Kalifin arvokkaisuutta piti yllä lukuisa henkivartiasto, valikoitu turkkilaisten sotaisesta kansasta, joka alkuaan oli asunut Ylä-Aasiassa. Mutta henkivartiaston päällikkö emir-al-onirah tuli samoin kuin frankilainen "major domus" valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, niin että kalifin valta viimein vaipui ihan mitättömäksi. Koko joukko enemmin tai vähemmin itsenäisiä valtioita syntyi nyt. Sisä-Aasiassa hallitsivat sotaan kykenemättömät hallitussuvut veltostuneita kansoja, joiden keskuudessa kauppa ja teollisuus, tieteet ja taiteet kukoistivat. Länsi-Aasiaan sitä vastoin perustettiin ikään kuin vahvaksi etumuuriksi Europpaa vastaan turkkilais-seldshukkien sotilasvalta, joka kahden voimakkaan sulttaanin Alp-arslanin ja Malek-shahin aikana (1063-92) vahvistui hirvittävän mahtavaksi. Kreikkalainen keisarikunta kadotti silloin enimmät alueensa Vähä-Aasiassa, ja turkkilaiset uhkasivat Konstantinopolia idästä päin samaan aikaan, kuin Robert Guiskard yhtä uhkaavana läheni lännen puolelta. Malek-shahin kuoltua jakautui seldshukkilaisvalta pienemmiksi sulttaanikunniksi. Siten syntyi Vähä-Aasiassa vahva sotilasvaltio Ikonium ja Syriassa toisia turkkilaisvaltoja, joiden hallitsijat jonkun aikaa pitivät Jerusalemiakin hallussaan. Egypti oli jo sataa vuotta aikaisemmin tullut eri valtakunnaksi, jonka kalifit sanoivat polveutuvansa fatimidein suvusta.

Melkoisesti heikontunut Byzantionin keisarikunta oli siis häviön vaarassa; mutta se pelastui vakautuneen yhteiskunta-järjestyksensä ja valtiotaidon kautta, jota Komnenus-sukuiset keisarit osasivat käyttää. Valtaistuinta suojeli henkivartiasto, varjakot, joka pitkän aikaa oli melkein yksinomaan sinne siirtyneitä ruotsalaisia; suuri osa sotajoukostakin oli vieraita palkkasotureita. Lahjoilla ja suurilla lupauksilla pidettiin slaavilaisia barbaarikansoja ystävinä taikka myöskin yllyteltiin heitä toinen toistansa vastaan. Ristiretkien alkaessa hallitsi valtakuntaa keisari Aleksius, taitava ja neuvokas, vaikka samalla viekas ja vehkeilevä valtiomies. "Rohkeutensa", sanotaan hänestä, "tuotti hänelle voiton muutamissa taisteluissa ja sotajuonensa toisissa. Välistä saavutti hän voiton kunnian sitenkin, että pelkoa teeskennellen läksi pakoon. Sekä paeten että takaa ajaen osasi hän voittaa ja uhoitteli vihollista, joka jo luuli voittaneensa hänet. Näin oli hän ikäänkuin jalka-ansa, joka aina kääntää kärkensä ylöspäin, heitettäköönpä se maahan miten hyvänsä."

Ristiritari.

Jo Gregorius VII oli paavinistuimelle noustessaan aikonut länsimaiden kootun voiman johtajana lähteä valloittamaan pyhää maata uskottomilta. Kreikkalaiset myöskin pyysivät apua länsimaisilta uskonveljiltään. Kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoi hänen valmistelemansa taistelu levitä suurenmoiseksi ja sytyttää sotaista uskonkiihkoa. Eivätpä nämä "ristiretket" kuitenkaan saavuttaneet varsinaisia voittojansa Aasiassa, vaan Europassa.

Ristiretket Aasiaan.

Kristittyjen hurskaat pyhiinvaellukset Palestinaan alkoivat levitä yleisemmiksi noin v. 1000 paikoilla, koska silloin ilmestyskirjassa lausutun "tuhatvuotisen valtakunnan opin" väärinkäsityksestä odoteltiin maailman häviötä. Turkkilaiset monella tavalla loukkasivat ja ryöstivät pyhiinvaeltajia ja kun he Europpaan palattuaan sitä valittivat, kiihtyi siellä suuri mielipaha, ja yhä vahvemmaksi kasvoi täten pyhän maan valloittamisen halu pois uskottomain hallusta.

Ensimmäinen ristiretki (1096-99)

Pietari Amiensilainen, ollen niitä tulisia luonteita, jotka suurten tapausten edellä herättävät kansain voimat urhotöihin, oli itse pyhiinvaeltajana nähnyt uskonveljiensä hädän. Hänen mielipahansa kiihtyi haaveksimiseksi, jonka houreissa hän luuli huomanneensa itseään taivaallisten näkyjen vaatineen kutsumaan länsimaita taisteluun. Hän toi kreikkalaiselta patriarkalta suosituskirjeen Gregoriuksen seuraajalle paavi Urbanus II:lle, joka kiitteli hänen aikomustansa ja antoi hänelle siunauksensa. Pietari vaelteli sitte Italiassa, Ranskassa ja Luoteis-Saksassa. Pyhiinvaeltajan kaappu yllä, nuora vyöllä ja risti kädessä ratsasti hän, kalpea ja kuihtunut mies, aasilla maasta maahan ja kaupungista toiseen. Kaduilla ja toreilla, teillä ja kirkoissa kehoitti hän kansaa tarttumaan aseihin ja liikuttavilla sanoilla kuvaili pyhän maan kohtaloa.

Keisari Aleksius laittoi myöskin paavin luo lähettiläitä pyytämään länsimaisten kansain apua turkkilaisia vastaan. Piacenzan kirkolliskokouksessa antoi Urbanus näiden lähettilästen esittää Konstantinopolia uhkaavan vaaran.

Yleinen kirkolliskokous kuulutettiin pidettäväksi Clermontissa (1095) ja sinne saapui loistava joukko piispoja, apotteja, ruhtinaita ja maallisia herroja. Yhdeksän ensimmäistä istuntoa käytettiin länsimaisen kirkon asioihin; kymmenennessä oli keskusteltava Jerusalemiin tehtävästä retkestä. Silloin läksi paavi kirkosta, jossa kokousta oli siihen asti pidetty, ja asettui korkealle paikalle, keskelle lukematonta ihmisjoukkoa, joka täytti koko avaran tasangon kaupungin ympärillä. Pietari Amiensilainen, seisoen hänen vieressään, sai ensinnä puheenvuoron, kuvaili vielä kerran rääkkäykset, joita hän itse oli nähnyt kristittyjen pyhiinvaeltajain saavan kärsiä. Sitte puhui paavi itse kehoittaen frankilaisten urhollista kansaa lähtemään pyhälle retkelle. Huuto "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" kaikui innostuneen ihmisjoukon suusta. Kaikki tahtoivat päästä mukaan tälle retkelle ja kiinnityttivät merkiksi olkapäähänsä punaisen ristin; siitä näitä sotia on sanottu ristiretkiksi.

Että saataisiin ristiretkeläisten luku suuremmaksi, päätettiin lahjoittaa vapaus kaikille maaorjille, kuitata kaikkein velallisten velat ja antaa anteeksi kaikille pahantekijöille, jotka ottivat ristinmerkin. Ruhtinaat ja ritarit varustautuivat huolellisesti ja suuri väenjoukko oli maltiton heidän hitaisuudestansa. Kiihtynyt mielikuvitus näki merkkejä taivaalla: kerrottiin, että oli nähty kahden liekitsevän ritarin taistelevan ja sen heistä voittavan, jolla oli ristinmerkki. Kerrottiinpa myöskin Kaarle Suuren nousseen haudastansa johtamaan sotajoukkoja. Kun maltittomuutta oli mahdoton kauemmin hillitä, läksi roskaväki, joka tietysti ensinnä joutui valmiiksi, liikkeelle Pietari Amiensilaisen y.m. johdolla. Se oli säännötön, haalittu joukko, joka ryöstellen kulki Saksan ja Unkarin kautta; kun se saapui Konstantinopoliin, vietiin se salmen yli Vähä-Aasiaan, jossa turkkilaiset surmasivat heidät melkein kaikki.

Tämän esinäytelmän jälkeen läksivät ruhtinaat ja herrat hyvin varustettuine joukkoineen liikkeelle (elok. 1096). Ensinnä marssi Ala-Lotringin herttua, jalo Gottfrid Bouillonilainen, joka rehellisyydeltään ja hurskaudeltaan sopi kaikkein esikuvaksi. Voidakseen tehokkaasti ottaa osaa tähän pyhään sotaan oli hän myönyt tai pantannut maansa. 90,000-miehisen sotavoiman kanssa marssi hän hyvässä järjestyksessä Saksan, Unkarin ja Bulgarian kautta Konstantinopoliin, jonne vähitellen muutkin saapuivat.

Toulousen Raimond, jo vanha mies, läksi johtamaan Etelä-Ranskan sotakuntoista väkeä; ollen suunnattoman rikas, käytti hän suuria summia pyhän retken kelvolliseen varustukseen. Vähempiarvoinen oli toinen ranskalaisjoukko, jota johti Ranskan kuninkaan Filip I:sen veli Vermandois'in herra Hugo.

Normandian herttua Robert, Vilhelm Valloittajan vanhin poika, oli kevytmielinen ja levoton ruhtinas, joka ritarillisten seikkailujen halusta läksi tuolle pitkälle retkelle. Hänen kanssansa oli suuri joukko urhollisia normandialaisia ja pohjoismaalaisia. Saadakseen rahoja oli hän pantannut herttuakuntansa veljelleen Englannin kuninkaalle.

Robert Guiskardin poika, Tarentumin ruhtinas Bohemund, läksi myöskin, mutta hänen tarkoituksensa oli kostaa kreikkalaiselle keisarille ja valloittaa itselleen uusi valtakunta, koska oli kadottanut Neapolin. Viekkaudelta ja kavaluudelta oli hän muita päälliköitä etevämpi.

Robert Guiskardin sisarenpoika Tankred johti toista Italian normannilaisjoukkoa. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Bohemundia kohtaan läksi hän retkelle. Hän oli ristiretkein sankareista kaunein sekä rohkeudeltaan ja jalomielisyydeltään kuuluisa.

Kreikkalainen keisari Aleksius ja hänen väkensä hämmästyivät nähdessään kaikki nämä sotilasjoukot ja alkoivat katua, että olivat koskaan kutsuneet heitä. Moni ristiretkeläinen tunsi Konstantinopolin marmoripalatseja ja kullatuita torneja katsellessaan kovaa kiusausta valloittamaan sitä komeaa kaupunkia. Mutta Gottfridin onnistui hillitä kaikki sellaiset ehdotukset; itse hän vannoi Aleksiukselle uskollisuutta, todistaakseen aikeidensa puhtauden, ja kaikki muut, paitsi Raimond, saatiin vähitellen tekemään samoin. Sen jälkeen keisari antoi heille ruokavaroja sekä laivoja Vähä-Aasiaan ylimenoa varten, mutta pidätti itselleen kaikkein niiden maiden herruuden, jotka he ehkä valloittivat. Kun kaikki joukot kokoutuivat Nicaean luo, joka kaupunki oli Ikoniumin sulttaanin omana, ja myöskin Pietari Amiensilainen sinne saapui, tarkastettiin koko ristijoukko ja huomattiin siinä olevan kaksisataa tuhatta miestä jalkaväkeä ja toista sataa tuhatta hyvin varustettua ratsumiestä.

Kun Nicaea antautui kreikkalaiselle keisarille, marssivat ristiretkeläiset Vähä-Aasian sisämaahan päin ja voittivat Dorylaeumin luona Ikoniumin sulttaanin.

Silloin turkkilaiset kärsivät niin suuren tappion, ett'eivät enää koko matkalla Vähä-Aasian läpi uskaltaneet mitään varsinaista vastarintaa yrittää; he väistyivät joka paikassa tieltä ja hävittivät ainoastaan maakunnan elatusaineet, että kristitylle armeijalle niistä ei olisi hyötyä. Kovin rasitettuna kaikkinaisesta puutteesta sekä kesän helteestä, pääsi risti-lauma sillä tavoin Kilikian ja Armenian seuduille. Mutta tähän aikaan tuli jo ensimmäinen eripuraisuus näkyviin. Tankred ja Balduin olivat lähetetyt Kilikian rannikkoa valloittamaan, mutta tällä retkellä he riitautuivat Tarson omistamisesta ja kiihtyivät ennen pitkää niin kiivaiksi, että jo syntyi verinen taistelu heidän välillänsä. Molemmat kuitenkin pian huomasivat, mitä vaaroja tämmöisestä eripuraisuudesta voisi syntyä, ja erkanivat jälleen sovinnossa, Tankred kääntyi rannikkoa pitkin etelään, marssiakseen pääarmeijan kanssa Antiokiaa vastaan. Mutta Balduin otti jonkun satamäärän ritareita mukaansa ja lähti oman onnensa nojaan itää kohden, valloittaen talven kuluessa armenialaisen väestön avulla monta kaupunkia ylisen Eufratin varrella.

Täällä Eufratin toisella puolen ja Armenian vuorimaan juurella oli pieni kristillinen ruhtinaskunta, Edessa, jonka hallitsijana oli armenialainen Toros eli Teodoros. Kaupungin rikkaus ja väkiluku oli melkoinen, ja vaikka turkkilaisia emirejä oli ylt'ympäri vallitsemassa ja viholliset tavan takaa rosvoilivat itse muurien edustalla, olivat edessalaiset kuitenkin säilyttäneet vapautensa. Kun huhu levisi Balduinin urhotöistä Eufratin tienoilla, lähetti Toros hänelle sanan, tarjoten hänelle perintöoikeuden Edessan ruhtinasarvoon, jos hän rientäisi kaupungin avuksi. Balduin ei viivyskellyt, vaan tuli Edessaan, ja juhlallisessa kansankokouksessa vanha ruhtinas hänet nyt julisti ottopojaksensa painaen häntä paljastettua rintaansa vasten. Sillä tavoin Toron pian kuoltua Balduin, Gottfrid Bouillonin veli, tuli Edessan ruhtinaaksi. Se oli ensimmäinen latinalainen valtakunta, kuin näin oli itämailla perustettu, ja sen rajat levisivät joka suunnalle onnellisten sotaretkien kautta:

Tällä välin oli ristiretkeläisten pääjoukko saapunut (lopulla lokak. 1097) Antiokian luo, joka silloin vielä oli suuri kaupunki ja lujasti linnoitettu, ja ryhtyi heti piiritykseen. Kohta alkoi sellainen ruokavarain puute hätyyttää, että täytyi teurastaa hevoset taikka tulla toimeen nahalla, puun kuorilla ja muilla inhottavilla aineilla. Moni menetti rohkeutensa ja pakeni; niiden joukossa oli myöskin Pietari Amiensilainen, joka kuitenkin saatiin kiinni ja häpeäkseen tuotiin takaisin. Moni myöskin kuoli nälkään taikka kaatui turkkilaisen linnaväen tiheitä hyökkäyksiä torjuessa. Piirityksen kestettyä täten jo yhdeksän kuukautta onnistui viekkaan Bohemundin taivuttaa suurten lahjain lupauksilla eräs kaupungin asujan toimittamaan hänen haltuunsa kaupungin lujin torni. Yöllä nousi kuusikymmentä sotilasta Bohemundin johdolla määrättyyn torniin ja he avasivat kolme kaupungin porttia, joista ristiretkeläiset marssivat sisään; mutta itse linna oli vielä valloittamatta.

Kolmen päivän kuluttua kaupungin valloituksesta saapui suuri turkkilaisjoukko valloittamaan sitä takaisin. Ristiretkeläiset, nyt vuorostaan piiritettyinä, joutuivat taas hirvittävään näljänhätään. Moni menetti rohkeutensa niin kokonaan, että lasketti itsensä nuorilla alas muureilta ja pakeni.

Tässä surkeassa tilassa teki hurskas usko ihmeitä. Eräs Raimondin joukkoon kuuluva pappi astui päällikköjen eteen ja kertoi itselleen unessa pyhän Andreaan näyttäytyneen ja sanoneen: "Mene Antiokiaan veljeni Pietarin kirkkoon; jos läheltä pääalttaria kaivat maata, löydät sieltä sen keihään kärjen, joka lävisti Vapahtajamme kyljen. Se rauta, kannettuna sotajoukon edellä, tuottaa kristityille vapahduksen." Raimond astui papin ja kahdentoista valitun miehen kansa osoitettuun kirkkoon ja sotaväki sill'aikaa odotteli porttien edessä. Jo alkoi mielissä kyteä epävarmuutta ja epäilystä, kun pappi itse paljain jaloin ja ainoastaan paita yllä laskeutui kuoppaan, kehoittaen läsnäolijoita hartaasti rukoilemaan. Hämärässä hän kaikkein muiden hiljaa rukoillessa viimein löysi keihäänkärjen. Nyt heräsi kukistumaton innostus. Seuraavana aamuna torvien rämistessä ja valkopukuisten pappien veisatessa marssi kristitty sotajoukko ulos kaupungin porteista. Pyhää keihäänkärkeä kannettiin silkkiin, hopeaan ja kultaan kärittynä sotaväen edellä. Turkkilaisten suunnaton joukko voitettiin ja ristiretkeläisten aseilta säilynyt vähäinen jäännös pakeni Eufratin toiselle puolelle. Tässä osoitti suurta uljuutta varsinkin Tankred, joka ajoi aina yöhön saakka takaa voitettuja.

