SISÄLLYS

Ensimäinen palveluspaikkani. Ompeluliikkeessä. Professori Wallenborgin perheessä. Korven kartanossa. Kotona Pohjanmaalla. Pietarissa. Vastanaineiden luona. Jälleen professori Wallenborgin perheessä. Omassa kodissa.

Kun entiset palvelustoverit, ystävät ja tuttavat ovat kehoittaneet minua kirjoittamaan muistojani ja kokemuksiani niiden 25 vuoden ajalta, jotka olen palvellut eri perheissä, niin tahdon koettaa tehdä sen parhaan kykyni mukaan.

Minulle tuottaisi suurta iloa, jos voisin saamieni kokemusten kautta antaa muutamia hyödyllisiä neuvoja niille nuorille tytöille, jotka tulevat kaupunkiin köyhistä, yksinkertaisista maalaiskodeista etsiäkseen palveluspaikkaa. — Palvelijattaren kohtalo ei ole aina niinkään helppo!

Kun istuu kotituvassa maalla ja elää mitä vaatimattomimmissa oloissa taistellen toivottoman köyhyyden kanssa, kangastaa kaupunkilaiselämä niin valoisana, iloisena ja houkuttelevana. Sanomalehdet kuvailevat "yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista" ja sunnuntaisin keskustellaan kirkkomäellä matkoista suureen, avaraan maailmaan. Ennen kaikkeahan on ansaittava rahaa. Mutta ei kukaan ajattele, ollaanko kypsyneitä tehtäviin kaupungissa; luullaan osattavan mitä tahansa.

Mitä kauniimmaksi elämä tuolla ulkona maailmalla loihditaan mielikuvituksessa, sitä ahtaammalta näyttävät koti ja kotipitäjä. Eihän saakaan ihmetellä, että nuoriso halajaa pois. Kotona niukoissa oloissa ei useinkaan ole tilaisuutta oppia mitään uutta senjälkeen, kun on lopettanut kansakoulukurssinsa, vaikkakin syvimmällä sielussa palaa epämääräinen kaipaus johonkin parempaan. Usein käy koti liian ahtaaksi suurelle lapsijoukolle eikä kotiseudulla aina saa edes jotenkuten kannattavaa työtä.

Toisia kyllä ajaa maailmalle jonkinlainen seikkailuhalu — ja silloin käy harvoin hyvin. Mutta se, joka käy käsiksi velvollisuuksiinsa täydellä todella, joka tunnontarkasti täyttää tehtävänsä, saa kyllä palkkansa.

Amerikasta tulevat sukulaisten kirjeet houkuttelevat osan nuorisoa sinne, toiset taas pitävät parempana etsiä leipänsä lähempänä kotiseutua. Pois, pois koettelemaan omia voimia ja näkemään enemmän maailmaa! Monille muodostuu matka maailmalle onnekkaaksi, toisille tulee siitä suuri pettymys juuri sen tähden, että he itse ovat niin vähän ajatelleet, mikä heitä siellä odottaa.

Nuori tyttö ottaa paikan — ja ennenpitkää huomaa hän kykenemättömyytensä täyttämään emäntänsä yksinkertaisimpiakin vaatimuksia. Eikä sitä voi ihmetelläkään, sillä missäpä hän olisi saanut tarpeelliset alkutiedot palvellakseen kodissa, jossa vallitsevat hänelle aivan vieraat olot ja tavat. Mutta hän ei toki tahdo tunnustaa tietämättömyyttään — ei. "Minä muutan. Rouva on ilkeä. Rouva vaatii liian paljon. Minä tahdon enemmän vapautta" j.n.e.

Rouva puolestaan antaa hänen mennä. — "Hän oli huolimaton, juoksi ulkona öisin eikä yleensä ollenkaan sopinut meidän taloomme", sanoo hän. Todistus muutamien kuukausien palveluksesta on noin — ei moittiva eikä kiittävä. Nuori tyttöparka, mitä hän oppii vaihtamalla alituisesti paikkaa? Ei mitään! Ja vaikeudet ja vastukset tekevät hänet usein katkeraksi.

Kaikki eivät ole olleet niin onnellisia kuin minä, että ovat lähteneet hyvästä, joskin köyhästä kodista. Kokenut, hellä äiti on aikaisimmasta nuoruudestani asti opettanut minua rakastamaan järjestystä ja ahkeruutta, juurruttanut minuun velvollisuudentuntoa ja omantunnontarkkuutta. Niin — äitiä minun on kiittäminen siitä, että kaikki on käynyt niin hyvin, hän on minua opettanut pitämään Jumalaa aina silmäini edessä. Ja Jumala on auttanut minut monen raskaan ja vaikean hetken läpi. Hän on johtanut askeliani elämän koulussa. Rukouksen voima on suuri!

