OMPELULIIKKEESSÄ.
Hellin Mustala translation
Vaikka jo oli heinäkuu käsissä, otti neiti Axén joka päivä vastaan uusia, hienoja hää- ja tanssiaispukutilauksia. Hänen liiketuttavapiirinsä ulottui ei ainoastaan omaan maahan, vaan hänen liikettään käyttivät Pietarin ja vieläpä Itämerenmaakuntienkin naiset, sitä pidettiinkin pääkaupunkimme hienoimpana. Varmaan oli niitäkin, jotka pitivät hänen laskujaan liian kalleina, kun hän otti 15 à 18 mk työpalkkaa hienosta seurustelupuvusta. Mutta ne, jotka kerran olivat oppineet tuntemaan hänet ja tottuneet hänen erinomaiseen pukukuosiinsa ja pienimpiä yksityiskohtia myöden huolellisesti suoritettuun työhönsä, tulivat aina uudelleen.
Neiti Axén oli ollut pakoitettu lisäämään ompelutyttöjen lukua kymmenestä neljääntoista. Ja kuitenkin saimme usein valvoa myöhään yöhön saadaksemme tilaukset ajoissa valmiiksi. Koskaan ei liiketuttava tarvinnut odottaa turhaan. "Sanansapitäväisyyttä ja täsmällisyyttä ennenkaikkea liikeasioissa", oli neidillämme tapana sanoa. Ja yhtä täsmällinen kuin hän oli liiketuttujaan kohtaan, yhtä täsmällinen oli hän meihin työntekijöihin nähden, mutta kyllä hän vaatikin, että me suoritimme huolellisesti ja hyvin työmme. Sen koetimmekin tehdä, kun tiesimme, että meillä emännässämme oli äidillinen ystävä, joka tahtoi parastamme. Hän kohteli meitä aina mitä suurimmalla ystävällisyydellä ja meidän ilonamme oli työskennellä niin, että neiti oli tyytyväinen.
Ainoa meistä ompelutytöistä, joka aika usein ansaitsi ojennusta välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta työssään, oli Roosa. Monta kertaa ihailimme neiti Axén'in suurta kärsivällisyyttä ja suopeutta häntä kohtaan. Mutta Roosan olennossa oli jotain hyväntahtoista tai oikeammin mielistelevää, joka teki, että hän aina pääsi helposti pälkähästä; sanalla sanoen, ei voinut koskaan oikein suuttua häneen.
K:lo 8 aamulla piti meidän istua työmme ääreen. K:lo 1/2 2 — k:lo 3 oli meillä päivällistunti, ja illalla k:lo 8 saimme mennä kotiin, kunhan ensin olimme järjestäneet ja siivonneet työhuoneen. Taitavimmilla meistä oli 1 mk 25 p päivältä ja ylitunneista aina joku penni. Neiti tarjosi meille joskus aamupäiväkahvit suuren korvapuustin kera, ja ne olivat meille todellisia juhlapäiviä.
Usein tunsi suurta väsymystä varsinkin kesällä ja oli onnellinen, kun sai päivätyön päätyttyä mennä kotiin nukkumaan. Me ihmettelimme kovin, että Roosa harvoin seurasi meitä kotiin. Hän selitti tulevansa pirteämmäksi iltapuolella ja kehoitti meitä tekemään kävelymatkan hänen kanssaan Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon, mutta siihen ei kellään meistä ollut halua.
"Hyvästi sitten — voin kyllä mennä yksinkin. Aina minä arvokasta seuraa löydän. Minun täytyy saada ilmaa", — huudahti hän ja asettui johonkin porttikäytävään järjestääkseen hiuksiaan katsellen pieneen peiliin, jota hän aina kantoi hameensa taskussa.
Lähenipä elokuun 1 päivä, jolloin neiti Axén matkustaisi Tukholmaan ja Berliniin syysostoksillensa. Meillä oli odotettavissa kolmen viikon loma. Kadehdittiin vähän niitä tovereita, jotka olivat olleet niin onnellisia, että sukulaiset tai ystävät olivat kutsuneet heidät maalle joksikin aikaa. Minä kuuluin niihin, joiden piti jäädä kaupunkiin. Mietiskelin kuinka oikein asettaisin oloni. Janne ja täti olivat poissa, tunsin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi. En voinut edes ajatellakaan matkustaa tervehtimään äitiä, siihen olivat säästöni liian pienet.
Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun neiti Axén ehdotti minulle eräänä päivänä, että muuttaisin hänen äitinsä luokse loma-ajakseni.
Hän sanoi olevansa levoton jättäessään vanhan äitinsä yksin siksi aikaa, kuin hän itse olisi ulkomailla, varsinkin, kun hän ei tiennyt, milloin heidän uskottu palvelijansa palaisi Räävelin matkaltaan. Vastasin luonnollisesti kiitollisena myöntävästi ja olin onnellinen saadessani jättää pienen, tukahuttavan huoneemme joksikin aikaa. Oikein minä nautin, kun liikuin rouva Axén'in siistissä kodissa, aurinkoisissa, kauniissa huoneissa.
Vanha rouva oli saksalainen. Nuoruusvuosinaan oli hän tullut kotiopettajaksi erääseen perheeseen Vaasassa ja sitte mennyt naimisiin erään helsinkiläisen kauppiaan kanssa. Jäätyään leskeksi perusti hän ompeluliikkeen, jota hänen tyttärensä sitten jatkoi.
Vanhan rouvan silmät olivat hyvin heikot. Ja kun hän oli sattumalta huomannut, että minä ymmärsin hieman saksaa, ehdotti hän, että lukisin hänelle ääneen saksalaisia sanomalehtiä. Aluksi oli se kyllä hieman vaikeata, mutta kun keksin silmäillä vähän etukäteen lehtiä, kävi lukeminen helpommin. Se oli minulle hyvää harjoitusta, ja ennen pitkää tunnusti rouva Axén, että olin edistynyt aika tavalla.
Taloon kuului pieni puutarha, jossa meidän oli tapana istua. Siellä nautimme ateriammekin. Sain aina auttaa vanhaa rouvaa ruuanlaitossa, ja hän antoi minulle monta hyvää opetusta. Usein teimme pieniä kävelymatkoja. Milloin mentiin Kaivopuistoon, jossa kuunneltiin torvisoittoa, milloin Töölön puistoon. Oli niin hauskaa kuulla rouva Axénin kertovan vanhoista ajoista, jolloin ei Kaivopuisto eikä Töölökään olleet vielä suunniteltuja. Hän oli usein nähnyt erään vanhan kauppaneuvoksen istuvan siellä ulkona tuolilla ja kädellään osoittavan käytävien mutkia, työmiesten asetellessa merkkipaaluja maahan.
Minusta olivat nuo kesäretkemme unohtumattoman hauskoja hetkiä.
Välistä kävi Roosa tervehtimässä minua. Hän oli erikoisen hienosti puettu ja näytti sangen sievältä. Hän sanoi, että hänellä oli paikka Ullanlinnan kylpylässä kassanhoitajan apulaisena. Kerskuen kertoi hän, että "siellä ansaitsee rahoja".
Eräänä päivänä menin tervehtimään matami Ström'iä ja sain silloin kuulla häneltä, että Roosa oli usein poissa kotoa öisin. Välistä makasi hän koko päivän, nousi illalla, pukeutui hienoksi ja meni ulos. Matami Ström oli tyytymätön häneen ja tuntui toivovan, että minä pian muuttaisin kotiin. Hän väitti, ettei Roosa uskaltaisi "lennellä ulkona", jos minä olisin kotona.
Aika kului vain liian nopeasti. Äiti kirjoitti iloisia kirjeitä, hän oli levollinen ja tyytyväinen kun tiesi, että minulla oli hyvä olla kiltin rouva Axénin luona. Jannelta sain myös usein tietoja. Hänellä oli hauskaa kenraalin maatilalla eikä hän osannut kyllin ylistää hyvää paikkaansa.
Kun vanha rouva ja minä istuimme eräänä iltapäivänä puutarhassa, tuli Roosa sinne aivan itkettyneenä. Hän kertoi kiihtyneenä, että kaikki olivat puolueellisia ja ilkeitä hänelle. Eukkojen juorujen tähden oli hän menettänyt toimensa ja oli nyt pakoitettu ottamaan astioiden pesijän paikan Kaivohuoneella voidakseen tulla toimeen, kunnes ompelutyö taas alkaisi.