Antiokiasta marssivat ristiretkeläiset Jerusalemia vastaan, jonka tällä välin Egyptin kalifi oli valloittanut turkkilaisilta. Kesäkuun 6:na päivänä 1099 saapuivat he Emauksen kukkulalle, johon pyhä kaupunki muureineen ja torneineen näkyi taivaisessa loistossaan.

Mutta ristiretkeläisjoukko oli jo huvennut 20,000 mieheksi, jota vastoin kaupungissa oli vähintään kahta vertaa suurempi varustusväki; sitä paitsi oli se ympäröity kaksinkertaisilla muureilla. Kuivassa, aution tapaisessa seudussa, josta ei löytynyt mitään lähteitä, nääntyi ihmisiä janoon ja juhtia kuoli joukottain. Betlehemin läheisestä metsästä täytyi hakea puita piiritystarpeihin. Mutta ristiretkeläisten hurskas into voitti kaikki ne esteet.

Viiden viikon kuluttua sotajoukon tulosta ryhdyttiin yleiseen rynnäköön. Mistään esteistä säikkymättömällä rohkeudella syöksivät ristiretkeläiset esiin joka taholta. Mutta puolustus oli yhtä voimakas. Hyökkääjät otettiin vastaan sakealla nuoli- ja kivituiskulla ja muureilta levittivät heittokoneet suurta tuhoa. Murtimilta suojeltiin muureja täyteen sullotuilla heinä- ja olkisäkeillä. Niin taisteltiin koko päivä.

Seuraavana aamuna (15 p. heinäk.) uudistettiin rynnäkkö ja silloin onnistui ristiretkeläisten murtaa ulkomuuri; mutta sen sisällä oli toinen, paksumpi ja korkeampi, täynnä heittokoneita. Kristittyjen piiritysneuvoille viskoivat sarasenilaiset palavaa pikeä ja tulikiveä, sytyttäen ne siten tuleen. Kun jo kaikki ponnistukset näyttivät turhilta, oltiin Öljymäellä näkevinään pitkän ritarin haamu, joka säteilevällä kilvellään viittaili pyhää kaupunkia kohti. Se ihmeellinen näky innostutti uudestaan ristiretkeläisiä. Tuleen sytytetyistä olkisäkeistä levisi sakea savu, painuen kaupunkiin päin ja pakottaen puolustajat peräytymään muureilta. Piiritystornista laskettua siltaa myöten astui Gottfrid ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Tankred ryntäsi sisään eräästä portista ja huutaen "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" syöksyivät ristiretkeläiset kohta kaupunkiin joka taholta.

Samana hetkenä, kuin evankeliumin kertomuksen mukaan Kristus kärsi sovituskuoleman (kello 3 i.p.), tunkeutuivat hänen tunnustajansa vihan kiihkosta vimmoissaan onnettomaan kaupunkiin. Siellä ryhdyttiin toimittamaan verisaunaa, josta historioitsija kauhistuu. Ei minkään ikäisiä, ei mies- eikä naispuolisia säästetty. Hirmuisimmin murhaeltiin Omarin moskean ympärillä, joka oli ylennyt entisen Salomonin temppelin sijaan. Siinä surmattiin noin 10,000 ihmistä, joiden veri juoksi lämpöisinä punavirtoina alas marmorirappuja myöten; monta lävistettiin, toisia paistettiin elävältä ja muutamain täytyi pudottautua alas korkeista torneista. Gottfrid ei sekautunut julmuuksien tekoon, vaan läksi kohta palvelijainsa seurassa temppeliin rukoilemaan.

Kolmantena päivänä kaikki ristiretkeläiset yhdessä vaelsivat pyhälle haudalle. He riisuivat aseensa, puhdistivat itsensä verestä ja astuivat paljain jaloin valkoisissa vaatteissa pyhän haudan kirkkoon sekä toimittivat siellä polvillaan rukouksensa. Moni ryömi paljain polvin Kristuksen haudalle sekä suuteli sitä itkien.

Muutamain päiväin kuluttua kokoutuivat päälliköt valitsemaan kuningasta. Kaikki äänet tulivat Gottfrid Bouillonilaiselle. Mutta hän nöyrästi hylkäsi tarjotun arvon, sanoen: "En minä koskaan kanna kultakruunua siellä, jossa Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua." Hän tyytyi vain "pyhän haudan puolustajan" nimitykseen. Ja sen arvonimen hän kyllä ansaitsikin. Jo seuraavassa kuussa voitti hän suuren sarasenilaisjoukon, joka tuli valloittaman takaisin Jerusalemia. Hän kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen jalo ja moitteeton olemuksensa pysyi aina länsimaisten ritarien esikuvana,

Gottfridin veli ja seuraaja Balduin, joka siihen asti oli hallinnut Edessan piiriä, otti "Jerusalemin kuningas"-nimen. Uuden valtakunnan valtiomuoto järjestettiin läänityslaitoksen mukaisesti. Jerusalemin kuninkaalla, korkeimmalla lääniherralla, oli monta vasallia; niistä oli huomattavimmat Tripoliin ja Edessan kreivit ja Antiokian ruhtinas (Bohemund). Niinpä oli nyt ainakin kerrakseen päästy tarkoituksen perille, jota varten ristiretkeläiset olivat taistelleet.

Toinen ristiretki (1147-49).

Kun Edessa, Jerusalemin kuningaskunnan etuvarustus, joutui turkkilaisten käsiin, julistettiin uusi ristiretki tehtäväksi sen jälleen valloittamista varten. Ranskan kuningas Ludvig VII ja Saksan keisari Konrad III olivat osamiehinä. Tällä kerralla hurskas Clairvaux-luostarin apotti Bernhard saattoi sanan voimalla yrityksen toimeen.

Eräällä sotaretkellä vasalliansa Champagnen kreiviä vastaan oli Ludvig sytyttänyt tuleen Vitry-kaupungin, jolloin myöskin kirkko joutui liekkien uhriksi ja 1,300 ihmistä, jotka olivat sinne paenneet, kuolivat surkeasti. Tuota tekoansa kuningas sitte katui katkerasti. Rauhoittaakseen levotonta omaatuntoansa tahtoi hän sovittaa syntiään uuden ristiretken tekemisellä, ja sitä hänen aikomustaan vahvisti pyhä Bernhard. Valtakunnan hengelliset ja maalliset ylimykset ("parlamentti") kutsuttiin kokoon. Bernhard piti siellä innokkaan puheen, jonka jälkeen huuto "se on Jumalan tahto!" kaikui niinkuin ensimmäisenkin ristiretken edellä. Polvilleen laskeutuen pyhän miehen eteen otti kuningas häneltä vastaan paavin lähettämän ristin; kuningatar ja läsnä olevat ylimykset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitte siirtyi Bernhard ulos kedolle suuren ihmispaljouden luo, joka ei ollut sopinut kaupunkiin. Yhdessä kuninkaan kanssa nousi hän tilapäisesti tehdylle puhelavalle, ja tuskin ehti hän alkaa puheensa, kun jo läsnä olijat joka taholta huusivat "risti! risti!" Bernhardilla oli niitä kanssansa, mutta ei läheskään kylliksi; leviteltyään ne leikkuutti hän omat vaatteensa ristinmerkeiksi. Matkustellen maaseudulla innostutti hän kansaa kaikkialla. Kohta kokoutui Ludvigin lippujen ympärille 100,000 ranskalaista.

Bernhard meni myöskin Saksan puolelle ja saarnasi ristiretkeä pitkin Rein-joen vartta. Keisari kauan oli kahden vaiheella. Eräänä päivänä Bernhard toimittaessaan Speierissä messua keisarin ja monen saksalaisruhtinaan läsnä ollessa keskeytti äkisti pyhän toimituksen puheella, kehoittaen kaikkia sotaan pyhän haudan puolesta. Sitte hän esitti, mitenkä Jesus Kristus oli viimeisenä päivänä ristiänsä kantaen sanova kaikkein maan kansakuntain edessä keisarille: "O ihminen, kaikkea hyvää, kuin olen voinut tehdä, olen myöskin tehnyt sinulle. Minulta sinä sait vallan loiston, rikkautta, viisautta, miehuullista rohkeutta ja ruumiin voimia, mutta mitä olet sinä puolestasi tehnyt minulle?" Hyvin liikutettuna keskeytti Konrad sanoen: "Kyllä tiedän, mitä olen velvollinen Jesukselle Kristukselle, ja vannon meneväni, minne hänen tahtonsa kutsuu minua." Innostus levisi yhtä yleiseksi Saksassa kuin ennen Ranskassa ja Konradille kokoutunut sotavoima ei ollut pienempi kuin Ludvigin.

Nämä molemmat sotajoukot marssivat, toinen kahta kuukautta myöhemmin kuin toinen, Saksan kautta Tonava-jokea pitkin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä Konstantinopoliin, ensin Konrad saksalaisten, sitte Ludvig ranskalaisten kanssa. Kreikkalainen keisari pelkäsi ristiretkeläisiä ja sen tähden näköjänsä kohteli heitä ystävällisesti, mutta salaa teki niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Konrad päätti lähteä kreikkalaisten opasten johdolla lyhempää, mutta vaarallisempaa tietä Vähä-Aasian sisämaiden kautta, vaan hän ei päässyt pitkälle; kaikkialla näkyi kreikkalaisten petollisuutta; lähteet olivat usein myrkytetyt, leipä kalkin sekaista ja kaupungit sulkivat porttinsa. Eräänä aamuna olivat kreikkalaiset oppaat poissa ja saksalaiset neuvottomina autiossa, vedettömässä seudussa, jossa vielä lisäksi alkoi joka taholla näkyä lukemattomia turkkilaisia ratsumiehiä. Saksalaiset kärsivät suurenlaisen tappion. Ristiretkeläisten tila oli nyt niin tukala, että Konrad johti sotaväkensä takaisin Nicaeaan ja palasi itse Konstantinopoliin.

Ranskalaiset olivat Nicaean luona kohdanneet voitetun saksalaisjoukon jäännökset. Kuningas Ludvig, ottaen opiksi sotakumppaniensa onnettomuuden, valitsi toisen tien ja läksi marssimaan pitkin meren rannikkoa. Mutta kun ranskalaiset saapuivat Laodicaean toiselle puolelle Kadmos-vuoristoon, hyökkäsivät turkkilaiset heidän päällensä ja he kärsivät suuren tappion. Ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, saapuivat etelärannalle Attaliaan ja siellä kuningas nousi pienen seurueen kanssa laivaan. Muiden ristiretkeläisten tuli jatkaa matkaansa maitse, mutta kreikkalaiset, pitämättä lupauksiaan, pettivät heitä, kavalsivat uskonveljiänsä turkkilaisten käsiin taikka kohtelivat heitä niin pahoin, että he vapaaehtoisesti antautuivat turkkilaisten vankeuteen. Ludvig saapui vähäisen seurueen kanssa Antiokiaan, menetettyänsä sotajoukostansa kolme neljäsosaa. Sieltä matkusti hän Jerusalemiin. Samaan aikaan saapui myöskin Konrad Palestinaan melkein yksinään, kuin yksityinen pyhiinvaeltaja. Molemmat he nyt yhdessä ryhtyivät Jerusalemin kuninkaan Balduinin kanssa piirittämään Damaskoa. Mutta kaikkia kristittyjen urhollisuuden näytteitä vastaan puolustautui kaupunki itsepäisesti ja viimein syttyi myöskin kristityssä sotajoukossa eripuraisuutta, joka heikonsi kaikkia yrityksiä. Sen tähden luovuttiin piirityksestä ja molemmat länsimaiset hallitsijat palasivat Jerusalemiin. Mutta Ludvig viipyi vielä lähes vuoden pyhässä maassa, hänen kun ei mielensä tehnyt lähteä paluumatkalle, saamatta täällä mitään aikaan. Vasta sitte taipui hän palaamaan, kuin yhä uusia hartaita kehoituksia saapui arvokkaalta apotti Sugerilta, joka kuninkaan poissa ollessa hoiti Ranskan hallitusta. Molemmat hallitsijat siten saapuivat onnellisesti omiin valtakuntiinsa, mutta heidän suuret sotajoukkonsa olivat ihan tyhjiin hävinneet.

Toisen ristiretken huono loppu tuotti pyhälle Bernhardille monta katkeraa nuhdetta, koska hän oli onnellisen voiton ennustuksillaan saattanut niin paljon ihmisiä perikatoon. Ristiretkein into Aasiaan päin myöskin melkoisesti jäähtyi.

Kolmas ristiretki (1189-92).

Islami saavutti joksikin ajaksi voimaa ja sisällistä vahvuutta suuren sulttaani Saladdinin kautta, joka yleni Egyptin hallitsijaksi. Sekä hänen muodossaan että koko esiytymisessään oli jotakin haaveksivaista. Nuoruudessaan oli hän viettänyt varsin vallatonta elämää, mutta koraanin luvusta heräsi hänen sielussaan yliaistillisen maailman ajatus, joka jalostuttaen vaikuttaa maalliseen elämään, sekä hengellinen voima, jonka tulee vallita alhaisempia viettejä; silloin hän luopui kaikista huveista ja noudatti sitte elämässään tarkkaa siveyttä. Taisteluissa hän oppi tuntemaan kristityt ritarit, joiden ylevä ja uskonnon jalostuttama henki mahtavasti vaikutti häneen; kertoopa joku historioitsija hänen erään aselevon aikana pyrkineen ja tulleen otetuksi heidän yhteyteensä. Hurskaassa uskon kiihkoisuudessa kilpaili hän ristiretkeläisten kanssa, rukoili ja paastosi ahkerasti sekä luki koraania yksinpä istuessaan ratsun seljässäkin sotilaisjoukkojen keskellä. Hän oli valtioviisas ja kykeni tekemään suuria suunnitelmia. Sanansa pitämisestä, jalomielisyydestä ja ylevyydestä näytti hän monta kaunista esimerkkiä, mutta saattoi kuitenkin olla myöskin ankara ja verenhimoinen, milloin hänen uskonsa sitä vaati. Tällainen se mies oli, joka kukisti Gottfrid Bouillonilaisen perustaman valtakunnan.

Aselevon aikana, jonka Saladdin ja Jerusalemin kuningas olivat sopineet, hyökkäsi eräs kristitty ritari egyptiläisen karavaanin päälle ja ryösti sen eikä sitte antanut vaadittua hyvitystä, vaan päin vastoin uhkasi myöskin samoin kohdella muhamettilaisia pyhiinvaeltajia. Silloin alkoi Saladdin sodan. Kuningas voitettiin ja otettiin ynnä ritarin kanssa vangiksi. Kun heidät molemmat vietiin Saladdinin eteen, antoi hän itse janoiselle kuninkaalle jäällä vilvastettua juotavaa, mutta iski kovasti sapelillaan rikoksellista ritaria. Itse Jerusalemin täytyi lyhyen piirityksen jälkeen antautua (1187). Sulttaani ei toimittanut mitään sellaista verisaunaa, kuin kristityt olivat tehneet; mutta hän otatti pois ristin Omarin moskean huipusta, ja länsimaisten kristittyjen täytyi hänen nähtensä lähteä pois kaupungista.

Jerusalemin autautumisen sanoma vaikutti Europassa suurinta hämmästystä. Paavi kehoitti uudelle ristiretkelle ja erityinen vero, "Saladdinin kymmenykset", määrättiin koottavaksi pyhän maan takaisin valloitusta varten. Kolme Europan mahtavinta ruhtinasta, Saksan keisari Fredrik I, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, päättivät lähteä retkelle. Keisari Fredrik, jo harmaantunut, mutta vielä voimakas sankari, kruunasi tällä retkellä urhotöistä rikkaan elintoimensa. Filip Augustilla, joka silloin oli 23 vuoden ijässä, oli enempi valtiomiehen viisautta kuin ristiretkeläisen intoa. Ihan toisenlainen oli Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, joka kokonaan laiminlöi valtakuntansa hallituksen, mutta huimapäisellä urhollisuudellaan ja ritarillisilla urhotöillään herätti aikalaisissaan ihmettelyä; tästä kuninkaasta tuli nyt Saladdinille kyllin kykenevä vastustaja.

Keisari Fredrik marssi 70,000-miehisen joukon kanssa vanhaa tietä kreikkalaisen valtakunnan ja Vähä-Aasian kautta, voitti Ikoniumin sulttaanin ja meni Taurus-vuoriston ensimmäisten solain lävitse. Mutta hän kuoli Salef-jokeen: maltittomana sotaväkensä hitaisesta ylimenosta siltaa myöten kannusti hän hevosensa virtavaan veteen, jonka pyörteet hänet saivat valtoihinsa, niin että, kuten muutamat kertovat, hänet vasta ruumiina vedettiin maalle (1190). Tällä välin varustautuivat molemmat toiset kuninkaat kaikin voimin. Välttääkseen vaarallista ja vaivaloista matkaa maitse päättivät he purjehtia meritse. Italialaiset kaupungit Venetia, Genua ja Pisa sitoutuivat runsaasta maksusta viemään sotajoukon meren ylitse.

Englantilaiset läksivät vesille Marseillesta, ranskalaiset Genuasta (1190). Heti heidän yhdyttyään Messinassa alkoi eripuraisuus molempain kuningasten kesken, niin että he lakkaamatta kinastellen viipyivät koko talven Sisiliassa. Kun he sitte seuraavana vuonna pääsivät Välimeren itärannassa maalle ja alkoivat piirittää Akre-kaupunkia, ei vieläkään ollut mitään sopua heidän keskensä. Viimein sovittiin, että englantilaiset saivat rynnätä eri ja ranskalaiset eri päivänä vuorotellen, ja tämä urhollisuuden kilpailu tuotti voiton. Kaupunki antautui ja Saladdinin tuli maksaa vangitun varustusväen lunnaiksi 200,000 dukaattia. Kun ne rahat viipyivät niiden hankinnan vaikeuden tähden, surmautti nurjamielinen Rikard siihen paikkaan 2,000 sarasenilaista vankia.

