PIETARISSA.

Pietarissa lokakuussa, en tiedä päivänmäärää, kun täällä lasketaan vanhan luvun mukaan.

Rakas äiti!

Kiitos kirjeestäsi! — — — on sunnuntai, joten minulla on hyvää aikaa kirjoittaa, mutta mistä alottaisin, sillä et voi uskoa, kuinka paljon kaunista olen jo nähnyt keisarikaupungissa niinä viikkoina, jotka olen ollut täällä. Mutta sinähän tahdot tietää tarkemmin tulostamme tänne. Niin, voit uskoa, että tuntui kaamealta kun juna pysähtyi. Asemalla vallitsi sellainen sekasorto, että minä aivan hämmästyin. Kyllä oli hyvä, että Janne oli mukana, sillä olin aivan ymmällä. Hämmästykseni kasvoi, kun eräs komea, nuori mies hyökkäsi heti Jannen luokse — kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä poskille. — Matilda — Aleksei — esitteli Janne hetkisen kuluttua — en ollut koskaan saattanut aavistaa, että herrasväen miespalvelija olisi niin hieno. Mutta ystävällinen hän oli ja näytti olevan yhtä toimelias ja nopsa liikkeissään kuin Jannekin. Sillä aikaa kun Janne meni ottamaan matkatavaramme, saattoi Aleksei minut kohteliaasti ajoneuvoihin, jotka odotteli aseman portaitten luona ja kiiruhti sitten auttamaan Jannea. Mitä ihmettä! — Nythän tapasin Korven kartanon kuskin — ja arvaathan että jälleennäkeminen oli iloinen molemmin puolin. Sain terveisiä mamselli Borgilta ja kaikilta muilta, ja sain kuulla että kuskin vaimon piti auttaa mamsellia syksyteurastuksessa ja tulee hän siis tänne vasta meidän jouluksemme. Edelleen kertoi kuski, että Iida — tiedäthän, keittiötyttö, on nyt mamsellin oikea käsi; "niin voi luonnistua, kunhan vain tahto on hyvä", arveli hän. — Olin ennättänyt luoda silmäyksen moniin Korven kartanon asioihin, ennenkuin Janne ja Aleksei tulivat kantaen matka-arkkua. Ja kun heidän piti istuutua ajoneuvoihin kursailivat he kauan keskenään ennenkuin Aleksei sai vihdoinkin tahtonsa läpi ja istuutui vastapäiselle istuimelle ja nyt lähdimme hyvää vauhtia.

Matkalla pitkin Liteijniä kokosin jo monia vaikutelmia. Ajurit, joita seisoi pitkissä riveissä katuvierillä, näyttivät minusta niin läpeensä naurettavilta, kun he viittoen ja huutaen tarjosivat ohikulkeville kyytiä. Ja kauvan näyttivät ihmiset tinkivän, ennenkuin nousivat ajurin rattaille.

Kaikilla ihmisillä tuntui olevan tavaton kiire. Väsymättömän kiihkeinä kiiruhtivat miehet ja naiset eteenpäin. Ja kun kysyin Alekseilta, miksi niin monet naiset kantoivat suuria muodottomia myttyjä, nauroi hän ja sanoi, että se on kylläkin mukava tapa kuljettaa tavaroitaan. Hän otaksui, että siellä oli monta palvelijatarta, jotka muuttivat paikkaansa tai sieltä pois ja kantoivat nyt vuodevaatteitaan. Vuodevaatteita? Niin, äiti, täällä taitaa vaatimattomissa perheissä olla tapana, että palvelijoilla on omat vuodevaatteensa. — On oikein lystikästä kuulla Aleksein puhuvan ruotsia, se käy kyllä sujuvasti, mutta hän sekoittaa siihen usein venäläisiä sanoja. Rupeaa pian jäljittelemään häntä, sen olen jo huomannut.