— Ei mikään tehtävä ole meille häpeäksi, kunhan vaan rehellisesti ja kunnollisesti ansaitsee leipänsä, — sanoi vanha rouva ystävällisesti kehoitti Roosaa tarkoin varomaan joutumasta huonoon seuraan. Sitten antoi rouva hänen ymmärtää, että olisi parempi, jos hän pukeutuisi yksinkertaisemmin ja säästäisi rahansa sensijaan, että panee ne turhanpäiväisiin koruihin.
Roosa näytti oikein kiitolliselta vanhan rouvan ystävällisyydestä ja sanoi itkien:
"Ei ole nuoren tytön niinkään helppoa olla heitettynä yksin mailmaan Kiitos kaikista hyvistä neuvoista!"
Kun hän oli mennyt, sanoi vanha rouva: — Tuota kaunista tyttöä käy sääliksi. Olen vakuutettu, että hänessä on paljon hyvää. Meidän pitää koettaa johtaa hänet oikealle tielle. Olen iloinen, että hänellä on sinussa, Matilda, hyvä toveri.
Neiti tuli kotiin ulkomaanmatkaltaan; ja minä sain muutamina päivinä auttaa häntä ottamaan esille kaiken hienouden, minkä hän oli tuonut muassaan. En koskaan ennen ollut nähnyt niin kauniita kankaita ja koristenauhoja.
Kun sanoin jäähyväiset palatakseni matami Ström'in luo lahjoitti neiti minulle esiliinan ja kukkaron, jonka hän oli ostanut Berlinistä. Kaivaten jätin vanhan rouvan ja palasin vähän huolestuneena yksinkertaiseen synkkään huoneeseemme, huomasin hyvin huonosti hoidetuksi. — Ei ihmekään, koska matami Ström kertoi, ettei Roosa ollut viitsinyt siistiä sitä koko sinä aikana, jonka olin poissa.
Hyvin kiihkeästi aloin pölyyttää ja pestä, ja kun Roosa tuli kotiin, näytti hän aivan hämmästyneeltä ja ihmetteli, että ikkunaruudut olivat niin tavattoman kirkkaat.
Roosa meni aikaisin nukkumaan, ja minä rupesin järjestämään arkkuani. Kaipasin säästölaatikkoani. Otin jälleen kaikki esille, pudistin tarkoin jokaisen vaatekappaleen, etsin ja etsin, mutta säästölaatikkoa ei löytynyt. Tulin kertoneeksi siitä Roosalle. Hän syöksyi ylös sängystä ja huudahti kiivaasti:
— Luuletko kenties, että minä olen varastanut säästölaatikkosi — ja niin juoksi hän vihoissaan keittiöön matami Ström'in luo ja kertoi kuinka "hävytön" minä olin, joka "epäilin hyvää ystävääni ja huonetoveriani".
Matami tuli aivan kauhistuneena huoneeseemme ja auttoi minua tarkastamaan vielä kerran koko arkun sisällön — mutta turhaan. Kun emme löytäneet säästölaatikkoa, arveli matami, että ilmoittaisimme poliisille tapahtumasta. Roosa joutui aivan raivoihinsa ja huusi, ettei hän vaan aikonut antaa poliisin tulla huoneeseensa.
Itkien rauhoitin häntä ja sanoin, että toivoin löytäväni säästölaatikkoni ilman poliisin apua, en voinut uskoa, että joku olisi sen varastanut — mutta sisimmässäni olin hyvin levoton. Matami Ström pudisti päätään ja näytti miettiväiseltä.
Kun Roosa oli jälleen paneutunut maata, istuuduin kirjoittamaan pitkän kirjeen Jannelle ja kerroin hänelle tapahtuman, mutta pyysin, ettei hän puhuisi siitä kirjeissään äidille. Äiti parka vain surisi, että minun säästöni, jotka olivat tarkoitetut kotimatkaa varten Pohjanmaalle, olivat kadonneet käsittämättömällä tavalla.
Muutamia päiviä senjälkeen sain Jannelta ystävällisen kirjeen. Hän sanoi ajattelevansa asiasta omalla tavallaan, ja oli varma, että se, joka oli säästölaatikkoni ottanut, saisi kyllä rangaistuksensa ja pyysi minua vain kärsivällisesti odottamaan aikaani. "Kaikki selviää kyllä kerran, ja silloin saat rahasi takaisin" — niin kirjoitti hyvä Janne.
Hän pyysi etten surisi. Viipurista toisi hän minulle hienon säästölaatikon, jossa, olisi oikein hyvä lukko.
Mutta en voinut karkoittaa tapahtumaa ajatuksistani. Makasin unettomana koko yön ja mietin saamatta selvyyttä asiaan.
Seuraavana päivänä näytti Roosa hyvin levottomalta. Hän ei mennyt työhönsä — vaan piti parempana jäädä kotiin paikkaamaan vaatteitaan. Hän oli erikoisen palvelevainen ja ystävällinen matami Strömille ja minulle.
Päivää ennen kuin ompeluliike avattiin, tahtoi Roosa välttämättömästi tarjota matamille ja minulle "hyvät aamupäiväkahvit". Hän antoi minulle 1 mk ja pyysi minua olemaan hyvän ja juoksemaan leipuri Ekbergiin ostamaan "oikein hienoa kahvileipää". Matkalla leipuriin tapasin neiti Axén'in, joka kysyi, enkö tahtoisi syödä päivällistä hänen luonaan ja auttaa häntä sitten varastohuoneen järjestämisessä.
Ostettuani leivän kiirehdin kotiin, jätin leipäpussini Roosalle ja sanoin, etten ehtinyt odottaa kahvia, vaan piti minun mennä neitimme luokse. Roosa tuli tyytymättömäksi ja vielä nolommaksi, kun matami Ström selitti, että hänenkin oli pakko mennä pois.
Matami saattoi minua ja kertoi vapisevalla äänellä, että sillä aikaa kuin minä olin ollut poissa, oli Roosa tullut keittiöön ja sanonut, että hän oli löytänyt säästölaatikon tyhjänä uunista. Kuinka se oli sinne joutunut, ei hän tietysti tiennyt. Minä olin kuin halpaantunut, otaksuin että se oli keksitty juttu.
— Joka elää, hän saa nähdä — sanoi matami. Mitä hän sillä tarkoitti, en ymmärtänyt.
Roosa nukkui jo, kun tulin kotiin illalla. Tyhjä säästölaatikkoni oli pöydällä. Sanomatta sanaakaan käärin sen paperiin ja panin sen itkien arkkuuni.
Sinä iltana ei kukaan olisi saanut minua sanomaan hyvää yötä huonetoverilleni.
En saanut unen rahtuakaan silmiini. Päätäni särki ja koko ruumista poltti. Sydän löi niin, että se tahtoi haleta ja joka kerran, kun koetin nousta, tunsin kuinka minua pyörrytti. Roosa oli varmaan myöskin maannut hereillä, koska hän useita kertoja kysyi olinko sairas. Mitä vastasin, en tiedä, muistan vaan, että matami Ström ja Roosa hautoivat päätäni.
Seuraavana aamuna en voinut nousta sängystä. Roosa meni yksin ompeluliikkeeseen. Myöhemmin sain tovereilta kuulla, että Roosa oli hyvin osaaottavasti kertonut heille säästölaatikkoasian ja kyynelsilmin sanonut, että makasin hirveän sairaana, aivan hourien.
Vanha rouva kävi heti luonani. Matami Ström ja hän huolehtivat minusta kaikin puolin. Tuntui hyvältä olla ystävällisten ja hyvien ihmisten ympäröimänä.
Samassa talossa kuin me, asui eräs vanha lääkäri. Matami Ström oli tuttu siinä perheessä ja oli kertonut lääkärin taloudenhoitajattarelle kuinka kovasti olin sairastunut. Kun lääkäri kuuli sen, tuli hän meille. Hän kysyi, oliko jokin aiheuttanut minulle mielenliikutusta, ja kun hän kuuli varkaudesta, oli hän vakuutettu, että unettomuus ja päänsärky johtuivat siitä. — Hän antoi minulle rauhoittavia lääkkeitä, ja parin päivän perästä tunnuin virkeämmältä.
Vanha rouva toi minulle munia ja lihalientä, ja matami Ström hoiti minua mitä parhaiten.
Kun Roosa tuli kotiin iltasin, oli hänellä aina jotain hyvää mukanaan. Hän kohteli minua oikein hellästi. Toverit lähettivät kukkia ja hajuvettä — kaikki olivat sydämellisen ystävällisiä ja hyviä.
Minun tietämättäni oli Roosa kirjoittanut Jannelle ja kertonut sairaudestani. Hän lähetti heti vastauksen, kiittäen häntä ystävällisyydestään, kun oli ilmoittanut sairaudestani ja lähetti minulle 5 mk "vahvistaviin lääkkeisiin".