Itävallan herttuaa Leopoldia, joka oli saksalaisen sotajoukon jäännöksen kanssa ottanut osaa piiritykseen, oli erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on melkein todistamaton, Rikard pahasti loukannut, niin että hän saksalaisineen palasi kotiinsa. Kohta sen jälkeen myöskin Filip August, pahoillaan Rikardin ylpeydestä ja kopeudesta, purjehti pois, mutta jätti kuitenkin Burgundin herttuan johdolla 10,000 miestä Rikardin avuksi.

Loistavan urhollisesti Rikard sitte taisteli Saladdinia vastaan. Yhdessä taistelussa hän voitti; mutta voiton jälkeen Burgundin herttua hänestä luopui äkisti ja läksi väkinensä kotiin. Rikardilla oli sitte ainoastaan vähäinen joukko johdettavanansa, mutta hän taisteli leijonan rohkeudella, joka on tehnyt hänet kuuluisaksi sarasenilaisten tarinoissa. Lakkaamattomien pikkukahakkain kautta eteni hän niille kukkuloille saakka, joille Jerusalemin tornit ja muurit näkyivät etäältä näköpiirin rajalta. Rikard, tuntien itsensä liian heikoksi saamaan mitään aikaan, peitti kasvonsa käsillään, sanoen: "ken ei voi valloittaa pyhää kaupunkia, hän ei ansaitse sitä nähdäkään." Saladdinin kanssa teki hän jonkun ajan kuluttua aselevon kolmeksi vuodeksi eikä salannut, että hän sillä välin aikoi koota voimia uudelle ristiretkelle.

Mutta suurten ristiretkien aika oli nyt lopussa. Niihin kiihdyttävä innostus oli sammunut vastoinkäymisistä. Europan kansat alkoivat kääntää huomiotansa muihin hyödyllisempiin tehtäviin.

Ristiretket Europassa.

Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen toimialaa.

Ristiretket Pohjolassa.

Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157) ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita, että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä. — Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.

Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin. Valdemar I:sen aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan. Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa maassaan.

Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa Svantevitin kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.

Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi, joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista. Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos taisteluihin.

Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi, jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi. Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten: sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät, miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista kristillinen kirkko.

Tanskalainen historioitsija Saxo, joka eli vähän jälkeen tämän ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut tämän tapauksen.

Volmarin taistelu. Valdemar I:sen nuorempi poika Valdemar II Seier (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat; häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.

Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti. Se oli n.s. dannebrogi, joka jo ammoin oli ollut Tanskan valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.

Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus. Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton piispanistuimen. Sittemmin levittivät kalparitarit Liivinmaasta päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava Tanskan kuningas Valdemar Atterdag luovutti heille Vironmaan.

Neljäs ristiretki (1203-1204).

Mahtava ja nerokas paavi Innocentius III koetti kaikin voimin virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi Bonifacius Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi Balduin. Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty "neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen Dandolo, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä oli Champagnen marski Geoffroi de Villehardouin, joka on kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä. Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa, myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi Aleksius, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle. Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka otti poikansa kanssahallitsijakseen.

Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa, kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen, äkkiarvaamatta korkeimman vallan.

Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen, monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden. Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset, joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän sotaretken historioitsija.

Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta, Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret, jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen alammaiseksi.

Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan, valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.

Ristiretki Espanjassa. Alhambra.

Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia voimainponnistuksia.

Pohjois-Espanjan kristittyjen voima oli tänä väliaikana melkoisesti kasvanut. Asturiasta oli kreivikunta Kastilia irtautunut ja tullut eri kuningaskunnaksi. Viimein yhdistettiin siihen vanha Leonin valtakunta; kuningaskunnat Kastilia ja Leon tulivat siitä lähtein Espanjan mahtavimmiksi kristityiksi valtioiksi. Kaksi muuta valtakuntaa, Navarra ja Aragonia, syntyi Kaarle Suuren valloitusten pohjalle. Alinomaisissa sodissa morilaisia vastaan kehittyi asujamissa suvaitsematon uskonkiihko ja uljas, vallanhimoinen sankarivoima.

Ristiretkein aikakauden alussa perustettiin vielä lisäksi yksi kristitty valtakunta, Portukali. Sen ensimmäinen perustaja, Burgundin kreivi Henrik, nai Kastilian kuninkaan tyttären ja sai (1094) myötäjäisiksi apeltaan lääniksi kaikki Minhon ja Mondegon väliset maat, jotka jo oli valloitettu tai vast'edes vielä valloitettiin. Seitsemällätoista voitolla valloitti Henrik morilaisilta osoitetun alueen. Hänen poikansa korotettiin omain sotilastensa toimesta kuninkaaksi, ja hän vahvisti sitä arvoaan kunnialla voittaen (1139) viisi yhdistynyttä morilaiskuningasta.

Erään kastilialaisten kärsimän tappion jälkeen kuulututti paavi Innocentius III yleisen ristiretken morilaisia vastaan. Noin 80,000 ranskalaista, saksalaista ja italialaista ristiretkeläistä saapui silloin Espanjaan, enimmäkseen morilaisten aarteiden himon houkutuksesta. He ensi aluksi ryöstelivät Toledon rikkaita juutalaisia ja tahtoivat sitte, tehdystä välipuheesta huolimatta, rynnäköllä anastaa ja ryöstää Kalatrava-kaupungin, mutta Kastilian kuningas uskollisesti valvoi tehdyn sopimuksen pitämistä. Toiveissaan pettyneinä monikin enemmin saaliinhimoinen kuin uskonkiihkoinen ristiretkeläinen palasi jälleen Pyreneain yli.

Nykyisen Marokon keisari Muhammed, jonka omana Espanjan morilainen valtakunta oli siihen aikaan, oli kiivas muhamettilainen. Ristiretkein hengen innostuttamana kutsui hän islamin tunnustajat pyhään sotaan kristittyjä vastaan. Suunnaton joukko sotilaita kokoutui hänen lippujensa ympärille ja läksi hänen johdollaan Afrikasta Andalusiaan, jossa Espanjan morilaiset uskonkiihkosta yhtyivät heihin. 600,000 sotilasta, palavina taistelun innosta ja elävinä islamin muinaisen mahtavuuden uudistustoivosta, marssi nyt uhkaavasti Kastiliaan päin.

Kastilian, Aragonian ja Navarran kuninkaat yhdistivät viipymättä urholliset joukkonsa. Portukalista tuli myöskin paljo jaloja sotilaita. Ulkomaisista ristiretkeläisistä oli kyllä monta palannut kotimaihinsa, mutta jäljelle jääneitä, jotka olivat enimmäkseen ranskalaisia, kiihdytti tulinen innostus. Nämä sotajoukot yhteensäkin olivat paljon heikommat sarasenilaisia, mutta läksivät kuitenkin rohkeasti heitä vastaan. Tolosan luona Sierra Morenan eteläpuolella joutuivat viholliset vastakkain.

Muhammed oli anastanut solakkeet, joiden kautta kristityt aikoivat marssia vuoriston yli, ja toivonut siten joko saavansa pakotetuksi heidät peräytymään taikka myöskin hävitetyksi heidän sotaväkensä vuorten yli mennessä. Kuninkaat tuon huomattuaan hämmästyivät ja tulivat neuvottomiksi, mutta eräs paimen silloin heille ilmoitti tietävänsä salaisen vuoritien ja lupasi näyttää sen. Sotajoukko seurasi paimenen opastusta; vaivaloisia polkuja myöten kallioiden ja virtain ylitse kiipesivät kristityt ylös vuorten huipuille saakka, ilmestyen yht'äkkiä kummastuneiden morilaisten nähtäväksi. Rukouksilla, synnintunnustuksilla ja pyhän ehtoollisen nauttimisella valmistautuivat he kahtena seuraavana päivänä taisteluun, myöskin papit ja piispat, joita oli suuri joukko mukana leirissä.

Kolmantena päivänä (16 p. heinäk. 1212) asettui sotaväki taistelujärjestykseen. Kastilian sotilaat seisoivat kuningas Alfonsin johdolla keskustassa ja kuninkaan sivulla oli Toledon arkkipiispa, jonka edellä kannettiin paavin lähettämää suurta ristiä, ristijoukon etevintä sotalippua. Navarran kuningas väkinensä oli oikealla siivellä ja Aragonian sotilaat oman kuninkaansa johdolla vasemmalla puolella. Ranskalaiset ristiretkeläiset marssivat etujoukkona muun sotaväen edellä; heitä johtivat Narbonnen arkkipiispa ja eräs parooni Poitousta.

Morilaiset ilman mitään järjestettyä rintamaa täyttivät suunnattomilla joukoillaan suuren kentän. Satatuhatta kelvollista ratsumiestä, puettuina keveihin haarniskoihin ja istuen ripeäin ratsujen seljässä, oli heidän paraimpana voimanansa, jota vastoin jalkaväki oli huonoissa aseissa ja hyvin vähän taisteluun kykenevä. Muhammed oli valittujen ritarien kanssa sijoittunut eräälle kukkulalle ja näyttäytyi sieltä kansallensa, koraani toisessa ja käyrä sapeli toisessa kädessä. Kukkulan ympärille oli hän pingoituttanut vahvoja rautavitjoja ja neljälle sivulle asettanut urhollisimmat ratsuväkensä osastot.

Vihollisen suuren suuria laumoja vastaan taistelivat kristityt kauan toivottomasti. Keskellä hurjaa taistelua seisoi Kastilian kuningas ja nähdessään kristittyjen jo alkavan horjua lausui Toledon arkkipiispalle: "Piispa, tässä me kuolemme!" "Ei, herra kuningas," vastasi hän, "tässä me taistelemme ja voitamme." Ristilippua kantava munkki silloin syöksyi vihollisten keskelle; arkkipiispa ja kuningas seurasivat häntä. Kuningastansa ja pyhää ristiä pelastamaan syöksyivät kastilialaiset vastustamattomalla voimalla ja pääsivät vihollisjoukkojen lävitse. Samaan aikaan olivat Aragonian ja Navarran kuninkaat voittaneet kumpikin siivellänsä. Yhteisin voimin ryntäsivät sitte kaikki kolme joukkoa kukkulaa kohti, kilvoitellen keskenänsä uljaan urhollisuuden osoittamisessa. Viimein pääsi Navarran kuningas morilaisen ratsuväen läpi, tunkeutui aitaukselle asti ja katkoi vahvoilla iskuilla vitjat, joilla morilaisen hallitsijan asema oli ympäröity. Sen tapauksen muistoksi piti Navarran kuningaskunta sitte kolmea vitjain palasta vaakunassaan.

Muhammed peräytyi pois taistelusta; kun hänen sotilaansa eivät häntä enää nähneet, läksivät hekin pakoon. Noin satatuhatta morilaista sanotaan tässä taistelussa kaatuneen kristittyjen käden kautta. Toledon arkkipiispa ja muut papit, jotka olivat kuninkaan kanssa taistelussa, veisasivat voitonvirren (Te Deum) heti siinä taistelukentällä.

Tolosan tappio kukisti ainiaaksi morilaisten vallan Espanjasta. Kohta joutui heidän pääkaupunkinsakin, muhkea Kordova, kristittyjen käsiin (1236). Asujanten täytyi silloin poistua tästä kaupungista, joka oli niin kauan ollut morilaisten mahtavuuden ja kaunotaiteiden pääpaikkana; suuri osa komeista rakennuksista hävitettiin ja Abdarrahmanin muhkea moskea muutettiin tuomiokirkoksi. Kaupunkiin kyllä toimitettiin uusiksi asujamiksi kristityitä, mutta eipä se enää koskaan vaurastunut entiseen loistoonsa.

Morilaiset, suljettuina etelärannikolle, tekivät kauniin Granadan uudeksi pääkaupungiksensa, josta heidän muinaisen mahtavuutensa ilta-aurinko vielä jonkun aikaa loisti. Lähelle Granadaa kasvoi komea Alhambra, viimeisten morilaiskuningasten hallituspalatsi, joka vielä raunioinakin kertoo entistä loistoansa. Kahden pylväskäytävillä ympäröidyn pihan ympärillä on vaihteleva joukko palatsirakennuksia, torneja ja huvihuoneita. Keskellä toista pihaa, joka ylt'yleensä oli kivitetty valkoisella marmorilla, oli vesisäiliö, niin syvä, että siinä sopi uida, ja joka puolelta ympäröity kukkapenkeillä ja pomeransipuu-kujilla. Toisen niin sanotun leijonapihan keskellä oli kaunis taideteos, suuren suuri alabasterimalja, kahdentoista valkoisen marmorileijonan kannattamana. Sen keskellä seisoi toinen pienempi, josta vettä suihkusi suurempaan ja siitä sitte alas laajaan säiliöön, johon myöskin joka leijonan kuonosta suihkusi kirkas vesisade. Palatsin parvekkeilta oli ihanin näköala vuorten lumihuipulle päin. Sisällä välkkyi seinäin mosaikkiverhot ja kattojen tippukiven mukaan muodostetut holvit vaihtelevan monivärisinä. Saleissa levittivät kirkkaat suihkukaivot viileyttä, korkeilta parvekkeilta kaikui suloisin soitto ja hoviväki istuen kauneilla matoilla kuunteli tuossa alhaalla; kalleita savustimia paloi tuoksua levittäen ylhäällä holveissa.

Leijonapiha Alhambrassa.

Mutta sill'aikaa kuin morilaiskuninkaat pitivät juhliansa Alhambran saleissa ja heidän kansansa uutteruus muutti ympäristön pelkäksi yrttitarhaksi, tunkeutuivat kristityt yhä suuremmaksi karttuvalla voimalla uhkaavasti aina lähemmä Granadan muureja.

Hohenstaufit.

Helposti todella olisi kristikunta saattanut joutua rasittavan pappisvallan sorrettavaksi, ell'eivät maalliset hallitsijat olisi pontevasti vastustaneet hengellisten vaatimuksia. Varsinkin johtivat vastustusta Saksan keisarit, he kun muka olivat caesarein perillisiä ja sentähden tahtoivat esiytyä kristikunnan ylimpinä lääniherroina. Kauan vastusti Henrik V paavin vaatimusta, että ainoastaan hän yksin saisi antaa hengellisiä virkoja, kunnes keisarin viimein täytyi Wormsin konkordaatilla eli välipuheella (1122) taipua pääasioissa. Keisari Lotar Saksilainen oli paavin kuuliainen palvelija; mutta kun hänen kuoltuansa hohenstaufi-suku, jonka päämaana oli Shwabi, nousi valtaistuimelle, alkoi mahtava taistelu paavin vallan ja keisarin vallan välillä.

Ensimmäinen hohenstaufi-sukuinen keisari oli Konrad III, joka kävi toisella ristiretkellä. Saksanmaassa oli hänellä voimakkaana vastustajana Henrik Ylpeä, joka kuului mahtavaan Welf-sukuun. Hänellä oli sekä Baijeri että Saksi, mutta Konrad riisti häneltä molemmat. Tästä syttynyttä sotaa jatkettiin vielä Henrikin kuoltuakin, kun näet hänen veljensä Welf taisteli hänen nuoren poikansa Henrikin puolesta, jota sittemmin sanottiin Leijonaksi ja jolle Konradin täytyi viimein antaa Saksi. Tämän keisarin kuoltua valitsivat ruhtinaat valtakunnan päämieheksi hänen veljensä pojan.

Fredrik I Barbarossa (1152-90).

Hän oli kuninkaallisen näköinen mies: suurivartaloinen ja ruumiin rakennukseltaan voimakas, otsa korkea, silmät terävät, kasvot majesteetilliset, vaikka vähän ankarat ja tylyt: tukka vaalea ja parta punertava, jonka tähden italialaiset sanoivat häntä Barbarossaksi (punaparraksi). Hallitsijan sielu hänellä oli myöskin; lempeydellään voi hän saavuttaa suosiota ja ankaruudessaan hän oli hirmuinen. Hänen käsityksensä mukaan oli Rooman keisariudella vielä jäljellä muinainen täysvaltaisuus, ja sitä tehdäkseen tyhjästä sananparresta eläväksi todellisuudeksi taisteli hän urhotöistä rikkaan elämänsä ajan.

Roomassa sitä vastoin oli vanhan tasavallan puolittain hälvennyt muisto nyt, niinkuin ennen Ottojen aikana, suuri voima, joka voi saattaa mielet kuohuksiin. Munkki Arnold Brescialainen haaveksi tuota hämärää muinaisajan kuvaa; innostuttavan kaunopuheisesti kuvaili hän kansanjoukoille vanhaa Roomaa, mitenkä se laillisen vapauden ja tasavaltaisten hyveiden voimasta mahtavana kukisti maailman; hän vertasi siihen myöhäisempää Roomaa, jossa paavi kietoi omattunnot kahleihin ja lain voima oli lakastunut. Siitä kiihtyi kapina, jonka kautta paavi karkoitettiin Roomasta ja vanha tasavalta jälleen uudistettiin, mikäli oli mahdollista. Rohkea henki alkoi kehittyä Pohjois-Italian kaupungeissa, sillä vilkas kauppa, suuri rikkaus ja investituurariidan aikana saavutettu itsehallitus oli opettanut ne pitämään vapautta suuressa arvossa. Pitämään yllä Rooman keisarikuntaa marssi Fredrik kohta hallitukseen astuttuansa "Rooman tasavaltaa" vastaan.

