KORVEN KARTANOSSA.

Matkallamme Hämeenlinnaan kertoi Eriika meille, että hänellä oli jo muutamia vuosia ollut oma pesu- ja silityslaitos Helsingissä. Eräs rikas rouva oli ystävällisyydessään perustanut sen hänelle. Kahdeksan kesää oli hän jo ollut pesijättärenä eversti Ehreströmin omistamassa Korven kartanossa. Hän ei osannut kyllin kiittää sekä herrasväkeä että talousmamsellia ja sanoi että muut palvelijat olivat mitä parhaita tovereita. Eriika piti kesäkuukausia vuoden onnellisimpana ja hauskimpana aikana.

— Parempaa kotia ei saata ajatella. Kaikkialla on puhdasta ja siistiä minne ikinä katsookin, mutta kyllä sekä rouva että mamselli vaativatkin järjestystä ja siisteyttä jokaiselta. Kaikki käy siellä kuin nuottien mukaan. Jumala armahtakoon sitä, joka hutiloi! Mamselli Borgin kanssa ei ole leikittelemistä, parasta vaan on tehdä, kuten hän käskee ja pitää joka kapine sillä paikalla, jonka hän on sille osoittanut. Mutta kyllä hän onkin sitten ihminen, joka ymmärtää kaikki ja osaa kaikki! "Minähän olen käynyt kaikki arvoasteet läpi" on hänellä tapana leikillisesti sanoa. Hyvin nuorena aloitti hän halvimpana astioidenpesijänä Tukholman linnassa ja 24 vuotiaana jätti hän kuninkaan keittiön mitä parhaimmilla todistuksilla varustettuna. Everstin rouva kutsuu häntä "aarteeksi". Mamselli Borgin johdolla voi jokainen, joka vain tahtoo oppia ruuanlaittoa ja kaiken, mitä herrastalossa vaaditaan. Hänestä tulee Iidan emäntä. Maalla ei everstin rouva puutu ollenkaan talouteen eikä keittiöpalvelijoiden asioihin, ne kuuluvat mamsellille. Tahtomatta pelotella neuvon sinua kuitenkin, Iida, heti mukautumaan hänen toivomuksiinsa.

Iida heitti niskojaan ja sanoi:

— Jos se mamselli rupeaa liiaksi juonittelemaan kanssani, niin voinhan muuttaa, niin minulla on tapana tehdä. En siedä enempää kuin tahdon.

— No kunhan Ida vain koettaa, niin menee kaikki kyllä hyvin. Sinä, joka olet niin nuori, et ole varmaan vielä paljon kokenut? — arvelin minä.

— Nuori! — sanoi hän nauraen pilkallisesti. — Kun täyttää jo pian 16 vuotta, niin kyllä tässä selviää! Toista oli, kun olin holhouksen alaisena lasten kodissa. Siellä paimensi johtajatar aamusta iltaan. Nythän saa olla oma herransa!

— Minne Ida joutui lastenkodista? — kysyi Eriika.

— Johtajatar oli niin olevinaan, kun hän oli hankkinut minulle paikan sukulaistensa luokse, erääseen talonpoikaisperheeseen maalla. Olin silloin 13 vuotias. Mutta en viihtynyt siellä, sillä en pitänyt pienten lasten hoitamisesta ja sikojen ruokkimisesta. Sentähden menin puolen vuoden kuluttua Porvooseen erään nimismiehenlesken kanssa. Hän oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta niin kauhean saita, etten voinut pysyä hänen luonaan. Sitten sain hyvän paikan erään nuoren parin luona, mutta kun he saivat pienokaisen, tulin liiaksi sidotuksi, harvoin, tuskin koskaan sain mennä ulos. Kun siellä kävi liian ikäväksi, kirjoitin tädilleni Helsinkiin ja pyysin häntä hankkimaan minulle paikan siellä. Hän teki sen, ja minä jouduin erään herrasväen luokse pääkaupunkiin. Sekä herralla että rouvalla oli virka, ja minä tulin kuin taloudenhoitajaksi heille ja sain huolehtia koko kodista sanoi Iida kerskuen.

— Sillonhan sinulla oli hyvä ollaksesi. Miksi et pysynyt heillä? — kysyin ininä.

Iida tuumi hetkisen ja sanoi sitten tärkeän näköisenä:

— Niin, näettekös, minä tunsin itseni vähän heikoksi ja rasittuneeksi, jonka tähden käännyin erään yhdistysrouvan puoleen, ja hän arveli, että minun pitäisi saada raitista maailmaa, ja hän se on hankkinut minulle paikan everstin herrasväen luona.

Sipoon Grennukseenko Iida joutui lasten kodista? — kysyi Eriika.

Hämmästyneenä vastasi Iida:

— Niin, juuri sinne. Kuinka ihmeessä voi Eriika arvata sen?

— Koska minäkin olen ollut lastenkodin lapsi ja palvelin ensiksi Grennuksessa. Se on hyvä paikka. Siellä sai oppia paljon sellaista, mikä myöhemmin elämässä on ollut suureksi hyödyksi. Lastenkotia pidän vieläkin hyvänä kotinani, ja Grennuksen vanhukset ovat kuin vanhempiani. Kiitollisuudella siunaan kaikkea, mitä lastenkodin johtajatar on opettanut minulle, ja suuren kiitoksen olen Grennuksen asukkaille velkaa. — — —Ei, mutta tuollahan on jo Hämeenlinna, tässä meidän on mentävä junasta — jatkoi Eriika ja alkoi nostella tavaroitaan hyllyltä.

Olen varma siitä, että Eriika oli iloinen, kun keskustelu Iidan kanssa keskeytyi, sillä huomasin kyllä, kuinka häntä vaivasi kuulla nuoren tytön puhuvan halveksuvasti hyväntekijöistään.

Vasta kun olimme lähtemässä vaunusta, huomasin että eräs vanha rouva istui oven vieressä. Hän oli aivan varmaan kuullut keskustelumme, koska hän juuri ennenkuin juna pysähtyi, sanoi Iidalle:

— Nuori tyttö, katsokaa minun harmaita hiuksiani, olen jo 80 vuotias ja koetellut elämää. "Kyllä maailma maksaa", sanoo suomalainen sananlasku. Rakas lapsi, ota aina kiitollisuudella vastaan vanhempien hyvät neuvot. — Sitten tarttui hän Iidan käteen sanoen:

— Jumala olkoon kanssasi!

Iida tuijotti hämmästyneenä vanhukseen, niiasi ja näytti nololta laskeutuessaan vaunusta.

Hämeenlinnasta jatkoimme matkaa höyrylaivalla pitkin Vanajavettä. Iida istuutui heti yksin keulaan, joko hän häpesi tai oli kenties suuttunut meihin. Hetkisen kuluttua näimme hänet vilkkaassa keskustelussa erään nuoren talonpojan kanssa, joka tarjosi hänelle makeisia.

Epäilen, ettei hän tule sopimaan mamselli Borgin kanssa, — kuiskasi Eriika osoittaen Iidaa. Ajattelen kaikkea sitä vaivaa, mikä lastenkodin johtajattarella on ollut turvattomista, köyhistä lapsista — ja sitten palkitaan hänet kiittämättömyydellä! Minä jos kukaan tiedän, miten monenlaisia tyttöjä siellä on. Johtajatar ja yhdistyksen rouvat tekevät kaiken, minkä voivat, kasvattaessaan meistä kunnollisia palvelijoita. Mutta olen huomannut että nuoren tytön huonot taipumukset ilmenevät vasta, kun hän on jättänyt lastenkodin ja on omin neuvoinsa maailmalla. Olen vakuutettu, että sekä johtajatar että rouvat ovat saaneet tietää, kuinka epävakainen Iida todella on, ja sitä varten ovatkin he kääntyneet everstin rouvan puoleen saadakseen Iidan mamselli Borgin johdettavaksi. Siellä jos missään voi Iidasta tulla kunnon palvelija. Ei mamselli Borg ole vain yhtä eikä kahta kasvattanut. Kunpa hänellä vain olisi ajan mittaan kärsivällisyyttä Roosan kanssa.

— Hän näyttää olevan sekä kiivas että ylimielinen, mutta eiköhän se ole enimmäkseen lapsellista ymmärtämättömyyttä? Luulen, että hän pohjaltaan on hyvä tyttö — sanoin minä, ja ajatukseni lensivät Roosaan. Nämä molemmat muistuttivat paljon toisiaan.

— Toivokaamme parasta — sanoi Eriika miettivästi.

Kolme tuntia kestäneen laivamatkan jälkeen laskettiin Korven laituriin, jossa kahdet ajoneuvot olivat meitä vastassa. Nyt oli jälellä vain tuskin tunnin matka taloon.

Jo kaukaa näkyi Korven kartanon komea päärakennus kohoavan kunnaalla tuuheiden puiden ympäröimänä.

Keittiön portaiden vieressä seisoi mamselli Borg, iloisen pyylevä, vanhahko henkilö ja otti meidät vastaan. Sitten tulivat sisäkkö, englantilainen kamarineiti ja väen taloudenhoitaja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kaikki näyttivät hyvin iloisilta nähdessään taas Eriikan, huomasi että hänestä pidettiin.

Mamselli Borg vei minut erääseen pieneen huoneeseen omansa vieressä.

— Tämä on Matildan huone, ole kuin kotonasi täällä! — sanoi hän ystävällisesti. — Kun Matilda on siistiynyt matkan jälkeen, niin tule luokseni, niin menemme saamaan ruokaa.

Kun hän oli mennyt, katselin ympärilleni sievässä huoneessa, joka vaaleine, kukikkaine seinäpapereineen teki hyvin iloisen vaikutuksen. Sänky, piironki, pesuteline, tuolit ja pöydät olivat kaikki maalatut vaalean tammen värisiksi. Akkuna oli hedelmäpuutarhaan päin, jossa omenapuut olivat täydessä kukassa. Akkunassa oli kotikutoiset puna- ja valkoraitaiset uutimet, ja pöydällä akkunan edessä oli kielomaljakko. Seinällä vuoteen yläpuolella riippui taulu, jonka alla seisoi: "Onnellinen ja tyytyväinen". Taulussa oli pieni tupa, portaalla lojui kissa nuollen käpäläänsä. Suuren kukkivan puun alla istui penkillä vanha mummo sukankudin kädessä. Veräjällä seisoi nuori mies. Sehän oli kuva meidän tuvastamme siellä kotona — äidistä, mirristä — — ja Jannesta! Tuo taulu tuli minulle rakkaaksi ja kun jätin Korven kartanon, sain sen everstin rouvalta, ja se riippuu vielä tänäkin päivänä sänkyni yläpuolella.

Eräs ovi oli auki, olin utelias ja kurkistin, siellä oli pieni vaatesäiliö. Seinällä riippui neljä esiliinaa, koruompelulla koristettu tarjoilua varten, suuri valkea vuoteiden laittoa varten ja karkeampi astioiden pesua varten. Neljäs oli vahakankaasta ja käytettiin sitä luultavasti hopeita kirkastettaessa. Pari irtohihoja oli kiinnitetty pesuesiliinaan ja vahakangasesiliinan taskusta pisti esille harmaa sormikaspari, — kaikkea oli ajateltu. Kädet eivät saaneet tulla rumiksi hopeita kirkastettaessa. Piirongilla, joka oli peitetty valkealla liinalla, oli sievä tarjoiluhilkka.

Nautittuamme palvelusväen ruokailuhuoneessa hyvän aterian, saattoi mamselli Borg meidät arkihuoneeseen, jossa everstin rouva tahtoi toivottaa meidät tervetulleiksi. Hän pyysi Eriikaa huolehtimaan pesusta yhtä hyvin, kuin hän oli tehnyt sen edellisinäkin kesinä.

Sitten ilmoitti hän Iidalle, että mamselli Borg oli hänen emäntänsä, ja että hän toivoi, että Iida kaikessa noudattaisi tarkoin mamsellin määräyksiä ja talon sääntöjä.

Kääntyen minuun sanoi everstin rouva, että hän itse ohjaisi minua tehtävissäni ja että hän toivoi minun tuntevan talon tavat ennenkuin eversti ja neiti Kate palaisivat ulkomailta. Hän pyysi minua aina kysymään häneltä neuvoa, kun en tiennyt, miten piti tehdä, hän tahtoi mielellään auttaa minua. Tämän kaiken sanoi hän hyvin ystävällisesti ja kuului niin sievältä, kun hän puhui murtaen englanniksi.

Kamarineiti Polly kuljetti minua sitten ympäri taloa ja näytti minulle joukon kauniita huoneita. Yläkerran salin parvekkeelta oli laaja näköala. Kauempana näkyi suuri selkä, alhaalla rannalla oli pappila ja punaseksi maalattu kirkko, ja alapuolellamme oli suuri puisto.

Pollyn oli hyvin vaikeata lausua ajatuksensa ruotsiksi, mutta hän koetti kuitenkin selittää ja kuvailla kaikki minulle niin hyvin kuin osasi.

Ensimäisenä iltana, jolloin istuin hänen huoneessaan, ehdotti hän, että "vaihtaisimme tunteja". Minä puhuisin ja lukisin ruotsia hänen kanssaan ja hän opettaisi minulle englantia. Alotimmekin jo seuraavana iltana ja ennen pitkää olimme molemmat tehneet aimo edistysaskeleita.

Professorin perheessä saamani hyvät opetukset auttoivat minua aika pian perehtymään talon tapoihin ja muutamien päivien kuluttua osasin jo kattaa pöydän ja tarjoilla everstin rouvan toivomuksen mukaisesti. Aluksi oli kuitenkin aika vaikeata muistaa, mikä kuului kahvi-, aamiais- ja päivällispöytään, kun kuhunkin näistä piti olla eri pöytäkalusto ja eri pöytähopeat. Ensimäisinä päivinä piti minun usein pyytää neuvoa everstin rouvalta ja mitä suurimmalla kärsivällisyydellä näytti hän aina, miten minun oli tehtävä. Kerran kerroin hänelle tikapuista, jotka professori pyysi minun tuomaan sisään, kun olin unohtanut hänen suola-astiansa, ja hän nauroi sydämellisesti, sanoen "very good". [Sangen hyvä.]