No, vihdoinkin poikkesimme Njevski prospektille, ja tiedätkö äiti, se tuntui minusta yhtä hienolta ja valtavalta kuin jos avaisi ovet hienoon salonkiin. Suuret hevoset, kauniit ajopelit ja ihmisjoukot, jotka vilisivät kaduilla, muodostivat kirjavan panoraaman. Olen kyllä nähnyt Helsingissä tataareja ja yhden neekerinkin, — mutta täällä näki sekä kiinalaisia, arabialaisia että persialaisia. Hauskaa oli kuin teatterissa ja matka oli pitkä; poikkesimme toiselta kadulta toiselle ja joka talon edessä istui turkkiin kääriytynyt "dvornikka" — se on portinvahti. Kun vihdoinkin pysähdyimme sen talon eteen, missä meidän herrasväkemme asuu, ennätin tuskin alas ajopeleistä ennenkuin Janne jo oli meidän dvornikkamme sylissä, tämä näytti olevan hyvin iloinen nähdessään hänet taas. Lakki kädessänsä jo syvästi kumartaen tuli Iivan, dvornikka, minun luokseni ja toivotti "malenkaja djevotschan" (pikku tytön) tervetulleeksi. Hän oli erittäin ystävällinen vanha mies. Muutamien päivien perästä kutsui hän minua "galuptschik" ja nyt saan kantaa "pikku kyyhkysen" nimeä.

Koska keittiön portaita korjattiin, arveli Aleksei, että voisimme mennä pääovesta, varsinkin, kun kaikki talon herrasväet olivat poissa. Kulkeissamme leveitä marmoriportaita, kertoi Aleksei, että talon isäntä, rikas kreivi, asui nuoren kreivittärensä kanssa kahdessa ensimäisessä kerroksessa. Heillä oli kymmenen palvelijaa, joista osalla oli huoneensa siinä sivurakennuksessa pihalla, missä hän ja kuskikin asuivat. Nuori kreivillinen perhe asui suurimman osan vuotta ulkomailla tai maatiluksillaan ja eräs vanhahko neiti, joka oli seurannut kreivitärtä Wienistä piti aina huolellisesti silmällä heidän kotiaan. — Niin, ja sitten kertoi Aleksei myöskin, että ennenkuin herrasväkemme tulee kotiin, koristetaan porraskäytävä laakeripuilla ja portaille pannaan punanen matto. Keskustelun aikana olimme saapuneet kolmanteen kerrokseen ja everstin keittäjätär, Amanda, otti meidät hyvin sydämellisesti vastaan.

Äiti, sinulla on tapana sanoa, että ensi vaikutus jää aina pysyväksi — ja tiedätkö, tuntui niin hyvältä astua uuteen kotiin. Huone, jossa tulen Pollyn kanssa asumaan, oli sievä ja kodikas valkeine huonekaluineen. Amanda oli ollut niin ystävällinen ja asettanut maljakon, jossa oli tuoreita kukkia, piirongilleni; kaikki näytti iloiselta ja miellyttävältä. Suurimmalla kiireellä pukeuduin uudelleen ja kun olin ottanut tavarani esille ja pannut tarjoiluesiliinan eteeni, tunsin heti olevani kuin kotonani ja uuteen toimeeni perehtynyt.

Kun Janne oli pakoitettu jäämään tänne vielä seuraavaksikin päiväksi, tahtoi Aleksei kutsua meidät oopperaan, ja minä menin hänen kanssaan ostamaan liput. Kun tulimme teatteriin oli lappu luukulla. — Liput loppuun myydyt! Meidän täytyy saada käsiimme "barischnikki" — sanoi Aleksei ja kiiruhti pienelle poikkikadulla, jossa hän alkoi hieroa kauppaa erään miehen kanssa, joka kulki hitaasti edestakaisin kadulla. Mies viittasi meille katsottuaan ensin tarkoin ympärilleen — hän pelkäsi kait poliisia — ja kun olimme eräässä porttikäytävässä, otti hän päällystakkinsa taskusta joukon teatterilippuja ja pitkän tinkimisen jälkeen sai Aleksei lopulta neljä kohtuullisella hinnalla. Sitten menimme katsomaan muutamia kirkkoja — voi äiti! kuinka ne olivat koreita!

Janne oli saanut sillä aikaa asiat järjestetyiksi, ilmottanut siitä kenraalille sähkösanomalla ja sitten menimme oopperaan. Kun Amanda ei tuntenut itseään oikein terveeksi, pyysi Aleksei kreivin talousneidin mukaamme. Voit arvata että oli hyvä, kun nyt osasin saksaa. Voi äiti, miten suuri ja kaunis teatteri! Minusta, joka en ollut koskaan ennen kuullut oopperaa, tuntui niin ihmeelliseltä, kun esiintyjät eivät puhuneet vaan lauloivat koko ajan. Näytettiin "Elämä tsaarin puolesta", ja neiti oli kiltti ja kertoi minulle kappaleen sisällön. Oli niin liikuttavan kaunista, että silmäni oikein kyyneltyivät. Ja tanssi sitten! He tanssivat masurkkaa kilisevin kannuksin! Et usko miten minulla oli hauskaa!