Ensin näytti Fredrik valtaansa Pohjois-Italian kaupungeille sekä otti Paviassa vastaan Lombardian kruunun. Sieltä hän marssi edelleen Roomaa vastaan. Paavin istuimelle oli juuri noussut Hadrianus IV:nen nimellä kardinaali Nikolaus Albanolainen, joka äsken oli Ruotsissa pitänyt Linköpingin kokouksen ja Norjaan asettanut arkkipiispan. Hänelle Fredrik antoi kiinni otattamansa Arnold Brescialaisen. Tämä onneton haaveksija sidottiin jo samana yönä polttoroviolle, joka aamun koitteessa sytytettiin. Paavi saapui Fredrikin leiriin ja vaati kopeasti Saksan hallitsijaa pitämään jalustinta pyhän isän laskeutuessa ratsunsa seljästä. Ruhtinasten neuvosta Fredrik tuohon taipuikin, mutta lausui: "Enpä suinkaan voi olla muuta kuin kömpelö tässä, sillä tallirenkinä en ole koskaan ollut."

Fredrikin lähestyessä Roomaa laittoivat roomalaiset hänen luoksensa lähettiläitä, jotka tasavallan puolesta lupasivat hänelle keisarin arvon, jos hän suostui maksamaan viisituhatta naulaa hopeata ja vannoi suojelevansa kaupungin uutta hallitusmuotoa. Mutta tylyllä vastauksella keisari ilmasi heille, että vanhat ajat olivat jo ammoin menneet. "En minä ole tullut", sanoi hän, "ottamaan mitään vastaan teiltä, vaan pelastamaan teitä sisällisistä ja ulkonaisista riidoista." Peljästyneinä veivät lähettiläät tämän äreän vastauksen kaupunkiinsa. Seuraavana aamuna Fredrik paavin seurassa juhlallisesti marssi kaupunkiin sekä otti sotajoukkonsa läsnä ollessa vastaan keisarin kruunun.

Rooman keisari koetti kaikin tavoin panna uudestaan voimaan Rooman lakia, joka oli kauan ollut unhotettuna länsimaissa. Amalfista oli 20 vuotta ennen Fredrikin kruunausta löydetty Justinianuksen lakikokoelman kopio. Rooman lakia aljettiin nyt selittää ja lukea Bolognassa, jonka yliopisto Fredrikiltä sai tärkeimmät oikeutensa ja jonka lakimiehet kohtakin vaikuttivat hyvin suuresti koko yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Lombardian kaupungeista oli varsinkin Milano kuuluisa kopeudestaan ja uhkamielisestä vapaudentunnostaan. Fredrik kuitenkin pakotti kaupungin antautumaan keisarin yksinvallan alaisuuteen: keisarin valtaistuimen eteen täytyi kaupungin pappien, ylimysten ja konsulein astua paljain jaloin ja miekka niskaan sidottuna tunnustamaan kuuliaisuuttansa ja rukoilemaan armoa. Sitte pidettiin loistavat valtiopäivät Ronkalin kedolla lähellä Piacenzaa. Bolognan lainoppineet ja kaupunkein valtuusmiehet olivat sinne kutsutut. Siellä säädettiin keisarillisen itsevaltiuden perusteet, kaupungeilta riistettiin oikeus nimittää hallitusmiehensä ja keisarille määrättiin vero maksettavaksi.

Kun paavi Hadrianus IV heti antautui tyytymättömäin kaupunkien puolelle, saivat he siitä rohkeutta julkiseen vastarintaan. Ensin keisari ryhtyi ahdistamaan Krema-kaupunkia, joka kesti seitsemän kuukautta ankaraa piiritystä. Kiukkuisesti taisteltiin molemmin puolin: saksalaiset heittivät palloa surmattujen kaupunkilaisten irti hakatuilla päillä ja kaupunkilaiset repivät vangittuja saksalaisia paloiksi muureilla. Piiritystorniin, jota kuljetettiin yhä lähemmäksi kaupunkia, sidotti keisari koko joukon kremalaisten lapsia, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa, siten pelottaakseen piiritettyjä vahingoittamasta tornia. Nähdessään lapsensa porvarit ensin valittivat ääneensä, vaan sitte ylistivät lapsia onnellisiksi, että jo niin nuorina saivat uhrata elämänsä isänmaan vapauden eteen, sekä käänsivät enempää vitkastelematta heittokoneensa tornia kohti. Krema viimein valloitettiin; asujamet saivat vapaasti lähteä pois, mutta kaupunki ryöstettiin ja hävitettiin perin pohjin.

Kreman piirityksen aikana kuoli Hadrianus IV. Häntä seurasi keisariuden jäykkä vihollinen Aleksander III. Uusi paavi heti julisti pannaan keisarin ja kaikki hänen kannattajansa sekä rohkasi Milanoa sitkeään vastarintaan. Sen uhkamielisen kaupungin luo johti nyt Fredrik suuren sotajoukon ja vannoen eitti panevansa ennen keisarinkruunua päähänsä, kuin kaupunki oli hajoitettu maan tasalle. Tämä piiritys kesti koko kaksi vuotta ja näytti hirvittävillä esimerkeillä, miten viha villistyttää. Viideltä ylhäiseltä vangilta, jotka piiritettyjen ensimmäisessä uloshyökkäyksessä saatiin kiinni puhkasivat saksalaiset pois silmät ja kuudennelta leikkasivat nenän, mutta jättivät hänelle silmät, että osaisi johtaa toiset takaisin kotiin. Näljänhädän pakosta täytyi Milanon porvarien viimein antautua. (1162). Kaupungin konsulit ja 20 etevintä ylimystä, kaikilla paljaat miekat kaulasta riippumassa, astuivat saksalaisten leiriin antamaan voittajalle kaupunkia asujamineen ja tavaroineen. Parin päivän kuluttua tulivat taas konsulit ja heidän kanssansa 300 jalointa ritaria kantaen kaupungin porttien avaimia ja sotalippuja. Seuraavana päivänä tulivat vielä kaupungin asujamet kaikki paljain jaloin, nuora kaulassa ja tuhkaa pään päällä. He astuivat ääneti keisarin ohitse, joka istui korkealla valtaistuimella, ja laskivat kaupungin päälipun hänen jalkainsa juureen. Kansa lankesi polvilleen ja konsulit sen nimessä rukoilivat armoa kaupungille. "Te olette", vastasi keisari, "lain mukaan kaikki kuolemaan vikapäät; te saatte pitää henkenne, mutta minä teen teidät kykenemättömiksi harjoittamaan uusia rikoksia." Milano sitte hävitettiin perin pohjin, ainoastaan kirkot säästettiin; revittyjen rakennusten soraläjät vielä auralla tasoitettiin ja asujamet jaettiin neljään eri paikkaan. Kiitosjuhlassa, joka sitte pidettiin Paviassa, pani Fredrik jälleen kruunun päähänsä.

Vieraat hallitsijat tunnustivat korkeimmaksi lääniherrakseen suurivaltaisen keisarin. Böömin herttua, hänen uskollinen vasallinsa, otti häneltä vastaan kuninkaan arvon. Tanskan kuningas Valdemar Suuri kävi piispa Absalonin seurassa keisarin luona ja tunnusti hänet silloin vendiläisten maidensa suojelusherraksi. Muinaista Burgundin kuningaskuntaa, joka oli hajonnut eri osiin, koetti Fredrik liittää Saksaan. Niin sanotussa "Burgundin vapaakreivikunnassa" (Franche-Comtéssa) oli ilmestynyt eräs vallan anastaja, joka piti veljensä tytärtä kaunista Beatrix-prinsessaa vankina pimeässä torninkomerossa; mutta keisari saapui sinne pelastavana ritarina, vapautti vangin ja otti hänet puolisoksensa sekä yhdisti valtakuntaansa koko vapaakreivikunnan.

Lombardian kaupungit ärtyneinä saksalaisten virkamiesten kovuudesta alkoivat taas liittäytyä yhteen. Keisarin kannattajia vastaan, joita sanottiin ghibellineiksi (Waiblingenin mukaan, joka oli hohenstaufien vanhimpia pääpaikkoja Shwabissa), nousivat kaikkialla vapauden ystävät, niin sanotut guelfit (hohenstaufien saksalaisten vastustajain Welfien mukaan). Paavi Aleksander III auttoi tätä liikettä kaikin voimin. Mutta Fredrik marssi suuren sotavoiman kanssa suoraa päätä Roomaan ja valloitti kaupungin rynnäköllä. Aleksanderin täytyi paeta ja keisari toi Roomaan uuden nimittämänsä paavin, joka kruunasi keisarinnan. Mutta epäterveellisen ilman vaikutuksesta syntyi kulkutauti, joka riisti pois paraimman osan sotaväestä. Valepuvussa ja ainoastaan vähäisen seurueen saattamana täytyi Fredrikin palata Alppein ylitse Saksanmaahan, jossa hän vietti kuusi vuotta, vahvasti varustellen uutta sotaretkeä Italiaan.

Kun hän näiden vuosien kuluttua jälleen saapui Italiaan, käytiin sotaa kohta jälleen rakennetun Milanon ympärillä kauan ilman ratkasevaa voittoa, ja kulkutaudit tälläkin kertaa harventelivat saksalaisten rivejä. Silloin kohtasi Fredrikkiä kova isku; hänen mahtavin vasallinsa Henrik Leijona eitti enää kauemmin olla osallisena tässä sodassa. Taivuttaakseen häntä jäämään heittäytyi keisarivanhus alas hänen jalkainsa juureen ja syleili hänen polviansa; mutta Henrik pysyi taipumatta. Silloin lähestyi keisarinna Beatrix arvokkaasti puolisoansa ja sanoi: "Nouskaa ylös, rakas herra; Jumala teitä auttaa ja sitte saatatte muistaa tämän päivän ja tämän kopeuden." Keisari nousi, mutta Henrik heitti kylmät jäähyväset ja palasi väkinensä Saksiin.

Fredrik päätti kuitenkin vaikka heikommalla voimalla rynnätä kaupunkien sotaväen kimppuun, joka seisoi Legnanon luona (1176). Taistelun alkaessa lankesivat Milanon miehet polvilleen ja rukoilivat vihollisen nähden Jumalalta apua. Veriseksi tuli se taistelu. Kun voitto alkoi kallistua keisarin puolelle, syöksyi esiin 900 Milanon jaloa porvaria, jotka sanoivat itseään "kuoleman joukoksi" ja olivat sitoutuneet voittamaan tai kuolemaan. Saksalaisten päälippu silloin anastettiin ja keisari itse syöksyi kuoliaaksi kaatuvan ratsunsa seljästä maahan. Niin saavuttivat lombardialaiset täydellisen voiton. Voitetun keisarin täytyi nöyrtyä paavin edessä. Venetiassa, jossa he yhtyivät, odotteli häntä Aleksander paavillisessa puvussaan Markuksen kirkon ovella. Fredrik saavuttuaan sinne heittäytyi maahan paavin eteen ja suuteli hänen jalkojansa; ylösnoustuaan sai hän kiitosvirsien kaikuessa siunauksen ja hänet päästettiin pannasta. Viimein täytyi hänen myöskin tehdä lombardialaisten kanssa rauha, joka enemmän kaupungeille kuin hänelle tuotti kunniaa.

Saksanmaahan palattuaan Fredrik heti vaati Henrik Leijonaa edesvastaukseen vasallivalan rikkomisesta. Kun herttua ei saapunut kolmille valtiopäiville, jotka melkein peräkkäin kuulutettiin kokoon, julistettiin hänet, kuten sanottiin, valtakunnan-kiroukseen, jolloin hän menetti molemmat herttuakuntansa Saksin ja Baierin. Tehtyään turhaa vastarintaa saapui Henrik viimein valtiopäiville Erfurtiin sekä lankesi hyvin nöyryytettynä keisarin jalkain juureen. Hän tosin sai nyt armon, mutta hänet velvoitettiin poistumaan Saksanmaasta kolmeksi vuodeksi, jonka ajan hän oleskeli appensa Englannin kuninkaan Henrik II:sen luona. Palattuansa sai hän takaisin perintötiluksensa Braunshweigin ja Lyneburgin, mutta ne olivat vain vähäinen jäännös hänen entisistä alueistansa.

Vielä kerran kävi Fredrik Italiassa (1184), vaan ilman sotaväkeä, sillä eipä hän silloin enää ajatellut entisiä taistelujansa. Lombardian kaupungit ottivat häntä vastaan suurilla kunnianosoituksilla. Milanossa vietti hän (1186) loistavan komeasti poikansa Henrikin häitä Sisilian ja Neapolin perijän Konstantian kanssa. Siten Fredrik hankki suvullensa uuden vallan vaatimuksia, mutta nepä viimein saattoivat koko suvun häviöön.

Viimeiset vuotensa aikoi keisarivanhus käyttää pyhän maan takaisin valloitukseen. Hän oli, kuten jo kerrottiin, kolmannella ristiretkellä ja kuoli voiton tiellä kaukana valtakunnastansa. Hänet haudattiin Tyroon, vanhaan vapaakaupunkiin. Mutta Saksan kansassa elää tarina, että hän syvällä Küffhäuservuoren alla Tyringissä istuu silmät ummessa suuren kivipöydän vieressä. Niin kauan kuin ei mikään kotka karkoita korppeja raakkumasta vuoren huipun ympäriltä, niin kauan vanhus nukkuu salaisessa kammiossaan. Mutta kun kotka saapuu ja aika tulee, silloin Fredrik Punaparta nousee vielä kerran kantamaan Saksan miekkaa.

Fredrik II (1214-1250).

Fredrik Barbarossan poika Henrik VI, valloitettuaan Neapolin ja Sisilian sekä julmuksillansa tehtyään hohenstaufien vallan siellä hyvin vihatuksi, jätti sen valtakunnan perinnöksi hennolle pojalleen Fredrikille, joka isänsä kuoltua paavi Innocentius III:nen holhouksen alaisena saikin sen haltuunsa. Italiassa kasvoi Fredrik miellyttäväksi, jaloksi nuorukaiseksi. Hohenstaufein sukumerkit, vaalea tukka ja siniset silmät, tekivät hienon, elävän muodon sekä koko solakan ja nuorekkaan vartalon hyvin rakastettavan näköiseksi. Hänen mielensä, ollen luonnostaan kykenevä ottamaan vastaan kaikkea kaunista ja suurta, näytti hyviä luonnonlahjoja, jotka sivistyneen italialaisen kasvatuksen kautta monipuolisesti kehittyivät. Ollen pehmeäluontoinen ja mieltynyt nautintorikkaasen elämään osoitti hän hienoa arkatuntoisuutta ja lempeää jalomielisyyttä. Mutta tässä neitsyellisessä sielussa saattoi vaaran hetkinä ilmestyä rohkeaa toimintavoimaa ja miehekästä päättäväisyyttä, joista voitiin tuntea Fredrik Barbarossan jälkeläinen.

Saksassa Henrik VI:nen veli Filip Shwabilainen levottoman hallituksen jälkeen surmattiin ja hänen kilpaveljensä ja seuraajansa Otto IV, Henrik Leijonan poika, julistettiin pannaan ja hyljättiin. Innocentius III kehoitti ruhtinaita valitsemaan keisariksi Fredrikkiä, kun hän ensin lupasi erottaa Neapolin ja Saksan kruunut toisistaan ja vast'edes antaa molemmat valtakunnat erinänsä pojilleen. Kruunauksessansa Aachenissa sitoutui Fredrik myöskin vast'edes tekemään ristiretken pyhään maahan.

Järjestettyään Saksan asiat palasi Fredrik rakkaasen perintövaltakuntaansa Neapoliin. Neapolin, Palermon ja Messinan kaupunkeihin, joissa hän paraastaan oleskeli, yleni hänen käskystään muhkeita palatseja, jotka tulivat ritarillisen seuraelämän, rakkausseikkailujen ja iloisten juhlien näyttämöksi. Ollen itse taitava runoilija korotti hän omilla lauluillaan Italian murteen kirjakieleksi ja kaikista maista kokoutui runoilijoita tervetulleina vieraina hänen hoviinsa. Hänen itsenäinen, vapaamielinen henkensä ei pitänyt lukua aikakauden etuluuloista; papiston mielipahaksi otti hän seuraansa arabialaisia oppineita ja suojeli kirkon vainoamia sarasenilaisia, jopa itsekin näytti itämaiden elämään ja tapoihin mieltyneeltä. Huvitusten ohella, joita hän täysin määrin nautti, toimi hän myöskin tehokkaasti valtakuntansa vaurastuttamiseksi, mutta sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kirkon oma. Vilkastuttaakseen kauppaa teki hän ystävällisiä sopimuksia Syrian ja Egyptin muhamettilaisruhtinasten kanssa. Neapoliin perustettiin yliopisto, joka levitti ympärilleen vapaata tieteellistä valoa. Oppineella kanslerillansa Pietari de Vineis'illä toimitutti hän uuden lakikirjan, joka käytöllisesti sovitteli roomalaista oikeutta ja monessa kohdassa vastusti paavillista kirkkolakia. Kun hän alkoi kutsua kaupunkien edusmiehiä valtiopäivillensä, tuli hän siinäkin uuden ajan tienraivaajaksi. Siten kehittäessään perintömaitansa kukoistaviksi ja yhä enemmän suurentaessaan juopaa, joka aukesi hänen ja paavin välille, ajatteli hän kaikkein vähimmin ristiretkeä, jonka tähden sen lupauksen täyttäminen viivästyi.

