Helleniläiset eli kreikkalaiset.

Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat. Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret. Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne: Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja. Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia, kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia, epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu kyklopisiksi. Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset. Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan, teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (demokratia). Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön; rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta (aristokratia). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas akaialaiset huomattavimmiksi.

Taruaika.

Jumala-maailma.

Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares. Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros. Here.

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin heistä, kaikkein herra oli Zeus, "jumalain ja ihmisten isä". Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan. Zeun puoliso, ylevä Here, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty. Kaksi Zeun veljeä, Poseidon ja Hades (Pluton), jakoivat hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi. Apollon eli Helios ajoi taivaalla auringon säteilevillä vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar Eos (roomalaisten Aurora), aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar Tetis hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia (orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua. Artemis, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

Zeus voitonjumalattarineen.

Pallas, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla, vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä, kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar Afrodite oli samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän, katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen puolisonsa, ruma ja ontuva Hefaistos, takoi suuressa pajassaan Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. Hermes piti jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. Dionysolla, viinin ja maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien, runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan, mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä, järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi tai najadeiksi. Moni eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.

Sankaritarina.

Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.

Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä." Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua Huvitukseksi, vaan viholliseni Himoksi." Toinen nainen seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui Siveys, ja hänen tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan Eurysteun palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja saavutti sankarin maineen.

Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen mieluisampana aseenaan.

Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua. Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä; mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin sai hän pedon surmatuksi.

Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle, joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin ja laski kuninkaan eteen.

Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat, joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.

Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.

Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui olemaan tulvillansa. Kentauri Nessos, eräs olento, jonka alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois. Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä, kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.

Teseus (ionialainen sankaritarina).

Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.

Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien, saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.

Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena kumppaninaan.

Istmolla oleskeli Sinnis-rosvo, joka taivutteli yhteen kahta nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen omalla tavallaan.

Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla Skiron, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka hirviöt hänet söivät.

Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa. Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.

Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan labyrintti-rakennukseen, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö, puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos hänen onnistui surmata Minotauros.

Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän, tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä sanomaan Aigeianmereksi.

Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi tuli Atena.

Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.

Argonautain retki.

Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.

Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle. Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.

Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.

Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava Medeia, rakastui heti ensi näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen, kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan Iasonille.

Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta, voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.

Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi, ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein inhottuna.

Trojan sota.

Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan Iliadiin ja Odysseiaan, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu Homeroksi (sokeaksi). Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:

Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan Menelaon luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin Helenan kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava kuningas Agamemnon, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi. Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen, kiivaanlainen Menelaos, rohkea Diomedes, viekas Odysseus, kunnianarvoinen vanhus Nestor ja varsinkin nuori sankari Akilleus, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo, miehuullinen Hektor, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota Iliadin kuvailut käsittelevät.

Taistelu Trojan luona. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset) asettuivat taistelujärjestykseen.

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin. Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin. Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi. Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella. Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi, pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista. Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi, mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua, vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni, saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat, miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen. Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet. Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko. Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

Odysseun harharetket. Trojan edustalla taistelleiden sankarien täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui Kyklopien saareen. Kyklopit olivat jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa. Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella. Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan. Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset. Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan Ei kukaan. "No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että Ei kukaan oli vahingoittanut häntä ja että Ei kukaan tahtoo häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui. Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle seirenien saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa, pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä Penelopeia, joutunut pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.

Lainsäätämisen aika.

Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.) siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon, voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille, jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin, erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja 30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni; siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka jäseniä, niin sanottuja gerontteja, piti oleman 30, kun molemmat kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60 vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan. Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta, hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa, he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30 ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan, kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin, otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua viisi eforia valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen, heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen, kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla, joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta. Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden lakoonisiksi ja hyvin ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen, painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan. Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos", joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja 125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan, ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan, mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika, jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli hegemoniaa.

Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon tähän tapaan:

ja lopuksi:

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän arkonttia (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä suvuista. Mahtavat isotilalliset, eupatridit, sortivat köyhempää kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti Drakonille. Hän käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai. Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu 400 miehen neuvosto ja ikivanha areiopagi. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita. 400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi, jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen ensi luokan jäsenten piti palveleman hopliteina (raskasaseisina) tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta. Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.

Hellaan kukoistusaika.

Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa itsevaltiaita, joita sanottiin tyranneiksi, ja vaikka useimmat hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen, elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi. Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

Peisistratos ja hänen poikansa (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi Atenassa kolme puoluetta: tasankolaiset, suurien maatiluksien isännät, joita Lykurgos johti: rannikkolaiset, kauppiasluokka, johtajana Megakles; ja vuoristolaiset, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli kunnianhimoinen ja lahjakas Peisistratos. Kun alin kansanluokka oli toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan: "Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton. Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan (527) hänen molemmat poikansa Hipparkos ja Hippias. Atenaa koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon. Samon asujamet, sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat, saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi. Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä, mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan, ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin. Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi, että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli hänen luonansa laulaja Anakreon, syntyisin Teios-saaresta. Tämä runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset, mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros. Kreikkalaisista Sisilian kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten päällikön Gelonin loistavasti voittaneen kartagolaiset. Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden, jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja Hieron enensi hänen perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin Pindaros, joka Tebessä syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.

Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan. Vuonna 493 lähetti hän Mardonion johdolla sekä laivaston että maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi. Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin; asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa aiottiin myöskin Atenalle.

Maratonin taistelu (490). Hippias vei sitte persialaiset Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies Miltiades, joka oli paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat, ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle, kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä, ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan. Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan, jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!" sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli taistelussa saamistansa haavoista.

Xerxeen retki (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa, kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous: persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen, aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios: "Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin 1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi, vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla. Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä, ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä. Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat rohkeasti vastarintaan.

Termopylan taistelu. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300 sparttalaista kuningas Leonidaan johdolla, oli asettunut Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset, korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista, hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa, niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi", Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua, ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä. Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes, toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli 1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia. Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä, vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti. Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin. Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa. Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua; neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten hautakiveen piirrettiin kirjoitus:

Salamiin taistelu. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies Temistokles oli jo nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa." Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista 200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan 7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa Eurybiadesta ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet, varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle, rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa. Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä. Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle. Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä, jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin. Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä. Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut taistelua näin:

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä, taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin, kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti. Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa vastaan.

Kimon. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se, jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen Pausaniaan, ja atenalaisen Aristeideen johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan, vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken, sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin, käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan, joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan. Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.

Atenan kukoistusaika (450-429).

Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena, oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton, ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia, koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan häpäsijän kotiinsa.

Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa, sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla. Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon; vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta, alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään. Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa. Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta, virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi "olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja ukkosta.

Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen, että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin. Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille, jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä; Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta. Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi nyt kukoistusaika.

Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429) ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta tuonempana kerrotaan laveammin.

Taiteen kukoistus Atenassa.

Akropolis.

Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle propylaiain suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi. Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille, joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli, ihana Partenon, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista. Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin. Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva, toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta. Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea Erekteion, sekin pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea, valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle, joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea, että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä Akropolis-kukkulan juurta oli Odeion, pyöreä rakennus, aiottu soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu persialaisilta.

Partenon.

Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."

Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle, taiteilija Feidiaalle, joka johti rakennustyötä ja itse teki molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen ja ylpeyden esineenä.

Sofokles.

Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi pehmeämpiluontoinen Sofokles näytelmiä, jotka ovat kaikkina aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.

Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko Kreikanmaalle."

Peloponneson sodan aika (431-404).

Sodan syyt ja alku.

Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas, hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa. Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia, noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia, noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle, jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen, että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle. Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki odotti vain sytyttävää kipinää.

Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua, jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan peloponnesolaisista liittolaisista.

Rutto Atenassa.

Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan, polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto, joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui, hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa. Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen ulkopuolella.

Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan, niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.

Alkibiades.

Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja. Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni. Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle. "Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni peltopyytä.

