VASTANAINEIDEN LUONA.

— Aivan ihastuttavan sievä koti — todellinen nukkekaappi! — sanoi mamselli Borg, kulkiessaan everstin rouvan kanssa huoneiden läpi tarkastaen perinpohjin kaikkea. — Kyllä huomaa että huolellisen ja rakastavan äidin käsi on järjestänyt kaiken aivan erinomaisesti pienimpiä yksityiskohtia myöten. Se on kyllä antanut työtä, sillä minä tiedän, mitä merkitsee tulla tyhjään huoneustoon ja alkaa ensimäisestä naulasta. Mutta nyt on nukkekaappi valmis, ja huomisiltana saa everstin rouva ilon nähdä nuoret.

Minua ilahduttaa, että Sella pitää järjestelyä onnistuneena, ja olen kiitollinen, että Sella varasi aikaa tarkastaakseen Matildan ja minun työtäni. Niin, kyllä on mennyt aikaa ennenkuin olemme saaneet kaiken järjestetyksi ja paikoilleen, mutta Matilda on ollut kovin kiltti ja suureksi avuksi minulle — sanoi everstin rouva, kun he pysähtyivät ruokailuhuoneen kaapin ääreen, jossa minä otin hopeaesineitä kääreistä ja ladoin ne laatikkoon. Taputtaen minua ystävällisesti jatkoi hän kyynelsilmin: "Matilda on kuten minäkin tuhlannut rakkautta jokaiseen pikku asiaan. Nyt Sella on hyvä ja katsoo puuttuisiko keittiön puolelta vielä jotakin."

— Mielelläni rouva. — Mutta katsokaapas, miten hopea näyttää sievältä punaisella veralla. Niin, kaikki on ihastuttavaa — sanoi mamselli, mennessämme keittiöön, jossa hän katseli kaikkea hyvin tarkasti.

— Kerrassaan täydellistä! Mutta katsotaanpas — onko huuhteluvati lihaa ja samoin kalaa varten? — Ei, ne me olimme aivan unohtaneet; samoin liinat lihan kuivaamista varten, mutta mamselli otti hankkiakseen ne.

Säiliöihin oli hän tyytyväinen. Hänen mielestään oli siistiä että seinät oli peitetty valkealla kartuusipaperilla ja vahakangasta hyllyillä piti hän käytännöllisenä.

Hän katsoi keittiön akkunasta ulos ja huudahti hämmästyneenä: — Mutta hyvä rouva, tässäkin uudessa, hienossa talossa ovat herrat arkkitehdit tehneet virheen. Ajatelkaas, asettaa pölyytysparveke aivan keittiön ja ruokasäiliön akkunan läheisyyteen! Hyi miten vastenmielistä! Nyt on, Matilda pieni, pidettävä akkunat kiinni, kun parvekkeella pölyytetään ja pudistellaan ja katsottava että ruokatavarat ovat hyvin peitetyt. Voipaperi sopii peitoksi parhaiten. Varovaisuuden vuoksi olisi hyvä saada tiheä pellavakankainen verho ruokasäiliön akkunaan estämään hienoa pölyä ja taudinsiemeniä tunkeumasta sisään! Jos kerran saisimme naisarkkitehtejä, ajattelisivat he varmaan vähän enemmän terveyden vaatimuksia ja käytännöllisyyttä keittiöpuolella, — lisäsi hän kurkistaen minun huoneeseeni. — Palvelijainhuone — no niin, yhdelle henkilölle voi se sopia, mutta jos on kaksi, niin missä nukkuu toinen?

— Sella on oikeassa, taloja rakennettaessa ajatellaan aivan liian vähän palvelusväkeä ja hän joka tekee koko päivän työtä, tarvitsee yhtä hyvin kuin mekin oman hauskan huoneen — sanoi everstin rouva katsoen kelloa. — Ei, nyt saamme luvan mennä, kenraali odottaa meitä kahville. Minä kiitän oikein sydämellisesti kaikista hyvistä neuvoista, joita olemme saaneet ja toivon, että Sella jää tänne huomispäiväksi ottamaan nuoret vastaan.