Viimeinhän se lupaus kuitenkin oli pantava toimeen. Gregorius IX uhkasi Fredrikkiä pannalla, jos hän vielä kauemmin viipyi. Fredrik silloin sovitteli sotajoukon laivoihin, mutta kohta hänen täytyi palata, koska laivastolla alkoi raivota kulkutauti, joka tarttui häneen itseensäkin. Paavi, luullen tautia vain tyhjäksi verukkeeksi, julisti silloin heti keisarin pannaan. Osoittaakseen tarkoittaneensa totta läksi Fredrik heti parattuansa jälleen vesille. Mutta nyt pahastui paavi yhtä suuresti lupauksen täyttämisestä kuin ennen sen laiminlyömisestä ja kielsi kaikkia kristittyjä sotilaita auttamasta pannaan julistettua keisaria, joka nyt lisäksi vielä julistettiin kelpaamattomaksi taistelemaan kirkon pyhän asian puolesta. Mutta Fredrik suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan oli osannut odottaakaan. Hän oli kauan ollut ystävällisessä yhteydessä Palestinan yliherran Egyptin sulttaanin Malek el Kamelin kanssa, joka kerran oli lahjoittanut hänelle kalliin tähtitieteellisen teltan, jossa taivaan kappaleiden kulkua esitettiin taidokkaan koneiston avulla. Nyt Fredrik lähemmin tutustui hänen kanssansa ja taivutti hänet sovinnossa luovuttamaan Jerusalemin, Betlehemin ja Nazaretin sekä Tyron ja Sidonin. Sopimuksen mukaan piti myöskin muhamettilaisten saaman käydä omilla pyhillä paikoillansa. Nyt Fredrik marssi Jerusalemiin (1229). Ei kukaan pappi tahtonut kruunata pannaan julistettua keisaria, mutta hän itse otti etuluulottoman uhkamielisesti kruunun pääaltarilta ja pani sen päähänsä. Suvaitsevaisuutta, jota Fredrik oli osoittanut tehdessään sopimusta sulttaanin kanssa, kammoksuttiin kristityissä länsimaissa, siellä kun näet katsottiin uskottomain hävittämistä tulella ja miekalla kaikkein jumallisimmaksi teoksi.

Keisarin poissa ollessa oli paavi saarnauttanut ristiretkeä häntä vastaan. Paavin sotilaat, joilla oli pyhän toimensa merkiksi ommeltuna pukuunsa Pietarin avain, tunkeutuivat Neapoliin. Mutta Fredrik heti palattuansa karkoitti avainsotamiehet, marssi Kirkkovaltaan ja pakotti paavin rauhantekoon, jonka johdosta keisari maksamalla rahasumman pääsi pannasta. Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa guelfien ja ghibellinein taistelu oli kauan raivonnut, oli keisarin puolue tähän aikaan tappiolla. Saksanmaassa oli houkuteltu kapinaan hänen oma poikansa Henrik, joka valtakunnan-hoitajana johti hallitusta. Fredrikin saavuttua sotajoukon kanssa Saksaan anoi velvollisuutensa unhottanut poika armoa ja saikin; mutta vehkeet uudistuivat ja puheltiinpa pojan tahtoneen myrkyttääkin isäänsä. Silloin Henrik vangittiin ja suljettiin erääsen Apulian linnaan, jossa hän jonkun ajan kuluttua kuoli. Kohta sen jälkeen Fredrik melkoisella voitolla (1237) tukeutti Lombardian kaupunkien kapinan. Milanolaiset menettivät siinä taistelussa pyhän sotamerkkinsä niin sanotun caroccion, vaunut, joissa seisoi raudasta tehty puu ja päällä suuri risti ja sen etupuolelle kuvattuna kaupungin suojeluspyhä Ambrosius. Keisari niissä vaunuissa vedätti elefantilla Milanon vangitun konsulin Roomaan.

Tähän aikaan olivat villit mongolilaiset, häviteltyään suuren osan Aasiaa, tunkeutuneet myöskin Europpaan. Hirvittävä oli heidän toimitapansa. Venäjällä he saavuttivat monta voittoa ja muuttivat yhdessä kuukaudessa neljätoista kukoistavaa kaupunkia raunioiksi. Rynnäkön tapaan hyökäten levittivät he julmaa hävitystä Puolaan ja Unkariin sekä tunkeutuivat Silesiaan, jossa saavuttivat (1241) niin suuren voiton, että ylikuninkaallensa lähettivät yhdeksän säkillistä kaatuneiden vihollisten korvia. Kun he nyt uhkasivat myöskin Saksanmaata, lähetti Fredrik Europan ruhtinaille kehoituksen tulemaan yhteiselle retkelle noita hirvittäviä raakalaisia vastaan. Mutta kun heidän suurkaaninsa silloin kuoli, peräytyivät he pois Saksan rajoilta itään päin, pitäen Europassa ainoastaan Venäjän ikeensä alla.

Gregorius IX kuoli samaan aikaan kuin mongolilaiset hyökkäsivät Silesiaan. Hän ei ollut suinkaan yksin neuvoin keisarin kanssa koettanut puolustaa kristikuntaa, vaan anastaa itselleen täydellistä herruutta Italiassa, ja sitä varten toiminut yhä kiihkeämmin keisaria vastaan. Hän oli auttanut Lombardian kaupunkien uutta kapinaa, julistanut keisarin pannaan, vieläpä kuuluttanut yleisen ristiretken juuri häntä eikä mongolilaisia vastaan.

Kohta Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin paaviksi eräs keisarin entinen ystävä, joka otti nimekseen Innocentius IV. Kuultuaan vaalin päätöksen lausui Fredrik: "Pelkäänpä menettäneeni kardinaalein joukosta yhden ystävän ja saavani uudesta paavista vihollisen; eihän kukaan paavi voi olla ghibellini." Mitä Fredrik pelkäsi, kävikin toteen runsaimmassa määrässä. Uusi paavi siirtyi heti pois Lyoniin, jossa tunsi olevansa paremmassa turvassa, ja kutsui sinne yleisen kirkolliskokouksen, joka suurella komeudella avattiin (1245). Siinä kokouksessa syytettiin keisaria kaikista mahdollisista rikoksista ja paheista. Kokous juhlallisesti tuomitsi hänet helvettiin, päästi hänen vasallinsa uskollisuusvalastaan ja julisti hänet kruununsa menettäneeksi. Kun tämä tuomio ilmoitettiin Fredrikille, tuotti hän arkun, jossa hänen kruununsa olivat, ja pani yhden niistä päähänsä, sanoen: "Vielähän minä kannan kruunujani, ja niitä suinkaan ei paavi eikä kirkolliskokous minulta ota veristämättä käsiänsä."

Nyt alkanut taistelu tulikin veriseksi. Paavin käskystä levisi munkkeja kaikkiin maan ääriin saarnaamaan ristiretkeä keisaria vastaan, ja samalla lausuttiin hirvittävin sanoin pannaan-julistus sangen monessa kirkossa. Saksan keisarin kruunu luvattiin milloin kellekin ja Italiaa raateli sisällinen sota. Keisarin omassa seurapiirissä väijyskeli kavallus. Yksin Pietari de Vineiskin yritti myrkyttämään herraansa, mutta asia tuli ilmi ja hän surmasi itsensä vankeudessa. Keskellä tätä myrskyä seisoi Fredrik kauan pystyssä vasalleinsa ja ystäväinsä uskollisuuden turvissa. Poikansa Konradin taistellessa Saksassa kapinoitsijoita vastaan taisteli hän itse poikainsa Enzion ja Manfredin kanssa Italiassa. Tämän hurjan sodan aikana hajosi kaikki yhteiskunnallinen järjestys; lukemattomat rosvojoukot hävittelivät Saksanmaata, ja Italiassa pani puolueviha toimeen kauhistavia julmuuksia. Vaikka Fredrik välistä saavuttikin voittoja, kitui hänen hellätuntoinen sielunsa kuitenkin kaiken tuon kurjuuden näöstä, jota hänen voimansa ei riittänyt poistamaan. Samaan aikaan kuin hänen ystävänsä Pietari de Vineis häntä kavalsi, ottivat Bolognan asujamet vangiksi hänen rakkaimman poikansa Enzion. Surevan isän kerrotaan tarjonneen lunnaiksi niin pitkiä kultavitjoja, että ne täyttäisivät koko kaupungin ympäri, mutta ei edes siitäkään hinnasta annettu hänelle poikaansa takaisin. Vaikka Fredrik seisoikin niin paljon ylempänä aikansa käsityskantaa, ei hän kuitenkaan saanut synkkinä hetkinä torjutuksi pelkoa, että hän pannatuomion kautta oli joutuva ijankaikkiseen kadotukseen. Sisällisten tuskien kuihduttamana kuoli hän (1250) nuorimman poikansa Manfredin käsiin, jota ennen Palermon arkkipiispa hänet kuitenkin päästi pannasta ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen.

Kirkko ei voinut taivuttaa jaloa hohenstaufia, mutta sai kyllä sotketuksi yhteiskunnallisen järjestyksen ja nostetuksi vihan ja eripuraisuuden voimat pitkiksi ajoiksi raivoamaan.

Fredrik II:sen kuoleman jälkeen seurasi koko suvun häviö. Hänen poikaansa Konrad IV:ttä vastaan, joka nimeksi hallitsi kuohuvaa, sekasortoista Saksaa, saarnautti Innocentius kerjäläismunkeilla ristiretkeä. Nelivuotisen, sankarillisen taistelun jälkeen vaipuikin Konrad murtunein voimin hautaan (1254). Fredrikin toinen poika, jalomielinen, ritarillinen Manfred, puolustautui jonkun aikaa saksalaisten ja sarasenilaisten avulla onnellisesti Etelä-Italiassa. Mutta kun paavi Urbanus IV lahjoitti Neapolin kruunun voimakkaalle, mutta ankaralle ja tunnottomalle Kaarle Anjoulaiselle, Ranskan kuninkaan Ludvig Pyhän veljelle, kääntyi onni. Beneventin taistelussa (1266), joka italialaisten kavalluksen tähden alkoi päättyä Kaarlen eduksi, syöksyi Manfred, nähdessään kaikki jo olevan hukassa, vihollisen tiheimpään ryhmään ja kuoli siellä sankarikuoleman. Konrad IV:nen poika, nuori Konrad, jota italialaiset sanoivat Conradinoksi, kuusitoistavuotinen, hyvälahjainen nuorukainen, läksi kunnianhimon unelmissa pienen saksalaisen ritarijoukon kanssa Italiaan valloittamaan takaisin isäinsä valtakuntaa. Mutta Tagliacozzon taistelussa hän oman ajattelemattomuutensa tähden joutui äkkiarvaamattoman rynnäkön jalkoihin, vaikka hänellä voitto jo melkein oli kädessänsä. Kohta sen jälkeen otettiin hänet vangiksi ja julkisesti mestattiin Palermon torilla (1268). Hän oli viimeinen Hohenstaufi.

Tosin molemmat suuret keisarit Fredrik I ja Fredrik II olivat oman toimitapansa vikojen ja ristiriitaisuuksien tähden lähimpänä aiheena sukunsa perikatoon. He laiminlöivät varsinaista valtakuntaansa Saksanmaata, perustaakseen Italiaan suurta maailmanvaltaa, joka ei enää voinut herätä eloon. He ottivat kruununsa vastaan siltä paavikunnalta, jonka vastustamisen he kuitenkin asettivat tärkeimmäksi tehtäväkseen. Sitenpä heiltä, vaikka olivat koettaneet tehdä keisariutta maailmaa hallitsevaksi, se jäi heikommaksi kuin koskaan, ja myöhään se vasta siitä jälleen voimistui. Mutta eivät he kuitenkaan ole turhaan vaikuttaneet: he iskivät paavikuntaan sellaisia haavoja, ett'ei sekään enää koskaan vaurastunut entiseen mahtavuuteensa; he nostivat kirkon vallan-väärinkäytöksiä vastaan elinvoimaisen kansanhengen; he saattoivat esiin Rooman lain vielä kerran perustamaan yhteiskunnallista järjestystä Europpaan; ja he auttoivat yliopistoja, joiden tutkimukset edistivät keskiajan pimeiden henkien pakoon karkoittamista. Viimeisen hohenstaufin kukistus ei ollut paavikunnan voitto, vaikka se siltä näytti.

Englanti ensimmäisten Plantagenet-sukuisten kuningasten aikana.

Henrik II ja Tuomas Becket.

Englannin kuninkaan Henrik II:sen taistelu mahtavaa arkkipiispaa Tuomas Becketiä vastaan on merkillisimpiä keskiajan historian tapauksia.

Vilhelm Valloittajan tyttären pojan Stefanin hallitus oli rauhaton. Vilhelmin nuorimman pojan Henrikin tytär Matilda, joka oli naimisissa Anjoun kreivillä Gottfrid Plantagenetillä, vaati itselleen valtaistuinta. Siitä syttyi sisällinen sota. Viimein tehtiin sopimus, jonka mukaan Stefan sai hallita kuolemaansa asti, mutta häntä piti Gottfridin pojan Henrikin seuraaman. Tämän sopimuksen mukaan tulikin Henrik Englannin kuninkaaksi (1154). Hän oli jo sisällisten sotain aikana osoittanut sekä sotilaana että valtiomiehenä suurta etevyyttä. Hän oli väsymättömän toimelias ja koetti koko hallitusaikansa uutterasti uudistaa säännöllistä yhteiskunta-laitosta; joukko rosvolinnoja hajoitettiin, aatelin väkivaltaisuus hillittiin ja lainkäyttöä valvottiin tarkasti. Mutta koettaessaan rajoittaa korkeamman papiston itsevaltaisuutta sotkeutui Henrik vaaralliseen taisteluun kirkkoa vastaan.

Tuomas Becket oli alhaisesta asemasta ylennyt kuninkaan kansleriksi ja silloin hän kaikessa puolusti kuningasta. Mutta kun hän sitte kuninkaan esityksestä pääsi Kanterburyn arkkipiispaksi ja Englannin kirkon primakseksi eli pääksi, muuttui hän kokonansa mieleltään ja tuli maallisen vallan veriviholliseksi. Kansassa hän saavutti pyhyyden mainetta kiduttamalla ruumistansa; hän käytti likaista säkkikangaspaitaa, eli vedellä ja leivällä, ruoski usein itseänsä ja joka päivä polvillansa pesi kolmentoista kerjäläisen jalat. Mutta täten ulkonaisesti osoittaessaan nöyryyttä esiytyi hän samalla taipumattoman ylpeänä pappisvallan puolustajana.

Eräs kirkonpalvelija vietteli jonkun aatelismiehen tyttären ja murhasi sitte isän karttaakseen hänen kostoansa. Henrik vaati murhamiestä maallisen tuomioistuimen eteen, mutta Tuomas Becket sitä vastusti kirkon etuoikeuksien nojalla. Saadakseen tätä ja muita siihen kuuluvia asioita ratkaistuksi kutsui kuningas yleiseen kokoukseen Klarendoniin sekä aatelismiehiä että pappeja. Siellä ratkaistiinkin hengellinen ja maallinen tuomiovalta, pappien asettaminen ja heidän vasallisuhteensa y.m., kaikki maallisen vallan eduksi. Tuomas oli pakosta hyväksynyt ne päätökset, vaan peruutti kohta suostumuksensa ja pakeni Ranskaan. Sieltä hän kuulutti kaikkia niitä vastaan, jotka olivat tehneet taikka tottelivat Klarendonin sääntöjä, pannaan-julistuksen, jonka paavi Aleksander III sitte vahvisti.

Sopimus tehtiin viimein, jonka mukaan Tuomas palasi Englantiin ja otti haltuunsa hippakuntansa. Hallitsijan tapaisella komeudella marssi hän Kentin kautta. Yorkin arkkipiispan, joka oli hänen poissa ollessaan kruunannut kuninkaan vanhimman pojan, erotti hän joksikin ajaksi virkaansa toimittamasta; monta muuta piispaa, jotka olivat suostuneet kuninkaan toimiin, julistettiin pannaan. Henrik vihastui kovin, kun kuuli nämä toimet. "Eikö sitte minun miehissäni ole ketään, joka voisi vapauttaa minut tuosta vehkeilevästä papista!" huudahti hän harmissansa. Neljä kuninkaan seuruelilaisritaria kiihtyi noista sanoista ajattelemattomaan tekoon. He ratsastivat Kanterburyyn sekä surmasivat tuomiokirkon pääalttarin edessä Tuomas Becketin (1170) hänen juuri aikoessaan alottaa iltakirkkoa.

Se murha herätti kansassa suurinta kauhua. Tuomas Becketiä ylisteltiin pyhimykseksi ja tuhansittain vaelsi ihmisiä hänen haudallensa, jossa kerrottiin suuria ihmeitä tapahtuvan. Kääntääkseen kansan huomiota pois näistä tapauksista teki Henrik sotaretken Irlantiin ja saattoi suuren osan saaresta Englannin kruunun alaisuuteen. Mutta mielten kuohu pysyi entisellään, vieläpä vahvistuikin. Paavin kanssa tehtiin kuitenkin sovinto, jolloin kuningas sitoutui kumoamaan Klarendonin säännöt, tekemään ristiretken ja maksamaan suuren rahasumman. Sovittaakseen Englannin papistoa ja kansaa taipui Henrik tekemään nöyryyttäviä katumusharjoituksia Tuomas Becketin haudalla Kanterburyssa. Katumuspuvussa ja paljain jaloin vaelsi hän tuomiokirkkoon ja laskeutui heti alakirkkoon, johon arkkipiispan ruumis oli haudattuna ja jossa hänen muita pyhiä jäännöksiänsä vielä säilytettiin. Siellä kuunteli hän katumussaarnaa, ruoskitti itseään papeilla ja munkeilla ja vietti yönsä kovalla lattialla maanalaisessa kirkossa.