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan. Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne, kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin, peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle, syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto. Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista, vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä Lysandron johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella, että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia", asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo, aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen liekeissä.

Helleniläisen vapauden viime ajat.

Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden opettajat, joita sanottiin sofisteiksi, saattoivat miellyttää yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen tielle. Tämä mies oli Sokrates.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen. Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates kerran Xenofonin, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte," jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää", virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä Atenassa, rohkeni kuitenkin Eukleides, syntyisin siitä kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa, saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates, puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille. Näitä miehiä oli runoilija Aristofanes, joka Pilviksi nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen, esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan, minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta. Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan. Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli Platon. Polveutuen isänsä puolelta kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan ideoissa eli aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut idealistiseksi, koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä riippumattomassa idea-maailmassa.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa Aristoteles, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen, meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait, joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa peripatetiseksi (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä; jälkimaailma sanoo sitä realistiseksi, koska sen mukaan realinen eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho. Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin suuresti vaikuttanut.

Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla Dareios II:lla oli kaksi poikaa, Artaxerxes ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi. Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina montakin päällikköä, ja heistä etevin oli Elearkos, taitava, mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

Kunaxan läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä, jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi, mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi. Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen näkevänsä.

Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas. Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli: "Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä paluumatkalle.

Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.

Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.

Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä (Anabasis) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Epaminondas.

Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi, osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset heidät kaikki. Pelopidas, vielä nuori mies, joka oli ensinnä ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin ynnä kaksi muuta polemarkoiksi eli sotapäälliköiksi.

Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen ystävänsä Epaminondas, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen kuninkaansa Agesilaon johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt, vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa. Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista. Silloin alkoi sota uudestaan.

Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta:

Sotajoukot tapasivat toisensa Leuktran luona Boiotiassa. Tebeläisiä ei ollut enempää kuin 6,000 miestä, mutta heidän ratsuväkensä oli paljon parempi kuin sparttalaisten ja heidän liittolaistensa. Epaminondas oli ylipäällikkönä ja Pelopidas johti pyhää joukkoa, johon kuuluvat nuoret tebeläiset ylimykset olivat sitoutuneet aina taistelussa voittamaan taikka kuolemaan. Epaminondaan toimesta asetettiin sotajoukko uuteen, omituiseen järjestykseen. Vasemmalle siivelle koottiin enin ja paras väki, niin että rintama siinä tuli aina 50:kin miestä paksuksi; muu rintama sen sijaan oli melkoista heikompi ja paljon ohuempi. Koko rintama oli viistossa asemassa, niin että vahva vasempi siipi ulottui lähemmäksi vihollista, jota vastoin muu rintama oli sitä etempänä, mitä ohuemmaksi se oli järjestetty. Vasemmalla siivellään voitti Epaminondas pian vastassa olevan sparttalaisosaston, jonka rintama tavallisuuden mukaan oli ainoastaan 12 miestä paksu, johti sitte voitollisen joukkonsa muille avuksi ja teki vihollisen tappion täydelliseksi. Spartan hallitus joutui suureen neuvottomuuteen ankaran lain käyttämisestä, joka määräsi jokaisen taistelusta peräytyneen kunniattomaksi. Silloin Agesilaos lausui neuvon: "Antakaa lain tänään levätä ja herättäkää se jälleen huomenna."

Kohta sen jälkeen hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon auttamaan arkadialaisten kapinaa, ja sillä retkellään hän koetti äkkiarvaamatta anastaa linnoittamatonta Sparttaa. Ainoastaan töin tuskin sai Agesilaos-vanhus kaupungin pelastetuksi häviöstä.