Everstin rouva koristi aina itse ruokapöydän kukkasilla, myöhemmin joutui se neiti Katen tehtäväksi.

Joka lauantai-ilta klo 4 piti meidän palvelijattarien mennä vuorotellen liinavaatekamariin, jossa everstin rouva oli itse suurten liinakaappien ääressä ja antoi pöytäliina-, pyyheliina-, esiliina- ja muun varaston, minkä kukin tarvitsi tehtävissään viikon kuluessa. Samalla jätettiin takaisin ne, mitä oli kuluneella viikolla käytetty, kamarineiti laski ne, samalla kun kukin sai itse taittaa joka esineen ja panna sen likavaatearkkuun. Tällä tavoin ei mitään koskaan kadonnut.

Joka kahden viikon perästä kantoi Polly herrasväen vaatteet Eriikalle pestäväksi. Palvelusväellä oli oma erityinen pesijättärensä. Kun Eriika ennen mankeloimista veti vaatteet silityshuoneessa, piti hänen aina tarkoin katsoa oliko jotakin kulunut ja tarvitsi korjausta. Polly ja sisäkkö istuivat siellä aina saapuvilla parsiakseen ja paikatakseen sen, mikä oli mennyt rikki.

Jos joku palvelijoista huomasi pienimmänkään reiän niissä pyyheliinoissa tai muissa tavaroissa, mitä oli saanut, oli se heti parsittava. "Pienestä reiästä tulee niin helposti suuri", sanoi everstin rouva antaessaan kullekin meistä lippaan kaikenlaisine ompelutarpeineen.

Paremmin järjestettyä taloa ei voinut ajatellakaan. Kaikilla meillä oli määrätty työmme, eikä kukaan saanut sekaantua toisen tehtäviin, kunkin oli hoidettava omat askareensa.

Herrasväen aterioiden jälkeen pesin minä tarjoiluhuoneessa kupit, lasit ja hopeakalut, se kuului miespalvelijan tehtäviin, missä sellainen oli, kun Iidan sitävastoin piti keittiössä pestä lautaset ja vadit. Iidan tehtäviin kuului myös kattaa ja tarjoilla palvelusväen ruokailuhuoneessa. Sisäkkö auttoi häntä pesemään meidän astiamme.

Toisessa rakennuksessa huolehti väen taloudenhoitaja renkien ja navettaväen ruuasta. Siellä oli oma erikoinen taloutensa. Polly nauroi sydämellisesti, kun lausuin hänelle ihmettelyni siitä, kuinka hyvin kaikki oli järjestetty. — Kaikissa hienoissa englantilaisissa taloissa tehdään näin! "That's it!", niin pitää olla!

Kaikki olisi käynyt rauhallisesti ja hyvin ellei Iida olisi alkuaikoina tuottanut usein huolta mamselli Borgille huolimattomuudellaan ja suurella leväperäisyydellään.

Vaikka mamselli oli usean kerran näyttänyt, miten Iidan piti asettaa ja järjestää siinä säiliössä, joissa palvelijoiden ruoka säilytettiin, tapahtui joka päivä kuitenkin laiminlyöntejä. Hänen oli mahdotonta muistaa peittää ruoka, vaikka sitävarten oli erityisiä kansia ja voipaperia. Leivän jätti hän esille, sensijaan, että olisi pannut sen läkkilaatikoihin, joita oli hyllyllä. Mamselli koetti oikein suurennuslasin avulla näyttää Iidalle, miten vastenmielistä oli syödä leipää, lihaa tai muuta, mikä oli ollut säiliössä tomulle ja kärpäsille alttiina. Mahdotonta oli hänen myöskin saada Iida pyyhkimään joka aamu säiliön hyllyjä peittävät vahakankaat.

Ruokasäiliössä ja kellarissa, joissa herrasväen ruoka säilytettiin, hallitsi ja vallitsi mamselli Borg yksinään. Välistä otti hän Iidan sinne mukaansa näyttääkseen, miten piti olla. — Hilloastioiden, pullojen ja muiden pitää olla riveissä kuin hienoimmassa apteekissa! Millainen taloudenhoitajatar minä olisin, jos antaisin pölyn ja kärpästen päästä isäntäväkeni ruokaan? Sehän olisi epäsiisteyden huippu! — kuulimme hänen eräänä päivänä sanovan Iidalle. Me oikein ihailimme mamselli Borgin suurta kärsivällisyyttä.

Eräänä iltana, kuin istuimme sireenimajassa keittiön portaiden vieressä, tuli kysymys nuorista köyhistä tytöistä, jotka joutuvat kokemattomina maailmaan. Se oli kysymys, joka oli erittäin lähellä mamselli Borgin sydäntä. Hänhän oli itse kokenut ja nähnyt niin paljon elämässä. Nyt hän oli ottanut oikein tehtäväkseen auttaa ja neuvoa nuoria, milloin vain voi.

— Minä toivoisin neuvoillani voivani tehdä heille helpommaksi hypätä loukkauskivien yli elämän koulussa — sanoi hän niin sydämellisen ystävällisesti, kyynelten loistaessa hänen suurissa, ruskeissa silmissään. — Älkää luulko, että elämä on aina ollut minulle ruusuilla tanssimista, ei, suruja ja vastoinkäymisiä riittää kyllä kullekin.

Mamselli Borg ihmetteli suuresti, ettei jokainen emäntä, jolla on nuori, kokematon palvelijatar, istuta häneen puhtauden ja järjestyksen tärkeyttä, sekä opeta häntä hoitamaan hyvin ja siististi keittiötä, keittoastioita, säiliöitä ja ruokaa.

— Mitä hyödyttää koota ruokasäiliöön lukemattomille vadeille ja lautasille ruuanjätteitä seisomaan, kuivamaan ja homehtumaan, sen sijaan että käyttäisi ne niin pian kuin mahdollista tai antaisi ne köyhille. Nehän täyttävät aivan tarpeettomasti säiliön hyllyt ja sehän on sitäpaitsi tuhlausta. Minun mielestäni voisivat lastenkodit ottaa tehtäväkseen kasvattaa kelvollisia keittäjättäriä. Nuorille tytöille pitää opettaa, että vain huolimattomuudesta ja hutiloidessa lyödään paloja isäntäväen pöytäkalustosta ja emaljoiduista kasareista. Heidän täytyy nähdä tekevänsä väärin, kun eivät tarkoin varo herrasväkensä tavaroita. "On helppo leikata leveitä hihnoja toisen nahasta", sanoi minulle eräs emäntäni, kun kerran annoin kerman olla lämpimässä ja hapantua, sen sijaan että olisin keittänyt sen. Täytyy ajoissa opettaa nuorille, että kaiken voi käyttää. Jopa kuninkaallisen Majesteetin keittiössäkin otimme talteen vähimmänkin, sen opetti meille ranskalainen keittiömestari. Oli aivan ihmeellistä nähdä, mitä erinomaisia pikku ruokalajeja hän sai aikaan ruuan tähteistä. Joskaan ne eivät koskaan joutuneet kuninkaan pöydälle, niin saimme me syödä ne. Niin — jopa leivänmurutkin, jotka lakastiin ruokapöydiltä, koottiin ja niillä ruokittiin taivaan lintuja. — — — Muistan että kuulin kerran erään kuuluisan lääkärin sanovan: — "Jokaisen kodin pitäisi ottaa tunnuslauseekseen: 'Puhtaus ja järjestys'. Siten estettäisiin moni sairaus ja karkotettaisiin moni taudinsiemen. Ihmiset käyttävät yleensä aivan liian vähän aurinkoa, ilmaa ja vettä. On esim. perheitä, jotka muuttavat keväällä maalle ja jättävät kaupunkikotinsa panematta toimeen perinpohjasta puhdistusta. Seinille ja uunin päälle saa talven tomu jäädä. Ei keittiötä eikä säiliöitä siistitä ennen matkalle lähtöä. Huoneissa pingotetaan paksu paperi akkunoiden eteen, jotta oikein estettäisiin auringonvaloa tunkeumasta sisään. Peljätään seinäpapereiden ja huonekalujen haalistumista. Silloin saavat taudinsiemenet rauhassa lisääntyä. Paljon parempi olisi ollut, että aurinko olisi saanut tappaa ne. Syksyllä siistitään sitten. Parina päivänä tuuletetaan huoneita, samalla kun apuvaimo, useinkin ilman valvontaa, panee toimeen puhdistuksen sangen huolimattomasti ja pintapuolisesti huoneustossa, jonne kolmen kuukauden aikana ei ole päässyt raitis ilma eikä taivaan hyvää tekevä valo." — Tämän sanoi kokenut lääkäri, ja hän oli oikeassa. — Hetken kuluttua lisäsi mamselli Borg painokkaasti: "Ja ajatelkaa, kuinka koi lisääntyy kaikkialla."

— Meillä Englannissa ei tehdä niin, me rakastamme puhtautta, ilmaa ja aurinkoa. Siellä on kaikki erittäin terveellisesti järjestettyä — sanoi Polly suoristautuen.

— Niinpä kyllä! Meillä on teiltä paljon oppimista. Te olette tervettä, karaistua väkeä, ja se on seurauksena kylmistä aamukylvyistänne ja nukkumisesta avoimen akkunan ääressä vuodet läpeensä. Kotona Ruotsissa ja täällä Suomessakin tehdään nykyisin kaikki mikä voidaan, jotta saataisiin elämä niin terveydenvaatimusten mukaiseksi kuin suinkin. Minähän olen myöskin palvellut jonkun aikaa Englannissa ja tiedän miten hyvin englantilainen talo on järjestetty. Kaikki, minkä siellä sain oppia, on ollut minulle hyvään tarpeeseen. Mutta, rakas Polly, meidän pohjoismaalaisten, jotka olemme tottuneet lämpimiin uuneihimme emmekä tarvitse koivupuuta säästää, on vähän vaikeata sietää teidän huoneidenne koleutta kylmänä vuoden aikana. Teidän luonanne palellutin käteni — sanoi mamselli laskien leikkiä.

Polly nauroi sydämellisesti vastatessaan:

— Oho! On ihmeellistä etten koskaan palele täällä, vaikka teidän talvenne ovat paljon ankarammat kuin meidän ja käyn kuitenkin paljon ohuemmin puettuna kuin te muut.

Sitten sanoimme toisillemme hyvää yötä ja menimme sisään.

Nuo sireenimajassa vietetyt iltahetket olivat hyvin hauskoja. Oli sekä huvittavaa että opettavaa kuulla mamsellin ja Pollyn kertovan muistojaan ja kokemuksiaan. Oli kuin olisi avautunut uusia näköaloja. Me muuthan olimme nähneet vasta niin vähän.

Ensialuksi istui Iida harvoin kanssamme. Hän piti parempana mennä kylään etsimään nuorisoa. Niin pian kuin hän oli saanut päivän tehtävät suoritetuksi, lähti hän matkaan. Tavallisesti tuli hän kuitenkin ajoissa kotiin, meidän piti nim. kaikkien mennä nukkumaan klo 11 illalla, se kuului talon sääntöihin. Pari kertaa olivat kyllä Eriika ja sisäkkö, jotka asuivat samassa huoneessa hänen kanssaan, valittaneet että heidän yöleponsa oli häiriytynyt, kun hän oli tullut myöhemmin kotiin. Mutta senjälkeen kun Iida oli saanut siitä ankaran varotuksen mamselli Borgilta, ei sitä enää tapahtunut.

Mamselli tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi häneen, ja Iida koetti kyllä parastaan, mutta hän näytti usein niin väsyneeltä ja veltolta, että me luulimme hänen muistamattomuutensa voivan johtua heikkoudesta, jonkatähden mamselli antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä.

Selitys tuli kuitenkin muutamien päivien perästä.

Eräänä yönä oli mamselli herännyt nauruun ja meluun, ja kun hän kurkisti akkunasta saadakseen tietää mitä oli tekeillä, näki hän Iidan ja muutamia nuoria miehiä keittiön portaiden vieressä. Seuraavana aamuna meni hän aikasemmin kuin tavallisesti keittiöön ja löysi silloin Iidan makaamasta tuoleilla. Hän nukkui raskaasti. Mamselli ei sanonut tästä Iidalle mitään päivän kuluessa, vaan antoi hänen kuten tavallisesti hoitaa tehtävänsä. Seuraavana aamuna löysi hän hänet taas makaamasta keittiössä, ja koko sen päivän oli Iida erittäin väsynyt ja muistamaton.

Herrasväen päivällisen jälkeen otti mamselli Iidan mukaansa vierashuoneeseen, missä everstin rouva istui. Siellä kysyi hän Iidalta, missä tämä oli viettänyt viime yöt. Iida ei vastannut, seisoi vain ja tuijotti säikähtyneenä everstin rouvaan.

Kysymys uudistettiin. Iida rupesi itkemään kiihkeästi, sanoen että hän oli ollut kylällä tansseissa.

— Onko Iida pyytänyt luvan mamsellilta? — kysyi everstin rouva.

— En, minä unohdin! — vastasi Iida nyyhkyttäen.

— Sellaista ei pidä unohtaa! Miksi makasit sitten keittiössä? — lisäsi mamselli vakavalla äänellä.

— En uskaltanut häiritä Eriikaa ja sisäkköä — kuiskasi Iida ääneensä nyyhkien.

Oletko usein ollut yhtä myöhään ulkona? — Nyt oli mamsellin ääni ankara.