En pitänyt oikein siitä, että Roosa oli kirjoittanut Jannelle ja minua harmitti, että Janne oli hänen kauttaan lähettänyt minulle rahoja. Niinpä kun Janne ja minä tapasimme toisemme syksyllä, annoin minä hänelle Roosan läsnäollessa takaisin 5 mk ja kiitin lainasta. Tahdoin näyttää Roosalle, etten ottanut Jannelta rahoja.
Minua ilahdutti suuresti, että sain taas viikon kuluttua istua paikallani ompeluliikkeessä. Neiti ja toverit ottivat minut ystävällisesti vastaan, mutta kun he alkoivat puhua säästölaatikosta, pyysin, etteivät koskaan mainitseisi tuota ikävää tapausta, joka oli ollut syynä sairauteeni. Olin huomaavinani, että Roosa punastui ja näytti levottomalta, kun siitä puhuttiin, ja kyyneleet kimaltelivat hänen kauniissa silmissään. Vähitellen tulimme hän ja minä jälleen ystäviksi.
Viikko toisensa jälkeen kului ahkerassa työssä. Harvoin oli minulla aikaa käydä Leena tätiä tervehtimässä ja Jannen olin tavannut vain pari kertaa senjälkeen, kuin hän oli palannut maalta. Hän oli tuonut minulle sievän säästölaatikon. Avainta ei hän minulle antanut, sen tahtoi hän itse säilyttää, mutta olin aika utelias tietämään, mikä siinä laatikossa kolisi.
— Salaisuus, oli hän sanonut, ja siihen se jäi. Pitkän aikaa oli Roosa seurannut minua kotiin iltasin matami Ström'in suureksi iloksi, ja me olimme menneet aikaisin nukkumaan, mutta sitten heräsi hänessä taas halu mennä ulos tuttaviensa kanssa. Joka lauantai- ja sunnuntai-iltana tuli joku hänen miestuttavistaan hakemaan häntä, ja hän meni kaikenlaisiin huveihin.
Yhä harvemmin tuli hän matamin ja minun kanssani kirkkoon. Hänellä oli aina jokin este, kun pyysin häntä tulemaan mukaamme. Eräs nuori nikkarinkisälli Löfberg ja maalari Karlsen kävivät useimmin Roosan luona. Joskus saivat he houkutelluksi minutkin mukaansa sirkukseen, mutta minä en erityisesti pitänyt sellaisista huvituksista. He tekivät tavallisesti pilaa minusta, kun tahdoin aina esityksen loputtua mennä kotiin, kun Roosa sitävastoin meni mielellään heidän kanssaan johonkin kahvilaan. Iloisena ja äänekkäänä tuli hän sitten kotiin yöllä kertoen kuinka hauskaa hänellä oli ollut "tyylikästen kavalieriensa" kanssa.
Eräänä sunnuntaina toi Löfberg meille liput ruotsalaiseen teatteriin. Minä kiitin ja sanoin, että olin pyydetty tätini luo. Mutta kuinka nyt Roosa suunnittelikaan ja houkutteli minua käymään aikaisemmin iltapäivällä tädin luona ja tulemaan sieltä teatteriin k:lo 7 — myönnyin ehdotukseen. Roosa oli saanut jonkinlaisen vallan minuun. Minä tunsin itseni aina aivan mitättömäksi, kun hän vakuutti minulle jotakin. En voinut koskaan oikein selvittää itselleni tuota tunnetta, mutta niin kävi tavallisesti, kuin hän määräsi.
Leena tädin luona tapasin Jannen. Minä olin ottanut äidin viimeisen kirjeen mukaani ja luin sen heille. Se oli hyvä kirje. Äiti kertoi, että perunasato oli onnistunut oikein hyvin tänä vuonna — että hän oli häkilöinyt pellavan, ajatellut kehrätä sen ja kutoa siitä sitten palttinaa Jannelle ja minulle. Kaihomielin tunnusti hän meille, että hän nyt syksytalvella, kun alkoi tulla pitkät, pimeät illat, kaipasi meitä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ikävöi päivää, jolloin molemmat tulisimme häntä tervehtimään. — Kyllä on onnellista omata hyvä äiti, joka muistaa, sanoi täti.
— Niin, parempi kuin hyvä, se sitten on varma — vastasi Janne. — Sitten kun kadotin omani, on täti aina ollut minulle toisena äitinä. Jospa vain voisin tulevaisuudessa tehdä jotakin hänen hyväkseen.
Istuin kuin neuloilla. Kello oli jo lyönyt 1/2 7. Nousin äkkiä ja sanoin, että minun pitää mennä. Kun Janne halusi saattaa minua, pyysin häntä jäämään tädin luo ja välttääkseni hänen seuraansa sanoin, että minun oli mentävä tervehtimään erästä toveriani. En uskaltanut puhua siitä, että aioin ensi kertaa teatteriin, täti olisi varmaan paheksunut sitä.
Ruotsalaisen teatterin luona tapasin Löfbergin ja Roosan. Menimme kolmannelle riville, jossa meillä oli paikkamme.
Kaikki oli minulle uutta. Ihailin kaunista salia ja hienoja naisia, — ja siellä täällä näin puvun, jonka me olimme ommelleet.
Kun esirippu nousi, hämmästyin kovasti. Mitään niin ihmeellistä en ollut koskaan voinut ajatellakaan. Näyteltiin "Kesäyön unelmaa". Roosa nauroi ja sanoi minun näyttävän tyhmistyneeltä.
Löfberg saattoi meidät kotiin. Portilla kiitin häntä ja sanoin, että oli ollut oikein hauska ilta.
— Se ilahduttaa minua, menemme taas pian katsomaan jotakin toista kappaletta — arveli hän.
Ja ajattelematta lähemmin, mitä vastasin, huudahdin iloisesti — kiitos, tulen mielelläni mukaan!
— Kas niin pitää sanoa, — niin, kyllä joskus pitää huvitella — arveli Roosa.
Matami Ström'ille emme uskaltaneet puhua, missä olimme olleet, hän kun piti teatteria "synnin pesänä".
Kerran olin Roosan kanssa tanssiaisissa Ylioppilastalolla. Oli kyllä hauskaa kuunnella laulua ja soittoa, mutta kun tanssi alkoi, tunsin itseni niin kömpelöksi ja yksinkertaiseksi, että hiivin pois. Vanha, musta pukuni ei sopinut yhteen muiden tyttöjen vaaleiden pukujen kanssa. Roosa oli kyllä tahtonut, että olisin lainannut hänen parhaan pukunsa, mutta sitä en halunnut. Itse oli hän puettu vaaleansiniseen ja oli pannut kukkia hiuksiinsa.
Kuinka Roosan rahat riittivät niin moniin eri pukuihin, en voinut ymmärtää. Minun palkkani riitti tuskin välttämättömimpään.
— Juutalaisten narinkasta saa ostaa huokealla — oli hänellä tapana sanoa. Varmaan pitäisi minunkin mennä jonakin päivänä narinkkaan ja hankkia hienoja vaatteita, ajattelin usein, mutta en tullut koskaan menneeksi sinne, vaikka Roosa oli saanut minut houkutelluksi huvitusten pyörteisiin.
Viime aikoina en ollut tuntenut itseäni oikein terveeksi. Minulla ei ollut ruokahalua ja olin usein väsynyt. Unettomuus oli taas alkanut vaivata ja tulin kärtyiseksi. Se johtui varmaan rasittavasta elämästä, jota vietimme. Koko päivät työssä ja yöt ulkona. — Ei, ajan pitkään ei voinut jatkua näin. Minullahan ei ollut edes aikaa kirjoittaa äidille, niin oli aikani vähissä.
Kun eräänä aamuna kohtasin odottamatta Leena tätini ja olin hänen mielestään laihtunut ja näytin kalpealta, ja hän kysyi olinko sairas, harmitti se minua niin, että vastasin hänelle äreästi:
— Vähemmästäkin tässä laihtuu ja kalpenee. Kyllä liika työ kuluttaa totisesti — ja menin tieheni sanomatta hänelle edes hyvästiä.
Matami Ström, joka luultavasti myöskin arveli, että näytin riutuneelta, tarjoutui keittämään meille päivällisen, kunhan vain hankkisimme kotiin, mitä halusimme. Hän sanoi ettei ollut nuorille tytöille terveellistä elää vain voileivällä ja kahvilla.
— Tulee liian kalliiksi kustantaa itselleen kunnon päivällinen, kellä siihen on varaa? Ei minulla ainakaan — vastasi Roosa kiivaasti.
— Niin, niin, vaatteet ja huvitukset maksavat — sanoi matami ja iski silmää minulle.