— Kiitos, herttainen rouvani, sitä en todellakaan voi — vastasi mamselli Borg eteisessä. — Olen luvannut Herbertille olla kotona Korven kartanossa huomenna. Hän saa muutamia koulutovereita luokseen joiksikin päiviksi, ja viikon kuluttua pitää poika kullan mennä kouluun. Kyllä on onni kenraali raukalle, että hän saa Herbertin luokseen. Suuri koti tuntuu nyt niin autiolta ja tyhjältä. Hyvästi, pikku Matilda! Jumala siunatkoon uuden kotinne! —

Ja niin jäin minä yksin nukkekaappiin — kuten mamselli kutsui sitä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Uusi jakso elämässäni on alkanut. Minusta tuntuu välistä, kuin en löytäisi varmaa jalansijaa maanpäällä. Olen jälleen heitetty uusiin oloihin! — Minäkin tunsin sanoin kuvaamatonta onnea, kun näin tänä iltana nuoren herrasväkeni kulkevan käsi kädessä toisesta huoneesta toiseen ihaillen uutta kotiaan. He kuhersivat kuin pari kyyhkystä, aukaisivat kaappien ovet ja aina kuului ihastuksen huudahdus. Hauskinta oli nähdä, kun he kurkistivat liinavaatekaappiin, ja tohtori huudahti iloisesti: — Mutta, Kate, mitä suloisia silkkipusseja nuo ovat, jotka riippuvat pitkissä nauhoissa?

Tohtorin rouva nosti yhden pusseista hänen nenälleen ja vastasi leikillisesti — laventelia, herra tohtori, — laventelia, että herrani ja mieheni pyyhkeet ja ruokaliinat saisivat suloisen tuoksun. — Viimeiseksi tulivat he keittiöön ja pitivät, että siellä oli niin kiiltävää ja siistiä.

— Matilda, miten hauskaa tuleekaan olemaan saada yhdessä puuhata täällä! — sanoi tohtorin rouva taputtaen minua olalle. Kuinka hauskaa olikaan nähdä heidät illallispöydässä, kun tohtorin rouva tarjosi ensi kertaa omassa kodissaan teetä miehelleen ja sanoi iloisesti nauraen, että hän tunsi itsensä oikein kunnianarvoiseksi. — Niin — nuori herrasväkeni säteili onnea ja iloa. Saankohan minäkin kerran istua omassa kodissa — Jannen kanssa? Kenties — mutta hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa. Voi niin kaukaisessa — — —

* * * * *

Kuukaudet kuluivat, onnea uhkuvat kuukaudet. Kaikki sunnuntait vietti herrasväki kenraalin luona ja minäkin menin sinne aina päivälliselle. Ja joka keskiviikko tulivat kenraali ja Herbert herra meille. Silloin laitoimme rouva ja minä yhdessä päivällisen. Ne olivat iloisia hetkiä keittiössä. Janne tuli aina kenraalin mukana ja tarjoili herrasväelle pöydässä, ja kun sitten hän ja minä söimme kahden kesken päivällisemme tarjoiluhuoneessa, rakennettiin monta pilvilinnaa. Unohtumattomia, muistorikkaita päiviä!

Joulun vietimme Korven kartanossa. Se oli tunnelmarikasta aikaa. Väen suureen ruokailuhuoneeseen olimme Polly ja minä koristaneet joulukuusen, sinne oli katettu pitkä kahvipöytä ja keskellä pöytää oli kauravakka. Molemmin puolin vakkaa oli suuri joululeipä. Vanhan tavan mukaan piti hevosten saada joulupäivänaamuna kauroja, mutta leipään ei saanut kukaan koskea, sen piti olla pöydällä Nuutinpäivään asti.

K:lo 6 sytytettiin joulukuusi. Palvelusväki, joka oli juuri tullut joulusaunasta ja pukeutunut juhlapukuun, istuutui seinänvieripenkeille.