— Kyllä välistä, kuri minua on houkuteltu tulemaan — änkytti Iida.

Kun mamselli ihmetteli, että Iida oli mennyt samaan aikaan muiden kanssa nukkumaan, kertoi Iida aivan avomielisesti ja kiihkeästi itkien, että hän oli maannut täysin puettuna vuoteessa ja kun muut olivat nukahtaneet, oli hän hiipinyt ulos.

Säälivästi katsoi everstin rouva Iidaan, kun mamselli Borg sanoi rauhallisella mutta päättävällä äänellä:

— Iida, ellet tahdo mukautua everstin rouvan ja minun vaatimuksiini, niin olet täysin vapaa jättämään paikkasi täällä. Kun sekä everstin rouva että minä tiedämme yhdistysrouvain kautta, että isäsi ja äitipuolesi ovat toivoneet, että tulisit heidän luokseen, olemme päättäneet, että saat matkustaa kotiin. Olet itse kertonut minulle kuinka sinua pahoinpideltiin omassa kodissasi ja sitten jouduit lastenkotiin. Hyvät vieraat ihmiset ovat ottaneet sinut hoiviinsa ja kohdelleet sinua rakkaudella, mutta kun et näy käsittävän sitä etkä panevan arvoa siihen, mitä hyväntekijäsi ovat sinulle tehneet, niin saat palata omaistesi luokse. Tahdotko tehdä sen, rakas lapsi? Mieti hetkisen!

Kouristuksen tapaisesti itkien pyysi Iida everstin rouvalta ja mamselli Borgilta anteeksi ja sanoi, ettei hän koskaan enää olisi tottelematon kunhan vain saisi jäädä paikkaansa.

Tämä tuli tyttöraukan elämän käännekohdaksi. Siitä hetkestä alkaen oli mamselli oikein tyytyväinen häneen. Ja Iida haki nyt aina kiitollisena meidän seuraamme sireenimajassa.

Eräänä päivänä sai mamselli sähkösanoman, että hänen ainoa veljensä, joka oli hovimestarina eräässä Helsingin suurimmista hotelleista, oli kuolemankielissä ja tahtoi tavata häntä.

Everstin rouva kehoitti häntä matkustamaan ensimäisellä laivalla. Rouva lupasi sillä aikaa itse huolehtia taloudesta ja pyysi minua auttamaan Iidaa ruuanlaittamisessa.

Ennenkuin mamselli matkusti, antoi hän meille määräyksensä ja pyysi Iidan tarkoin huolehtimaan siitä, mitä hänen tehtäviinsä kuului, ja antoi hänelle pienen kirjan sanoen:

— Tähän olen kirjoittanut yhtä ja toista, niin ettet unohda mitään. Lue välistä sitä ja ajattele minua. Anna kaiken mennä samaa latua kuin minun kotona ollessanikin.

Joka aamupäivä oli everstin rouva kiertokäynnillä keittiöpuolella, tarkastaen huolellisesti joka paikan. Eräänä päivänä sattuivat hänen silmänsä keittiön pyyheliinanaulakkoon. Hän kutsui Iidan luokseen ja kysyi osoittaen erästä lasipyyhettä?

— Onko nokikolari ollut täällä, vai mistä johtuu, että pyyhe on noin musta?

— Ei, mutta katsokaas rouva, minä tulin erehdyksessä pyyhkineeksi siihen veitset.

— Enkö ole antanut Iidalle veitsipyyhkeitä? Kyllä varmaan, tuossahan riippuukin yksi omalla paikallaan.

Iida näytti pelästyneeltä.

— Minun jokaisessa pyyhkeessäni on selvillä, punaisilla kirjaimilla kirjoitettuna mihin tarkoitukseen sitä on käytettävä, senvuoksi pitää Iidan olla kiltti ja katsoa tarkoin, ettei sitä käytetä muuhun. Osaahan Iida lukea? — Iida niiasi. — Hyvä on — sanoi rouva ja meni tarkastamaan ruokasäiliötä. Ja kun hän huomasi kaiken siellä olevan mallikelpoisessa kunnossa, nyökäytti hän ystävällisesti Iidalle sanoen:

— Niin pitää olla, mamselli olisi kyllä tyytyväinen!

Kun hän sitten kurkisti säiliöön, jossa harjat ja pölyliinat pidettiin, huudahti hän kauhistuneena.

— Ei, mutta mitä tämä merkitsee, että pölyliinani on tullut sekä keltaseksi että mustaksi. Ole hyvä ja ota se naulakosta, että saan lähemmin katsoa sitä! — Rouva silmäili kysyvästi Iidaa, joka kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Mamsellin lamppu savutti eräänä iltana, ja minä pyyhin kasvien lehdet — — —

— Minun pölyliinaani — täydensi rouva lauseen. Kasvin lehdethän ovat rasvaisia ja lampun noki niin vastenmielisen öljyistä. Iida, sellainen on emäntänsä tavaroiden turmelemista. Tässähän riippuu sieniä juuri kasvien pesemisiä varten! Kuinka voi pyyhkiä pölyjä niin likaisella liinalla? Sitäpaitsi tahdon sanoa Iidalle, etten soisi keittiössä käytettyjen liinavaatteiden olevan likaisempia kuin on välttämätöntä. Pane nyt tämä tarkoin mieleesi, Iida hyvä.

En luule että Eriikan tarvitsi sen jälkeen valittaa rouvalle, että keittiöpyyhkeet eivät tahtoneet tulla oikein valkeiksi pesussa.

* * * * *

Everstin rouva oli saanut kirjeen mamselli Borgilta, joka kertoi, että hän oli kadottanut veljensä ja saattanut hänet hautaan. Seuraavana päivänä tulisi hän kotiin.

Kun Iida oli panemassa kuntoon mamselli Borgin huonetta, — se kuului hänen tehtäviinsä, — kurkisti everstin rouva ovesta ja huomasi Iidan seisomassa keskellä lattiaa lukien puoliääneen erästä kirjaa: — "Mamselli Borg sanoo, kun viikkosiivous" — —

— Mitä Iida lukee? — keskeytti rouva hänet hyvin hämmästyneenä.

Iida näytti kirjaa sanoen:

— Kyllä oli onni, että mamselli Borg kirjoitti minulle muistiin neuvot, muutoin olisin alkanut siivoukseni väärässä järjestyksessä. Ajatelkaas rouva, minä pyyhin jo lattian ja huomasin silloin vasta, että olin unohtanut pölyyttää pöytäliinat. Nyt minun pitää alkaa siivous uudelleen — sanoi hän ja poimi kiireesti kaikki pöytäliinat pois.

Everstin rouva pyysi saada nähdä kirjan, istuutui mamsellin keinutuoliin ja luki ääneen:

— Mamselli Borg sanoo: "Kun pannaan toimeen viikkosiivous huoneessa, avataan luonnollisesti kuten aina akkunat ja otetaan sitten pois kaikki liinat piirongeilta ja pöydiltä." — Kun everstin rouva oli vielä istunut hetkisen ja silmäillyt kirjaa, ojensi hän sen Iidalle. Hymyillen taputti hän häntä olalle sanoen:

— Olipa kiltisti, että mamselli on kirjoittanut kaikki nämä hyvät säännöt Iidalle. Lue aina tätä kirjaa Iida, kun olet epätietoinen, miten on tehtävä. Kutsukaamme kirjaa: "Mamselli Borg sanoo". Säilytä se rakkaana muistona hyväätarkoittavalta, kiltiltä mamsellilta.

Kun rouva sitten kulki huoneeni läpi, jossa sattumalta olin ollut tapahtuman todistajana, kuiskasi hän minulle:

— Matilda, olen vakuutettu, että mamselli saa vielä iloa suojatistaan. Nuori tyttö parka, häneltähän on puuttunut rakastava äiti, joka olisi johtanut hänen askeleitaan — tässä huokasi hän astuessaan ruokailuhuoneeseen.

Ja minä olen varma, että Iida osasi tuon pienen kirjan sisällön paremmin kuin katekismuksen.

Syvään surupukuun puettuna tuli mamselli hyvin alakuloisena takaisin matkaltaan.

— Työ on surullisten ajatusteni paras viihdyttäjä — sanoi hän surumielisesti ja ryhtyi heti jokapäiväisiin tehtäviinsä.

Hän näytti tyytyväiseltä huomatessaan kaiken olevan mitä parhaimmassa kunnossa, ja Iidan halu koristaa hänen huoneensa kukilla, liikutti häntä syvästi.

Viikon kuluttua odotettiin everstiä ja neitiä kotiin, ja jokainen meistä sai yllin kyllin tehtävää. Kaikki vierashuoneet ja herrain huoneet, joita ei tähän asti oltu käytetty, pantiin nyt kuntoon.

Iltasin oli meillä kuitenkin hetkinen aikaa kokoontua sireenimajaan. Kun eräänä iltana istuimme siellä, lähetti mamselli Iidan asialle puutarhurin luokse. Kun hän oli mennyt sanoi mamselli:

— Nyt pidän oikein tuosta tytöstä ja näen, että hän on minuun kiintynyt. On oikein liikuttavaa, kuinka hän koettaa tehdä meille kaikille mieliksi. Ensi aikoina, jolloin hän oli täällä, uskalsin tuskin toivoa, että onnistuisimme saamaan hänestä huolellisen ja hyvän tytön. Huomasin että hän aika usein narrasikin. Minusta hän tuntui ikäänkuin kiilalta, joka ei sopinut meidän rakennukseemme. Huoaten lisäsi hän: — Olen sydämestäni rukoillut Jumalaa auttamaan meitä löytämään oikean tavan johtaa häntä. Jumala tahtoi varmaan vain aluksi koetella kärsivällisyyttämme? Minun pitää sentään sanoa, että Iidan muuttuminen parempaan päin on mennyt tavattoman pian. Hänen velttoutensa ja haluttomuutensa olivat sairaloisuutta. Hän oli valvonut liiaksi ja ollut ehken ravitsevaa ruokaakin vailla luultavasti jo monta vuotta. Nyt hän on nukkunut kyllikseen ja saa hyvän ruoan. Tehän näette jo ruusut hänen poskillaan. Näinä aikoina olen ajatuksissani usein pohtinut palvelijattaren kohtaloa. Tiedättekö ystäväni, mitä olen keksinyt, niin kummalliselta kuin se kuuluukin — niin, että yhtä vaikeata kun on näyttelijättärenkin, joka on kotoisin kehnosta, köyhästä kodista, heti näytellä maailmannaisen osaa, yhtä mahdotonta on yksinkertaisen metsätorpan tytön yht'äkkiä sopeutua hienon talon tapoihin ja oloihin. Keneltä ja mistä hän olisi sen oppinut? Palvelijatar muuttaa paikasta toiseen — hänhän näyttelee hänkin, niin sanoakseni, eri osia. Jokaisessa sivistyneessä kodissa on eri tavat ja kuinka monet eivätkö vaadi, ajattelemattomasti kyllä, että yksinkertaisen, kokemattoman nuoren tytön pitää heti tuntea ne. Ei ole aina niin helppoa näytellä arkielämän näyttämöllä. Kaikki täytyy ensin oppia. Ymmärrättekö minua oikein?

— Yes, yes [Kyllä, kyllä.] — huudahti Polly — minä olen jo näytellyt niin monta eri osaa eri maissa.

— Polly, olkaa hyvä ja kertokaa meille lapsuudestanne, — pyysi Eriika.

— Ja kuinka Englannissa kasvatetaan tyttöjä kamarineideiksi — ja miten Polly sai ensimäisen paikkansa — lisäsin minä.

— Sen teen mielelläni joskus toisten. — Hän hypähti pystyyn huudahtaen: "Nyt hyvää yötä. Everstin rouva soittaa!"

Ja hiljaa hyräillen juoksi hän sisään.

* * * * *

Muutamien kylmien, sateisten päivien jälkeen paistoi aurinko taas säteilevän kirkkaasti, ja ilma tuntui lämpimältä. Everstin rouva oli matkustanut Hämeenlinnaan ottamaan everstin ja neiti Katen vastaan. Vasta seuraavana päivänä odotimme heitä kotiin aamiaiselle klo 12.

Koko päivän oli mamselli ollut työssä leivintuvassa. Kuskin vaimo, joka oli ennen palvellut keittäjänä everstillä Pietarissa, auttoi häntä pikkuleipien leivonnassa. Puutarhuri, herra Svensson ja puutarharenki Jensen olivat koristaneet huoneet ja parvekkeet kukkasilla ja kasveilla. Kun kaikki olimme saaneet työmme valmiiksi klo 7 illalla, pyysi mamselli meidät sireenimajaan teelle. Puutarhurin rouva, väen taloudenhoitajatar ja kuski vaimoineen olivat myöskin kutsutut.

— Everstin rouva oli tahtonut niin — kertoi mamselli ottaessaan meidät vastaan.

Odottaessamme väen taloudenhoitajatarta, joka ei voinut tulla teelle aikaisemmin kuin klo 1/2 8, muistutti Eriika Pollya hänen lupauksestaan kertoa meille lapsuudestaan. Polly, joka harvoin sanoi ei, otti matalan tuolinsa, hän istui aina lasten tuolilla, asetti sen keskelle majaa, kumarsi käsi sydämellä sanoen vallattoman iloisesti:

— All right [Kas niin.], ystäväni, sen tahdon tehdä, kunhan sallitte minun samalla ommella koruompelustani — hän ei voinut koskaan istua toimetonna.

Puutarhuri sanoi nauraen — eläköön vapaus — ja sitten kertoi Polly meille, että hän oli syntynyt Intiassa, jossa hänen isänsä oli suorittanut sotapalveluksensa. Hänen molemmat vanhempansa olivat Englannista kotoisin.