— Eikä kuulu kehenkään, mihin omat rahamme panemme. Itsehän ne ansaitsemme — tiuskasi Roosa, kääntyi kantapäillään, meni huoneeseemme ja paukahutti oven kiinni.
— No, no, ei niin kiivaasti, minäkin olen ollut nuori ja tiedän, että silloin pidetään huvittelemisesta — sanoi matami oikein äidillisesti.
Katkerasti kaduin epäystävällisyyttäni häntä kohtaan, joka aina oli ollut hyvä minulle ja niin hellästi hoitanut minua sairastaessani. Kun pyysin häneltä anteeksi, syleili hän minua sanoen:
— Nuoret erehtyvät välistä. Me vanhat olemme koetelleet elämää ja tarkoitamme teille niin hyvää!
Halveksivasti ja niskojaan heitellen sanoi Roosa kuultuaan, että matami oli antanut minulle anteeksi:
— Ei voi tulla kysymykseenkään, että pyytäisin anteeksi, kun en ole rikkonut. Mitä itse ansaitsen, on minun ja siinä piste.
Seuraavana päivänä ostin kaurasuurimoita ja maitoa ja pyysin matami Ström'iä olemaan hyvä ja keittämään minulle velliä päivälliseksi. Ja lämmin ruoka maistui oikein hyvältä, kun tulin kotiin. Tarjosin annoksen Roosallekin, mutta hän oli nyreissään eikä sanonut koskaan syövänsä niin "halpaa ruokaa". Kolmena iltana oli Janne turhaan etsinyt minua. Leena täti oli myöskin ollut pari kertaa kyselemässä minua, mutta kun eivät löytäneet kotoa eikä neulomaliikkeestä, kirjoitti Janne minulle kortin, jossa pyysi minua tulemaan seuraavana sunnuntaina iltapäivällä Leena tädin luokse. Täti oli saanut kirjeen äidiltä ja tahtoi mielellään lukea sen meille.
Kutsu tuli hyvin sopimattomasti, sillä Karlsen oli juuri siksi iltapäiväksi kutsunut meidät sirkukseen ja sieltä piti meidän mennä Löfbergin kanssa teatteriin. Mitä piti minun tehdä? Kun jälleen neuvottelin Roosan kanssa, huomasi hän parhaaksi, että menisin päivällisaikana tädin luokse ja sanoisin, että minun piti olla työssä liikkeessä iltapäivällä. Roosa selviytyi kaikissa olosuhteissa, hän keksi aina jonkun neuvon ja ajattelematta pitemmältä, kuinka väärin on narrata, menin Leena tädin luokse.
Olin unohtanut, että oli tädin nimipäivä. Minua oikein harmitti, ettei Janne ollut voinut kirjoittaa ja muistuttaa minua siitä. Kuinka häpesinkään, kun täti näytti minulle kauniin esiliinan, jonka Janne oli antanut hänelle. Päässäni pyöri, en voinut enää selvittää ajatuksiani ja hallita itseäni. Muu täytti mieleni niin, että unohdin lähimmät velvollisuuteni. Pienimmästäkin asiasta saatoin kiivastua ja suuttua. Niinpä nytkin. Kun täti luki äidin kirjeen, ja äiti siinä ihmetteli, miksi kirjoitin hänelle niin harvoin ja kysyi olinko sairas, nousi veri päähäni, ja sanoin suuttuneella äänellä:
— Eihän ole aikaa eikä varaa kirjoittaa usein. — Ja kun täti hyvää tarkoittaen ehdotti, että kaikki kolme kirjoittaisimme yhdessä kortin äidin syntymäpäiväksi, narrasin minä, että olin jo lähettänyt onnitteluni. Havaitsin kyllä, että täti oli huomannut minun valhetelleen ja olisi mielellään nuhdellut minua, mutta se jäi tekemättä.
Juotuani kahvin sanoin jäähyväiset sangen kylmästi ojensi täti minulle kätensä kysymättä edes, miksi pidin niin kiirettä ja sanomatta kuten hänellä aina oli tapana: "tule pian jälleen".
Minä kiiruhdin ulos, häpesin todellakin käytöstäni. Vaikka omantuntoni ääni kuiskasi, että olin ollut epärehellinen hyvää tätiäni kohtaan, en kuitenkaan kääntynyt takaisin pyytämään häneltä anteeksi.
Kotimatkalla tapasin Jannen. Hän ihmetteli, että olin jo ollut tädin luona ja kysyi iloisesti, lähtisinkö hänen kanssaan sirkukseen.
— Ei kiitoksia, minulla on muuta tehtävää — vastasin minä ja kiiruhdin pois. Kyllä Janne varmaan ihmetteli käytöstäni, se oli kaikkea muuta kuin ystävällistä.
Roosa istui ja odotti jo kärsimättömänä minua. Lähdimme heti matkaan. Kadulla tapasimme "kavalierimme", jotka olivat tulleet kahdella hevosella hakemaan meitä.
Sirkus oli täynnä väkeä. Soittokunta soitti, ja ohjelma oli juuri alkamaisillaan, kun Roosa töyttäsi minua kiivaasti kuiskaten:
— Katsos kuka tulee! Herra Dahl uuden morsiamensa kanssa! Ja minä näin Jannen ja Anna Riskasen menevän vastakkaiselle puolelle.
Silmissäni musteni ja sydämeeni pisti, ensikerran elämässäni kärsin mustasukkaisuuden tuskia. Nyt tunsin hämärästi, että Janne oli minulle enemmän kuin veli. Ja kun Roosa yhä edelleen tyrkki minua, ymmärsin että hän tahtoi kiusoitella ja huudahdin vihaisesti:
— Anna minun olla rauhassa, Jannella ei ole morsianta — mutta minä salasin häneltä, että Janne oli pyytänyt minua mukaansa.
Itku tahtoi kuitenkin nousta kurkkuuni. Hyvä että esitys alkoi, ja minun ajatukseni johtuivat muualle. Katseeni lensivät kuitenkin usein Janneen, joka iloisesti puhellen Annan kanssa, ei ollut huomaavinaan meitä.
Olin hyvilläni kun ohjelma oli lopussa. Ulkona raittiissa ilmassa voin taas hengittää. Olin luullut tukehtuvani sisällä.
Välinpitämättömänä, tunteettomana olentona seurasin heitä Arkadia-teatteriin. En nähnyt enkä kuullut, ajatukseni olivat muualla.
— Onko hän usein noin tylsä ja ikävä — kuulin Karlsenin kysyvän Roosalta.
Hänen vastauksensa jäi minulta kuulematta, sillä hän kuiskasi sen Karlsenin korvaan.
Kun olimme vihdoin jotenkin myöhään illalla kotona, kiiruhdin minä sänkyyn ja vedin peiton pääni yli, etten kuulisi Roosan lörpötystä. Olin pahoillani, tunsin olevani pieni lammas, joka on eksynyt. En voinut edes rukoilla iltarukoustani — olin niin kaukana Jumalastani?
Tunti toisensa jälkeen kului. Kun vihdoinkin nukuin, olin olevinani pimeässä metsässä. Etsin etsimistäni tietä, mutta — turhaan. Kuulin hirveitä, kummallisia ääniä. Pimeni yhä enemmän. Rupesin pelkäämän ja purskahdin itkuun. Joku lintu visersi, ja yht'äkkiä huomasin istuvani omassa pienessä kelkassani. Laskin korkeata, jäistä mäkeä alas. Ajoin äidin tuvan, kaivon ja navetan ohi, ja tuolla kaukana — kaukana näytti valkenevan. Siellä nousi aurinko, ja keskellä kirkkainta valoa istui äiti lukien kirjettä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ne kierivät minun luokseni asti ja sulattivat jään kelkkani ympäriltä. Aloin huutaa: "äiti, äiti, auta minua!" Äkkiä tuli pilkkopimeä, ja äiti katosi näkyvistäni.
Heräsin siihen, että Roosa nipisti minua käsivarresta.
— Mitä sinä siinä makaat ja huudat. Nouse jo, kello on 1/2 8 —, kuulin hänen huutavan vihaisesti.
Sinä päivänä ostin kauniin maisemakortin, kirjoitin äidille vähän enemmän kuin pitkiin aikoihin ja mainitsin myöskin, etten ollut ollut oikein terve viime aikoina.
Joulu läheni. Liikkeessämme oli kova kiire, ja ompelutyttöjen lukua lisättiin taas.
Joka päivä kertoi Roosa minulle jotakin Annasta ja Jannesta. Hän sanoi olevansa varma, että he olivat "salakihloissa". Se teki minut kovin rauhattomaksi. Välttelin puhua kenenkään toverin kanssa ja menin tavallisesti yksin kotiin.