Kun herrasväki vähän senjälkeen tuli sisään, nousivat kaikki ja viritettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui eversti niin kauniisti joulun merkityksestä, ja sitten alkoi kahvinjuonti. Kun se oli ohi, poistui herrasväki, pehtori jakoi väen joululahjat ja sitten huviteltiin leikkimällä joululeikkejä.

Ylhäällä suuressa salissa säteili komea joulukuusi, ja herrasväki vietti siellä hiljaisen, tunnelmallisen illan.

Jouluaamuna kuultiin jo aikasin kulkusten kilinää. Pitkä rivi rekiä seisoi pihalla, ja jo k:lo 1/2 6 ajoimme joulukirkkoon. Janne, Polly ja minä ajoimme yhdessä — se oli ihana matka! Kirkkotiellä näkyi joka talossa, vieläpä pienimmissä tölleissäkin palava kynttilä akkunassa — ja kirkko loisti edessämme kuin valomeri.

Joulunpyhät kuluivat — ja me palasimme kaupunkiin.

* * * * *

Viikot ja kuukaudet vierivät, ja onni näytti tunkevan juurensa yhä syvemmälle nuorten kotiin. Nuori emäntäni auttoi minua usein keittiössä, ja kun tohtori tai kenraali kiittivät ruokaamme, oli hän säihkyvän iloinen ja tyytyväinen.

Kun tohtori oli työssään, istui rouva ahkerana ompelukoneen ääressä. Hän ompeli ja ompeli mitä suurimmalla innolla, ja kun hän iltasin istui miehensä huoneessa, virkkasi hän uutterasti. Tohtori kehoitti häntä lepäämään. Ei, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, eikä hänellä ollut halua käydä huvituksissa. Joka päivä oli hän kuitenkin ajelemassa kenraalin kanssa. Hän näytti nauttivan täysin siemauksin aikaisesta keväästä ja ylisti eloa antavaa aurinkoa. Oi, miten hän sitä rakasti! — Ja hän oli tyytyväinen hiljaiseen perhe-elämään, jota he viettivät.

Rouva oli niin rakastettava ja suloinen, että oli oikein vaikeata irroittaa katseitaan hänestä.

Mutta yht'äkkiä rupesi emäntäni tulemaan kivuloiseksi. Kevätilma uuvutti häntä. Yhä harvemmin tuli hän keittiöön ja eräänä päivänä pyysi hän ystävällisesti minua huolehtimaan taloudesta. Kyynelsilmin sanoi hän, ettei hän jaksa ajatella sitä.

Kotilääkärin, kuulun professorin yksi-istuimiset rattaat pysähtyivät joka päivä meidän pääportaittemme eteen. Kun hänen käyntinsä sairaan luona kesti kauvemmin kuin tavallista ja hän otaksui että pikku varsa, joka oli seurannut mukana, pitkästyisi odotukseen, pyysi hän minua käskemään kuskin ajaa kotiin. Välistä saattoi tapahtua, että professori pistäysi meille ratsastuspukuun puettuna. Oli aivan ihmeellistä nähdä kuinka hänen käyntinsä vaikuttivat rauhoittavasti sairaaseen. — "On kuin hän voisi valaa uutta voimaa minuun" — oli rouvan tapana sanoa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan erikoisen alakuloinen ja epätoivoinen sairautensa päättymisestä, kuulin professorin sanovan luottamusta herättävällä äänellä: "Rohkeutta ja luottamusta vaan, rouva, ja Jumala tekee loput."

Niin, kyllä hän osoitti emännälleni erityistä huolenpitoa, ja antoi minulle tarkkoja määräyksiä hänen ruokajärjestyksestään. Ja kun hän arveli oman siivilöimislaitoksensa olevan paremman kuin meidän, pyysi hän minua hakemaan joka päivä juomavettä hänen omasta keittiöstään.