Kun isän palvelusaika päättyi, muuttivat he takaisin Lontooseen. Intian ilmasto oli kuitenkin vaikuttanut niin pahasti hänen isänsä terveyteen, että hän kohta heidän tultuaan Englantiin kuoli; hänen äitinsä jäi nyt varattomaksi neljän pienen lapsen kanssa. Eräs varakas, lapseton täti oli kyllin ystävällinen ottaakseen huolehtiakseen Pollyn kasvatuksesta. Täti oli nuorena ollut kamarineitona hienoissa taloissa ja toivoi, että Pollykin kasvatettaisiin siksi. 16 vuoden ikäisenä oli Polly lopettanut koulunsa ja puhui silloin paitsi äidinkieltään myöskin ranskaa, saksaa ja vähän espanjaa. Sitten sai hän suorittaa koruompelukurssin ja oppia kynsien hoitoa sekä hienoa kampaamista, jonka jälkeen täti piti häntä valmiina ottamaan paikan.

Joka päivä osti täti Lontoon suurimman ilmoituslehden ja tutki "Palvelukseen halutaan", eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nykäsi koukkua. — Eräässä Lontoon hienoimmista hotelleista asuva rouva vapaaherratar halusi kielitaitoista kamarineitiä, joka olisi halukas matkustamaan ulkomaille. Polly puettiin niin sievästi ja yksinkertaisesti kuin suinkin ja nyt vei täti hänet näytteille. Saavuttuaan hotelliin kysyi täti ovenvartialta rouva vapaaherratarta, ja eräs nauhoilla koristettu poika saattoi heidät suurten, hienojen hallien kautta, korkeiden peilien ohi, suuren sekä mustan että valkean palvelushenkijoukon töllistelemänä vapaaherrattaren hienoon huoneeseen.

— Minä kuljin kuin unessa, kaikki tuntui minusta aivan "Tuhannen ja yhden yön sadulta" — sanoi Polly. — Minä kuulin ikäänkuin etäisyydestä kuinka tätini ja vapaaherratar sopivat asiasta — 100 markkaa kuukaudessa, kaikki vapaata, lähtö parin päivän perästä Pariisiin, jossa rouva tapaisi miehensä, paroonin. Minun mielipidettäni asiassa ei otettu ollenkaan huomioon. Vapaaherratar ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja antoi 2 puntaa — Iida kuiskasi: "kuinka paljon se on?" — Mamselli vastasi hänelle kiireimmiten: "50 markkaa". — "pikku ostoksiin" ja sanoi toistaiseksi "au revoir" [Hyvästi.], ja sitten kuljin tädin perästä alas leveitä, punaraitaisilla, paksuilla matoilla peitettyjä marmoriportaita. Alakerran hallissa tuli ovenvartia tätiä vastaan kysyen miten oli käynyt. "Otettu", kuulin tädin vastaavan ja ovenvartia onnitteli minua sydämellisesti sanoen, etten olisi koskaan voinut saada parempaa emäntää. Paroonia ei hän tuntenut, mutta hän oli kuullut kerrottavan, että rouva oli vain vanhempiensa tahdosta mennyt naimisiin hänen kanssaan. Rouva oli amerikatar ja oli useita kertoja ollut vanhempiensa kanssa Lontoossa. Hänen isänsä oli espanjalaista syntyperää, oli tullut Amerikaan nuorena suutarin oppipoikana ja päässyt siellä ennenpitkää ahkerasti työtä tekemällä monimiljonääriksi. Äiti oli amerikatar, ehkä vielä kauniimpi kuin vapaaherratar. "Meidän hotellimme on ylpeä voidessaan lukea heidät kantavieraittensa joukkoon, anteliaampia ihmisiä ei voi ajatellakaan", kehui ovenvartia. "Pari kuukautta senjälkeen, kun rouva oli mennyt naimisiin, kuolivat hänen vanhempansa, ja ollen ainoa perillinen sai hän miljoonat." — Tässä kutsuttiin ovenvartia puhelimeen, niin että täti ei suureksi harmikseen saanut kuulla enempää, jonkatähden me menimme kotiin.

Polly nousi, ja juuri samassa silmänräpäyksessä kurkisti väen taloudenhoitaja majaan sanoen:

— Hyvää iltaa. Anteeksi, että olen viipynyt.

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tervetuloa, tervetuloa! Taloudenhoitajatar on hyvä ja istuu — sanoi mamselli ja kääntyen Iidaan lisäsi hän: — Nyt on Iida hyvä ja tuo tänne ulos kaikki mitä tarvitaan. Ehkenpä Jensen on hyvä ja auttaa Iidaa kantamaan teepöydän.

— Pelkään että häiritsin. Eikö Polly juuri kertonut jotakin hauskaa tarinaa kysyi taloudenhoitajatar hämillään.

— Eihän toki, ette te häirinnyt meitä ollenkaan. Minä olin jo lopettanut kertomukseni ja aioin mennä sisään ottamaan ylleni lämpimän nutun, on viileätä — ja niin kiiruhti Polly iloisesti laulaen taloa kohti.

— Tavattoman korea tyttö — sanoi puutarhuri Svensson, näyttäen ihastuneelta.

— Ja ajatelkaas mitä kaikkea tuo nuori tyttö jo on nähnyt ja kuullut — lisäsi kuski tarkoittavasti.

— Niin niin, kun palvelee, saa sekä nähdä että kuulla! Polly on viisas ja sydämestään hyvä tyttö. Everstin rouva oli onnellinen saadessaan sellaisen kamarineidin. Ja sitä miestä sopii onnitella, joka voittaa hänen suosionsa — puhui mamselli auttaessaan Iidaa teepöydän kattamisessa.

— Taitaa jo ollakin joku, joka on voittanut hänet — laski rouva Svensson leikkiä.

— Kyllä todellakin! Eräs nuori, saksalainen teknikko Pietarista muistuttaa itsestään usein, joka viikko tulee häneltä kirje — sanoi mamselli päättäväisesti.

— Hän on kunnollinen nuori mies — kertoi kuskin vaimo tärkeän näköisenä. Olen usein tavannut hänet Pietarissa. Everstin rouvahan kutsuu hänet aina meidän nuorisoiltoihimme. Kyllä on enemmän kuin ystävällistä, että rouva kokoaa pari kertaa kuukaudessa nuo yksinäiset ulkomaalaiset nuoret kotiinsa. Ja ajatelkaapas kuinka rikkaaksi tuo teknikko tulee ajan pitkään. Hänhän on varakkaan pohjois-Saksassa asuvan tehtaanomistajan ainoa poika.

Samassa tuli Polly ja keskeytti hänet, huudahtaen:

— Sella neiti tarvitsee jotakin lämmintä hartioilleen, kas tässä, ottakaa minun suojahuivini!

— Kiitos, sydänkäpyseni! Saanko nyt todellakin lainata Pollyn hienoimman itäintialaisen suojahuivin? — kysyi mamselli.

— Persialaisen, pyydän — vastasi Polly, samalla kun hän kietoi suojahuivin mamsellin ympärille. — Katsokaas ystäväni, kuinka Sella neiti näyttää hauskalta! Punainen väri pukee häntä!

Everstin lapset ja Polly kutsuivat mamselli Borgia aina "Sellaksi".

Mamselli tarjoili itse teen, samalla kun Iida kuljetti ympäri suurta voileipävatia.

— Kun tuli puhe "Sella neidistä" niin tulin ajatelleeksi nuorta Herbert herraamme! Milloin tulee se reipas poika kotiin? — kysyi herra Svensson.

— Elokuun ensimäiseksi päiväksi, jolloin neitimme täyttää 20 vuotta. Poika parka — ajatelkaahan että hänen pitää oleilla 2 kuukautta yksinkertaisessa maalaispappilassa. Minusta olisi yhdessä kuukaudessa ollut kylliksi. Olkaa niin hyvä, rouva Svensson, ja ottakaa, keittiössä on kyllä enemmän voileipiä. Iida, ole hyvä ja tuo toinen vati ja tuo myöskin kakku ja pikkuleipäkori — pyysi mamselli.

— Yksi kuukausi olisi ollut hänelle aivan liian lyhyt aika oppiakseen suomea. Miksi pitikään Herbertin hankkia ehdot tuossa vaikeassa kielessä, hän olisi voinut urheilla vähemmän ja lukea enemmän — lausui Polly innokkaasti.

— Hän kirjoitti minulle eilispäivänä, että hän kaipaa pikku käyntejään Sellan säiliössä — niin — sen lupaan, että se rakas poika saa mielellään tyhjentää kaikki hillo- ja pikkuleipäpurnukkani. Ottakaa lisää, ystäväni, maistakaa englantilaista korinttikakkua, olkaa hyvät — pyysi mamselli. Niin, kyllä tulee elämää taloon, kunhan nuoret tulevat kotiin! Neidin syntymäpäivänä pidetään suuret nuorisokutsut ja tanssiaiset illalla. Vain kerranhan elämässään täyttää 20 vuotta. — Serkku, nuori Yrjö herra, tulee vartavasten tänne Marstrandista pariksi päiväksi ollakseen mukana tanssiaisissa.

— Ehkenpä se merkitsee jotakin? — tuumi kuski.

— Kukapa tietää? — laski Polly leikkiä. — Minä olisin niin iloinen jos noista kahdesta nuoresta tulisi pari.

— Polly, ei, älkää toivoko sitä, he ovat vielä aivan liian nuoria. Herra Jensen, ottakaa enemmän voileipää! — kehoitti mamselli — Iida on oikein kunnostautunut, ne ovat aivan yhtä hyviä kuin tanskalaiset voileipänne.

— Ei mutta mitä kuulenkaan? Onko Jensen tanskalainen? "Jeg synes got om Kongens by", [Minusta näyttää kuninkaan kaupunki hyvältä.] — huudahti Polly hyvin hämmästyneenä.

— Niin, tahtoo sanoa, että isäni oli Tanskasta kotoisin ja muutti sitten Ruotsiin, jossa hänestä tuli alempi puutarhuri Haagan linnaan — vastasi Jensen kainostellen.

— Saanko tarjota teille toisen kupin? Teidän pitää syödä itsenne kylläisiksi, sillä emme saa muuta, illallisruokaa — sanoi mamselli, ja kaikki nousivat ja lähenivät teekeittiötä.

— Tuumin juuri tässä kuinka monta eri kansallisuutta meitä on täällä tänä iltana? Lasketaanpas! Alotamme neiti Pollysta, intialaisenglantilainen — sanoi Svensson huvitettuna.

— Englantilainen, if you please [Olkaa hyvä.] — sanoi Polly laskien: yksi — Jensen, tanskalainen: kaksi; mamselli Borg ja minä ruotsalaisia: kolme — jatkoi Svensson.

— Hyi häpeä, Svensson, joka unohtaa vaimonsa, minä lienen toki myös ruotsalainen, tiedän mä — puhkesi rouva Svensson puhumaan lyöden miestään keveästi käsivarrelle.

— Ja minä en oikeastaan ole ruotsalainen, vaikka olen Ruotsissa kasvatettu — selitti mamselli. — Olen syntynyt Ranskassa, äitini oli ranskatar. Isääni en muista, äitini kertoi, että hän oli kuollut heti syntymisen! jälkeen, ja kun ei äidilläni ollut mitään tuloja, rupesi hän lasten opettajaksi erääseen hienoon taloon. Hänen isäntänsä nimitettiin Ranskan ministeriksi Tukholmaan, siten joutui äitini sinne. Minut otti hän myös mukaansa. Ranskalaista syntyperääni ja korkea-arvoisten henkilöiden suosituksia on minun kiittäminen siitä, että sain alottaa urani Tukholman kuninkaallisen linnan keittiössä. Kuningas Kaarle XV on omakätisesti laatinut minulle todistuksen, että olen harjoitellut linnassa. Ruotsia kutsun toiseksi isänmaakseni. — Saanko tarjota Pollylle vähän lisää leipää; ottakaa lisää, ystäväni, kursailematta!

— Soo, senpätähden tunteekin mamselli niin perin pohjin ranskankielen, arveli herra Svensson. — Eivät kaikki kykene näyttämään kuninkaallista todistusta.

— Siis: englantilainen, tanskalainen, ruotsalainen, ranskalainen — laski Svensson. — Nyt meillä on neljä kansallisuutta. Edelleen!

— Me muut olemme kait suomalaisia? — kysyin minä.

— Ei toki, Eriikahan on norjalainen, tiedän mä — sanoi kuski päättäväisesti.

— Niin, vanhempani olivat kyllä kotoisin Norjasta. Olin niin pieni, kun he kuolivat, että tuskin muistan heitä. Mutta sen tiedän, että olen syntynyt Kotkassa, ja että hyvät suomalaiset ovat pitäneet minusta huolta — huokasi Eriika.

— Varmasti on Eriika siis norjalainen, niin hauskaa. Viisi — laski Polly vallattomasti.

— Ja nyt tulee numero kuusi, itsepäiset suomalaiset — sanoi kuskin vaimo nauraen.

— Kuusi — hyvä niinkin! Kuusi kansallisuutta, kaikki erilaisia aineksia ja kuitenkin näin yksimielisiä. Niin pitää ollakin! Saanko pyytää mamsellia antamaan minulle vielä kupin teetä, olen niin janoinen! — pyysi Svensson, ojentaen kuppiaan.

— Kyllä mielellään. Jos miespalvelija Aleksei olisi täällä, niin olisi meitä yksi kansallisuus lisää, siis seitsemän. Olkaa hyvä, herra Svensson! — pyysi mamselli antaessaan teekupin.

— Aleksei, niin — missä hän nyt on? kysyi kuski uteliaasti ja sytytti sikaarin.