Teatterin jälkeen pyysi neiti meidät erääseen "trahtiiriin", ravintolaan, tarkoitan — ja siellä söimme kaviaarivoileipiä ja joimme teetä. Oli niin kovin hauskaa! Mutta seuraavana aamuna itkin minä, kun Janne matkusti. Oli hyvä, että meillä oli paljon työtä huoneuston siistimisessä ja järjestämisessä, muutoin en tiedä, miten minulle olisi käynyt, sillä kyllä minulla on ollut hyvin ikävä äitiä ja Jannea. Älä sentään luule, että tahdon valittaa. Ei, se olisi kiittämätöntä, kun minulla on niin hyviä tovereita ja joka suhteessa niin hyvä olla. — — —

Kyllä huomaa, että Amanda on ollut mamselli Borgin koulussa, hän hoitaa kaikkea mitä suurimmalla huolella ja pitää niin talon puolta. Aleksi tekee sen myöskin, hän on hyvin tarkka talon tavaroihin nähden.

Ennenkuin Janne matkusti, lahjoitti hän minulle päiväkirjan. — Hän oli ostanut sellaisen itselleenkin ja sanoi että kokoileisimme "valon välähdykset" elämästämme niihin ja lukisimme sitten vastaisuudessa yhdessä kokemuksemme. Kaikkea se Janne ajattelee, mutta vielä en ole voinut kirjoittaa kirjaan, sillä kaipaan teitä usein — — —

Parin päivän kuluttua odotamme herrasväkeä kotiin. Huoneusto on valmiina, muhkeana ja hienona kauniine uutimineen ja kalliine mattoineen.

En ennättänyt saada kirjettä postilaatikkoon ennenkuin tuli sähkösanoma, joka teki meidät hyvin alakuloisiksi. Herrasväki viipyy vielä poissa jonkun aikaa. — Kukikkaiset karttuunipäälliset peittävät jälleen huonekaluja, ja matot ovat myös peitetyt.

* * * * *

Päivistä tuli viikkoja ja meidän herrasväkemme oli yhä edelleen Norjassa. Everstin rouva oli kirjoittanut, että he eivät tahtoneet jättää kenraalin rouvaa, joka ei ollut vielä kyllin voimakas pitkää kotimatkaa varten. — Hän määräsi, että Amanda ja minä päärmäisimme ja ompeleisimme nimet pyyheliinoihin, jotka olivat liinavaatekaapissa ja kehoitti meitä ajelemaan joka päivä, kun kuski jaloitteli hevosia.

Näillä matkoilla sain nähdä suuren osan Pietaria.

Jannelta sain hauskoja kirjeitä. Hän kertoi, että hän oli saanut olla everstin ja nuorten mukana kiertomatkalla ja oli hyvin ihastunut norjalaiseen luotoon. Hän ei voinut kyllin ylistää yksinkertaisia, mutta siistiä matkailijahotelleja, joita olivat tavanneet kaikkialla. — Polly ikävöi Pietariin, mitä ei sopinutkaan ihmetellä. Nuori saksalainen insinööri oli usean kerran kuulustellut Alekseilta, milloin herrasväkeä odotettiin.

Aavistaen että ompelimme neidin morsiuskapioita, saimme toisen tusinan pyyheliinoja toisensa jälkeen valmiiksi. Aamusin ja iltasin istuin ja virkkasin pitsiä omaa kapiotani varten — niin lystikästä, kaksia kapioita yhtaikaa! Pitsiä tuli kyynärä toisensa jälkeen valmiiksi — mutta herrasväki ei vaan tullut.