Viisitoista vuotiaana joutui äitini yksinäiseksi palvelijaksi yksinkertaiseen, mutta erittäin kunnolliseen kotiin pikkukaupungissa. Se paikka hänellä oli 30 vuotta. Siinä oppi hän työteliään, säästäväisen ja hyvän emännän johdolla toimittamaan ne tehtävät, joita taloudessa tarvitaan. Ja kun hänen rakastamansa emäntä sairasti loppuikänsä vuoteenomana, sai äiti hoitaa kokonaan talouden perheen kolmen tyttären avustamana, kunnes nämä joutuivat naimisiin.

"Minä olin onnellinen saadessani olla hyödyksi muille. Joka aamu nousin klo 5. Pukeuduttuani luin aamurukoukseni ja rupesin sitten iloisin, rohkein mielin päivän tehtäviä suorittamaan," oli äidin tapana kertoa. Hän otti osaa perheen iloihin ja suruihin, ja kun taloushuolet yhteen aikaan liiaksi painoivat hänen emäntäraukkaansa, pyysi äitini, että saisi palvella ilman palkkaa — niin, hän teki kaikki, minkä kykeni, helpottaakseen sairaan huolia. Jumala palkitsikin lämminsydämistä äitiäni.

Emäntänsä kuoltua sai äitini odottamattaan periä pienen tuvan Pohjanmaalla. Sinne muuttikin hän ottaen mukaansa pienet säästönsä, ja siellä näki hän jälleen hänet, jota oli nuoruudessaan oppinut rakastamaan ja meni naimisiin hänen kanssaan. Siellä synnyin minä.

Isäni, kunnon kirvesmies, kuoli kolmivuotisen avioliiton jälkeen ja äitini oli usein vaikeata tulla toimeen, mutta hänhän oli saanut pääoman kaikessa siinä, mitä oli oppinut pitkänä palvelusaikanaan, ja se oli hänelle nyt suureksi hyödyksi. Häissä ja hautajaisissa käytettiin häntä ruuanlaittajana. Niihin tilaisuuksiin sain minäkin tavallisesti seurata mukana. Ja ne olivat todellisia juhlahetkiä minulle, sillä meidät haettiin talon hienoimmilla ajoneuvoilla rikkaisiin talonpoikaistaloihin; vieläpä rovastinna, pastorin ja nimismiehen rouvatkin tahtoivat äitiä avustamaan hienoissa pidoissa. Usein viivyimme siten poissa useampia viikkoja. Aina löysi äiti siellä työtä minullekin. — Kun tulin vanhemmaksi, oli suurimpana ilonani saada olla apuna ruuanlaitossa hyvin varustetuissa keittiöissä.

Kaikki ihailivat äidin hyvää järjestysaistia, mutta kyllä hän sitten pölyyttikin ja siisti kaikkialla, ennenkuin hän rupesi leipomaan tai keittämään. Siistiä ja puhdasta piti hänen ympärillään olla, ja parhaimpaan järjestykseen jätti hän jälestään keittiön, kellarin ja säiliöt.

Kun olin täyttänyt 8 vuotta, kuoli ainoa tätini. Hän oli köyhä leski ja jätti jälkeensä Janne-nimisen pojan, joka oli vuotta vanhempi minua. Äitini otti hänet kasvatiksi, hän ei voinut sietää, että orpo poika raukka myytäisiin huutokaupalla joutuakseen kenties kokemaan sydämettömän isännän kovaa kohtelua.

Jannesta sai äiti hyvän apulaisen. Minä taas sain leikkitoverin ja ystävän koko elinajakseni.

Välistä meistä kyllä tuntui, että äiti oli liian kova meitä kohtaan, mutta että hän aina oli oikeudentuntoinen, se meidän täytyi tunnustaa.

Molemmat siunaamme äidin muistoa kiitollisina kaikista hyvistä neuvoista ja opetuksista, mitä hän on antanut meille. Ilman niitä olisi meidän monasti ollut vaikeaa suoriutua kunnialla kaikesta, mikä meitä on kohdannut niillä tuntemattomilla teillä, joita on pitänyt vaeltaa.

Elämä ei ole leikintekoa.