— Pelloillaan etelä-Venäjällä korjaten arpuuseja, joita ei kukaan halua ostaa. Hän kirjoitti minulle niitä olevan niin runsaasti, että ne saavat jäädä pelloille mätänemään, kun ei kukaan tahdo maksaa edes kahta kopeekkaa parista. Kyllähän oli hyvä, että Aleksei sai periä pienen maapalasen isänsä jälkeen, mutta se näkyy tuottavan hänelle enemmän huolta kuin iloa — arveli Svensson ja otti palan kakkua.

— Onpa hyvä, että Alekseilla on hyvä paikka meillä. Kyllä hän taitaa tulla mielellään takaisin syksyllä — lisäsi mamselli suoristautuen.

— Svensson nousi hattu kädessään ja kumartaen mamselli Borgille puhui hän juhlallisella äänellä:

— Suuri kiitos runsaasta kestityksestä! Pyydän kiittää mamselli Borgia kaikkien puolesta. Nämä hauskat illat sireenimajassa ovat unohtumattomia hetkiä. Kiitämme Iidaa myös kaikesta vaivasta, mikä hänellä on ollut! Iida niiaili ja vääntelihe hämillään.

— Kiitos kestityksestä kuuluu rakkaalle emännällemme, joka pyysi minun järjestämään tämän pienen juhlan. Minä kiitän teitä kutakin hauskuudesta, jota levitätte! On ilahduttavaa että toveruus on hyvä, niin pitää aina ollakin. — Nyt nousi mamselli, teki vanhanaikuisen kumarruksen lisäten — kiitos ystäväni! Katsoen Iidaan jatkoi hän ystävällisellä tavallaan — nyt on Iida kiltti ja korjaa pöydän.

— Ja sitten saamme kuulla Polly neidin kertovan edelleen — hymyili Svensson.

— No, no — sitä ette saa — sanoi Polly iloisesti, on mahdollista, että saatte kaukaisessa tulevaisuudessa lukea jatkon. — Kun kaikki näyttivät hämmästyneiltä, lisäsi hän:

— Kun tulen vanhaksi ja harmaaksi, aion ruveta ansaitsemaan rahaa julkaisemalla "Polly neidin muistelmia". Jos nyt kerron teille surullisennaurettavat kohtaloni ei luultavasti kukaan teistä osta kirjaani. — Kaikki purskahtivat nauramaan.

Kun olimme sanoneet toisillemme "hyvää yötä" ja olimme juuri eroamaisillamme, kuulin mamselli Borgin sanovan:

— Tahdotteko, herra Svensson, tarjota minulle käsivartenne, niin kuljemme kappaleen matkaa puutarhaan katsomaan joko karviaismarjat ovat pian kypsiä.

Hän oli väsymätön! Aina huolellinen ja toimelias.

* * * * *

Sireenit olivat kauan sitten kukkineet, ja kesä oli jo pitkälle kulunut. Sireenimaja oli ollut tyhjänä monena kauniina iltana, meillä ei ollut kellään ollut aikaa etsiä sieltä lepoa, sillä siitä asti, kun eversti ja neiti olivat tulleet kotiin, oli meillä usein vieraita, ne tulivat ja menivät ja uusia odotettiin alituisesti. Korven kartano oli kuulu suuresta vieraanvaraisuudestaan.

Mutta huolimatta siitä oliko perhe yksin tai oli sillä vieraita, ei koskaan muutettu talon jokapäiväisiä tapoja. Everstin rouva halusi, että kaikki menisi vanhoja latujaan. — Se juuri lisää suurta kodikkuutta — kuultiin monen vieraan sanovan.

Aamukahvin jälkeen kokoontui herrasväki aina kirjastoon, jossa everstin rouva luki ääneen aamurukouksen ja sunnuntaisin oli kertakaikkiaan sanottu, että ne palvelijat, jotka eivät olleet menneet kirkkoon, saivat olla mukana yläkerran hallissa kuulemassa everstin lukemaa saarnaa klo 12. Tuota juhlallista hartaushetkeä ei kukaan meistä tahtonut laiminlyödä, jonka tähden asetimme aina työmme niin, että olimme silloin vapaat.

Nuori herra Herbert oli tullut kotiin neidin syntymäpäiväksi, ja hänen mukanaan tuli eloa taloon. Hän levitti iloa ja hauskuutta minne vain tuli ja oli kaikkien meidän suosikki! Hän muistutti suuresti isäänsä siinäkin, että hänellä oli aina ystävällinen sana jokaiselle. Hänet näki kaikkialla ja hän ennätti olla kaikkien kanssa. Milloin kulki hän pelloilla isänsä ja pehtorin kanssa, milloin luki hän ääneen äidilleen tahi pelasi krokettia sisarensa kanssa, milloin auttoi hän vanhaa tallirenkiä, Mattia, hevosten sukimisessa, ja usein näki hänet kanaeukon muassa etsimässä kananpoikia.

Niin, ja joka päivä tuli hän aivan hengästyneenä hyökäten keittiöön ja huusi:

— Sella, Sella, olen niin janoinen, mitä tarjotaan? — ja silloin oli hauskaa nähdä hänen ja mamsellin kulkevan käsikädessä ruokasäiliöön. Siellä oli tuoli ja pöytä erityisesti hänen varalleen ja siellä tarjoili mamselli kultapojalleen kaikkia mahdollisia herkkuja.

Neidin syntymäpäivää oli vietetty ilolla ja innolla. Noin 40 nuorta oli saapunut erityisellä laivalla italialainen soittokunta mukanaan Helsingistä. Iloisen päivällisen aikana vaihtelivat laulu ja soitto ja iltasella oli tanssiaiset. Tanssien välillä kävelivät nuoret puistossa, joka oli valaistu keltaisilla lyhdyillä.

Emme olleet koskaan nähneet neitiämme niin iloisena ja kauniina. Yksinkertainen valkea puku ja vaaleat ruusut hänen tummissa hiuksissaan pukivat häntä erinomaisesti! Kun hän kerran kulki ruokailuhuoneen akkunan ohi kauniin serkkunsa, maisteri Yrjö Ehreströmin käsivarteen nojaten, kuiskasi Polly minulle:

— Matilda, näettekö, miten herttainen meidän neitimme on! Katsokaa hänen vartaloaan, se on puhtaasti englantilainen, eikä kellään muista neideistä ole sellaista ryhtiä kuin hänellä. Heistä tulee sorja pari! Katsokaas vain, kuinka maisteri pyrkii hänen suosioonsa! Kyllä pian tulee kihlajaiset. — — —

Soitettiin, minun piti mennä viemään lisää virvoitusjuomia.

Vasta kello 4 aamulla pääsimme nukkumaan ja tuntui kyllä jaloissa, että oli ollut täydessä toimessa koko vuorokauden läpeensä!

Seuraavana päivänä lopetettiin heinänteko eräässä ulkotalossa pitämällä suuret kahvikestit heinäväelle. Riemun vallitessa ajoivat nuoret sinne viidessä kukilla koristetussa heinähäkissä. Metsästysvaunuissa, joita ohjasi Herbert herra, istuivat italialaiset soittaen ja laulaen koko matkan. Everstin rouva ja mamselli Borg menivät vaunuilla runsailla ruokavaroilla varustettuina. Eversti oli lähtenyt jo aikaisin aamulla.

Niityllä oli suuri kiire. Työ kävi joutuisasti soittokunnan soittaessa kappaleen toisensa jälkeen.

Lepohetkinä tarjoilivat nuoret neidit kahvia väelle ja everstin rouva ja mamselli kehoittivat ystävällisesti kaikkia ottamaan kylliksi leipää. Leikin ja laulun kaikuessa ajettiin heinät latoihin.

Tuli ilta. Aurinko laski suurena kultaisena kehränä, kun herrasväki ja heinäväki palasivat taloon. Pihalla oli pitkät pöydät valmiiksi katettuina. Ruoka tarjoiltiin esi-isien aikuisilta tina- ja puulautasilta, ja kotitekoinen olut juotiin kiiltävän puhtaista puuhaarikoista. Illalliseen ottivat osaa niin hyvin herrasväki kuin palvelijatkin.

Tuo iloinen päivä päätettiin tanssimalla korean riu'un ympärillä, jonka puutarhuri oli edellisenä päivänä pystyttänyt neidin kunniaksi, vilkkaaseen tanssiin ottivat sekä vanhat että nuoret osaa.

Vieraat olivat viipyneet neljä päivää Korven kartanossa ja joka päiväksi oli eversti keksinyt uuden ohjelman nuorille joten aika meni ilossa ja humussa.

Kun kaikki olivat matkustaneet, kuulin everstin sanovan neiti Katelle, kun tämä kietoen käsivartensa isän kaulaan kiitti häntä sydämellisesti iloisista, onnellisista päivistä:

— Rakas, kallis tyttöseni, vanhempasi iloitsevat suuresti kun teillä on ollut hauskaa. Äiti ja minä pidämme siitä, että nuoret huvittelevat. Näetkös lapseni, aika on niin lyhyt ja vain kerranhan elämässään ollaan nuoria. Vakavuus kohtaa kyllin aikaisin meitä kutakin ja sitten suuteli hän sydämellisesti tytärtään otsalle.

Myöhemmin elämässä olen usein ajatellut näitä everstin sanoja. — —

Olimme hyvin kiitollisia, kun nyt tuli muutamien päivien lepoaika, sillä huolimatta siitä, että everstin rouva oli niin hyvä ja antoi meille ylimääräistä apua, kun oli enemmän vieraita talossa, (kuskin vaimo auttoi mamsellia keittiössä, ja puutarhurin rouva palveli aina nuoria herroja ja avusti tarjoilussa), niin väsyimme me kuitenkin enemmän tai vähemmän kaikkien pitopäivien jälkeen. Jopa väsymätön mamsellikin näytti välistä aika uupuneelta, vaikkei hän tahtonut sitä koskaan tunnustaa.

* * * * *

Ruis oli jo kypsää ja valmistettiin elonkorjuujuhlaa. Kylän soittoniekat oli jo tilattu, he kulkisivat ojassa soitellen viulujaan, sillä aikaa kuin elonkorjuuväki leikkaisi ruista.

Nuori herra Herbert kulki ja iloitsi juhlasta. Mutta odottamatta tulikin virhe hänen laskelmiinsa, hän tuli pahoinvoivaksi, oli pakoitettu pysyttelemään kotona, rupeamaan vuoteeseen ja elämään mustikkaliemellä.

Iida, Matti ja minä jäimme kotiin talonvahdeiksi. Jo aikaisin aamulla olivat muut lähteneet Suurellepellolle, joka oli parin tunnin matkan päässä talosta.

Iltapuolella tunsi Herbert herra voivansa paremmin, niin että hän nousi vuoteesta, pukeutui ja istuutui yläparvekkeelle. Kun aika kävi hänelle pitkäksi, käski hän minun pyytää Mattia seurakseen ja sitten pitäisi minun laittaa heille teetä "oikein hyvän leivän kanssa". Kuin pari hyvää toverusta istuivat he sitten molemmat yhdessä nauraen sydämellisesti ja kertoivat toisilleen hauskoja juttuja.

Rupesi kerääntymään tummia pilviä ja ukkonen jyrisi kaukana. Vähitellen lähestyi rajuilma, salamat seurasivat nopeasti toisiaan, ja jyrähdykset kävivät hyvin koviksi.

Kuulin jonkun juoksevan pitkin portaita, kurkistin eteiseen, — se oli Matti! Sanomatta minulle sanaakaan sieppasi hän lakkinsa naulakosta ja hyökkäsi pihalle.

Samassa soitti nuori herra minua, ja kun tulin ylös, huusi hän ihastuneena:

— Matilda, tulkaa katsomaan, tuolla on tulipalo! Salama sytytti metsän tuolla. Ajatelkaas mikä onni, että olin kotona, enhän ole koskaan ennen ollut mukana metsäpalossa. Matti juoksi valjastamaan. Hän ajaa suuren paloruiskun sinne ja Matildan pitää olla kiltti ja auttaa minua kuljettamaan sinne kaikki vakuusruiskut. Sillä aikaa kun otan huonommat vaatteet ylleni, on Matilda hyvä ja soittaa väen ruokakelloa. Soittakaa minkä vaan jaksatte, Matilda, niin että ympäristön väki huomaa palon. Sanokaa Iidalle että hän saa vahtia taloa sillä aikaa, kun me olemme poissa. Hän voi mielellään sulkea kaikki alakerran ovet ja istua parvekkeelle, niin saa hän nähdä tulipalon! Kyllä oli todellakin onni, että jäin kotiin — — — kuulin hänen sanovan mennessään huoneeseensa.

Minä kiiruhdin väen rakennukselle ja rupesin soittamaan kelloa niin että kaikui. Vedin kaikin voimin nuorasta, tahti ei kyllä ollut tuo tavallinen, joka kuultiin joka päivä, mutta yhdentekevää, kilisi ja kalkutti niin että kyllä riitti.

Niin pian kuin Matti oli saanut kaikki kuntoon, lähdimme me matkaan. Hän hoputti lakkaamatta hevosia ja niin mentiin täyttä laukkaa. Herra Herbert ja minä tulimme perästä seisoen molemmat pitkissä kärryissä. Ja sillä aikaa kuin hän hoiteli hevosia antaen niille sivalluksen silloin tällöin, oli minulla täysi työ pysyttää neljää vakuusruiskua paikoillaan.

Rajuilma oli lakannut, aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti ja taivaalla näkyi mitä kaunein sateenkaari.

Palopaikalla työskenneltiin jo useiden ruiskujen avulla onnistumatta kuitenkaan sammuttamaan tulta, joka näytti levenevän levenemistään. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, useimmat seisoivat toimettomina, ja naiset valittelivat ääneensä nähdessään, kuinka liekit kohosivat. Eräs ääni joukosta huusi:

— Ehken olisi parasta saada tänne Maija Liisa "ukonnuolikivineen".