Kun Pelopidas ja Epaminondas palasivat kotikaupunkiinsa, ei heille siellä osoitettu kunniallista vastaanottoa, vaan päin vastoin ryhdyttiin heitä syyttämään, että olivat pitäneet päällikkyyttänsä neljä kuukautta kauemmin, kuin laissa määrätty aika olisi ollut. Siitä lainrikoksesta vaati syyttäjä kuolemanrangaistusta. Pelopidas alkoi rukoilla ja puolustella itseään, mutta Epaminondas astui esiin ylevänä ja lausui, että, jos hänet tuomitaan kuolemaan, pitää hänen haudallensa kirjoitettaman: "Epaminondasta tebeläiset sentähden rankasivat kuolemalla, että hän pakotti heidät Leuktran luona voittamaan sparttalaiset ja että hän pelasti Teben häviöstä ja katkoi Kreikanmaan kahleet." Ei kukaan tuomari uskaltanut tuomita häntä; hän palasi suostumushuudon kaikuessa tuomioistuimen edestä niinkuin suuresta voitosta.

Vielä kolme kertaa hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon. Viimein sparttalaiset saivat apua entisiltä vihollisiltaan ätenalaisilta, jotka pelkäsivät Teben kasvavaa valtaa.

Viime retkellä syttyi verinen taistelu Mantineian luona (362). Kun Epaminondas käski väkeänsä olemaan valmiin taisteluun, niin ratsumiehet heti kiillottivat kypäränsä, jalkamiehet teroittivat keihäänsä ja miekkansa sekä siloittivat kilpensä. Sitte asettuivat he taistelujärjestykseen. Epaminondas veti kumpaisenkin siiven takaperin, antoi keskustan marssia vähän eteenpäin, järjesti koko väen kiilan muotoiseksi ja läksi sen etupäässä ryntäämään. Viholliset eivät tienneet odottaa niin nopeaa rynnäkköä eivätkä siis vielä olleet aivan järjestyneet. Mutta tebeläisten kiilan kärki eteni, niinkuin sotalaiva työntää keulaansa vihollisen heikkoon kohtaan. Siinä paikassa tebeläiset voittivat. Mutta kun Epaminondas taisteluninnoissaan eteni liian kauas, tuotti heittokeihäs hänelle kuolinhaavan. Kaatuneen ympärillä taistelivat molemmat sotajoukot kauan, tebeläiset koettaen suojella sotapäällikköänsä ja sparttalaiset saada käsiinsä häntä elävänä tai kuolleena. Viimein kuitenkin jäi voitto tebeläisille.

Epaminondas oli ennemmin viety pois taistelun pauhinasta. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti keihään kärjen pois otettua haavasta, jossa se vielä oli jäljellä. Tebeläisten palatessa taistelusta kysyi Epaminondas ensiksi: "Missä on kilpeni?" Kun se hänelle annettiin, kysyi hän: "Kutka voittivat?" Kuultuaan tebeläisten voittaneen lausui hän: "Minä olen elänyt kylliksi, sillä kuolenhan voittamattomana", jonka jälkeen hän itse tempasi keihäänkärjen haavastansa ja kuoli.

Makedonian Filippos.

Eräältä sotaretkeltä toi Pelopidas panttivangiksi makedonialaisen ruhtinaan pojan Filippon, jonka Epaminondas otti perheesensä ja antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Mutta äkisti karkasi nuorukainen Tebestä, kun sai kuulla isänmaassansa alkaneen sisällisen sodan. Kahden vuoden sotain jälkeen makedonialaiset valitsivat hänet kuninkaaksi. Koska hänellä oli yhtä monta vihollista kuin naapuria, sai hän runsaasti tilaisuutta käyttää synnynnäistä viekkauttaan ja yritteliäisyyttään. Lännen puolella kukistettiin Ulyria, pohjoisessa sotaiset paionilaiset; Trakiasta valloitettiin alue, jossa oli melkoiset hopeakaivokset; viekkaudella ja väkivallalla anastettiin monta kreikkalaista siirtopaikkaa, muiden muassa tärkeä Amfipolis.

Kehitellen Epaminondaan taistelujärjestyksen perusti Filippos kuuluisan Makedonian falangin, joka oli tiheään sullottu ryhmä jalkaväkeä, aseina pitkät keihäät. Saatuaan viekkaudella haltuunsa Tessalian omisti hän myöskin sen maan erinomaisen ratsuväen. Ja sen jälkeen katsoi hän itseään kyllin voimakkaaksi sekautumaan Kreikan asioihin.