Ärtyisyyteni eneni yhä ja usein purskahdin itkuun. Leena täti oli ollut eräänä päivänä luonamme ja pyytänyt matami Ström'in sanomaan minulle, että olin tervetullut hänen luokseen päivälliselle joulupäivänä. Jouluaatoksi oli täti pyydetty kenraalin perheeseen ja minut neiti Axén'in luokse. Matami Ström ja Roosa viettivät illan kotona kaikessa vaatimattomuudessaan; heillä ei ollut edes joulukuusta, eivätkä he kustantaneet itselleen mitään erikoista hyvää.
Vasta kun istuin Axén'ien luona komean ja kauniin joulukuusen ääressä, jonka vanha rouva oli koristanut, tulin ajatelleeksi äitiä. Minä heräsin aivan kuin horroksesta, kun neiti Axén kysyi, mitä olin antanut äidilleni joululahjaksi. Olin kovin häpeissäni vastatessani viivytellen, ettei minulla ollut varaa lähettää hänelle mitään.
— Pienimmästäkin ja vähäpätöisimmästäkin lahjasta on äiti kiitollinen, kun se tulee hänen lapseltaan. Joulukirjekin on jo sydämellisesti tervetullut — arveli vanha rouva.
Minä punastuin, kun hän sanoi sen. Äitini ei ollut saanut riviäkään minulta täksi jouluillaksi. Kuinka hän surisikaan sitä!
Kun näytin kotona matami Ström'ille ja Roosalle pukukankaan ja nenäliinat, jotka olin saanut Axén'eilta, rupesi Roosa itkemään ja sanoi:
— Matilda on onnenlapsi. Hänellä on ystäviä, jotka häntä muistavat, toista on sellaisen vaivaistalon lapsen, kuin minä olen. Ei keltään riitä ajatustakaan hänen osakseen, ei edes jouluaattonakaan.
Minun kävi häntä sääliksi. Ja ensi kerran kuulin nyt Roosan mainitsevan lapsuuttaan.
Matami Ström antoi minulle paketin, jonka Janne oli jättänyt hänelle. Kun aukaisin sen, niin löysin siitä kauniin esiliinan.
— Ihmettelenpä mitä hän antaa morsiamellensa, kun sinä saat häneltä noin kallisarvoisen joululahjan! Luultavasti saa hän kultakellon — sanoi Roosa halveksivasti.
— Mitä se meitä liikuttaa — tiuskasin minä, sanoin hyvää yötä matamille ja paneuduin nukkumaan.
Päästyäni sänkyyn muistelin kuinka erilainen tämä jouluaatto oli ollut kuin se, jonka vuosi sitten vietin herrasväki Grenlundin luona. Muistin kaikki ne pienet joululahjat, jotka kullekin annoin. Ja tänä vuonna — en ollut ajatellut ketään. En edes äitiä! Ja olin aivan laiminlyönyt muistaa kilttiä matamia. Olisinhan voinut ostaa hänelle vaikkapa muutamia joulutorttuja vain. Mitähän Janne ajatteli minusta, joka en ollut antanut hänelle mitään? Olikohan hän todellakin kihloissa Annan kanssa? Ehkenpä Anna oli ommellut jotain sievää hänelle! Viime vuonna minulla oli pienempi palkka ja olin kuitenkin kyennyt ostamaan muutamia joululahjoja valmistaakseni vähän iloa. Nyt ajattelin vain itseäni ja huvejani — — —; kaikista näistä surullisista ajatuksista huolimatta nukahdin lopulta.
Seuraavana aamuna heräsin niin kovaan päänsärkyyn, etten voinut nousta.
Kirkossa oli matami tavannut Leena tädin ja sanonut hänelle, että olin sairas, niin ettei hän odottaisi minua päivälliselle. Täti oli kysynyt huvittelinko paljon, mutta en saanut tietää, mitä matami vastasi.
Joulupäivän oli Roosa poissa. Kun hän tuli kotiin, oli hän itkettynyt.
Koko joulunpyhät istuimme enimmäkseen kotona. Me parsimme ja paikkasimme vaatteitamme, ja se oli kyllä tarpeen, sillä harvoin tuli ommelleeksi itselleen.
Vasta uudenvuoden iltana menin tädin luo kiittääkseni kutsusta joulupäivälliselle. Hän tuntui jäykältä, pyysi minua tuskin istumaan eikä ollenkaan kysynyt kuinka voin. Hänen käytöksensä minua kohtaan ei muuttunut ystävällisemmäksi silloinkaan, kun Janne tuli sisään. Kun kiitin Jannea joululahjasta, sanoi hän katsellen minua surullisesti:
— Et taida enää välittääkään minun lahjoistani, kun olet saanut niin monta uutta ja hienoa ystävää.
— No sepä olisikin kaunista — huudahti täti. Sen sanon sinulle Matilda, vanhoihin uskollisiin ystäviin voi luottaa. Saat nähdä, että uudet ystävät katoavat yhtä pian, kuin ovat tulleetkin. Onkohan tuo kaunis Roosa oikein hyvää seuraa sinulle? Hänestä puhutaan niin paljon.
Nyt kuohahti mieleni ja vastasin oikein nenäkkäästi:
— Kyllä luulen, että hän on yhtä hyvä kuin Anna Riskanenkin. Miksi täti aina pyrkii riitelemään minun kanssani? Parasta on, että menen tieheni, niin saan olla rauhassa. Näenhän ettei kukaan enää välitä minusta — ja itkien jätin heidät.
Kotona kerroin kaikki Roosalle ja hänen mielestään olin vastannut oikein.
— Kyllä ovat hävyttömiä sinulle. Älä välitä siitä, mitä sanovat. Tuo Janne on oikea aasi ja entä tätisi sitten! Hyvä on, ettei ole ollenkaan sukulaisia. Silloin saa ainakin tehdä, mitä tahtoo — puheli Roosa asettaen samalla kahvipannun lieden hiilokselle.
Kun menin nukkumaan, löysin teatterilipun pielukseltani. Karlsen ja Löfberg olivat kutsuneet meidät katsomaan uudenvuoden kuvaelmia.
— Huomenna pidämme hauskaa ja tanssimme uuden vuoden alkamaan. Hyvää yötä, kiitos menneestä vuodesta! — mutisi Roosa haukotellen.
Minä makasin kauan valveilla katuen kiivastumistani tädin luona. Miksi pitikään tuon Anna Riskasen tulla häiritsemään välejämme.
Näin ajatellen lopetin vanhan vuoden.
Uudenvuoden aamuna antoi matami minulle kirjeen. Se oli äidiltä. Omantunnon soimaamana ja hätäisenä aukaisin sen. Äiti kirjoitti:
Rakas, kaivattu lapseni!
Siunausrikasta, hyvää uutta vuotta toivotan sinulle! Kiitos tervetulleesta kortistasi! Minuun koski sanomattomasti kuulla, ettet ole terve. Pahat uneni ovat kyllä sanoneet, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi. Siitä asti kun rupesit ompelijaksi, ei minulla ole ollut ensinkään rauhaa. Äidistäsi tuntui niin turvalliselta, kun hänen tytärellään oli hyvä palveluspaikka ja hyvä emäntä, joka huolehti hänestä. Niin monet kiusaukset kohtaavat nuoria siellä suuressa kaupungissa. Älä anna kauniin Roosan houkutella itseäsi öisille teille tai huonoon seuraan. Moni pursi on ajanut karille elämän virralla.
Käy usein kirkossa ja hartauskokouksissa. Sellaisista paikoista saa voimaa sielullensa. Jumala lastani siunatkoon! Syksystä asti ovat silmäni olleet niin heikot, etten itse voi kirjoittaa. Pappilan neiti, joka välistä lukee minulle raamattua, on kirjoittanut tämän kirjeen. Hän lähettää sinulle paljon terveisiä.
Älä aivan unohda vanhaa, levotonta
Äitiäsi.
Liikutettuna luin kirjeen kerran toisensa jälkeen. Äiti parka! Kuinka kaipasinkaan häntä. Kiltti äiti ei sanonut sanaakaan siitä, että olin unohtanut lähettää hänelle joululahjan. Tämä vaikeneminen oli paras todistus siitä, kuinka syvästi se oli surettanut häntä.
Minä aloin itkeä katkerasti. Kun Roosa kuuli nyyhkytykseni, nousi hän äkkiä pystyyn sängyssään ja huusi:
— Miksi sinä itkeä pillittelet? Kyllä voisit antaa minun nukkua rauhassa edes uudenvuoden aamuna. Mikä on hätänä? Vai kirje. Se on varmaan tuolta rakastettavalta Jannelta, joka ilmoittaa kihlauksestaan. Kyllä minä tiesin, että se koskisi sinuun. En minä sokea ole, olen kyllä nähnyt, että sinä häntä rakastat. Anna minulle kirje!