Henrikin viimeisiä vuosia häiritsivät hänen omain poikainsa toimittamat kapinat. Niistä vaikeuksista, joihin hän siten joutui, johtuivat suurimmaksi osaksi ne myönnytykset ja nöyryytykset, joihin hänen täytyi taipua kirkkoa kohtaan. Kaksi hänen poikaansa kuoli tämän taistelun kestäessä. Kolmaskin poika Rikard oli kauan vihamielinen isäänsä kohtaan. Kuultuaan, että neljäs poika Johan, josta isänsä aina oli luullut hyvää, oli myöskin ollut osallisena kapinassa, joutui hän surun valtaan ja vaipui kuihduttavaan kuumeesen, joka päätti hänen päivänsä (1189)

Henrik II oli aikansa mahtavimpia ruhtinaita. Paitsi Englantia oli hänen hallussaan myöskin suurin osaa Ranskan aluetta. Normandian ja Bretagnen oli hän perinyt äitinsä, Mainen, Anjoun ja Tourainen isänsä jälkeen, ja naidessaan Ludvig VII:nen erotetun puolison kuningatar Eleonoran sai hän Guiennen ja Gascognen. Mutta avioliitto tämän malttamattoman ja juonikkaan naisen kanssa tuli Henrikin onnettomuudeksi, sillä oikeastaan juuri Eleonora kiihotteli Henrikin poikia noihin rikoksellisiin kapinoihin.

Rikard Leijonanmielen paluu ristiretkeltänsä.

Täyttääkseen isänsä lupausta oli Rikard melkoisen sotajoukon kanssa osallisena kolmannella ristiretkellä. Hänen urhotöistään ja Saladdinin kanssa tekemästään aselevosta on jo edellä puhuttu.

Kotimatkalla sai Rikard kokea pahoja vastuksia. Kauan ajelivat häntä myrskyt merellä milloin minnekin. Viimein hän joutui haaksirikkoon Dalmatian rannalla, niin että hänen täytyi jatkaa matkaansa maitse ja kartella suuria vaaroja, kun näet hänen tiensä kävi vihamielisen keisari Henrik VI:nen valtioiden kautta. Pyhiinvaeltajan puvussa saapui hän Wieniin ja tuli siellä ilmi palvelijansa varomattomuuden tähden. Herttua Leopold vangitsi hänet ja sulki kahlehdittuna linnaan. Rahasummasta antoi Leopold Rikardin sitte keisari Henrikille, joka hänet kuljetutti syrjäiseen linnaan ja heitätti vankilakomeroon.

Niin vähäinen oli siihen aikaan liike kansojen kesken, että englantilaiset eivät pitkään aikaan tienneet, mitä oli tullut heidän kuninkaastansa. Viimein levisi maine kuninkaan olevan vankina. Kun vielä ei tiedetty, missä linnassa häntä pidettiin, ratsasti, kuten vanha tarina kertoo, hänen ystävänsä ranskalainen laulaja Blondel etsimään vankia ja saapui matkallaan myöskin Trifelsin likitienoolle, jossa linnassa Rikardia pidettiin. Siellä hän kuuli linnan tornissa säilytettävän ylhäistä vankia, jota ei kukaan saanut käydä katsomassa. Blondel istahti linnan muurin ulkopuolelle ja alkoi laulaa erästä laulua, jota hän tiesi kuninkaan rakastavan. Hän pysähtyi keskelle laulua ja ilokseen kuuli vangin tornissa jatkavan sitä tutulla äänellä. Näin saatiin tietää Rikardin olopaikka ja se tieto levisi kohta hänen valtakuntaansakin.

Englannissa oli tällä välin Rikardin veli Johan jatkanut hallitusta, ja hän teki, mitä suinkin voi, estääkseen kuninkaan paluuta. Rikardin irtipäästämisestä vaati Saksan keisari 100,000 hopeanaulaa. Englannin kansa kokosi mielellään tämän suuren summan (5,000,000 Suomen markkaa) ja Rikard palasi Englantiin sekä ryhtyi hallitukseen.

Kohta sen jälkeen Rikard kuitenkin joutui kuoleman uhriksi. Eräs hänen vasallinsa oli löytänyt aarteen ja lähetti siitä osan kuninkaalle. Mutta Rikard, haluten koota varoja tulevaa ristiretkeä varten, vaati koko aarretta. Saatuaan siihen vaatimukseensa eittävän vastauksen alkoi hän piirittää vastahakoisen vasallin linnaa. Muuan jousimies tapasi muurilta häntä nuolellaan. Haava ei oikeastaan ollut vaarallinen, mutta huolimattoman hoidon tähden tuotti kuninkaalle kuoleman (1199). Jousimies otettiin kiinni ja Rikardin kerrotaan kysyneen, miksi hän teki tuon työnsä, ja jousimiehen vastanneen siihen: "Sinun hurja sodanhimosi on tuottanut koko minun suvulleni kuoleman; nyt kohtasi kosto sinua."

Johan Maaton. Magna charta.

Johan oli tuttu rikokselliseksi pojaksi ja häijyksi veljeksi jo ennen nousemistansa Englannin valtaistuimelle (1199). Hallitusaikanaan hän vieläkin osoitti halpamaista luonnetta, pelkurimaisuutta, julmuutta ja irstaisuutta. Hän otatti kiinni vanhemman veljensä Gottfridin pojan Arturin, Bretagnen herttuan, jota hän katsoi kilpaveljekseen kruunun tavoittelemisessa, ja hänen kerrotaan omalla kädellään surmanneen hänet vankeudessa. Bretagnen säädyt silloin kääntyivät Ranskan kuninkaan Filip Augustin puoleen ja pyysivät häneltä apua. Filip August kutsui tuomioistuimensa eteen Johania, joka oli ranskalaisten aluettensa puolesta hänen vasallinsa. Kun Johan ei saapunut, tuomittiin hänet menettämään ranskalaiset lääninsä, joista nyt Normandia, Anjou, Maine ja Touraine joutuivat jälleen Ranskan kruunun omiksi.

Koska Johan ei tunnustanut paavin nimittämää Kanterburyn arkkipiispaa, jota paitsi hän oli tehnyt väkivaltaa sikäläiselle tuomiokapitulille, tuomitutti Innocentius III Englannin interdiktiin [yksityisen henkilön kiroamista sanottiin "pannaksi", koko maa sitä vastoin julistettiin "interdiktiin", ja silloin siellä pysähtyi melkein koko yhteiskunnallinen elämä kulussaan, kun ei saatu toimittaa mitään kirkollisia tehtäviä], päästi Johanin vasallit uskollisuuden valastaan ja käski Ranskan kuningasta valloittamaan Englantia. Filip August varustautuikin panemaan toimeen paavin käskyä. Silloin Johan peljästyi ja alentui ylelliseen nöyryytykseen, saadakseen paavilta anteeksi. Hän näet antoi koko valtakuntansa paaville ja julisti itsensä hänen verolliseksi vasallikseen. Annettuaan julkisesti kruununsa paavin lähettilään käsiin, sai hän paavin vasallina sen takaisin ja teki polvillaan uskollisuusvalan. Paavi nyt peruutti Filip Augustille antamansa kehoituksen ja suojeli Johania.

Suuret vasallit, jota sanottiin parooneiksi, etupäässä paavin asettama arkkipiispa, vaativat nyt Johania vahvistamaan ja tarkemmin määräilemään heidän oikeuksiansa. Kun Johan ei suostunut siihen, tekivät he keskenään liiton, johon myöskin Lontoon kaupunki yhtyi. Asevoimalla pakotettiin kuningas (1215) antamaan "suuri vapauskirja" (magna charta), jota siitä lähtein on katsottu Englannin laillisen yhteiskuntalaitoksen pohjaksi. Kuningas siinä sitoutui olemaan määräämättä mitään ylimääräisiä maksuja ja veroja ilman valtakunnan yleisen neuvoskokouksen suostumusta (joka sittemmin kehittyi niin sanotuksi parlamentiksi); ketään vapaata miestä ei pitänyt otettaman kiinni, vangittaman eikä ajettaman maanpakoon eikä myöskään häneltä riistettämän maatansa ilman hänen vertaistensa lausumaa laillista tuomiota, j.n.e. Asetettiin 25-jäseninen valiokunta valvomaan näiden määräysten toimeenpanoa. Jos kuningas rikkoi niitä, oli lupa käyttää häntä vastaan asevoimaa.

Ainoastaan hätäpakosta oli Johan hyväksynyt suuren vapauskirjan; sentähden hän myöskin kohta koetti päästä lupaustansa täyttämästä. Hän sai aikaan, että paavi Innocentius III jätti hyväksymättä vapauskirjan, joka julistettiin "sekä kurjaksi ja häpeälliseksi että myöskin sopimattomaksi ja rikokselliseksi". Johan alkoi sodan parooneja vastaan, jotka kovassa ahdingossaan kääntyivät kuningas Filip Augustin puoleen ja tarjosivat hänen pojalleen Ludvigille Englannin kruunua. Ludvig jo nousi sotajoukon kanssa maalle Englantiin, kun Johan kääntyi kuumetautiin, joka päätti hänen päivänsä (1216).

Ritarilaitos.

Ristiretkistä sai ritaristo uutta kehitystä. Pohjoismaiset sotilaat, jotka kylvelivät uutisasuntojansa Europpaan ja joiden jälkeläiset marssivat ristiretkeläisten ensi riveissä, huokuivat siihen voimaan rohkeaa, ylevälle pyrkivää henkeä, joka ilmestyi uhraavaisuutena, ylevämielisyytenä ja korkeampain voimain kunnioituksena. Kun ritari pyhitti miekkansa kristinuskon asialle, jalostui hän vähitellen itsekin kristillisyyden hengen vaikutuksesta: pyhän uskon kunnioitus ja heikkojen ja turvattomain suojeleminen alkoivat tulla velvollisuuksiksi, joista ritari etsi kunniatansa ja joita hän kunnianansa piti. Ristiretkillä omisti hän myöskin muhamettilaiselta ritaristolta hienoutta ja kohteliaita tapoja. Urhotyöt, joita ritari teki pyhässä maassa ja joita tarina ja runous asetteli ihmeelliseen valoon, antoivat omituisen loiston hänen nimellensä ja suvulle, joka sen peri.

Ritariksi pääsemiseen tarvittiin ensinnäkin aatelinen suku. Seitsenvuotiaana astui aatelispoika paashina jonkun arvokkaan ritarin palvelukseen, jossa hän sai harjautua asepalvelukseen ja ratsastukseen; paashi seurasi herraansa metsästysretkillä ja matkoilla, palveli häntä pöydässä ja sai sellaisissa tiloissa tottua kuriin ja kuuliaisuuteen sekä nähdä ritarillista esimerkkiä. Neljäntenätoista ikävuotenaan julistettiin hänet "vakaaksi" siten, että hänet juhlallisesti vyötettiin miekkavyöllä; silloin hän pääsi herransa aseenkantajaksi. Siinä toimessaan oli hän herransa kanssa sekä taisteluissa että ritarillisissa seuroissa ja sai runsaasti tilaisuutta osoittaa kuntoansa. Hänen piti valvoa herransa tallia ja asevarustusta, taluttaa esiin hänen sotaratsunsa ja kaikissa taisteluissa ratsastaa hänen takanansa. Mitään kirjaopetusta hän oikeastaan ei saanut; moni ritari ei osannut kirjoittaa edes nimeänsäkään. Mutta personallinen esimerkki kasvatti hänessä ritarikunnian ja ritarivelvollisuuksien tuntoa.

Ritarisääty. Täytettyään 21 vuotta voi aatelinen saada ritarin arvon, kuitenkin vasta sitte kuin oli tehnyt jonkun uljaan urhotyön. Ritarisäätyyn ottaminen tapahtui usein suurilla juhlallisuuksilla. Aseenkantaja vietiin ensin kylpyyn, joka oli puhdistuksen vertauskuva, ja siitä noustessaan sai hän uuden puvun. Sitte piti hänen paastota ja yksi yö valvoa kirkossa. Tehtyään päivän valjetessa synnintunnustuksensa sekä saatuaan papilta varoituksia ja siunauksen, lausui hän ritarilupauksensa ja otti polvillaan vastaan ritarilyönnin, jonka kautta hän pääsi uuteen arvoonsa. Vanhempi ritari näet löi häntä niskaan miekkansa lappeella sanoen: "Jumalan ja pyhäin nimessä lyön minä sinut ritariksi; ole urhollinen, peloton ja uskollinen." Sitte tuotiin uuden ritarin kypärä, jonka hän pani päähänsä, ja talutettiin esiin ratsu, jonka selkään hän hyppäsi. Usein myöskin urhollinen aseenkantaja lyötiin jonkun urhotyön jälkeen ritariksi heti taistelukentällä.

Ritari käytti arvonsa merkkeinä vitjoja ja kultaisia kannuksia. Muhkealta hän näytti, kun hän, yllänsä raskas, runsaasti koristeltu rautapuku, päässä kypärä, kädessä keihäs ja sivulla pitkä miekka, ratsasti samoin rautapukuisella hevollaan. Kilvessä oli suvun vaakunamerkki ja välistä myöskin liivitakissa tai lipussa.

Ken teki itsensä vikapääksi johonkin törkeään, kunniattomaan rikokseen, erotettiin häpeällä pois ritarisäädystä. Hänet vietiin julkiseen teloituspaikkaan, jossa hänen aseensa katkottiin ja palat heitettiin hänen jalkainsa juureen. Kannukset päästettiin irti, häntä leikattiin hänen ratsultaan ja vaakuna hangattiin pois hänen kilvestään, jota sitte vielä laahattiin liassa hänen nähtensä.

Turnajaiset ja kohteliaisuus. Juhlatiloissa pantiin toimeen juhlallisia aseleikkejä eli turnajaisia. Läheltä ja kaukaa kokoutui silloin ritareja ja ylhäisiä naisia, kaikki mitä komeimmassa puvussa. Osanottajat ilmoittautuivat valituille taistelutuomareille eikä ketään päästetty osalliseksi, joka oli vikapää mihinkään kunniattomaan tekoon. Turnauspaikka oli hiekoitettu ja aitauksella ympäröity, jonka takana miehiset katsojat seisoivat; naiset istuivat ylemmillä parvekkeilla. Sotamusiikin soidessa ratsastivat kiireestä kantapäähän rautapukuiset ritarit esiin välkkyvissä varuksissaan; kuuluttajat huusivat tanterelle erityiset taistelijaparit. Silloin ratsastettiin joukko joukkoa vastaan (tornei) taikka kaksi ritaria keihäät ojossa vastakkain (dust). Ken voimakkaalla sysäyksellä heitti vastustajansa pois satulasta taikka musersi keihäänsä hänen rintahaarniskaansa vastaan, häntä katsottiin voittajaksi. Kun täten oli katkaistu keihäitä, kuten sanottiin, jatkettiin usein taistelua miekoilla, koettaen hakata pois toinen toisensa kypärän koristeita sekä taitavasti ratsua käännellen torjua vastustajan iskuja ja samalla itse tehdä niitä tuntuvasti. Ritareille, jotka osoittivat suurinta urhoutta, annettiin voiton palkinnoita. Rumpujen ja torvien rämistessä huudettiin kuuluvasti jokaisen eri voittajan nimi; hän otti sitte naisten kädestä vastaan palkinnon: kultavitjat, miekan, sormuksen tai jotakin muuta sellaista. Juhlapäivällisillä, joita sitte pidettiin, oli hänellä kunniasija ja atrian jälkeen hän alotti tanssin. Naisen kunnioitus antoi alun ritarein erinomaiselle kohteliaisuudelle naisia kohtaan (galanterialle), joka välistä meni naurettavuuteen asti. Jokaisella hyvällä ritarilla oli oma naisensa (domina, daami), jonka mainetta hän puolusti ketä hyvänsä vastaan ja jonka hansikasta hän kantoi kypärässänsä: hän käytti naisensa värejä ja aina hänen piti olla valmis katkomaan keihäitä hänen kunniaksensa. Ritari katsoi kunnianasiakseen tehtäväin suorittamisen, joita naisensa hänelle määräsi, olivatpa ne kuinka vaikeita hyvänsä. Niinpä vaati eräs nainen ritariansa hankkimaan hänelle kolmenkymmenen naisen muotokuvat, joiden ritarit hänen ensin piti olla voittanut. Ritari silloin läksi matkustelemaan linnasta linnaan, turnajaisista toisiin ja ennen vuoden loppua hän naisellensa antoi vaaditut muotokuvat.

Ritari 1500-luvulla turnauspuvussa.

Hengelliset ritaristot. Hurskaan mielialan syntymistä ritaristossa edistivät suuresti hengelliset ritarikunnat, joiden vaikutus lähimmiten liittyi ristiretkiin. Tärkeimmät niistä olivat johanniitit, temppeliherrat ja saksanritaristo.

Johanniittein ritarikunta perustettiin ennen ristiretkiä (1048), kun amalfilaiset kauppiaat perustivat Jerusalemiin oman kansakuntansa pyhiinvaeltajia varten majatalon. He valitsivat suojeluspyhäksensä Johannes kastajan ja ottivat nimensä hänestä. Ensimmäisen ristiretken ajasta asti laajensi tämä kunta toimintansa myöskin sotaisiin tehtäviin. Paavi otti tämän ritariston erittäin suojellaksensa ja vahvisti sen jäsenille erityiset ohjesäännöt (1120), Niiden mukaan piti ritaristossa oleman kolme osastoa: palvelevat, saarnaavat ja taistelevat veljet. Kunnan johtajaa sanottiin suurmestariksi. Johanniitit käyttivät erityistä ritaripukua, mustaa manttelia, jossa oli valkoinen risti. He olivat velvolliset ehdottomasti tottelemaan suurmestariansa. He eivät saaneet koskaan naida ja heidän piti noudattaa ankarinta siveellisyyttä. Kun pyhä maa menetettiin, asettuivat he Rodos-saarelle ja vallitsivat siellä kauan.