Tähän aikaan taisteltiin siellä niin sanottua pyhää sotaa. Fokiin asujamet, jotka olivat viljelleet Delfin Apollonin temppelille kuuluvaa maakappaletta, tuomitsi siinä kaupungissa istuva amfiktyonein neuvosto melkoiseen sakkoon, joka lokrilaisten ja tebeläisten piti ottaa tuomituilta. Mutta fokilaiset eivät tyytyneet tuomioon, vaan päin vastoin ryöstivät Delfin temppelin aarteet ja pestasivat niillä varoilla melkoisen sotajoukon, saattaen siten vihamiehensä suurimpaan ahdinkoon. Tebeläiset, ollen nyt liian heikot voittamaan fokilaisia, anoivat apua Filippolta. Hän sitä antoikin mielellään, koska hän siten sai aiheen ottaa haltuunsa tärkeän Termopylan solan.

Tähän aikaan eli Atenassa Kreikanmaan etevin puhuja Demostenes, joka myöskin oli yhtä suuri valtiomies. Hän alunpitäin ryhtyi vastustamaan Filippon vallanhimoisia aikeita. Senpä tähden Filippos sanoikin vähemmin pelkäävänsä atenalaisten aseita ja laivastoja kuin Demosteneen kieltä. Estääkseen atenalaisia lähettämästä Demosteneen neuvon mukaan fokilaisille apua ryhtyi Filippos heidän kanssansa sovinnon hieromisiin, kuluttaakseen siten atenalaisilta aikaa, ja samalla hyökkäsi Fokiisen, joka maa kukistui pelkästä hänen aseittensa pelosta ja sai nyt kokea kovaa kohtelua. Fokilaiset menettivät kaksi ääntänsä amfiktyonein neuvostossa ja Filippos tunnustutti ne itselleen, saaden siten tärkeän ja laillisen toimivallan Kreikassa.

Uusi "pyhä sota" aljettiin pian, sillä kertaa lokrilaisia vastaan. Heitäkin muka piti Filippon rangaista Apollonin omaisuuden ryöstöstä. Mutta marssimatta suorastaan heitä vastaan anasti Filippos Fokiin pääpaikan Elateian, josta hän saattoi uhata sekä Boiotiaa että Attikaa. Sen tapauksen sanoma herättikin sekä Tebessä että Atenassa suuren hämmästyksen. Atenassa kutsuttiin heti kansankokous. Tavan mukaan kutsuivat kuuluttajat puhujia esiytymään, mutta pitkään aikaan ei kukaan uskaltanut nousta puhelavalle. Viimein esiytyi Demostenes ja viehättävällä puheella virkisti voiman ja rohkeuden, näyttäen, ett'ei kaikki vielä ollut hukassa. Atenalaiset tarttuivat aseihin ja määräsivät Demosteneen pyytämään tebeläisiä liittoon yhteistä vihollista vastaan.

Kaironeian tasangolla Boiotiassa oli (338) se taistelu, joka pitkiksi ajoiksi ratkasi helleniläisten kohtalon. Tebeläiset, pyhä joukko esinnä, seisoivat oikealla siivellä, atenalaiset vasemmalla, korintolaiset ja peloponnesolaiset keskellä. Filippos itse johti oikeaa siipeänsä, johon falangi oli asetettu, ja vasempaa hänen poikansa Aleksander, ympärillänsä valikoitu joukko nuoria makedonialaisia; Filippon liitossa olevat helleniläiset seisoivat keskustassa. Aleksander ryntäsi kiivaasti pyhää joukkoa vastaan, joka kauan seisoi kuin muuri, mutta horjahti viimein ja kaatui viimeiseen mieheen asti. Heidän ruumiittensa yli syöksyi Aleksander muita tebeläisiä vastaan, jotka voimakkaasti torjuivat rynnäköitä. Sill'aikaa taistelivat atenalaiset puolellaan urhollisesti ja alussa heillä olikin hyvä menestys, sillä he ajoivat vastustajansa pakoon muut kaikki paitsi falangia. Mutta hyökkäämättä heti falangia vastaan sivulta päin väsyttivät he liian aikaisin itseään ajamalla voitettuja takaa liian kauas. Filippos käyttäen tuota erehdystä hyväkseen ryntäsi falanginsa kanssa luullusta voitostaan palaavain atenalaisten eteen, jotka eivät kestäneet tätä rynnäkköä, vaan hajautuivat pakoon. Demosteneen, joka oli heikompi sankari kuin puhuja, sanotaan heittäneen kilpensä ja juosseen pakolaisten eturivissä. Viimein onnistui myöskin Aleksanderin voittaa tebeläiset, jonka jälkeen keskustaan sijoitetut helleniläiset olivat alttiina voittajan mielivallalle.