— Ole hiljaa, ei se ole Jannelta, vaan äitiraukalta.
— Vai niin, sepä muuttaa asian. "Hyvää uutta vuotta" Matilda, uskollinen ystäväni! Toivon sinulle sulhasen tänä vuonna. Anna minun nyt kaikessa rauhassa lukea kirjeesi.
Ja ajattelemattomuudessani annoin hänelle äidin kirjeen. Sitä ei minun olisi pitänyt tehdä.
Hyvin hitaasti luki hän sen ääneen läpi ja kun hän tuli "kauniiseen Roosaan", kurkisteli hän peiliin, joka riippui hänen sänkynsä yläpuolella ja kysyi ääneensä nauraen: "olenko sitten todellakin kaunis?"
Ivallisen näköisenä ojensi hän kirjeen minulle sanoen:
— Niin, äitien kirjeet voivat kyllä olla kauniita ja liikuttavia, niin että ne houkuttelevat oikein kyyneleitä silmiin. Mutta älä välitä kaikista heidän siveyssaarnoistaan. Sanopas minulle, mitä ymmärtää maalaismummo pääkaupungin elämästä! Minun äitini on ymmärtäväinen, hän kirjoittaisi toisella tavalla, usko se. Hän on kaupungin lapsi — "Elä elämäsi, niin kauan kuin olet nuori, ja katso, että ansaitset rahaa" — niin kuuluvat hänen neuvonsa. Kas niin — ja Roosa nousi seisomaan sängyssään ja alkoi kiiruusti pukeutua.
— Onko sinulla äiti? Elääkö hän? — kysyin minä kovin hämmästyneenä.
— No, älä nyt näytä noin hämmästyneeltä. Tottahan minullakin on ollut ilo syntyä ja kunnia tuntea äitini. — Hän on hieno, hän, — tiedä se — hän on linnan rouva — istuu turvassa lukkojen ja telkkien takana — nauroi Roosa hypähtäen sängystä. Hän aukaisi keittiön oven ja lisäsi: — Me olemme vapaaherrattaria tänään. Ström'in matamihan ei tule kotiin ennen kuin illalla. Nyt minä keitän kahvia. —
Minä istuin kuin kivettyneenä. Roosa parka — kuinka onneton hän onkaan — ajatella, että äiti istuu vankilassa — niin kauhean surullista. Minua pöyristytti. Hyvin hellästi käärin äidin kirjeen kokoon, piilotin sen arkkuuni ja päätin vastata siihen niin pian kuin suinkin.
Myöhemmin päivällä tuli Janne toivottamaan minulle "hyvää uutta vuotta". Tulin kovin iloiseksi nähdessäni hänet. Mutta puhe ei tahtonut oikein sujua. Oli kuin olisi ollut muuri välillämme. Lopuksi rupesi Janne vapaalla tavallaan kertomaan kuinka hauskasti joulua oli vietetty kenraalin herrasväen luona. Väki oli saanut "hienoja joululahjoja" ja runsaasti kestitystä.
Toisena joulupäivänä oli kenraalilla ollut suuret tanssiaiset ja 150 kutsuvierasta. Paitsi omaa palvelijaa Björkiä, oli heillä kaksi senaatin vahtimestaria auttamassa ja Jannekin oli saanut tarjoilla ensi kerran puettuna hännystakkiin, jonka kenraali oli antanut hänelle joululahjaksi.
Janne uskoi, että Björk ennen pitkää saisi vahtimestarin toimen ja silloin arveli kenraali, että Janne voisi päästä hänen tilalleen miespalvelijaksi. "Se olisi hienoa", sanoi hän tyytyväisesti hymyillen.
Siinä sitten istuimme ja juttelimme yhtä ja toista, ja kaikki oli hyvin kuten ennenkin välillämme, kunnes Roosa tuli ja sekoitti kaikki. Hän pisti päänsä kamarin ovesta — pää oli täynnä paperikähertimiä — ja sanoi:
— Hyvää uutta vuotta, herra Dahl! saako kenties onnitella kihlauksen johdosta?
— Kiitän uudenvuoden toivotuksesta! Roosa neiti. Minä toivon teille samoin hyvää uutta vuotta — sulhasineen — vastasi Janne kumartaen Roosalle.
— Mitä sulhaseen tulee, niin sellainen minulla jo on! Kuinka voi morsiamenne Anna? — kysyi Roosa nauraen ja löi kamarin oven kiinni.
Janne tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan ja katsoi kysyvästi minuun. Minä istuin vaiti enkä saanut sanaakaan suustani.
— Oletko kuullut mitään äidistä? — kysyi Janne hetkisen kuluttua.
— En — vastasin nopeasti peläten, että hän mahdollisesti pyytäisi saada lukea kirjeen.
— Äiti on heikko. Hän kaipaa sinulta kirjettä, ne ovat varmaan kadonneet postissa. Emmekö nyt voisi kirjoittaa hänelle — ehdotti Janne iloisesti.
— Olen juuri tänään lähettänyt pitkän kirjeen hänelle — narrasin minä saadakseni hänet lähtemään tiehensä, niin että voisin pukeutua mennäkseni teatteriin.
— Matilda, äiti on levoton sinun terveydestäsi. Hänen mielestään sinun pitäisi jättää ompeluliike ja ottaa palveluspaikka. Kun palvelee on elämä monessa suhteessa rauhallisempaa ja parempaa — tuumi Janne hyväntahtoisesti.
Hänen ystävällisyytensä kiusoitti minua, ja sanoin kiivaasti:
— Kuka sinut on lähettänyt tänne saarnaamaan minulle. Tiedän itse parhaiten, mitä teen. Sinä suurine palkkoinesi voit kyllä sanoa, että on hyvä palvella, mutta minä, jolla oli 8 mk kuukaudessa, tiedän kuinka pitkälle sellainen summa riittää.
— Sinä voisit saada hyvän paikan sisäkkönä ja 12 mk:n kuukausipalkan, jos vain tahtoisit.
— Ei kiitos, silloin on parempi näin kuin nyt on — tiuskasin minä.
— Kukin tekee niinkuin tahtoo, mutta sen vain tiedän, että kun on palveluksessa, niin on hyvä olla. On hyvä ruoka ja —
— ja ihana vapaus — jatkoi Roosa, joka tuli huoneestaan puettuna vaaleankeltaiseen pukuun ja tummanpunainen ruusu mustissa kiharoissaan. Oi kuinka kaunis hän oli! Silmäni sattuivat hienoon pitsikaulukseen ja ihmettelin suuresti, mistä hän oli sen saanut.
Kaunis ilmestys vaatimattomassa huoneessa oli varmaan vaikuttanut Janneenkin. Hän nousi tuijottaen häneen.
— Enkö ole hieno, vai mitä? — kysyi Roosa ja pyörähti, niin että pienet jalat näkyivät.
— Matilda, kiiruhda pukeutumaan — lisäsi hän käskevästi. Me aiomme teatteriin, herra Dahl. Muista Matilda, että sinä et saa esiintyä vanhassa mustassa puvussasi ja näyttää minun kamarineidiltäni. Ei, saat lainata vaaleansinisen pukuni. Ei sitä toki saa näyttää köyhäraukalta, kun istuu hienossa seurassa toisella rivillä. — Eikös niin, herra Dahl? Minä luulen, että Anna Riskanenkin laittelee itsensä koreaksi, kun menette yhdessä ulos vai kuinka? — löpisi hän lakkaamatta.
Minä vilkaisin Janneen. Hän näytti hämmästyneeltä, otti lakkinsa ja sanoi:
— Anteeksi, jos olen häirinnyt. Kyllä tarvitaan rahoja ollakseen noin hieno. Oma on kuitenkin parempaa kuin lainattu. Hyvästi Matilda — ja niin hän meni.
— Hävytön, ylpeä vintiö — huusi Roosa, polkien jalkaansa lattiaan. — Onko hän ehken sinun holhoojasi!
Kuinka häpesinkään! Miten rumasti Roosa käyttäytyi! Mitä ajatteleekaan Janne hänestä ja minusta? Ei — päätin etten menisi Roosan mukaan, — mutta kun hän kuuli sen, joutui hän aivan suunniltaan eikä antanut minulle ensinkään rauhaa.
— Ellen kelpaa omissa vaatteissani sellaisena kuin olen, jään kotiin. Ja sen sanon sinulle Roosa, jos tulenkin mukaasi tänä iltana niin — teen sen viimeisen kerran sanoin hyvin päättävästi.