Temppeliritaristo syntyi 1118, kun muutamat ranskalaiset ritarit yhtyivät puolustamaan pyhiinvaeltajoita ja sotimaan uskottomia vastaan. Sitä paitsi he tekivät samat ritarilupaukset kuin johanniititkin. Eräs Jerusalemin kuningas antoi heille osan palatsistansa, joka oli Salomonin temppelin vieressä; siitä he saivat nimensä. Heidän ritaripukunsa oli valkoinen mantteli ja siinä punainen risti, ja sodassa käyttivät he lippua, jonka toinen puoli oli musta, toinen valkoinen. Tämä ritaristo saavutti hurskasten lahjoista suuret rikkaudet ja paljon maa-aloja, joita oli kaikissa maissa, varsinkin Ranskassa. Rikkauden karttuessa levisi ritaristoon siveellinen turmelus ja paljo paheita. Ne ne olivat kaksinkertaisena syynä temppeliherrain perikatoon; sillä Ranskan kuningas Filip Kaunis, haluten sen ritariston rikkauksia ja ollen tyytymätön sen valtiosta riippumattomaan asemaan, panetti sen jäseniä vastaan toimeen osaksi oikeita, osaksi myöskin vääriä ja luonnottomia syytöksiä paheellisesta elämästä. Viimein koko temppeliritaristo hajoitettiin ja sen viimeinen suurmestari kuoli polttoroviolla (1314).

Saksanritaristo perustettiin kolmannella ristiretkellä ja alkuaan tarkoitti se ainoastaan saksalaisten pyhiinvaeltajain suojelemista. Näillä ritareilla oli virkapukuna mustaristinen valkoinen mantteli. Pyhän maan menetettyä siirtyivät he Venetiaan, josta heitä puolalaiset kutsuivat avukseen pakanallisia preussilaisia vastaan. Pitkällisen ja urhollisen taistelun jälkeen valloittivat he preussilaisten maan ja pakottivat asujamet ottamaan vastaan kristinuskon. He rupesivat yhteyteen toisen kunnan, Kristuksen ritariston, sittemmin niin sanottujen kalparitarien kanssa, jotka levisivät Liivin- ja Kuurinmaahan sekä viimein ostivat Tanskan kuninkaalta Vironmaan.

Ritarilaitoksen rappeutuminen. Itse ristiretket, jotka olivat niin suuresti korottaneet ritaristoa, tulivat yhdessä suhteessa sen rappeutumisen syyksi. Sillä kun moni herra varustautuessaan ristiretkelle möi tiluksensa ja maksusta antoi vapauden alamaiskaupungeille, jäi sangen monta sukua kykenemättömäksi kyllin arvokkaasti esiytymään. Ristiretkien lakattua lakkasi myöskin jalo ja vakava tehtävä, johon ritarit olivat voimansa pyhittäneet; he alkoivat tuhlata urhollisuuttaan mitättömiin riitoihin ja haeskella joutavia seikkailuja. Taistelut, joita he kävivät kukistaakseen tai ryöstääkseen vapaita kaupunkeja, antoivat kovan iskun sekä heidän arvolleen että mahtavuudelleen. He kun olivat tottuneet aina vetoamaan miekkaan, halveksimaan tuomioistuimia ja ratkasemaan keskinäiset riitansa väkivaltaisen nyrkkioikeuden mukaan, joutuivat he alinomaa ristiriitaan yhteiskunnallisen järjestyksen kanssa, joka kauan kyllä pysyi heikkona, vaan viimein voimistui heitä mahtavammaksi.

Pahaan maineesen joutui varsinkin saksanritaristo sinä laittomuuden aikana, joka alkoi Fredrik II:sen kuolemasta. Aina vuoteen 1273 ei näet Saksassa ollut yleisesti tunnustettua keisaria, jonka tähden tätä ajanjaksoa onkin sanottu suureksi interregnumiksi eli hallitsijattomuudeksi. Sinä aikana harjoittelivat ritarit useasti vain ryöstöä ja hävittelyä. Vuorten kukkuloille ja kallioiden huipuille rakentelivat rosvoritarit uhkeat linnansa, joista sitte miehinensä tekivät tiheitä retkiä ryöstelemään talonpoikia ja matkustavia kauppiaita. Jokien varsille, etenkin Reinin, ilmestyi tiheäkseen linnoja, joiden herroille ohi purjehtijain täytyi maksaa tullia. Nyrkkioikeus harjoitti vehkeilyänsä ja teki veristä väkivaltaa. Niinpä ritaristo tähän aikaan oli Saksan maan vitsauksena.

Ranskassa säilyi ritariston parempi henki yleensä paraiten. Mutta unhottuipa sielläkin taistelussa vapaita kaupunkeja vastaan usein ritarin kunnia ja velvollisuus. Täälläkin kehittyi kerskaileva komeus ja narrimainen turhamaisuus niin, että turnajaisia ja kohteliaisuutta katsottiin jalon ritarin tärkeimmäksi tehtäväksi. Näitä turnaussankareja ne Englannin kaupunkien jousimiehet sittemmin niin tuntuvasti löylyttivät.

Vapaat kaupungit.

Italian vapaat kaupungit.

Kaupungit olivat suurimmaksi osaksi joutuneet lääniherrojen valtaan, jotka niitä rasittivat kovilla kiskomisilla ja ankaralla sorrolla; mutta Etelä-Europassa ne monin paikoin säilyttivät vapaat hallitusmuotonsa, jotka muistuttivat roomalaishallituksen aikaisia oloja. Niinpä mainitaan 900-luvulla konsuleja, jotka joka vuosi valittiin; niin eri ammattien jäsenillä oli niinkuin ennen Rooman aikana yhdistyksiä, jotka monessakin asiassa käyttivät itsenäistä valtaa.

Italian kaupungit, jotka olivat jo ennen ristiretkiä melkoisesti vaurastuneet, tulivat niiden kautta yhä mahtavammiksi, varsinkin merikaupungit, joiden laivurit kalliista maksusta kuljettivat pyhiinvaeltajia ja ristiretkeläisiä pyhään maahan sekä palatessaan toivat pohjapainona sieltä vettä ja maata, joita sitte kotimaassaan möivät hyvästä hinnasta. Kun ristiretkien ensi kiihko lakastui, alkoi kauppa itämaiden kanssa pian kehittyä hyvin vilkkaaksi. Sen johdosta tuotiin silkinviljelys jo 12:lla vuosisadalla Sisiliaan. Vielä aikaisemmin tuotiin sinne sokuriruoko, jonka kuningas Roger oli oppinut tuntemaan retkellänsä pyhään maahan. Moni meidän hedelmäpuistamme ja puutarhakasveistamme tuotiin myöskin tähän aikaan itämaista. Pohjoisitalialaiset kauppiaat, niin sanotut lombardit, harjoittivat kaikkialla sekä länsi- että itämaissa tuotteliasta vaihtoliikettä ja ensimmäiset pankkilaitokset olivat heidän perustamansa. Varallisuuden karttuessa kasvoi myöskin itseluottamus ja vanhat vapausmuistot alkoivat viehättää mieliä. Edellä jo on kerrottu, miten Milano taisteli mahtavia hohenstaufeja vastaan ja miten tasavallan henki ikäänkuin utuisena varjona tuon tuostakin nousi esiin vanhassa Roomassa. Venetia, Genua, Pisa, Florens ja Amalfi tulivat kaikki vauraiksi tasavalloiksi ja muutamat niistä kohosivat loistavan mahtaviksikin.

Venetiassa oli ennen köyhyyden ja vähäpätöisyyden aikana ollut kansanhallitus, vaan mikäli varallisuus ja ylellisyys kasvoi, alkoivat yksinomaan hallita ylhäiset kauppiassuvut, jotka kehittyivät mahtavaksi aateliksi. Niin sanotun "suuren neuvoskunnan" asettaminen (1172) on ensimmäisiä askelia sillä uralla; mutta vasta noin 1300 hävisi viimeinenkin jäännös kansan itsehallinnosta. Suuren neuvoskunnan jäsenet, joiden nimet olivat kirjoitetut "kultakirjaan", julistivat silloin valtansa perinnölliseksi ja jälkeläisensä oikeutetuiksi istumaan ja käyttämään äänivaltaa, heti kun täyttivät 25 vuotta. Ylimmän päämiehen, dogen, valta jäi tyhjäksi varjoksi. Hän sai asua muhkeassa palatsissa, pitää komeaa pukua ja ottaa vastaan vieraita lähettiläitä; vaan muuten hän oli, kuten sanottiin, "kaupungissa vanki ja sen ulkopuolella yksityinen henkilö". Sittemmin asetettiin kuuluisa kymmenmies-neuvosto, jonka joka vuosi uudestaan valittavilla jäsenillä oli rajaton valta dogen ja kaikkein valtion virkamiesten yli, sekä kolmejäseninen tuomioistuin, joka syvimmässä salaisuudessa tutki ja rankasi pienimpiäkin vehkeilemisyrityksiä voimassa olevaa hallitusta vastaan. Kirjeillä, joita heitettiin Markuksen torille pystytetyin marmorileijonain kitoihin, voi epäiltyä henkilöä kuka hyvänsä ilmi tulematta syyttää, ja saattaa hiljaisuudessa ja nopeasti tuomituksi. Syytetty vietiin ihan salaisesti "huokausten siltaa" myöten kamaloihin "lyijykammareihin", jotka olivat ihan katon alla ja joiden lyijykatto auringon kuumentamana levitti sietämätöntä kuumuutta, taikka maanalaisiin komeroihin, joissa vangin täytyi maata rautaristikoilla ihan vesiropakoiden päällä. Valtiollisia pahantekijöitä salaa hukutettiin kanaviin taikka toimitettiin heidät muulla tavalla pois tieltä niin, ett'ei kukaan tiennyt eikä edes uskaltanut hiiskuakaan siitä.

Tämän hallituksen aikana kehittyi Venetia verrattomaksi merivallaksi ja anasti itselleen suuret alueet maata. Jo edellä on kerrottu, mitkä edut ja maa-alat tämä tasavalta sai neljännen ristiretken kautta. Se anasti pian koko Istrian ja Dalmatian rannikon sekä myöhemmin Kypros-saaren. Se koetti myöskin saada haltuunsa ja viimein saikin yksinomaisesti Aleksandrian kaupan, joka tähän aikaan oli Välimeren tärkein kauppakaupunki ja Indian kaupan pääpaikka.

Kansaa pidettiin tyytyväisenä runsaalla tarpeiden tuonnilla ja iloisilla juhlilla; neuvoskunnan viisaus yksin ajatteli ja hallitsi yhteiskuntaa. Kerran vuodessa pidettiin suuri juhla, jolloin tasavalta ikäänkuin vietti häitänsä meren kanssa. Doge silloin virkapuvussaan laski runsaasti koristellulla laivalla ulommaksi kaupungista ja heitti meren syvyyteen kalliin sormuksen. Toisen kerran vietettiin iloinen "karnevaali", jolloin asujamet, kaikilla naamukset silmillä, iloisesti remuten kuljeksivat kaduilla ja toreilla. Sellainen se elämä oli. Kaupunki, rakennettu saarillensa ikäänkuin keskelle merta, sen suurenmoiset palatsit, kanavat veneinensä ja kirjava elämä olivat todella perin lumoavan näköiset.

Genua, Venetian kilpaveli, seisoi merenlahden kaltevalla rannalla, toinen palatsirivi toistaan korkeammalla. Tämäkin kaupunki sai haltuunsa melkoiset maa-alueet. Paitsi itse kaupungin läheistä rannikkoa anastivat genualaiset myöskin Korsikka-saaren arabialaisilta. Sittemmin he auttoivat Palaiologos-sukuisia kreikkalaiskeisareja kukistamaan "latinalaista keisarikuntaa" ja valloittamaan Konstantinopolia takaisin (1261). Korvaukseksi siitä avustaan saivat he esikaupungin Galatan ja Kios-saaren. Sitä paitsi oli heidän hallussaan Krimin niemellä Kaffa (Teodosia) ja siitä käsin onnistui heidän anastaa Mustanmeren koko kauppa ja karkoittaa sieltä venetialaiset. Mutta sen sijaan kuin Venetiassa vallitsi luja, horjumaton yhteiskuntajärjestys, oli Genuassa päinvastainen näytelmä nähtävänä. Lakkaamattomat hallituksen ja kansan, guelfein ja ghibellinein sisälliset riidat runtelivat onnetonta kaupunkia. Vallankumouksessa vuonna 1339, jolloin doge asetettiin johtamaan hallitusta, hävisi ylimysten valta ja kansanvalta alkoi, kunnes kaupunki yhä karttuvassa sisällisessä eripuraisuudessa vuodatti verivirtoina kuiviin koko itsenäisyytensä.

Florensissa raivosivat aina vuoteen 1266 asti guelfein ja ghibellinein keskinäiset puolueriidat. Mutta sinä vuonna voitti guelfein puolue ja tehtiin hallitusmuoto, joka joksikin ajaksi turvasi kaupungin rauhan. Päin vastoin Venetian jähmettynyttä paikoillaan pysymistä ja Genuan myrskyisiä vallankumouksia, näkyi Florensissa yhä edistyvää kehitystä täydellisempään kansanvaltaan. Jotenkin samaan aikaan kuin ylhäiset suvut Venetiassa anastivat hallitusvallan, suljettiin Florensissa aateli pois kaikista viroista, jonka tähden tuli tavaksi palkita ansiokkaita aatelismiehiä siten, että heidät ylennettiin porvarissäätyyn, ja rangaista levottomia porvareja aateloimisella. Täällä niinkuin muinaisessa Atenassa kansavalta kasvatti päivän valoon inhimillisyyden kauneimmat kukat; kuvaamataide, runous ja tutkimus tuottivat Florensissa kuihtumattoman kukoistavia tuloksia.

Saksalaiset valtakunnan-kaupungit.

Saksan kaupunkien ensimmäistä heikkoa alkua auttoivat frankilaiset keisarit, arvaten niistä tulevan varsin soveliaan vastapainon liian mahtaville vasalleille. Täälläkin ristiretkien aikana kauppa ja elinkeinot ripeästi kehittyivät. Vähitellen anastivat kaupungit melkein täydellisen itsehallituksen. Tavallisesti muutamat hallitsevat suvut, jonkinlainen aatelisto, jota usein sanottiin patriseiksi, otti haltuunsa hallitustoimet. Mutta ammattiseurat ja käsityöläisten yhdistykset samalla kuitenkin olivat elinvoimaisena kansanvaltana. Etevimmät näistä kaupungeista olivat Etelä-Saksassa Nürnberg, Augsburg, Speier, Ulm, Mainz ja Frankfurt sekä Pohjois-Saksassa Hamburg, Lübeck, Bremen, Köln ja Magdeburg. Laittomuuden aikana, joka vallitsi Fredrik II:sen hallitusajan lopulla, sekä sitte seuraavana suuren hallitsijattomuuden (interregnumin) aikana, jolloin ei ollut mitään turvaa kopeita rosvoritareja vastaan, yhtyivät Saksan kaupungit liitoiksi. Niitä oli Reinin liitto ja Shwabin liitto Etelä-Saksassa sekä hansaliitto pohjoispuolella.

Näistä liitoista tuli varsinkin "hansa" mahtavaksi ja laajaksi. Alussa kuului siihen ainoastaan Lübeck, Rostock ja Wismar, jotka jo 1200-luvun keskipalkoilta asti olivat olleet liitossa: mutta vähitellen tuli yhä uusia lisäksi, niin että tähän yhdistykseen viimein kuului lähes 100 kaupunkia sekä Saksanmaassa että sen ulkopuolella.

Vapaat kaupungit olivat ympäröidyt vahvoilla, usein kaksinkertaisilla muureilla; niistä yleni korkeita torneja, joista vartiat tähystelivät pitkin teitä, ilmoittaakseen, milloin uhkaava hyökkäys tai joku kauppiasretkikunta oli lähestymässä. Linnoituksen sisällä kiemurteli ahtaat, mutkikkaat kadut, joista muutamat olivat ainoastaan toisesta päästä auki, mutta toisesta suljetut. Säännöllistä kivitystä ja valaistusta ei ollut ajatteleminenkaan. Porvarein talot, usein tehdyt hirsiristikon päälle, seisoivat korkea ja huippuinen pääty katua kohti. Ylemmät asuinkerrat ulottuivat alempia etemmäksi, niin että kadun kummallakin puolella seisovat kartanot näyttivät pyrkivän kaatumaan vastakkain ja asujamet voivat kapeilta kaduilta nähdä ainoastaan kaitaisen viirun taivaasta ja saada hiukan hämärää valoa. Muita rakennuksia korkeammalle nousi kunnioitusta herättävässä komeudessa neuvoshuone, jonka tornista vartia katseli yli koko lähiseudun ja kellolla kutsui tarpeen tullen porvarit kokoon. Kirkot, joita oli monta, seisoivat rakennustaiteen suurina mestariteoksina ja kohottivat rohkeasti torninhuippunsa pilviä kohti sekä avasivat porttinsa hurskaalle yleisölle, samalla myöskin ollen kallisten tavarain ja arvokasten kirjoitusten luotettavana säilöpaikkana. Porvaristo oli eri käsitöiden mukaan jaettu ammattikuntiin, joiden jäseneksi päästiin vasta asianmukaisesti tehtyjen näytteiden suorittamisella. Joka ammattikunta kokoutui juhlallisissa tilaisuuksissa ammattiseuroiksi, joilla oli omat kokouspaikkansa ja erityiset suojeluspyhänsä. Jos kaupunkia vastaan hyökättiin, muuttui joka porvari sotamieheksi; ammattikuntain mestarit olivat silloin itseoikeutettuina johtajina; joka ammattikunnalla oli oma lippunsa, jonka ympärille käsityöläisten tuli kokoutua, kun he aseinensa riensivät ulos työhuoneistaan.