Voiton jälkeen osoitti Filippos suurta jalomielisyyttä atenalaisia kohtaan, antaen heille rauhan kohtuullisilla ehdoilla. Kun muutamat kehoittivat hävittämään Atenaa, vastasi hän: "Mitä! minäkö, joka olen tehnyt niin paljon maineen eduksi, hävittäisin maineen temppelin!" Sen sijaan kohdeltiin kovemmin tebeläisiä, joita katsottiin luopuneiksi liittolaisiksi. Yleisessä kokouksessa, jonka kreikkalaisten valtioiden edusmiehet pitivät Korintossa, valitutti Filippos itsensä Kreikanmaan sotapäälliköksi kostosotaan persialaisia vastaan. Jo olivat sotajoukot laivalla viedyt Vähä-Aasian rannalle, kun Filippon surmasi (336) muuan makedonialainen ylimys, tuollaisella teolla kostaen jonkun kärsimänsä loukkauksen.

Luonteeltaan oli Filippos viekas ja kavala; menestyksensä saavutti hän usein lahjoilla ja houkutuksilla. Hänellä oli puheenpartena, että kullalla sälytetty aasi voi hypätä minkä kaupunginmuurin yli hyvänsä. Sellainen luonne oli kyllä hyvin sopiva vahvan vallan perustamiseen; mutta hänellä ei ollut sellaista mielen ylevyyttä kuin tarvitaan yleishistoriallisiin urhotöihin.

Elämä ja tavat.

Yleensä säilytti helleniläinen, muuttipa hän mihin hyvänsä, omituisen elintapansa sekä myöskin jalostuneen ihmisyytensä ja kauneuden aistinsa. Helleniläiset ja barbaarit olivat siis kaikkialla toistensa jyrkkinä vastakohtina.

Puku oli yksinkertainen, mutta miellyttävästi, kuitenkin ahdistamatta mukautuva ruumiisen, ja sitä saatettiin aistikkaasti ja vaihtelevasti laskostaa ja asetella. Ihoa vasten käytettiin paidan kaltaista villavaatetta kitonia, joka dorialaisilla ulottui polveen asti, ionialaisilla vieläkin alemma, ja jota vyötäisten kohdalla piti koossa vyö. Sen päällä käytettiin nelikulmaista villakangas-kappaletta eli manttelia, johon olkapäät ja selkä verhottiin. Naiset käyttivät myöskin kitonia, jonka kaksi osaa oli rintaan asti ommeltu yhteen, vaan ylempää kiinitetty komeilla soljilla; tämä kiton oli tavallisesti pitempi ruumista, jonka tähden se vyön avulla vedettiin ylemmäksi. Kitonin päällä käytettiin väljää päällyspukua taikka myöskin lyhempää manttelia. Jalkimia olivat n.s. sandaalit taikka kengät ja saappaat.

Helleniläinen sotilas.

Sodassa pidettiin lyhempää kitonia ja sen päällä vaskipanssaria, jonka toisistaan irtanaista rinta- ja selkäkappaletta yläpuolelta pidettiin kiinni vitjoilla, alempaa vyöllä. Säärien suojana oli tinasta tai vaskesta tehdyt levyt. Päässä pidettiin kypärää, joka usein oli erittäin taiteellisesti tehty ja koristettu. Attikalaisten kypärän päälaessa oli eteenpäin ulottuva, loistava kampa, johon kiinnitettiin jouhi- tai myöhemmin höyhentöyhtö. Hoplitit käyttivät suurta soikeaa kilpeä, joka suojeli päästä aina polviin asti. Kevytaseisilla sitä vastoin oli tämä puolustusase pienempi. Keihäs ja kaksiteräinen miekka olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Hoplitein raskas joukko enimmäkseen ratkasi taistelun; sen asetteli Epaminondas vinorintamaksi, josta Filippos sitte kehitti Makedonian falangin.