Kreivin neiti otti minut usein mukaansa milloin saksalaiseen kirkkoon milloin johonkin konserttiin, niin jopa kerran olimme italialaisessa oopperassakin. Kun meidän piti lähteä sieltä kotiin, ei ollut ainoatakaan ajuria saatavissa ja matka kotiin oli pitkä. Eräs ystävällinen dvornikka armahti meitä, kuultuaan missä asuimme, ja ehdotti, että ajaisimme kotiin yksitysajurilla, joka oli juuri jättänyt herrasväkensä eräisiin tanssiaisiin ja palaisi nyt sille kadulle, jossa asuimme.

— "Antakaa hänelle jokunen kopeekka savukkeita varten" — myhäili hyvää tarkoittava dvornikka avaten hienojen vaunujen oven. Neiti epäröi hetken, mutta pakkanen ajoi hänet kuitenkin lopulta vaunuihin hienojen pielusten joukkoon. Varmuuden vuoksi laski hän sentään vaunun toisen akkunan alas siltä varalta, että pitäisi huutaa poliisia. Mutta sitä ei tarvittu, sillä ilman muita seikkailuja tulimme onnellisesti kotiin — kymmenellä kopeekalla.

— "Uhkarohkeata, hyvin uhkarohkeata! Matilda ei saa koskaan enää tehdä sitä"; sanoi Aleksei oikein järkytettynä. Hän tunsi paremmin kuin minä Pietarin salaperäisyydet.

Erään kerran olin neidin ja Amandan mukana, kun heidän piti ostaa itselleen päällystakit "Gostinni Dvorista", joka on tavattoman suuri talo täynnä pelkkiä puoteja. Me kävimme 14 takkikaupassa, ja he koettelivat 42 takkia, tinkivät, tuumivat ja menivät pois palatakseen lopultakin ensimäiseen puotiin ja pysähtyäkseen kaikkein ensimäisten takkien ääreen, joita olivat koetelleet. Neljä ja puoli tuntia oli kulunut siihen ostokseen ja joka kaupassa olin todellakin ihaillut kauppapalvelijoiden suurta kärsivällisyyttä, kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta.

* * * * *

Viikoista tuli kuukausia, eikä herrasväki ollut vielä kotona. Minä tunsin itseni väsyneeksi, olin vailla ruokahalua ja nukuin huonosti. Minua varoteltiin vedestä. — Ei, tarvitsen vaan enemmän työtä — vastasin minä. En tahtonut kellekään tunnustaa, että kärsin koti-ikävää. Eikä sitä sairautta voi kukaan lääkäri parantaa.

No, vihdoinkin tuli sitten odotettu iloinen päivä, jolloin huonekalujen päällykset otettiin pois ja huoneusto koristettiin tuoreilla kukilla. — Herrasväkemme oli kotona, ja Kate neiti tuli säteilevän iloisena näyttämään sileätä kultasormusta, joka oli hänen sormessaan. Yrjö herra oli nyt tohtori ja keväällä tulisi neidistä tohtorin rouva.

Ulkona oli pimeää ja synkkää, mutta meidän kodissamme oli aurinkoista kaikkialla. Neiti oli sisällä säteilevän iloinen, ja keittiössä huvitti Polly meitä vallattomilla jutuillaan.

Joulu läheni meidän joulumme. Eversti oli pitänyt muutamia hienoja päivällisiä liikeystävilleen, rouvalla oli ollut pari torstaikutsua, "five o' clock tea" ja nyt järjestettiin suurehkoja nuorisokutsuja, joihin odotettiin Yrjö tohtoriakin. Kaikki tuntui onnelliselta ja iloiselta. Neiti kulki kuin auringonsäde ja kun hän koetteli vaaleata iltapukuaan, oli hän iloinen kuin leivonen.

Mutta kävi kuten niin usein käy elämässä, ilo muuttui suruksi. Vaalea puku vaihdettiin mustaan — kenraalin rouvaa ei ollut enää.

* * * * *

Jouluiltamme olimme viettäneet kaikessa hiljaisuudessa. Herrasväki oli kenraalin luona Metsähovissa, Aleksei ja Polly olivat heidän kanssaan. Suuri suru, joka oli kohdannut herrasväkeämme, vaikutti luonnollisesti meihinkin. Joulutunnelmaan ei jaksettu päästä. Maassa ei ollut lunta — kaikki oli niin harmaan harmaata. Ajatukset lensivät omieni luokse, kun sytytettiin kynttilät pienessä kuusessa, joka seisoi päivällispöydällämme. Ajattelin äidin ja Anna-Liisan iloa, kun he aukasivat kääröt ja kirjeet, jotka Janne ja minä olimme lähettäneet heille — muistin Suurtalon, jossa Anni oli nyt ensimäistä joulua emäntänä — niin, ja sitten kiisivät ajatukseni Jannen luokse.