— Niin — vastasi toinen — se kyllä auttaisi, se on nähty ennenkin. Tuo Anttihan voi juosta Maija Liisan luokse — ja eräs poika livisti metsään päin minkä jalat kantoivat.

Nuori herramme oli väsymätön sammutustyössään. Hän seisoi tulipunaisena kasvoiltaan pahimmassa kuumuudessa muutamien miesten kanssa Korven kartanon ruiskujen ääressä. Hän johti kaikkien mielestä työtä erin omaisella tavalla. Eräästä lähellä olevasta lähteestä saatiin runsaasti vettä. Herbert herran määräyksen mukaan seisoin minä jonkun matkan päässä sieltä huolehtien hevosista.

Kuului huuto: "Tuolla on Maija Liisa", ja minä näin vanhan, köyryselkäisen eukon tulevan keppiinsä nojaten. Hän läheni reippain askelin ja kun hän huomasi tulen tuhoisan levenemisen, huudahti hän:

— Ai, ai, tässä ei ole ensinkään aikaa hukattavissa. Tuossa näette ihmeitätekevän kiven — hän kohotti oikeata kättään ja näytti nyrkinkokoisen kiven. — Salama pitää salamalla tuhota! Seuratkoot kaikki, joita ei tarvita ruiskujen ääressä, minua kolme kierrosta palopaikan ympäri. Rukoillaan lakkaamatta ääneen "Isä meidän"! — Nyt alotamme, meidän on käytävä hanhenmarssissa! — Ja pitkä kulkue enimmäkseen naisia ja lapsia lähti liikkeelle Maija Liisa ensimäisenä.

Alkoi sataa tihuuttaa. Paloruiskut työskentelivät taukoamatta, ja kun kulkue palasi kolmannen kerran lähtöpaikkaan oli tulen valta jo saatu voitetuksi, vain paksu savupatsas kohosi enää palopaikasta.

Osa väestä piti onnellista käännettä kiven ihmeitätekevän voiman ansiona. Useimmat ajattelivat kuitenkin enemmän vesijoukkoja, joita suihkusi niin monista ruiskuista.

Eräs eukko selitti minulle kiven luultua voimaa. Kivi oli palanen paadesta, johon kerran kauan, kauan sitten oli sattunut salama ja murskannut sen, ja seudulla oli vielä taikauskoisia ihmisiä, jotka luottivat sen ihmeitätekevään kykyyn.

Nokisina ja läpimärkinä saavuimme kotiin. Herrasväki oli juuri lopettanut illallisensa ja istui nyt puutarhassa.

Kun nuori herra oli pyyhkinyt pahimman noen itsestään, meni hän ruokailuhuoneeseen, jossa hän istuutui rapuvadin ääreen. Hän tunsi itsensä nälkäiseksi rasittavan työn jälkeen, ja tuore lohi ja uudet perunat maistuivat hänestä aivan erinomaisilta! Hän oli juuri lopettamaisillaan illallisensa suurella annoksella puutarhavadelmia, kun mamselli tuli sisään kantaen lautasta kädessään. Kauhistuneena huudahti hän:

— Herbert! älä millään muotoa syö vadelmia! Tässä tuon juuri annoksen oikein hyvää kauralientä, se ei voi vahingoittaa. Kun on ollut niin kipeä kuin Herbert oli viime yönä, niin pitää noudattaa ankaraa ruokajärjestystä — ja niin sanoen asetti hän liemilautasen hänen eteensä.

— Kiitos, rakas Sella — vaikka jo olen aika kylläinen, teen mielelläni Sellan mieliksi ja maistan lientä — sanoi Herbert lopettaessaan vadelma-annoksensa. Sitten otti hän kohteliaisuudesta pari lusikallista lientä, taputti rintaansa, huokasi ja näytti tyytyväiseltä. Sitten nousi hän pöydästä, kumarsi syvään mamselli Borgille ja sanoi siepaten nokisen lakkinsa ruokapöydältä:

— Kiitos, Sella pieni, sepä maistoi oivalliselta! Oi jospa Sella tietäisi, miten hauskaa minulla on ollut! — Ja sitten juoksi hän suoraan puutarhaan. Mamselli kiiruhti portaille ja huusi hänen jälkeensä rukoilevasti:

— Herbertin pitää olla kiltti ja ottaa lämmin kylpy ennen maata menoaan.

Nuori herra katsoi iloisesti häneen, huiskutti hattuaan puutarhassa ja katosi puitten sekaan.

Hän oli aivan juosta minut kumoon, seisoessani puutarhassa pöydän ääressä ja järjestellessäni laseja ja suudavesipulloja.

Vanhemmat ja sisar rupesivat sydämellisesti nauramaan nähdessään hänen nokiset kasvonsa ja pahoin turmeltuneen pukunsa. He tulivat heti niin huvitetuiksi hänen vilkkaasta kuvauksestaan, että unohtivat kokonaan syyn, jonka tähden hänen oli pitänyt jäädä kotiin.

Vasta kun mamselli lähetti sanan, että kylpy oli valmis, muisti everstin rouva, kuinka kipeä hän oli ollut ja sanoi:

— Mutta rakas poikani, kuinka nyt voit kaiken tämän jälkeen? Oletko saanut mustikkalientä kotiin tultuasi?

— Ei kiitos, sitä ei enää tarvita. Kiitos pikku äiti ravuista! Ja tuore lohi oli — — —

Everstin rouva keskeytti hänet huudahtaen kauhistuneena:

— Rakas lapsi, ethän vain ole syönyt rapuja?

— Olen kyllä, äiti kulta ja vadelmia myös. Olen aivan terve! Olen keksinyt uuden ruokajärjestyksen — ja sitten suuteli hän äitinsä kättä.

Everstin rouva näytti todellakin huolestuneelta, everstin ja neidin nauraessa niin että olivat menehtyä.

— Lapsenvatsa, saappaanvarsi! — sanoi eversti taputtaen poikaansa voimakkaasti olalle. — Annappas minun katsella hattuasi! — Hän otti hatun Herbertin päästä ja näytti rouvalle kuinka täynnä se oli reikiä.

— Ja katsokaas hänen vaatteitaan, ne eivät ole vain nokiset vaan repaleiset myöskin ja kuinka ne haisevat savulta! — sanoi Kate neiti, nyrpistäen nenäänsä.

— Niissä näkyy vain jälkiä siitä, mitä hän on tehnyt. Ja reijät hänen vaatteissaan ovat kunniamerkkejä, jotka hän on itse rehellisesti ansainnut! Herbert poikani, seiso aina eturivissä, kun on kysymyksessä hyvän asian palveleminen! Sano nyt hyvää yötä ja ota kylpysi — sanoi eversti ystävällisesti suudellen poikaansa.

— Sanos pikku äiti, eikö ollut ymmärtäväisesti tehty, kun pukeuduin tähän vanhaan, sinun hylkäämääsi pukuun? Hyvää yötä! — huusi Herbert ja alkoi juosta, mutta pysähtyi äkkiä kysyen isältään:

— Isä, mihin aikaan menemme huomenna Hämeenlinnaan ottamaan setä Kallea vastaan?

— Minun mielestäni jää Herbert huomenna kotiin ja lepää kaikkien tämänpäiväisten ponnistustensa jälkeen — sanoi hänen äitinsä.

Herbert herra, joka kuuli, mitä äiti oli sanonut, tuli takaisin, asettui isänsä viereen ja sanoi päättäväisesti:

— Isä, olet luvannut, että saan matkustaa kanssasi!

— Ja minä pidän lupaukseni, jos olet aivan terve huomisaamuna klo 8, silloin lähdemme — vastasi eversti ja nipisti poikaansa korvasta.

— Pikku isä kulta, minäkin tahtoisin mielelläni tulla mukaan. Enkö saa? — pyysi Kate neiti.

Nuori herra kiiruhti sisarensa luo ja kuiskasi:

Ihmettelenpä, mitä sisarkullalla on siellä tekemistä? Yrjö serkku, se kultamuruhan ei tule — ja sitten läimäytti hän leikillisesti sisartaan nokisella hatulla ja vilisti ruokailuhuoneen portaita kohti minkä jaksoi.

— Hyi, kuinka tyhmä hän on! — sanoi Kate neiti punastuen.

— Herbert, Herbert, älä unohda panna vatsakäärettä yöksi! — huusi hänen äitinsä.

Pelosta että nuori herra saattaisi tulla uudelleen sairaaksi ei mamselli voinut nukkua yöllä. Useita kertoja oli hän noussut ja asettunut kuuntelemaan hänen ovensa taakse. Ja vaikka siellä sisällä tuntui hiljaiselta, otaksui hän kuitenkin, että Herbert oli sairas. Tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, raotti hän lopulta ovea ja vasta kun hän näki kultapoikansa syvään uneen vaipuneena rauhoittui hän ja uskalsi itse paneutua levollisesti nukkumaan.

Seuraavana päivänä astui nuori herramme klo 1/2 8 terveenä ja reippaana ruokailuhuoneeseen, jossa hän joi isänsä ja sisarensa kanssa aamukahvin ja sitten lähtivät he kaikki kolme Hämeenlinnaan ottaakseen vastaan everstin veljen, kenraali Ehreströmin.

Uutta parannuskeinoani sopii suositella! — oli Herbert herra iloisesti vastannut kaikille, jotka olivat kysyneet hänen vointiaan.

Myöhemmin päivällä kutsui everstin rouva minut luokseen ja kysyi olisiko minulla halua seurata heitä Pietariin sisäpalvelijattareksi. Hän tarjosi minulle 20 markkaa kuukaudessa ja valmiiksi ommellun mustan villapuvun. Tehtäviini kuuluisi myös aina silloin, kun olisi vieraita, auttaa miespalvelijaa tarjoilussa, ja rouva sanoi, että heillä on kyllä hyvin usein vieraita. Syyskuun viettäisi herrasväki ulkomailla, ja silloin saisin vapaasti oleskella joko Korven kartanossa tai matkustaa kotiin — äidin luo! riemuitsin mielessäni. Missä olisinkin, saisin kuitenkin nauttia täyden palkan siitä kuukaudesta. Everstin rouva sanoi kaiken niin ystävällisesti, että minulle teki oikein hyvää. Ilman enempää tuumimista vastasin minä, että suostun hänen ehdotukseensa suurimmalla kiitollisuudella, siinä tapauksessa, että everstin rouva arveli minun voivan täyttää tehtäväni herrasväen mieliksi.

Jos Matilda tekee työnsä yhtä omantunnontarkasti ja uskollisesti kuin tähän asti, olemme me tyytyväisiä — sanoi rouva ojentaen minulle kätensä.

* * * * *

Satoi rankasti, kun vaunut pysähtyivät portaiden eteen. Minä juoksin ulos sateenvarjoja mukanani ottaakseni herrasväen vastaan. Yhtäkkiä tulin kuin halpaantuneeksi, en saattanut uskoa silmiäni — Janne! Ei, oliko se todellakin Janne, joka hyppäsi ensimäisten vaunujen kuskipenkiltä ja puristi kättäni hyvin kiireisesti ottaen samalla yhden sateenvarjoista ja kiiruhti Kate neidin luo, joka juuri nousi toisista vaunuista. Kyllä se todellakin oli Janne!

Sydämeni löi niin, että se tahtoi halkaista rintani. Varmaankin se oli vain ilosta, kun näin taas Jannen. Olin niin hajamielinen, että tuskin niiasin kenraalille, kun hän tarttuen ystävällisesti käteeni sanoi:

— Hyvää päivää, Matilda kiltti, älkää nyt enää seiskö täällä ja tulko läpimäräksi. — Vasta kun kuulin hänen huutavan everstin rouvalle, joka kurkisti kuistin ovesta: "Hyvää päivää, rakas käly, tässä minut taas saat!" — säpsähdin minä, aukaisin sateenvarjon ja annoin sen kenraalille hänen noustessaan reippain askelin portaita.

Olipa hyvä, että sade valui rankasti, niin ettei kukaan huomannut, miten hajamielinen olin.

Janne oli jo kantanut sisään kenraalin matkatavarat, ennenkuin minä tulin kokoilleeksi päällystakit ja kantohihnat vaunuista ja menneeksi sisään.

Eteisessä kuulin kenraalin kääntyen Herbertiin sanovan:

— Ennenkuin menen huoneeseeni tahtoisin mielelläni tervehtiä kilttiä mamselli Borgia — ja nuori herra hyökkäsi keittiöön huutaen täyttä kurkkua:

— Sella, missä Sella on? Kaarle setä tahtoo tavata Sellaa! — Ja mamselli tuli huoneestaan somana ja hienona puettuna valkeaan linongihilkkaan ja suureen valkeaan esiliinaan.

— Kiitos, kultaseni! Vai niin, Kaarle setä on jo saapunut, sepä oli hauskaa — ja sitten meni hän kiireisin askelin keittiön läpi tarjoiluhuoneeseen, jonne hän pysähtyi asetellakseen vielä kerran vähän hienoa hilkkaansa ennenkuin meni eteiseen.

Hetkisen kuluttua palasi hän hymyilevänä suuri makeislaatikko mukanaan, istuutui tarjoiluhuoneen pöydän ääreen, jossa minä taitoin lautasliinoja, ja tyytyväisen näköisenä aukaisi hän laatikon huudahtaen:

— Ei, mutta katsopas Matilda, mitä olen saanut kiltiltä kenraalilta. Nyt maistakaamme. Ole hyvä — ota vielä yksi, ei sitä joka päivä tarjota niin hyvää! — Pienillä pihdeillä otti hän sokeroidun hedelmän, katseli sitä tarkasti ja lisäsi: — Luulenpa todellakin, että se on ananassia, sen saan luvan säästää Herbertille! — Lämpimästi, silmät kyyneltyneinä sanoi hän edelleen:

— Niin, niin kiltti Matildani, ei voi olla kyllin kiitollinen, että on oppinut tuntemaan sellaisia sydänhyviä ihmisiä kuin veljekset Ehreström! Ja on harvinainen onni saada palvella sellaisissa perheissä. — — Ja millaiset rouvat he ovat saaneet! He eivät ole kasvatetut ja luodut vain salonkielämää vaan myös kotiliettä varten. Niin, sellaisia emäntiä pitäisi kaikkien hienojen rouvien olla. — Matilda tietää kait, että everstin rouva ja kenraalin rouva ovat serkuksia?