Kun tulin sinne eräänä päivänä, niin sain tietää, että professori halusi puhua kanssani ja oli pyytänyt, että tulisin odotushuoneeseen. Se oli täynnä naisia ja kun ei ollut enää yhtään istuinpaikkaa, kantoi sisäkkö minulle tuolin. Yksinkertaisuudessani en saattanut ymmärtää miksi kaikki nämä naiset, vanhat ja nuoret, näyttivät niin pelästyneiltä — hyvää professoria ei toki tarvinnut peljätä — mutta tunnelma tuntui minusta todellakin painostavalta. Oli kuin olisi istunut hautajaisissa.

Vastaanottohuoneen ovi aukaistiin. Kynnyksellä seisoi professori jäykkänä ja hienona. Hän antoi katseensa kiertää ympäri salin, ja kun se kohtasi minut, astui hän muutamia askeleita sisään. Ylhäisesti sorahtavalla äänellään ja antaen minulle etusormellaan pienen viittauksen sanoi hän: — "Tohtorin rouva Ehreströmin lähetti".

Minä nousin, niiasin ja menin hänen perästään ruokailuhuoneeseen. Kun hän oli sulkenut oven jälkeemme, pyysi hän minua katsomaan suurta pronssista tehtyä vuohta, joka seisoi jalustalla. "Eikö se ole kaunis? Tekisi mieli tarttua sitä turkkiin" — sanoi hän hymyillen omalla erikoisella tavallaan. Minusta tuntui aina, kuin olisi hän koettanut niellä tai tukahduttaa hyväntahtoiset hymyilynsä. Ja sitten antoi hän minulle leipälautasen sanoen:

— Tervehtikää tohtorin rouvaa ja sanokaa, että jos hän pitää tästä ohraleivästä, niin voitte saada ainesmääräyksen minun taloudenhoitajattareltani. Pyytäkää sisäpalvelijaa eteisessä käärimään paperia leivän ympärille. — Hän aukaisi oven ja meni saliin. Minä seurasin kantaen lautasta. Päästyään saliin kääntyi hän minuun sanoen:

— Muistakaa, ei koskaan jauhoja lihakastikkeeseen, vain luonnollinen mehu, ja viilipiimä tarjotaan tohtorin rouvalle — jälkiruuaksi.

Minä niiasin ja ennenkuin ennätin ulos eteisestä, kuulin hänen sanovan jyrkällä äänellään:

— Päänsärky tulee sisään!

* * * * *

Pari viikkoa sitten tuli everstin rouva kaupunkiin ja asui meillä. Tohtorin rouva tuntui hyvin heikolta, ja hänen miehensä näytti huolestuneelta. Samoin kenraali, joka istui päivät päästään luonamme. Janne seurasi aina häntä auttaakseen minua tarjoilussa, sillä nyt minulla oli todellakin yltäkyllin työtä keittiössä.

Lääkäri tuli yhä ankarammaksi sairaan ruokajärjestyksen suhteen. Jopa tuli hän kerran itse keittiöön everstin rouvan kanssa opettaakseen minua "sivelemään" kaavittua selkäpaistia ja tullakseen vakuutetuksi, että olin paistanut sen hyvin. Sinä päivänä olin juuri leipomassa ja olin siis puettu valkeaan leivinpukuuni.

Tarkastettuaan huolellisesti paistinlaittoani, katsoi hän minua hetkisen — minä luulin, että minun englantilainen keittiöhilkkani oli herättänyt hänen huomiotaan — ja sanoi everstin rouvalle:

— Hän on kalpea, näyttää riutuneelta. Ja kun on aivan välttämätöntä, että rouva tyttärenne voi tuntea itsensä täysin levolliseksi, pitää meidän katsoa että se, joka hoitaa hänen talouttaan, kestää. — Minä kirjoitan teille vahvistavia lääkkeitä — lisäsi hän katsoen minuun.

Ja kun tyhmästi kyllä arvelin, että olin terve, keskeytti hän minut lyhyesti, sanoen:

— Olette Pohjanmaalta? — kestävää väkeä. Tästä lähtien tulee teidän hakea juomavettä kaksi kertaa päivässä keittiöstäni. Siten joudutte enemmän raittiiseen ilmaan.