Vieraamme, kreivin neiti ja kuski vaimoineen, olivat poistuneet avattuamme kääröt, jotka herrasväkeni oli ystävällisesti antanut meille. Amanda ja minä sanoimme toisillemme hyvää yötä ja minä menin huoneeseeni, sytytin kynttilät piirongillani ja otin esille ne suuret kääröt, jotka Janne oli Aleksein mukana lähettänyt. Siellä oli lipas "päiväkirjaa ja kirjeitäsi varten" niin oli Janne kirjoittanut. — Sen pikku avaimen talletan hyvin — —. Sukkapari, jonka äiti oli itse neulonut, kirjanmerkki, jonka Anna-Liisa oli ommellut ja rasia "Matilda ystävälle onnelliselta parilta" seisoi käärössä ja siinä oli kultainen rintaneula, joka oli kuulunut Antin äidille.

Antti oli liikuttavan ystävällinen. Ja nyt viimeinen pieni käärö — Jannelta. Olin säästänyt sen viimeiseksi. Ja sitten piti minun kirjoittaa päiväkirjaan. — — — Ajatteles, kaikkina niinä viikkoina, jotka ovat kuluneet, en ole voinut keksiä miten alkaisin. Mutta juuri nyt tuli mieleeni, että olen kuullut kerrottavan, kuinka eräs nuori pastori oli vastannut tovereilleen heidän kysymykseensä, mikä hänen morsiamensa nimi oli: "Tulkaa ensi pyhänä kirkkoon, minä aloitan saarnani hänen nimellään." — He nauroivat, mutta menivät kuitenkin sinne ja saivat kuulla: "Aina, aina, aina valoa ja lämpöä mä kaipaan." — Minäkin tahdon alkaa sulhaseni nimellä. Aukaisin käärön ja kirjoitin päiväkirjaan: "Janne, Janne tuhansia kiitoksia kauniista hopeaperistä! Ne ovat varmaan Norjasta. Kello on nyt kiinnitetty niihin. — Kiitos!" — — ja sitten oli helppo kirjoittaa edelleen. Ennenkuin nukuin, pyöri monta onnellista ajatusta mielessäni. — — Pitiköhän Janne hopeisista kalvosinnapeista, jotka hän oli saanut minulta joululahjaksi? — — Sitten lienen nukahtanut — — sillä näin kauniin jouluyön unen ja heräsin iloisena ja kiitollisena jouluaamuna.

Parin viikon aikana oli kreivin luona siistitty ja puhdistettu perinpohjin. Hänen kymmenen palvelijaansa olivat juosseet ja hääränneet saadakseen nuo lukemattomat huoneet kuntoon. Verhoilija ja puutarhuri olivat tehneet parhaansa, ja kun kaikki oli valmiina pyysi neiti meidät katsomaan, miten kaunista heillä oli. Niin, talvipuutarha hiekoitettuine käytävineen, tanssisali, vierashuoneet ja vastaanottohuoneet olivat kuin haltialinnassa. En ollut koskaan voinut uneksiakaan mistään niin loistavasta.

Ulkomailta oli kreivi tuonut mukanaan Müller nimisen miespalvelijan. Hän kutsutti itseään hovimestariksi. Ei neiti enkä minäkään pitänyt hänen ulkonäöstään. Koko hänen olennossaan oli jotakin kettumaista, mutta mitä "erinomaisin tarjoilija ja pöydän koristaja hän on", tuumi neiti.

Vasta loppiaisemme jälkeen saimme everstin ja rouvan kotiin. Neiti ja Herbert herra olivat menneet kenraalin muassa Helsinkiin. Polly kertoi, että oli ollut liikuttavaa nähdä miten kenraali oli vanhentunut.