Kotielämä ei kreikkalaisista ollut yhtä tärkeä kuin meistä, koska kansalainen aina katsoi enemmin kuuluvansa valtiolle kuin perheellensä ja yleisiä asioita toimiskellen vietti enimmän osan aikaansa poissa kotoaan. Temppelit ja valtion rakennukset olivat kyllä komeat, vaan yksityisasunnot Kreikan mahtavuuden aikana yksinkertaiset ja usein köyhältäkin näyttävät. Etusalin kautta astuttiin pylväskäytävillä ympäröityyn "aulaan", jossa ei ollut mitään kattoa. Aulan ympärillä olevia kammareja käytti paraastaan perheenisä vierainensa. Toisen salin kautta päästiin naisten osastoon, jolla oli nimenä "gynaikonitis". Siellä oli vaimon huone, orjanaisten makuupaikat, työhuone ja varastohuoneita. Tämä miehen ja vaimon huoneiden erillisyys osoittaa, ett'ei muinaiskreikkalaisilla ollut sellaista perhe-elämää kuin meillä.

Varsinainen pääatria syötiin illan tullessa. Pöydässä ollessa levättiin sohvalla vasemman käsivarren nojassa, jota pidettiin tyynyntapaista aluista vasten. Ennen atrian alkua pyhitettiin jumalille juomauhri: se oli muinaisajan ruokarukous. Vieraat koristelivat itseään ruusu-, myrtti- ja orvokkiseppeleillä. Juhlatiloissa esiytyi huilunpuhaltaja- ja tanssijanaisia. Joku vieraista lauloi itsekin säestäen kanteleella ja antoi sitte soittimensa vieruskumppanilleen, jos hän ehkä tahtoi jatkaa laulua.

Helleniläisten etevimpiä kansanhuveja olivat suuret juhlaleikit. Kuuluisimmat niistä olivat Olympian leikit, jotka pidettiin joka neljäs vuosi suurella tasangolla Zeun temppelin edessä Olympiassa. Joka taholta kokoutui niihin helleniläisiä eivätkä muut saaneetkaan ottaa niihin osaa. Siinä oli kilpajuoksua, kilpa-ajoa, painiskelua, nyrkkitaistelua ja kiekon eli diskon heittoa. Kilpa-ajo tapahtui soikealla radalla, johon oli pystytetty kolme pylvästä. Kilpailevain vaunujen piti kiertää kaksitoista kertaa niiden ympäri, ennenkuin kilpailu päättyi. Nyrkkitaistelijain kädet olivat taidokkaasti kiedotut remeleillä, että voisivat antaa vankempia iskuja. Kiekon heittäjät heittivät pyöreää diskos-nimistä metallilevyä niin kauas kuin mahdollista, ja varsinkin tämä leikki oli hyvin suosittu. Näissä tilaisuuksissa myöskin runoilijat, puhujat ja viisaat esittivät eri paikoissa neronsa tuotteita, siten saavuttaen itse mainetta ja tuottaen juhlaleikeille ylevyyttä. Olympian leikeissä voittajaa sankaria kunnioitettiin suuresti kotiseudussaan. Hänen kunniakseen pystytettiin kuvapatsaita ja runoilijat ylistelivät lauluissaan heitä. Vuodesta 776, jolloin voittajain nimet ensi kerran kirjoitettiin muistiin, lukivat helleniläiset vuotensa. Leikkien väliaikaa sanottiin olympiadiksi ja aikaa määrätessä ilmoitettiin olympiadin järjestysnumero sekä minä sen olympiadin vuonna tapaus oli ollut.