Keskiajan taide ja tiede.

Kaupunkien muurein sisällä, ritarilinnain huippukattojen alla, luostarien himmeissä lukusaleissa ja yliopisto-rakennusten hiljaisessa hämärässä liikkuivat keskiajan korkeammat henkiset voimat, joiden yllä kirkko piti pyhittävää, vaan välistä myöskin musertavaa kättänsä.

Kahdelta päinvastaiselta taholta, pohjolan lumenpeittoisilta vuorilta ja Arabian hehkuvan kuumilta aavikoilta, virtaili elinvoimia esiin ja sekautui Keski-Europassa yhteen. Virkistetyt muinaisklassillisen maailman, Hellaan ja Rooman, muistot löyhyttelivät siihen raikasta ilmaa. Rakennustaiteen, kuvaamataiteiden, runouden ja tieteellisen tutkimuksen aloilla tuotti ristiretkein ajan sivistys teoksiansa.

Rakennus- ja kuvaamataiteet. Kaupungeissa kohosi kunnioitusta herättäviä rakennustaiteen muistomerkkejä, kirkkoja, joissa pääsi vallalle omituinen, niin sanottu gotilainen rakennustapa. Pohjoismaalaisia, joilla omassa kotimaassaan oli teräväkattoisia ja korkea-"tapulisia" puurakennuksia, asettui eteläisempiin maihin, joissa kivirakennuksia katettiin pyöreillä holveilla; mutta Sisiliassa he tutustuivat arabialaisten rohkeaan, heitä miellyttävään rakennustaiteesen, jossa oli niin monenlaisia, omituisia holveja, muiden muassa huippukaarinenkin. Heti alkoivat normannilaiset kiviholveissa jäljitellä pohjoismaisten puurakennusten ylöspyrkiviä huippumuotoja. Pohjois-Ranskassa esiytyi ensinnä gotilainen rakennustapa täydessä majesteettiudessaan. Pariisin "Notre Dame"-kirkko sekä Reimsin, Amiensin ja Rouenin tuomiokirkot, kaikki rakennetut 1100- ja 1200 luvuilla, ovat sen ihanoina muistomerkkeinä. Saksassa ovat Trierin "Neitsyt Marian kirkko", Kölnin tuomiokirkko (aljettu 1248) ja Strassburgin Münster-kirkko huomattavimmat. Levisipä tämä rakennustapa myöskin Espanjaan, jossa Burgosin ja Barcelonan tuomiokirkot, ja Englantiin, jossa Kanterburyn tuomiokirkko ja Lontoon Westminster-kirkko ovat gotilaiset. Etäisessä Ruotsissakin rakennettiin gotilaiseen malliin 1250 perustettu Upsalan tuomiokirkko.

Gotilainen (Kölnin) tuomiokirkko.

Korkeana ja rohkeana kohoaa ristinmuotoiselta pohjalta gotilainen tuomiokirkko ylemmäksi kaikkia kaupungin maallisia rakennuksia. Kahden tornin välillä, jotka ojentavat ristipäiset huippunsa ylös pilviin, aukenee useimmiten portaali, komea pääovi, jonka päällä välistä on suuri pyöreä ikkuna, niin sanottu ruusu, hiljaisen uskonelämän vertauskuva. Sisällä kohoaa mahtavia huippukaarisia holveja, joita kannattavat pitkät ja hoikat pylväsryhmät, päättyen ylhäällä lehtiin ja kukkiin, ikäänkuin ne uskon-iloisella rohkeudella kantaisivat maallista taakkaansa. Huippukaaristen ikkunain maalatuista ruuduista kirkasväristen pyhäin kuvien lävitse virtaa omituinen salaperäinen valaistus, joka vaikuttaa mielessä pyhää hartautta. Kaikkein ylitse kohoavat lävistellyt torninhuiput, joiden keveässä, ilmaisessa rakennuksessa kivi näyttää ikäänkuin henkiseksi muuttuneelta.

Samaan malliin rakensivat porvarit myöskin neuvoshuoneensa, joiden komeutta he katsoivat kaupungin loiston ja arvon todistukseksi. Varsinkin niitä rakennettiin Flanderin kaupungeissa, joiden suurenmoisista gotilaisista neuvoshuoneista vielä nytkin moni seisoo jäljellä. Vähän myöhemmin rakennettiin samaan malliin Venetiassa dogen muhkea palatsi.

Kirkollinen taide ilmasi myöskin kuvapatsaissa ja maalauksissa sitä henkeä, joka täytti ristiretkein aikakauden. Pyhän historian kuvia, sellaisia kuin syntiin-lankeemus, Maria lapsensa kanssa, ristiinnaulittu Vapahtaja, ylösnousemus ja viimeinen tuomio, käytettiin sekä koristuksina että opetuksena. Pyhiä ja heidän tekojansa kuvasivat myöskin taiteilijat. Uusi kristillinen käsitys kohtaa meitä tässä; pois on haihtunut muinaisklassillisen taideteoksen muhkea arvokkaisuus ja sen ylevä levollisuus; mutta sen sijaan näkyy hehkuvaa innostusta, hurskasta uskoa ja sydämmellistä rakkautta. Tähän suuntaan veisteltiin kiviä, maalattiin kirkon ikkunain lasiruutuja, leikeltiin puusta taidokkaita kuvia taikka tehtiin kalleita, kuvilla koristettuja pyhäin kalujen arkkuja ja alttarikaappeja.

Runous. Pohjoismainen sankaritarina, joka eli etäisessä Islannissa ja anglosakseilla, näytti jättäneen jotakin muistoa myöskin Normandiaan siirtyneille. Sillä siellä kehittyi 11:nen vuosisadan kuluessa ylevä, seikkailuista ja ihmeistä loistava urhorunous. Normandiasta levisi se Pohjois-Ranskaan sekä otti lisäksi ja sulatti oman henkensä mukaisesti muinaistarinoita monelta taholta. Siten syntyi keskiaikaisen käsityskannan mukaiseksi muodostunut Aleksanderin tarina, ja Kaarle Suuri, samoin kuin hänen urhollinen soturinsa Rolandkin, tuli tarinakuvaksi. Brittiläinen kuningas Artur ja hänen "kaksitoista pyöreän pöydän ritariansa" olivat myöskin rakas muisto. Näitä runouden tuotteita ruvettiin aikaa myöten sanomaan romaaneiksi romaanisen Ranskan kielen mukaan, jolla ne alkuaan esiytyivät.

Arabialainen runous kukoisti ihanasti Espanjan morilaisilla, jossa ikävöivä lempirunous loi sulavia säveleitä. Tämä runous viehätti ritarillista mieltä Espanjan kristityissä kuningashoveissa ja levisi niistä Etelä-Ranskaan. Noin vuodesta 1100 alkaen kukoisti täällä kauniisti niin sanottu provencelainen runous. Siellä lauhkean taivaan alla, kauniissa luonnossa ja vilkkaan, haaveksivan väestön keskellä sepittiin huvin ja kaihon lauluja. Akvitanian, Provencen y.m. kreivit kokosivat ympärilleen laulajia ja runoilijoita ja provencelaiset ritarit pitivät kunnianaan itsekin sepitä lauluja rakkauden ja ritarillisuuden ylistykseksi. Pidettiin runollisia kilpailuja, jossa ylhäisten naisten "rakkausoikeus" (cour d'amour) lausui tuomionsa. Tämä runous oli huomattava taidokkaasta loppusoinnustaan ja kielen suloisesta sulavuudesta, mutta siitä useinkin puuttui sisällyksen syvyyttä ja vakavuutta.

Näiltä molemmilta tahoilta kokoilivat aineitansa vaeltelevat laulajat, joita Pohjois-Ranskassa sanottiin trouvèreiksi, Etelä-Ranskassa trubaduureiksi, Saksassa minnesingereiksi, ja Englannissa minstreleiksi. Hovista hoviin vaelsi trubaduuri, ollen itsekin usein ritari ja sotilas; kaikkialla oli hän tervetullut vieras, häntä ylisteltiin ja palkittiin runsaasti. Mutta trubaduuri-laululle kävi, niinkuin ritaristollekin; se turmeltui teeskentelemiseksi ja kadotti sisällisen siveellisen voimansa.

Provencelaisia laulajia otettiin mielellään vastaan Fredrik II:sen hovissa, jossa he antoivat ensi herätyksen italialaiselle runoudelle. Runoilija, liikkuessaan täällä keskiajan pohjalla, oppi samalla tuntemaan vanhan Rooman suuret mestarit, joiden teoksia halukkaasti etsittiin ja innolla ihmeteltiin. Ruhtinaat, vapaakaupungit ja rikkaat perheet kilvan suosivat taidetta ja palkitsivat sen harjoittajia. Niinpä kehittyi tässä maassa rikas taide-elämä. Mutta ihanampia kukkia kuin missään muualla kasvatti se Florensissa, joka kohta tuli kaunotaiteiden ja runouden pääkaupungiksi. Suuret runoilijat Dante ja Petrarca ovat teoksillaan levittäneet tälle kaupungille kuolematonta kunniaa.

Dante (k. 1321) oli luonnoltaan tulinen ja runsaslahjainen mies, jolla oli suuri tahdonvoima ja monipuoliset tiedot. Nuorukaisena otti hän innokkaasti osaa synnyinkaupunkinsa yhteiskunnalliseen elämään, oli mukana sen kunniakkaissa taisteluissa ja hänet valittiin jäseneksi korkeimpaan hallitukseen. Tähän aikaan hän kehittyi mieheksi, joka voi katsella asioita laajan näkökannan mukaan ja itselleen kehittää vakavan vakuutuksen. Guelfi-puolueen päästyä voitolle karkoitettiin Florensin alueelta Dante, joka oli ghibellini. Hän sai turvaa Veronassa ja sepitsi siellä ihanan runoelmansa Divina Commedian, jossa on kolme osaa: helvetti, kiirastuli ja taivas. Runoilija Vergiliuksen johdolla kävelee hän helvetissä, nähden sen piinapaikoissa rangaistukset, jotka seuraavat laittomuutta, tyranniutta ja paheita. Sieltä hän tulee kiirastuleen, jonka ovella seisoo nuorempi Kato, ja näkee siellä parannuskeinot, jotka Jumala on kirkon kautta säilyttänyt, palauttaakseen intohimojen eksyttämiä jälleen oikealle tielle. Kiirastuli-vuoren huipulla saa hän oppaaksen Beatricen, jumalallisen rakkauden ja ilmoituksen ja vaeltaa sitte hänen sivullaan kierto- ja kiintotähtien kautta ylös taivasten valoisiin avaruuksiin, joissa hän näkee niiden kirkastuneet henget, jotka ovat täällä maan päällä vaikuttaneet ihmiskunnan hyväksi. Ylimpänä valtaistuimella istuu Jumala itse kolm'yhteisessä majesteettiudessaan, ympärillä enkelien ja pyhäin joukko. Tämä runoelma otettiin heti ihastuksella vastaan ja sen kauneus miellyttää kaikkia aikoja.

Petrarca (k. 1374) oli lempeä, rakastettava runoilija ja kasvoi Ranskan alueella, vaikka kuuluikin Italiaan. Hänen ollessaan kahdeksan vuoden ijässä karkoitettiin näet hänen isänsä yht'aikaa Danten kanssa Florensista ja hän silloin asettui Avignoniin, jossa paavikin siihen aikaan oleskeli. Viehättävässä Vaucluse-laaksossa vietti hän paraimmat hetkensä ja sepitsi siellä suloiset laulunsa, niin sanotut sonettinsa rakkaan Lauransa ylistykseksi. Hän haaveksien ihaili muinaisklassillisen ajan muistoja ja riemuitsi innostuksesta joka kerran, kuin hänen onnistui saada päivän valoon joku vanhain mestarien teos. Hänen aikalaisensa palkitsivatkin häntä hyväksymisellä. Yht'aikaa kutsuttiin häntä sekä Pariisiin että Roomaan kruunauttamaan itseänsä runoilijaksi. Hän valitsi Rooman. Pääsiäispäivänä 1341 toimitettiin juhlallinen kruunaus. Neapolin kuninkaan Robertin lahjoittamassa purpurapuvussa ja Rooman ylhäisimpäin nuorukaisten saattamana astui runoilija torvein kaikuessa ylös Kapitoliumille sekä otti polvillansa vastaan laakeriseppeleen päähänsä senaattorin kädestä.

Yliopistot. Keskiaika kunnioitti yleensä oppia suuresti ja katsoi sen harjoittajia miehiksi, joilla muka oli salaperäistä, ihmeiden tekoon pystyvää voimaa. Itse tiede oleskelikin suurelle ihmisjoukolle käsittämättömässä hämärässä. Kauan olivat luostarit niinä pyhinä paikkoina, joissa se vähäinen oppi, kuin silloin oli, pysyi suljettuna. Mutta vähitellen kehittyi erityisiä laitoksia opin hankkimista varten, niin sanotut yliopistot, joista vanhimmat, vaikka olivatkin osaksi jo ennen olemassa, kuitenkin oikeastaan alkoivat toimintansa ristiretkien aikakaudella.

Yliopisto-rakennus oli tavallisesti aivan kirkon vieressä, jonka korkeat, paksut muurit sulkivat siltä valon. Hämärässä lukusalissa esitteli professori ainettansa ylevyyttä tavoittelevalla, vaikeatajuisella latinankielellä, taikka myöskin pidettiin säännön mukaisia väittelyjä, ikäänkuin henkisiä turnajaisia, joissa vastustajat mittelivät opin-aseitansa. Suuria oppilasjoukkoja tuli kaikista maista etevimpiin oppipaikkoihin, varsinkin Pariisiin ja Bolognaan.

Kuuluisin oli eittämättä Pariisin yliopisto, teologian (jumaluusopin) ja filosofian (viisaustieteen) tutkimuksen pääpaikka. Siellä kehittyi se viisasteleva tieteellisyys, jota on sanottu skolastiikiksi. Arabian kielestä oli käännetty Aristoteleen teokset ja lukiessa käytettiin apuna arabialaisia selityksiä; ne olivat niin sanoaksemme värjättyä lasia, jonka läpi suuren kreikkalaisen ajattelijan puhdas valo taittuneena ja puolihämäränä levisi keskiajan oppisaleihin. Niinkuin arabialaiset oppineet koettivat sulattaa Aristotelesta yhteen koraanin kanssa, niin koetti skolastiikki sovittaa häntä katolisen kirkon oppiin. Skolastikkojen kieli oli hämärä ja esitystapa karkea; mutta tässä raakamaisessa muodossa liikkui usein mahtava henki. Kaikkein aikain etevimpiä ajattelijoita on Pietari Abailard, joka oli tämän yliopiston alkajia. Hän sai tietonsa eräältä etevimmältä skolastikolta; mutta kohta voitti oppilas mestarinsa julkisessa väittelyssä. Pariisiin, jossa hän jonkun ajan kuluttua esiytyi, kokoutui hänen ympärillensä suuri oppilasjoukko. Eräs ylhäinen pappi otti hänet opettajaksi kauneudestaan ja nerostaan kuuluisalle veljensä tyttärelle Heloïselle, joka kohta tuli hänen lemmityksensä. Heloïsen sukulaisten pahoin rääkkäämänä pakeni Abailard St. Denisiin ja alkoi pitää siellä luentoja suurelle kuulijajoukolle. Mutta rohkeain ja vapaamielisten tutkimustensa tähden joutui hän papiston vihoihin; pappiskokouksessa, joka pidettiin paavin lähettilään läsnä ollen, täytyi hänen heittää äsken ilmestynyt teologian oppikirjansa tuleen ja hänet tuomittiin luostariin suljettavaksi. Kun hän sieltä vapaaksi päästettynä palasi St. Denisiin, täytyi hänen paeta munkkien vainoja Troyesin läheisiin metsiin; sinnekin seurasi häntä oppilasjoukko kuulemaan hänen luentojansa. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kuitenkin Bretagneen luostarin apotiksi, mutta hänen elämänsä iltaa häiritsivät taas uudet taistelut. Pyhä Bernhard tuli vaaralliseksi vastustajaksi hänelle ja hänen opetuksilleen. Uudessa kokouksessa julistettiin hänet taas vikapääksi harhaoppeihin ja paavi vahvisti tuomion. Silloin onnistui Clugny-luostarin kunnianarvoisen apotin sovittaa riitaveljet ja Abailard sai viettää viimeiset vuotensa rauhassa. Hän kuoli 1142.

Pariisin kanssa kilpaili yliopistollaan Bologna, ja varmaan sen yliopisto onkin vaikuttanut vielä enemmän Europan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Kun siellä alettiin lukea roomalaista oikeutta ja Fredrik Barbarossa laajensi yliopiston oikeudet, lisäytyi oppilasten luku niin runsaasti, että siellä jo 1200-luvulla oli 10,000 ylioppilasta. Bolognasta levinneet lainoppineet ovat tehokkaimmin edistäneet läänityslaitoksen hajoamista ja vahvan ruhtinuuden perustamista. Vanhassa Oxfordin yliopistossa tutkittiin sekä jumaluusoppia että roomalaista oikeutta, ja siellä oli 1300-luvun alulla koko 30,000 ylioppilasta. Juutalaiset perustivat kuuluisan lääketieteisen yliopiston Montpellieriin ja Fredrik II:sen perustama Neapolin yliopisto tuli luonnontieteiden etevimmäksi pääpaikaksi.