Oli venäläinen uudenvuodenpäivä. Aleksei oli kirkossa ja minulle oli sanottu, ettei herrasväki ota vastaan. Äkkiä soitettiin kiivaasti ovikelloa — siellä oli kreivi, joka näytti kovin huolestuneelta. Kun hän kuuli, ettei oteta vastaan, kirjoitti hän muutamia rivejä käyntikortilleen ja pyysi minua viemään sen sisään. Everstin rouva tuli heti ja pyysi kohteliaasti häntä käymään salonkiin. Kreivi oli pois suunniltaan, — heillä oli talo täynnä matkustavia vieraita, klo 8 olisi heillä suuret päivälliset ja tanssiaiset ja nyt oli toinen miespalvelijoista kovasti sairastunut. Ensimäinen sisäpalvelija oli pyytänyt eron toimestaan ja piti hänen muuttaa juuri tänään. Miksi? — Sitä en voinut ymmärtää, kun kreivi oli käyttänyt ranskalaista sanaa. No niin, suudellen everstin rouvaa kohteliaasti kädelle rukoili hän pyytäen monin kerroin anteeksi ja käyttäen hyvin hienoja englanninkielisiä lausetapoja saada lainata hänen miespalvelijaansa ja sisäpalvelijaansa täksi illaksi, johonka toivomukseen everstin rouva heti ilomielin suostui. Rauhoittuneena sanoi kreivi hyvästi ja eteisessä nyökkäsi hän ystävällisesti minulle sanoen englanniksi: tervetuloa klo 7. — Kyllä oli oikein hyvä osata sekä englantia että saksaa.

Everstin rouva pyysi, että panisin päähäni englantilaisen tarjoiluhilkan pitkine nauhoineen ja tulisin hänen nähtäväkseen ennenkuin menin kreivin luo. Kun seisoin valmiiksi puettuna rouvan tutkivien silmien edessä, katsoi hän kaiken muun hyväksi, paitsi huomautti siitä, että hopeaperät eivät sopineet kultaisen rintaneulan kanssa, jonkatähden otin ne pois. — No, makuaisti kehittynee vähitellen minussakin, ajattelin minä.

Kreivin keittiössä näin Sonjan — sisäkön — suuri mytty kainalossaan valmiina muuttamaan. Müller ja hän seisoivat pitkän aikaa ja puhuivat keskenään, ja ennen kuin he erosivat, kuulin Sonjan kuiskaavan hänelle "älä unohda, talo nro 40 ja asunto 11". Müller naureskeli pilkallisesti hänen mentyään.

Neiti, Aleksei ja minä taitoimme tarjoiluhuoneessa lautasliinoja, kun kreivi tuli sinne. Hän kutsui Müllerin ja keittäjän ilmoittaen heille, että palvelijat söisivät herrasväen päivällisen jälkeen ruokailuhuoneessa, mutta että heille ei saisi tarjota kukonharjoja, fasaaneja eikä samppanjaa. "Panimajete", (ymmärrättehän) sanoi kreivi hyvin jyrkästi ja keittäjä ja Müller kumarsivat nöyrästi.

Ruokapöytä herätti yleistä ihastusta ja Müller olikin koristanut sen erityisen aistikkaasti. Se aivan notkui oikeiden kristallien, hopeaesineiden ja mitä ihanimpien kukkalaitteiden painosta.

Päivällisen aikana soitti sotilassoittokunta viereisessä huoneessa. Naiset olivat avorintaisissa puvuissa ja useimmilla herroista oli sotilasvirkapuku ja kunniamerkkejä ja koristeita. Mamselli Borgin olisi pitänyt nähdä tämä häikäisevä loisto. Müller ja Aleksei tarjoilivat aivan erinomaisesti, samppanja valui virtanaan ja tunnelma oli vilkas.

Niin pian kuin kahvi ja liköörit olivat tarjotut talvipuutarhassa, istuutui palveluskunta pöytään. Keittäjä pani lukon taakse sekä kukonharjat että fasaanit ja samppanjan ja väsynyt kun oli päivän rasittavasta työstä, oli hän istuen tuolilla nukahtanut tarjoiluhuoneeseen avainkimppu vieressään pöydällä.

Müller asettui pöydän päähän kauimmaksi ruokailuhuoneeseen ja oli kehoittanut matkustavien vieraiden kamarineitejä istuutumaan lähelleen. Äkkiä nousi hän, kiiruhti tarjoiluhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua useita avattuja samppanjapulloja mukanaan ja jälessään keittiöpoika, joka kantoi kukonharja ja fasaanivateja.