Ennenkuin he menivät sisään, katsoi hän nopeasti ympärilleen ja sanoi: "Rouva, jospa kaikki kaupungin keittiöt olisivat yhtä siistiä kuin tämä, olisivat lapsetkin terveempiä".

* * * * *

Elämä on usein kuin unelma. Minä en tarvinnut pitkältä kestävyyttä. — — Kun linnut rakensivat iloisesti viserrellen pesiään, ja aurinko heitti lämpimät säteensä avoimesta akkunasta sisään, ja koko luonto riemuitsi ja huokui keväistä onnea — silloin — niin silloin särkyi onni nuorten pesässä.

Pienokainen oli saanut heikon hymyilyn kuolevalta, nuorelta äidiltään, ja omaiset, jotka seisoivat rakkaansa vuoteen ympärillä, olivat kuulleet hänen viimeisen kuiskauksensa:

"Yrjö, Jumala on rakkaus".

Lääketaito oli voimaton, ja sen harjoittajan täytyi taipua korkeamman voiman edessä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Minun piti koota vain valonvälähdyksiä päiväkirjaani, mutta — mistäpä löytää ne, kun elämä näyttää tarjoovan enemmän suruja kuin iloja! — Olenko se minä, joka kuljetan sairautta ja kuolemaa mukanani, minne menen, vai onko Kaikkeuden Isän tarkoitus, että minun tulee oppia ottamaan osaa toisten ihmisten suruihin? Niin, nyt vasta tiedän, mitä suru on. — "Sillä meillekin löysi viikatemies tien, täällä säälimättä niitti hän sarat". Ja miten se koskeneekaan siihen, jota suru on lähinnä kohdannut, kun minäkin, vieras ja vain palvelijatar, tunnen sen niin raskaana.

Koti tuli vielä tyhjemmäksi, sen jälkeen kuin lapsi ja sen hoitaja olivat muuttaneet kenraalin luokse. Äänettömänä ja synkkänä kulki nuori isäntäni huoneustossa viettäen usein pitkiä aikoja huoneessa, jossa rakastettu lepäsi ruusujen ympäröimänä. Mitä suurimmalla kunnioituksella kosketti hän esineitä, jotka olivat olleet hänen. — Minusta tuntui kuin pieninkin vainajalle kuulunut esine olisi ollut hänelle pyhä. Minä kannoin ruuan sisään, kehoitin häntä syömään, mutta hän tuskin maistoi mitään.

Ja sitten tuli aurinkoinen, kaunis kevätpäivä, jolloin Nikolainkirkon kellot soivat niin valtavan kaihoisasti — päivä, jolloin laulu soi avatun haudan ääressä — ja kaikesta jäi vain muisto. — —

Tohtori ei palannut enää hävitettyyn kotiinsa. Iltapäivällä tuli Janne ja täytti hänen matka-arkkunsa. Yöllä matkusti kenraali poikineen ulkomaille ja — Janne seurasi mukana.

— Tyhjyys ja kaipaus tuntuivat vielä suuremmilta.

* * * * *

Everstin rouva otti pienoisen mukaansa Korven kartanoon ja kehoitti minua niin pian kuin mahdollista tulemaan sinne ja lepäämään. Mutta — kohtalo oli päättänyt toisin.

Kun mamselli Borg ja minä panimme kokoon isäntäni tavaroita ja purimme "nukkekaappia", sain kirjeen professorin rouva Wallenborgilta. Hän oli ruvennut kaipaamaan kotia ja he aikoivat palata Helsinkiin parin viikon kuluttua tuoden mukanaan ei — pientä Henrietteä, vaan kyllä pienen Henrin. Hän pyysi minua, jos mahdollista, täyttämään lupaukseni. Ja heti sen jälkeen kun mamselli Borg ja minä olimme lopettaneet surullisen työmme, rupesin jälleen sisäköksi professori Wallenborgin perheeseen.