Ei, sitä en todellakaan tiennyt.

— Kyllä he ovat serkuksia ja ylen hienoa sukua. Heidän äitinsä olivat sisaruksia. Everstin rouvan äiti oli naimisissa englantilaisen ja kenraalin rouvan äiti suomalaisen kanssa. Molemmat serkukset olivat hyvin ihailtuja nuoruudessaan. — — — On aika vahinko, ettei Matilda ole nähnyt koskaan herrojamme sotilasvirkapuvuissaan, he olivat todella "tyylikkäitä", se täytyy minun sanoa. Olen aina ihaillut sotilaita. Kukaan, vaikkapa kuinka komea hännystakkiin puettu herra, ei voi kuitenkaan kilpailla upseerin kanssa, jolla on korea virkapukunsa tähdistön nauhoineen ja kunniamerkkeineen. Ja mitä on tanssisali ilman sotilasvirkapukuja muuta kuin kukkamaa ilman kukkia! Ja mitä on masurkka ilman kiliseviä kannuksia? — Tässä näpsäytti hän sormiaan, katsoi kauniiseen kultakelloonsa, joka oli kuninkaallinen lahja — ja huudahti:

— Varjelkoon, kello on jo neljännestä vailla viisi, minunhan pitää suurustaa liemi!

— Mamselli oli jo sulkenut keittiön oven jälestään, kun hän uudelleen aukaisi sen ja sanoi nyökäyttäen iloisesti päätään:

Matilda pieni, älä unohda tarjota apollinaarista parsan jälkeen.

* * * * *

Minulla ei ollut juuri tilaisuutta puhua Jannen kanssa, sillä jo seuraavana aamuna piti hänen mennä herrojen kanssa "Kalakotiin", everstin kalastajatupaan. Olin töin tuskin ennättänyt kertoa hänelle miten sydämestäni iloitsin ja olin kiitollinen, kun saisin seurata herrasväkeä Pietariin. Mutta minua ihmetytti suuresti, kun Janne ei näyttänyt ottavan osaa ilooni. Hän näytti oikein huolestuneelta tarttuessaan käteeni ja sanoessaan:

— Vai niin, Pietariin! Sinullehan se kyllä on hauskaa ja opettavaa, mutta tulee — — — tässä hänet keskeytettiin, kun nuori herra tuli sisään. Olisin niin mielelläni tahtonut kuulla, mitä hän aikoi vielä sanoa.

Vielä myöhään illalla, kun olin lukenut iltarukoukseni ja sammuttanut lampun, kaikui korvissani: "Sinulle, mutta tulee". — — — Olisiko mahdollista, että hän tulisi kaipaamaan minua, ei — mahdotonta, se olisi minulle aivan liian suuri onni — sitä ajatellen nukahdin. Näin ihanan unen ja heräsin tuntien, että Janne piti minusta, että — ei, en uskalla toivoa sitä! Mutta koko päivän tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi ja iloiseksi. Kuinka kaipasinkaan sitä päivää, jolloin saisin taas nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Muutamia päiviä senjälkeen palasivat eversti ja kenraali kotiin mukanaan kaksi suurta koria täynnä mitä kauniimpia kuhia. Kuinka noloksi kävinkään — sillä Janne ei tullut. Hän ja nuori herra jäivät ampumaan sorsia.

Oli onni, että minulla oli yllin kyllin työtä eikä ollenkaan aikaa ajatella itseäni! Kesän viimeisiä vieraita odotettiin, herrojen vanhoja kadettitovereita ja nyt piti kaikki saada kuntoon.

— Tämä juhla on ollut jo monta vuotta huvikauden loistokohta. Vahinko vain, että vain neljä tai viisi upseeria käyttää sotilasvirkapukuaan. — Matilda saa nähdä kuinka läpeensä naurettavaa on, kun herrat, ennenkuin matkustavat pois, marssivat kaksittain keittiöön, tekevät minulle kunniaa ja huutavat kaikki yhtaikaa: — Kiitos hyvästä kestityksestä, ensi vuonna tavataan taas, "au revoir", [Hyvästi.] — kertoi mamselli Borg hymyillen auttaessani häntä hietaleivosten laittamisessa.

Näkyi kyllä selvästi kaikesta, että mamselli aikoi näiden vieraiden tähden varustella enemmän kuin tavallisesti.

Kate neiti oli koristanut päivällispöydän erityisen sieväksi. Keskellä pöytää oli korkea kristallimaljakko, jossa oli keltaisia ja sinipunervia kukkasia. Elämänlangan pitkät rönsyt riippuivat maljakosta ja kiertelivät moneen kertaan pöytää. Sinne tänne oli vihreän sekaan pistetty keltaisia kukkia.

Nuori herra ja Janne tulivat vihdoin kotiin. Heillä oli tuskin aikaa muuttaa pukua kun oli mentävä vaunuilla laivalle ottamaan vieraita vastaan.

Nyt alkoi iloinen elämä! Herrasväkemme otti mitä sydämellisimmin vastaan vieraansa, iloiset, rattoisat, vanhahkot herrat. Ruokarummun ääni oli kaikunut jo toisen kerran, ja herrasväki kokoontui voileipäpöydän ääreen, kun minä näin tarjoiluhuoneen akkunasta vanhojen pölyisten, yksi-istuimisten kääsien, joiden eteen oli valjastettu laiha hevoskoni, pysähtyvän pääoven eteen. Takaistuimelta hyppäsi poika. Hän oli puettu haalistuneeseen, nauhoilla koristettuun pitkään nuttuun, vain liian pitkään tuolle poikaselle. Päässään oli hänellä korkea, harmaa, kultanauhainen hattu, jossa oli kummallinen musta nauharuusu toisessa syrjässä. Huomasi selvästi, että sekä takki että hattu olivat aiotut suuremmalle olennolle kuin hänelle. Kaikki tuo näytti oikein sirkusilveilyltä.

Mutta minä katsoin kuitenkin olevani velvollinen menemään uutta vierasta vastaan. Hän oli pitkä, laiha herra, ja kiipesi hitaasti alas kääseistä lakeijan pitäessä ylhäällä kulunutta jalkapeitettä. Kun vanha herra huomasi minut, katsoi hän ensin terävästi pienillä mustilla silmillään ja sanoi sitten kuiskaten:

— Hyvää päivää, lapsi kultani, sinä olet varmaan vasta tullut tähän taloon? Ole hyvä ja ota "manteau'ni" ja "sac de voyage" ja kanna ne tornihuoneeseen. Otaksun että saan kuten tavallisesti asustaa siellä — ja sitten alkoi hän hitaasti kömpiä portaita ylös nojaten tukevaan keppiin. Minusta hän oli oikein nenäkäs, ja arvelin ettei hän ollut oikein viisas.

Hevonen rupesi kiivaasti hirnumaan, ja se antoi herra Herbertille aihetta kurkistaa ulos.

Tervetuloa, eno Gaston! — huusi hän ja syöksyi alas portaita tarjotakseen käsivartensa saapuneelle.

— Kiitos, poikaseni! Tulen ehken vähän myöhään, mutta näetkös, hevonen — — — —

— On niin laiska — täydensi nuori herra, joka tunsi anteeksipyynnön jo vanhastaan.

— Juuri niin — vastasi tuo omituinen vieras nauraen.

Vaikka en silloin vielä ymmärtänyt vieraskielisiä sanoja, joita hän oli käyttänyt, otaksuin, että minun pitäisi viedä sisään matkaviitta ja pitkä kirjava matkalaukku, jonka poika oli nostanut kääseistä.

Juuri kun olin pudistelemassa pölyä kuluneesta viitasta, sattuivat silmäni Pollyyn ja muihin tovereihin, jotka seisoivat keittiön akkunassa ja nauroivat kovasti. Polly taputti oikein käsiään. Yhä enemmän ihmettelin, kuka tuo hullunkurinen herra saattoi olla.

Päivällisen tarjoilu kävi aivan erinomaisesti, siitä kiitos Jannen, joka kantoi raskaimmat vadit; minä seurasin jälestä kastikkeen ja vihanneksien kanssa. Huomasin kyllä eron Jannen ja minun tarjoilemiseni välillä. Hän oli nopsa ja liikkui niin vapaasti pitkän pöydän ympärillä.

Päivällistunnelma oli hyvin iloinen. Toinen lystikäs juttu seurasi toistaan, kaikilla oli jotakin hauskaa kerrottavana. Ja varsinkin "eno Gaston'in" tai "serkku Gaston'in", kuten he häntä kutsuivat, hullunkuriset kuvaukset näyttivät herättävän yleistä iloisuutta.

Kuullessani herrasväen sydämellisen naurun, oli minun usein oikein vaikea pysyä vakavana. Mutta nähdessäni Jannen juhlallisen ilmeen hänen ottaessaan pois lautasia muistin hyvin kuinka hän muuttaessani professori Wallenborgille oli sanonut varoittaen, ettei se, joka tarjoilee, saa koskaan ainoallakaan ilmeellä osoittaa huomaavansa, mitä pöydässä puhutaan. Pitää vain hoitaa tehtävänsä.

Kahvin jälkeen vetäytyivät everstin rouva ja neiti Kate pois. Herrat menivät yläkertaan, josta laulu, soitto ja toinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen kuului aina myöhään yöhön asti. Nuoren herran piti, kuten näytti, vastoin tahtoaan pitää aluksi seuraa naisille, ja sitten kehoitti everstin rouva häntä menemään aikaisin nukkumaan otaksuen, että hän oli väsynyt metsästyksen jälkeen.

Everstin rouva oli ilmoittanut minulle, etten tarvitseisi enää sinä iltana pitää vaaria herroista, Janne tarjoilisi heille siellä ylhäällä. Kun olin tehnyt tehtäväni, menin mamsellin luo. Hän istui keinutuolissa neuloen innokkaasti sukkaansa. Hetkisen kuluttua tuli Polly. Sekä hän että minä otimme käsityömme esille ja istuuduimme mamsellin kehoituksesta. Naputettiin ovelle. Janne siellä kysyi saisiko tulla sisään. Hän sanoi olevansa kaksikymmentä minuuttia vapaa ennenkuin oli vietävä totitarjotin herroille.

— Olkaa hyvä ja istukaa. Dahl tarvitsee kyllä levätä vähän — sanoi mamselli sydämellisesti. Olen iloinen kun hieno päivällisemme onnistui niin hyvin. Everstin rouva oli oikein tyytyväinen, kun tarjoilu oli käynyt niin erittäin sujuvasti.

— "Eno Gaston" on tainnut taas tänä vuonna hauskuttaa kaikkia hullunkurisilla pikkujutuillaan. Ajatelkaas, hän on jo 73 vuotias ja vielä niin vilkas, — sanoi Polly vähän naureskellen.

— Kuka tämä "serkku" eli "eno Gaston" on, kysyin minä uteliaasti.

— Niin — vastaa sinä, Sella pieni, sillä minä en tiedä muuta, kuin että hän on vanhan ukko Noakin kautta sukua everstille — ilvehti Polly.

Mamselli Borg kertoi nyt hyvin vakavasti, että luutnantti, vanha, kunnon mies, oli everstin kaukainen sukulainen. Hän oli naimaton, varakas ja asui suurella maatilalla. Kaikki pitivät hänestä.

— Onko herra Dahlilla ollut jo tilaisuus — tässä osoitti Polly peukalollaan kattoon — kuulla luutnantin kertovan tuolla ylhäällä tarinan "ensimäisestä itsenäisestä askeleestaan elämässä". Eikö? lisäsi hän veitikkamaisesti, kun Janne pudisti päätään.

— Polly kiltti, kertokaa meille se tarina — pyysin minä huvitettuna.

— Mielelläni. — Vai niin, herrat eivät ole vielä houkutelleet "Gaston serkkua" kertomaan heille tavanmukaista naurettavaa elämäntarinaansa — laski Polly leikkiä.

Mamselli keinui innokkaasti ja näytti vakavalta.

— Kas niin, ystäväni ja toverini — alkoi Polly juhlallisesti — sillä aikaa kuin herrat tuolla ylhäällä — taas kohotti hän etusormensa kattoon päin — ehken juuri nyt kuuntelevat "eno Gaston'in" surullisennaurettavaa kertomusta, tahdon jutella sen teille täällä alhaalla. Se on kaikua tuolta — nyt kohotti hän molemmat kätensä kattoa kohti ja näytti veitikkamaiselta.

Polly dear [Kallis.] — pyydän — älä tee kilttiä herra luutnanttia naurunalaiseksi — sanoi mamselli hymyillen.

— Ei, varjelkoon — mutta anteeksi jos vähän koristelen lystikkäänsurullista tapahtumaa, jolloin hän, "eno serkku Gaston", ottaen ensimäisen itsenäisen askeleensa elämässään, osti erään Pietarin hienoimman sanomalehden ilmoituksen mukaan hevosia (12 kappaletta) Schlüsselburgista satumaisella hinnalla, nim. 30 ruplalla parin. Ja sitten kertoi hän mitä lystikkäimmän jutun. Tahdoimme aivan menehtyä naurusta. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi Janne iloisesti:

— Kiitos Polly neiti, te kerrotte niin hyvin. Minä toivoisin omaavani teidän iloisen mielenne ja kykynne tajuta elämän naurettavat puolet.