Kovin hämmästyneinä katsoimme neiti ja minä toisiimme ja Aleksei, joka oli pöytätoverini, sysäsi minua kyynärpäällään, kuiskaten: "masjennik" (lurjus).

Hyvin hermostuneesti tarjoili Müller kamarineidoille. Samppanjaa kaatoi hän vihreihin viinilaseihin ja pullot piilotti hän pöydän alle. Samassa aukaisi kreivi ruokailuhuoneen oven. Nopeasti heitti Müller ruokaliinansa aivan kuin erehdyksestä vatien yli ja juoksi kreivin luokse. Kuultuaan teeskennellysti kumartaen isäntänsä määräykset istuutui hän jälleen kamarineitien joukkoon. Kohteliaasti täytti hän heidän lasinsa ja lähetti sitten sekä vadit että samppanjan meille muille, mutta oli luonnollista ettei neiti, Aleksei enkä minä ottanut "kiellettyä hedelmää".

Keskustelu oli pöydän alapäässä erittäin vilkas, ja Müller osoitti erityistä harrastusta erään ruhtinattaren saksalaista kamarineitiä kohtaan, joka oli hyvin herttainen ja avomielinen tyttö. He puhuivat enimmäkseen matkoista, ja tyttö kertoi muun muassa, että sekä hän että hänen emäntänsä olivat iloisia saadessaan monta kuukautta kestäneen hotellielämän jälkeen asua yksityisperheessä, jossa ei tarvinnut pelätä ei varkaita eikä petkuttajia. — — Varkaita? nauroi Müller. — "Niin, juuri varkaita!" Luuletteko että on niinkään hauskaa istua matkoilla aina henki kurkussa ja vahtia jalokivilipasta ja muita kalleuksia. Kodissa ainakin voi jättää kaikki levollisesti esille. — — — Ja siellä pöydänpäässä puhuttiin ja naurettiin lakkaamatta.

Keskellä jälkiruuan syöntiä nousi Müller äkkiä ja kumartaen kohteliaasti naisille, sanoi hän — "pardon mesdames" [Anteeksi, hyvät naiset.], kreivi soitti — ja kiiruhti eteiseen.

Kreivitär raotti samassa vierashuoneen ovea ja tahtoi puhua hovimestarin kanssa. Teidän armonne, hän on kreivin luona, vastasi neiti nousten. Kreivitär nyökkäsi ystävällisesti ja sulki oven. Mutta kun hän ei ollut löytänyt Mülleriä, tuli hän taas takaisin ja pyysi, että Aleksei toisi teekeittiön biljaardisaliin.

— "Vierashuone nro 4 soittaa", huusi eräs keittiöpoika tarjoiluhuoneesta. Saksalainen kamarineiti kiiruhti ruhtinattaren luokse. Hetken kuluttua palasi hän kalmankalpeana ruokailuhuoneeseen ja kertoi, että kun ruhtinatar oli tullut huoneeseensa puuteroidakseen itsensä ennen kuin tanssiaisten piti alkaa, oli hän huomannut, että jalokivilipas oli poissa ja kysynyt häneltä, missä se oli. Yleinen hämmästys! — Eikä Mülleriä näkynyt. — Lipas oli kadonnut, samoin ruhtinaan arkipuku, jonka sijalla oli hännystakki tuolilla. Miten ikävää — ja Müller oli ja pysyi poissa.

Kun ruhtinatar oli toivonut, ettei isäntäväkeä tehtäisi levottomaksi, antoi neiti valjastaa ja ajoi itse poliisin luokse, samalla kun tanssiaiset jatkuivat sisällä häiriöttä.

Kun vieraat olivat aikaisin aamulla sanoneet hyvästi, kaipasi eräs herroista eteisessä hattuaan, toinen päällystakkiaan ja se vaikutti sekä isäntäväkeen että palvelijoihin kiusallisesti. — Ja Müller oli kadonnut.

Pari päivää sen jälkeen oli Sonja, entinen sisäkkö, tullut ja kysynyt Mülleriä, ja kun hän ei ollut enää talossa, oli Sonja kertonut että Müller oli luvannut ottaa hänet mukaansa Pariisiin. Turhaan oli hän odotellut häntä, mutta saanut sen sijaan postitse käärön, lippaan, jossa seisoi eräässä lapussa: "narri ei ole se, joka narraa, vaan se, joka antaa itseään narrata". — Lipas hänellä oli mukanaan — se oli — jalokivilipas!