— Sen saamme nähdä, neiti nirppanenä. Ihmettelenpä, mitä herra Karlsen silloin sanoisi. Hänhän on vähän ajatellut kosia sinua — puheli Roosa, samalla kun hän kurkisti akkunasta käärekaihtimen taitse. — Totisesti, eikös kuomureki olekin jo portilla. Pian päällystakki yllesi, "kavalierien" ei tarvitse odottaa.
Ja käsittämättä kuinka kaikki kävi, istuin ennen pitkää hyvin valaistussa teatterisalissa. Olin kuin kivettynyt, kuin tahdoton olento, joka ei nähnyt eikä kuullut.
Mutta vielä käsittämättömämpää oli, että minä näytännön loputtua seurasin muiden mukana ravintolaan. Se oli täynnä väkeä, ja kaikki oli kietoutuneena tupakan savuun. Tunsin kuinka punssihöyryt löyhähtivät vastaani.
Kauimpana akkunan ääressä, joka antoi kadulle päin, saimme paikat. Kaikkien katseet suuntautuivat Roosaan, joka kulki pää pystyssä salin läpi.
— Tuhat tulimmaista, miten kaunis tyttö — kuuluivat useat herrat huudahtavan. Löfberg esitteli meille muutamia nuoria miehiä, jotka istuutuivat meidän pöytäämme. Roosa ilakoi ja huvitti heitä hullunkurisilla tarinoillaan. Usein kohotti hän punssilasinsa ja kilisteli milloin minkin kanssa.
Kun Karlsen muutti paikkaa Löfbergin kanssa saadakseen istua minun vieressäni, näin minä, miten Roosa katseli meitä vihaisesti.
— Avatkaa akkuna, täällä on niin tukahduttavaa — komensi hän. Karlsen veti heti ylös käärekaihtimen ja aukaisi akkunan. Nyt voitiin hengittää, minä tunsin kuin herääväni, kun raitis ilma virtasi saliin.
Rämisevä soitto kaikui. Melu salissa lisääntyi, ja minun oli paha olla. Käänsin katseeni akkunaan. Mitä? Jannehan sieltä tuli katua pitkin. Hän hiljensi askeleitaan ja nosti lakkia, kun näki meidät. Minä istuin kuin kuvapatsas voimatta liikuttaa jäsentäkään.
Roosa, joka oli huomannut hänet, puhkesi halveksivasti sanomaan:
— Herraseni, neiti Matildan ihailija on vahdissa tuolla ulkona. Sulkekaa akkuna ja vetäkää verho alas, hänen ei tarvitse vakoilla meitä.
— Onko hänellä sulhanen? kuiskasi Karlsen Roosan korvaan.
— On varmastikin, kenraalin kuski, hänestä tulee luultavasti pian vahtimestari — kiusoitteli Roosa.
Veri nousi päähäni. En löytänyt ainoatakaan sanaa vastaukseksi.
— Joka vaikenee, hän myöntyy — sanoi Karlsen, nousi ja siirtyi toiseen pöytään, jonne toisetkin nuoret miehet menivät korttia lyömään.
Löfberg maksoi, tarjosi Roosalle käsivartensa ja niin menimme ahtaaseen etehiseen etsimään päällysvaatteitamme, se ei totisesti ollutkaan helppoa.
Kadulle tultuamme ehdotti Roosa, että kävelisimme "hetkisen Espiksellä". Löfberg ja hän kulkivat käsi kädessä eteenpäin nopein askelin välittämättä minusta. Minä tunsin olevani aivan kuin eksyksissä ja muistin äkkiä tädin sanat, että uudet ystävät katoavat yhtä pian kuin ovat tulleetkin. Päätin jättää heidät molemmat — ja hiipiä pois. Poikkesin eräälle toiselle kadulle ja kiiruhdin nopeasti kotiin päin.
— No, no, ei niin kiirutta, pikku neiti. Eikö hän tahdo seuraa? — kuulin ohimennen erään vanhan miehen sanovan.
Kuinka sydämeni löi! Rupesin juoksemaan. Jalkani tuskin koskivat maahan, oli kuin olisin lentänyt. Hyvin hengästyneenä ja tuskaisena saavuin vihdoin portille. Vaivoin sain sen auki.
Kuvittele kauhuani, kun odottamatta seisoin pihalla vastatusten Jannen kanssa. Peräydyin hämmästyneenä, kun hän surullisesti hymyillen ojensi kätensä minulle sanoen:
— Matilda, tulet yksin kotiin? Tiedätkö myös missä ja kenen seurassa olet istunut?
— Se ei kuulu kenellekään, kaikkein vähimmän sinulle — vastasin minä uhkamielisesti ja kiiruhdin etehisen ovelle.
Janne asettui tielleni. Koetin työntää hänet syrjään puhjeten rukoilevalla äänellä puhumaan:
— Anna minun mennä. Jos joku näkee meidät, tulee tästä vielä pahempi meteli.
— Ei, vastasi Janne jyrkästi — ensin pitää sinun sanoa minulle, tiedätkö kenen kanssa seurustelet. — Kenties et? No, silloinpa sanon sen — niin, kahden pelihuijarin kanssa. Onko sellainen sinulle sopivaa seuraa? Matilda, ajattele äitiä — ja katsellen uskollisesti silmiini kuiskasi hän:
— Matilda, sinä ja minä kuulumme yhteen — enempää en jaksanut käsittää, kun portti narisi ja askeleet lähestyivät. Minä ennätin kuitenkin kuiskata hänelle epätoivoisena:
— Anna anteeksi, Janne. Lupaan sinulle, etten koskaan enää anna Roosan vietellä itseäni. — Auta minua, pyydä tätiä ottamaan minut luokseen. —
— Kas vain sitä viattomuutta — kuului Löfberg nauravan. — Matilda neidillä on kohtaus sulhasensa kanssa. Terveeksi, herra Dahl. Onnittelen! Roosa ja minä olemme myös "kuutamokihlautuneita". Huomenna vaihdetaan sormukset.
Minä kauhistuin. Näin kuinka Jannen silmät säkenöivät vihasta. Mitä rauhallisimmin saattoi hän kuitenkin vastata nostaen hattuaan:
— Onnittelen! Hyvää yötä! Matilda, me tapaamme täti Leenan luona huomenna klo 12.
— Kerrassaan pulska mies — nauroi Löfberg, kun Janne oli mennyt minä hiivin sisään ja menin vuoteeseen vaihtamatta sanaakaan Roosan kanssa.
Rauha ja lepo olivat palanneet, saatoin taasen rukoilla. Minulla oli tunto Jumalan läheisyydestä, uskoin että hän kuuli minua, kun rukoilin voimaa vastustaa kiusauksia, jotka vielä kohtaisivat minua. Nukahdin varmana siitä, että Jumala oli antanut minulle anteeksi.
Seuraavana aamuna nousin aikaisemmin kuin tavallisesti ja kirjoitin äidille pitkän kirjeen, jossa tunnustin kaikki, pyysin hänen anteeksiantoaan ja kerroin kuinka häpesin ja kaduin suurta hairahdustani. Ja muutamia päiviä myöhemmin sain ilokseni hänen vastauksensa, joka huokui pelkkää rakkautta ja lämpöä. Sellaisen kirjeen voi vain äiti kirjoittaa.
Avoimin sylin otti Leena täti minut vastaan, kun muutin hänen luokseen. Hän kohteli minua rakastavasti nuhtelematta ja torumatta. Näkihän hän kuinka masentunut olin. Hän oli varma, että olin katunut rikkomustani ja että nyt pitäisin, mitä olin päättänyt. Ja Jumalan avulla on se onnistunutkin.
Heti loppiaisen jälkeen aloimme taas työskennellä ompeluliikkeessä. Roosa tuntui hyvin nyreältä minua kohtaan. Tovereille oli hän kertonut, että olin tullut ylpeäksi, enkä tahtonut enää jakaa huonetta hänen kanssaan, mutta hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, sillä nyt hän oli saanut hyvän asuintoverin, erään tehdastytön, jolla oli samanlaisia harrastuksia kuin hänelläkin.
Neiti Axén kaipasi kallisarvoista pitsikaulusta, jonka eräs liiketutuista oli jättänyt hänelle ennen joulua. Laatikko, jossa se oli ollut, oli tyhjä, eikä kukaan voinut ymmärtää, minne kaulus oli joutunut. Me etsimme kaikkialta, käänsimme nurin närin sekä kaapit että laatikot löytämättä sitä. Ja Roosa oli aivan väsymätön etsiessään. Mitä suurimmalla innolla haeskeli hän joka päivä kadonnutta mahdollisista ja mahdottomista paikoista, mutta turhaan. Eräänä aamuna tuli hän kuitenkin päistikkaa eräästä pimeästä säiliöhuoneesta kaulus kädessään. Hän oli aivan hengästynyt ja näytti säikähtyneeltä.