— Niin, olen kyllä sallimukselle kiitollinen nuorteasta, iloisesta luonnostani. Ilman sitä olisin tuskin jaksanut hypätä kaikkien niiden loukkauskivien yli, jotka ovat joutuneet tielleni elämän sokkeloissa. Suomalaiset ovat kyllä kunnon kansaa, mutta tiedättekö, teissä on jotakin raskasta, luultavasti teidän pohjolanne pakkasen ja syvien, synkkien mäntymetsienne ansiota — sanoi Polly vakuuttavasti.

Mamselli, joka oli neulonut ja keinunut innokkaasti koko ajan, sanoi lempeästi:

— Niin, Polly kertoo aivan erinomaisesti. Kuinka monta hauskaa hetkeä hän onkaan valmistanut meille täällä maalla, sitä emme koskaan unohda. Polly on kuitenkin ehken liioitellut tänään juttuaan hyvästä, ystävällisestä luutnantista.

— Lisätkää vielä anteliaisuus hänen kaikkiin hyviin ominaisuuksiinsa. Sitä saavat herra Dahl ja Matilda kokea eron hetkellä. Te saatte kumpikin pienen kirjekuorenne sisältäen uuden viidenmarkan setelin — sanoi Polly vallattomasti. — Anteeksi ystäväni, minullakin voi olla kaihomielisyyden hetkeni, ne peittyvät tavallisesti leikinlaskuun. Hyvä että elämässä on viatonta pilaa ja — velvollisuus.

Hän nousi, katsoi kelloa, joka riippui seinällä ja huudahti:

— Ja velvollisuudet on täytettävä minuutilleen!

Ovelta kuului hiljainen naputus, Iida pisti päänsä sisään ja kuiskasi:

— Herra Dahl, totivesi kiehuu!

* * * * *

Oli lämmin, aurinkoinen päivä. Herrasväki oli juuri huiskuttanut viimeiset jäähyväiset vierailleen ja istuutunut pengermälle. Posti oli saapunut ja minä kannoin postilaukun everstille, jonka oli aina itsensä tapana aukaista se. Kun lähenin, kuulin kenraalin sanovan:

— On ystävällistä että kutsutte hänet. Olen vakuutettu, että nämä päivät teidän vierasvaraisessa, hauskassa kodissanne ovat hänelle vuoden onnellisin aika.

Minä annoin laukun everstille ja jäin odottamaan väen postia.

Everstin rouva vastasi kenraalille englannin kielellä:

— Me kutsumme hänet mielellämme, mutta tiedätkö, rakas lanko, tunnen sydämeni aina keveäksi, kun näen hänen kääsiensä katoavan portista.

Vähänpä aavisti everstin rouva, että osasin jo niin paljon englannin kieltä, että ymmärsin hyvin, mitä hän sanoi "eno Gaston'ista".

— Suuri posti tänään. Täällähän on seitsemän kirjettä minulle. Herbert, ole kiltti ja avaa ne, niin pääsen siitä vaivasta — sanoi eversti ojentaen pinkan kirjeitä nuorelle herralle. Kate, täällä on sinulle kortti.

— Onko se Yrjö serkulta, annas minun katsoa — sanoi Herbert herra veitikkamaisen näköisenä ja ojensi kätensä sisartaan kohti.

— Anna olla — vastasi tämä läimäyttäen häntä kädelle, samalla kun hän silmäili korttia. Terveisiä teille kaikille kummisetä Wallenborgilta.

— Kiitos, missä he nyt oleskelevat? — kysyi everstin rouva.

— Montreuxissa ja matkustavat viikon kuluttua Wieniin pitemmäksi aikaa — vastasi neiti.

— "Neiti Matilda Ljung", luki eversti — tässäkin kortissa näkyy olevan sveitsiläinen leima.

— Se on varmaan professorin rouvalta — sanoin minä, niiasin ja otin sen, — kun nuori herra sanoi:

— Matildahan ei tavallisesti saa selvää Aada tädin epäselvästä käsialasta, luenko minä sen, kuten tavallisesti, Matildalle?

— Kiitos — vastasin minä ja annoin kortin hänelle.

— "Kesätervehdys Matildalle tästä ihanasta paikasta! Me olemme terveitä" — luki nuori herra, pysähtyi hetkiseksi ja sanoi: — Aada täti lopettaa tavallisilla sanoillaan: "Eihän Matilda vain unohda lupaustaan! ystävällisesti A. Wallenborg."

— Mikä lupaus se on? kuiskasi kenraali englanniksi everstin rouvalle.

— Niin, rakas lanko, ennenkuin Aada matkusti, otti hän Matildalta lupauksen, että hän tulisi takaisin, kun Wallenborgit palaavat — vastasi everstin rouva — aika ikävää meille.

— Vai niin, Wallenborgithan olivatkin häneen hyvin tyytyvällä, mutta rakas käly, aika voi muuttaa niin paljon — sanoi kenraali edelleen englanniksi.

— Ja tässä, veli rakas, sokeri pohjalla — sanoi eversti, lajiteltuaan sanomalehdet — kirje sinulle. Toivon että siinä on hyviä tietoja.

Kenraali otti kirjeen ja luettuaan sen nopeasti, nousi hän ja rupesi kulkemaan synkän näköisenä edestakaisin.

Everstin rouva nousi, pisti kätensä kenraalin kainaloon ja sanoi:

— Lanko, onko siinä jotain ikävää?

— Minun pitää matkustaa Tukholmaan. Marie Louise on heikko, lääkäri vaatii, että hänen pitäisi mennä Voksenkolleniin joksikin aikaa. Yrjö pyytää minua tulemaan ensi tilassa. Herbert, tahdotko olla hyvä ja katsoa lehdestä milloin ensimäinen laiva lähtee Ruotsiin. — Lyöden otsaansa jatkoi hän: — Mahtanee olla hyvin huonosti asiat.

Everstin rouva kulki yhä hänen käsivarteensa nojaten.

— Lauantaina kello 12 von Döbeln — sanoi nuori herra.

— Lauantaina — sanoi kenraali ja pysähtyi — katsotaanpas, tänään on keskiviikko… täältä on matkustettava huomisaamuna — hän suuteli everstin rouvaa kädelle — järjestämään passi ja muuta; tulen kyllä valmiiksi lauantain laivaan. Herbert ole hyvä ja pyydä Janne huoneeseeni.

Eversti nousi, tarttui vaimonsa käteen ja sanoi kenraalille:

— Veli Kaarle, me tulemme mukaasi jos haluat.

— Niin, sen teemme mielellämme — lisäsi rouva taputtaen ystävällisesti kenraalia.

Tämä syleili häntä sanoen:

— Kiitos, rakkaat ystäväni, se olisi minulle suuri lohdutus ja olen vakuutettu että tuottaisitte Marie Louiselle sanomattoman ilon. Mutta — katsoen neitiin lisäsi hän ystävällisesti — Kate, sinähän tulet myös mukaan?

Neiti juoksi setänsä luokse vastaten:

— Niin mielelläni! Ikävää vain, että täti on niin sairas.

Vallitsi alakuloinen mieliala. Ei kukaan muistanut enää postiluukkua. Herrasväki meni sisään, jonka tähden minä otin laukun ja vein sen keittiöön, jossa kerroin sovitusta matkasta.

Kun iltatyöt oli tehty, pyysi mamselli meidät huoneeseensa. Ja Janne kertoi, että kenraali oli määrännyt, että senjälkeen kuin herrasväki oli matkustanut Ruotsiin, piti hänen lähteä ensimäisellä junalla Metsähoviin, kenraalin lähellä Viipuria olevalle maatilalle, järjestämään siellä asioita. Sitten saisi hän vapautta muutamiksi viikoiksi, mutta kenraali toivoi, että hän olisi valmiina tulemaan milloin tahansa Norjaan, jos hänelle sähkötettäisiin.

— Miten onnellista kenraalille, että hänellä on käytettävänään sellainen luotettava henkilö kuin Dahl — sanoi mamselli katsoen Janneen.

— Isännän pitää toki aina voida täysin luottaa palvelijaansa — vastasi Janne ja rupesi selailemaan pientä almanakkaa, jonka hän oli ottanut kukkarostaan.

— Niin pitäisi tietysti olla, mutta palvelijoita on valitettavasti monenlaisia — sanoi mamselli neuloen uutterasti sukkaansa.

— Matilda, mehän voimme mennä yhdessä Pohjanmaalle. Annappas kun katson, 28 päivänä matkustaa herrasväki Helsingistä, 29 olen minä Viipurissa — siis — 3 päivänä syyskuuta tapaamme me Riihimäen asemalla? Sopiiko sinulle?

Minä katsoin kysyvästi mamselliin, joka sanoi:

— Käy kyllä laatuun. Meillä pitäisi kyllä siksi olla huoneiden puhdistus lopussa. — Iloisesti huudahdin minä:

— Nyt minun varmaan pitäisi aukaista säästölaatikkoni ja laskea matkarahani! Mutta Janne, onko sinulla avain?

Janne irroitti kellonperistään pienen avaimen sanoen: — Tässä se on riippunut siitä alkaen, kun annoin sinulle säästölaatikon.

Polly kiirehti huoneeseeni hakemaan säästölaatikkoa. Me kokoonnuimme kaikki sohvapöydän ympärille ja sitten aukaisin minä laatikon ja tyhjensin sisällön.

— Eno Gastonin jäähyväislahja — huudahti Polly innokkaasti osoittaen uutta viidenmarkan seteliä.

Kupari ja hopearahat järjestettiin kasoihin ja laskettiin.

— Seitsemänkymmentäkaksi markkaa ja seitsemäntoista penniä — sanoi Iida, joka myöskin oli mukana. — Olisi aika hauskaa omistaa säästölaatikko.

— Saanko luvan tuoda Iidalle sellaisen Norjasta, jos nimittäin joudun sinne — kysyi Janne kumartaen Iidalle, joka tuli hehkuvan punaiseksi.

— Odotappas, täällä on vielä jotakin — sanoi mamselli ja kaiveli sukkapuikollaan esille pienen kirjekuoren.

Kirjekuoressa seisoi: "Sen sijaan mikä sinulta varastettiin." — —

— Janne, sen olit sinä pannut säästölaatikkoon, kun annoit sen minulle, kiitos! — sanoin minä avaten kuoren.

— Kymmenenmarkan seteli! Nyt minulla on enemmän kuin kylliksi matkaa varten. Ja kahden kuukauden palkka on ottamatta, nyt voin ostaa äidille kauniin suojahuivin — sanoin minä iloisesti.

Kyllä on hyvä säästää rahansa, sillä "monesta pienestä purosta tulee iso virta" sanotaan. Ei, nyt meidän on sanottava toisillemme hyvää yötä, sillä huomenna meidän on noustava auringon kanssa — sanoi mamselli ja pani pois sukanneuleensa.

Seuraavana aamuna olimme Polly ja minä ylhäällä jo klo 5. Me kannoimme alas arkkuja ja matkalaukkuja ja minä sain auttaa Pollya niiden kuntoon panemisessa. Nyt olin taas tilaisuudessa näkemään ja oppimaan uutta. Kunkin matka-arkussa oli aina valmiina alusvaatteet, jotka otettaisiin mukaan matkalle.

— Kun on näin järjestetty, niin voi matkustaa minä hetkenä tahansa. Silloin ei ole riippuvainen pesusta eikä muusta sellaisesta. Kuluneita vaatteita ei pidä koskaan ottaa mukaansa, kaiken pitää olla kestävää ulkomaalaisessa pesussa — sanoi Polly, samalla kun hän laittoi hyvin huolellisesti kuntoon everstin rouvan matkalaukun.

— Kuten näet Matilda, täytän minä kaikki tyhjät paikat silkkipaperilla, sukilla tai muulla pikkutavaralla. Jos panee tavarat oikein hyvin matkalaukkuun, niin eivät vaatteet koskaan liiku, eivätkä siis rypisty siinä, vaikka sitä kuinka heiteltäisiin satamissa ja asemilla. Minuun usein oikein koskee, kun näen miten pahasti matkatavaroita pidellään asemilla. Välistä niitä pyöritellään, kuin olisivat ne tyhjiä tynnyreitä — kertoi Polly, levittäen samalla hienoja, pieniä liinoja jokaisen osaston yli arkkuun.

Eräästä matkalaukusta otti hän pari vaatepussia sanoen:

— Matkoilla on minulla tapana järjestää oloni niin käytännöllisesti kuin suinkin. Näihin pusseihin panen ompelutarpeet ja kaikenlaisia pukukapineita. On hyvin mukavaa kun kaikki on käsillä, varsinkin pitkillä laivamatkoilla, jolloin meri käy usein niin kovasti, että voi tuskin liikahtaakaan: — Ja avaimet on minulla tässä pienessä säämyskäpussissa. Sen kätken aluskameeni taskuun, — sinne eivät varkaat löydä — lisäsi hän leikillisesti.

Matkatavarat kannettiin ulos, ja herrasväki sanoi hyvästi palvelijoilleen. Hevoset olivat jo liikkeessä, kun everstin rouva pyysi kuskin pysähdyttämään, viittasi mamselli Borgin luokseen ja sanoi:

— Tahtooko Sella olla ystävällinen ja antaa Matildan, hänen matkustaessaan kotiinsa, saada mukaansa korillinen kaikenlaisia tuomisia äidilleen! Matilda, terveisiä kotiin — nyökkäsi hän minulle iloisesti.

Tulin niin syvästi liikutetuksi tästä emäntäni huolenpidosta, etten saanut sanaakaan suustani.

Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä kaikkia — sanoi mamselli kyynelsilmin.

Vaunut katosivat pian näkyvistämme ja me menimme kaikki ääneti sisään.