Müller ei saanut suurta saalista, sillä hän ei ollut ottanut lukuun, että ruhtinattarella oli useimmat korut yllään ja matkapankkiosotuksella, jonka hän oli löytänyt salalaatikosta, ei hän saanut mitään, koska Pariisin pankkiin oli heti ilmoitettu varkaudesta, mutta sen sijaan joutui hän kiinni. Ja sanomalehdissä luettiin sitten, että kansainvälinen hotellivaras Baume, joka kutsui itseään myös Schwarziksi ja Mülleriksi, istui nyt lukkojen ja telkien takana.

Aleksei ja minä olimme saaneet kreiviltä 10 ruplaa kumpikin juomarahoiksi, ja minun ruplani kätkettiin heti säästölaatikkoon.

* * * * *

Kevätaurinko sulatti hanget, puut olivat täynnä paisuvia silmuja, mutta minä tunsin itseni päivä päivältä väsyneemmäksi. — "Pietarin ilma" — sanoi herrasväen kotilääkäri ja antoi minulle vahvistavia lääkkeitä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Janne, kuten tuolla ulkona on kevät, samoin on kevät sydämessäni — minä saan tulla Helsinkiin, sinne sinua lähemmäksi.

Eräänä päivänä kutsuttiin minut everstin rouvan luokse hänen huoneeseensa, jossa oli neitikin.

— Olisiko Matildalla mitään vastaan jättää Pietari — kysyi everstin rouva ystävällisesti.

Minä tunsin miten veri nousi päähäni. — Herrasväki ei ole tyytyväinen minuun — ajattelin minä, mutta rauhoituin, kun neiti jatkoi: — Kuten Matilda tietää, tahtoo kiltti äitini antaa minulle kaiken, minkä voi. Nyt riippuu vain siitä onko Matildalla halua seurata meitä uuteen kotiimme Helsinkiin. Kyyneleet nousivat silmiini ja minä seisoin sanattomana.

Everstin rouva lisäsi, että hän tulisi kaipaamaan minua, mutta kun lääkäri arveli, että terveydelleni olisi parempi jos jättäisin Pietarin, olisi hän iloinen jos tahtoisin ottaa paikan vastanaineiden luona, johon minä hänen mielestään sopisin aivan erikoisen hyvin.

Minä kiitin rouvaa hänen ystävällisyydestään, mutta pelkäsin, etten olisi kyllin taitava ruuanlaitossa.

— Voi, siitä kyllä selvitään, pikku Matilda, — sanoi neiti iloisesti. Sinä aikana, jolloin äiti on Englannissa hommaamassa minun kapiotani, voimme Matilda ja minä olla Korven kartanossa ja Sella opettaa meille kyllä ruuanlaittoa. Sveitsiläisessä kasvattilassa olen jo oppinut kaikki nuo karkeammat työt, mitä vaaditaan taloudessa. Minä osaan pestä lattiat, puhdistaa leivinuunin rasvanoesta ennenkuin paistetaan kakkuja ja leipää ja muut sellaiset työt, jotka eivät ole erittäin hauskoja. Ranskalaisia ruokalajeja osaan myös valmistaa, mutta näetkös Matilda, kun nyt tulen tohtorin rouvaksi, tahdon osata laittaa sellaistakin ruokaa, johon tohtorini on tottunut. — — Voi miten herttainen neiti oli, puhuessaan kaikesta tuosta. Everstin rouva vain hymyili.

No niin, asia päätettiin, 25 markkaa tulisin saamaan kuukaudessa. Koska katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille kihlauksestani, kerroin siitä nyt pyytäen vaitiololupauksen.

— Miten hauskaa, miten hauskaa, vielä enemmän onnea meidän uuteen kotiimme! — huudahti neiti ja syleili minua.

Heinäkuussa on häät, aivan yksinkertaiset häät Korven kartanossa, ja sitten matkustavat nuoret ulkomaille pariksi kuukaudeksi.

— Sillä aikaa järjestämme Matilda ja minä kotinne — sanoi everstin rouva suudellen tytärtään sydämellisesti.

Ja nyt olen kirjoittanut elämäni ensimäisestä valon säteestä, sitten kun sain päiväkirjani.