— Kuka ihmeessä sen on sinne vienyt ja sehän haisee tupakalta, — huudahti neiti Axén ja näytti hyvin suuttuneelta huomattuaan, missä asussa kaulus oli.
Tarkastellessani lähemmin kaulusta havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että Roosalla oli ollut juuri sellainen kaulus uudenvuoden päivänä. Katsoin terävästi Roosaan, ajattelin avattua säästölaatikkoani, mutta en päästänyt yhtään sanaa suustani.
Neitimme puuttui asiaan varsinkin, kun hän tehdessään luetteloa varastostaan, kaipasi sekä pitsejä että koristenauhoja. Roosa ei ollut näyttäytynyt vähään aikaan, oli sanonut olevansa sairas, jonkatähden neiti meni hänen luokseen kotiin. Seurauksena tästä käynnistä oli, ettei Roosaa enää näkynyt ompeluliikkeessä, vaan rupesi hän keittiö-oppilaaksi Kleinehn hotelliin ja matami Ström sulki ainiaaksi ovensa häneltä.
Näin erosivat Roosan ja minun tieni.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin sain kirjeen eräältä tuntemattomalta vankilasaarnaajalta. Kirjeessä oli 4 mk:n edestä postimerkkejä. Saarnaaja kirjoitti, että hänellä oli tuotavanaan nöyrä tervehdys eräältä kuolevalta naisvangilta, joka pyysi anteeksi kaikkea sitä pahaa, minkä hän oli tuottanut toverilleen ylistäen onnelliseksi sitä, joka ajoissa on astunut oikealle tielle. Kirjeessä ei ollut mainittu nimeä — otaksuin, että se oli Roosalta.
* * * * *
Sinä talvena pidettiin useita ja suuria tanssiaisia Helsingissä. Meilläkin oli ompeluliikkeessä aavistus hienosta seuraelämästä, jota vietettiin suuressa maailmassa. Meiltä tehtiin tilauksia enemmän kuin koskaan ennen.
Sen jälkeen kuin Roosa oli jättänyt ompeluliikkeen, työskentelimme me muut suuremmalla innolla ja halulla. Se johtui varmaan siitä, että hän oli vieras aines, joka ei oikein sulautunut meidän muiden vakavampiin harrastuksiin. Me viisitoista toveria muodostimme nyt kokonaisuuden, jossa ei koskaan epäsopu vallinnut.
Sekä neiti Axén että vanha rouva näyttivät olevan tyytyväisiä meihin. Kun kiire oli suurin, innostivat he meitä aina milloin aamupäiväkahvilla, milloin pienellä lahjalla.
— Kaikki on nyt niin sopusointuista — oli vanhan rouvan tapana sanoa hymyillen minulle.
Leena tädin luona minulla oli hyvä koti, ja minä koetin nyt osoittaa hänelle sydämellistä kiitollisuuttani. Kaikki olisi ollut oikein hyvin, jos vain olisin tuntenut olevani terve. Mutta ruokahalu oli huono, väsymys ja unettomuus alkoivat taas vaivata. Lopulta täytyi minun kysyä lääkäriltä neuvoa. Hän sanoi, että olin vähäverinen ja että minulla oli vatsakatarri luultavastikin seurauksena epäsäännöllisestä syönnistä. Työskentely paikallaan istuen ei enää ollut sopiva minulle. Minun piti liikkua enemmän ulkona raittiissa ilmassa. Sanalla sanoen, lääkäri arveli, että minun pitäisi jättää ompelutyö joksikin aikaa ja ottaa mieluummin palveluspaikka. Silloin ne vahvistavat lääkkeet, joita hän oli määrännyt, tekisivät minut kyllä pian terveeksi.
Jonkun aikaa senjälkeen oli täti pesemässä pyykkiä professori Wallenborgin perheelle. Sisäkkö oli kertonut, että hän menee naimisiin, ja että professorin rouva koettaisi saada palvelijattaren niiksi kolmeksi kuukaudeksi, jotka he vielä viipyisivät kotimaassa. Herrasväki Wallenborg hajoittaisi sitten kotinsa siksi aikaa, minkä he oleskelisivat ulkomailla.
Sattumalta sai professorin rouva kuulla minusta ja päätti ottaa minut palvelukseensa, vaikka täti oli koettanut vakuuttaa hänelle, etten minä ollut koskaan ennen palvellut hienoissa perheissä.
— Jos hän tahtoo oppia, käy kaikki hyvin — oli professorin rouva arvellut.
Kyllä neiti Axén tuli pahoilleen, kun hän sai kuulla tästä, mutta hän ymmärsi kyllä, että minun piti seurata lääkärin neuvoa. Hän toivoi kuitenkin, että tulisin takaisin jonkun ajan kuluttua eikä antanut minulle todistusta. Ennenkuin astuin uuteen palveluspaikkaani, olin kotona muutamia päiviä saadakseni vaatteeni kuntoon.
Eräänä iltapäivänä tuli Janne juosten luoksemme ja tahtoi tavata tätiä. Hänellä oli hirveän kiire. Kenraalin herrasväellä piti olla illalla paljon vieraita, ja palvelijatar, jonka piti pitää huolta teen tarjoamisesta, oli sairastunut, jonka tähden Janne tahtoi saada tädin sinne auttamaan. Kun hän sai kuulla, että tädillä oli työtä toisaalla, huudahti hän iloisesti:
— Silloin tulet sinä Matilda. Voi olla kylläkin hyödyllistä, että saat, ennen kuin muutat professorin luo, vähän vihiä hienon talon tavoista. Ja sitäpaitsi saat nähdä minut juhlapuvussani. — Janne oli kuukausi takaperin tullut miespalvelijaksi kenraalin perheeseen.
— Luuletko todellakin, että minusta voisi olla jotakin hyötyä, ja mitä panisin päälleni? — kyselin minä.
— Mustan pukusi luonnollisesti ja hienoimman esiliinasi. Minä kyllä näytän sinulle, mitä sinun on tehtävä. Tervetuloa klo 6 — kiiruhti hän vastaamaan ja sitten hän lähti.
Kun en ollut koskaan ennen ollut kenraali Ehreströmin talossa, tunsin itseni oikein ujoksi ja araksi, kun astuin suureen, hyvin valaistuun keittiöön. Mutta selviydyin paremmin kuin olin luullutkaan, kun taloudenhoitajatar tuli heti minua vastaan. Hän tarttui iloisesti käteeni sanoen:
— Arvaan, että olette Dahlin serkku, Matilda. Tervetuloa! Käykää tarjoiluhuoneeseen. — Sitten saattoi hän minut avaraan huoneeseen, jossa oli suurella pöydällä joukko teekuppeja. Teelusikoita oli pitkissä riveissä ja pitsiliinalla peitetylle tarjottimelle oli asetettu kaikenlaisia hienoja leivoksia.
— Ota takki päältäsi, pikku Matilda ja ole kuin kotonasi. Dahl tulee kyllä pian — lisäsi hän hyväntahtoisesti ja esitteli minut sisäkkö Olgalle, joka sanoi olevansa iloinen saadessaan tutustua minuun.
Ja sieltä tulikin Janne pitkänä ja "tyylikkäänä". Tunsin häntä tuskin. Hän näytti tavattoman komealta kiiltävine edustoineen, valkeine kaulanauhoineen ja hännystakkeineen.
— Siinäpä sinä oletkin! Hyvää iltaa, hyvää iltaa. Nyt sanon sinulle, mitä kaikkea sinun tulee tehdä, mutta ensin pitää sinun nähdä illallispöytä — sanoi Janne kiireisesti.
Pitkää käytävää myöten vei hän minut ruokasaliin.
— Oi, niin kaunista! pöytähän on kuin kukkapenger — huudahdin minä ihastuneena. Ja juuri kun Janne näytti minulle miten ruokapöytä oli katettu selittäen yhtä ja toista, astui kenraalin rouva sisään. Puettuna, siniseen silkkipukuun pitkine laahustimineen näytti hän kuningattarelta.
Ystävällisesti tervehtien tarttui hän käteeni ja sanoi:
— Nimesi on Matilda? Olit kiltti, kun tulit meitä auttamaan — ja kääntyen Janneen — Dahl on hyvä ja sytyttää salongin ja vierashuoneen kruunujen kynttilät. Kenraalin suuressa huoneessa tarvitaan vain neljä kynttilää, niin eivät ne vaivaa hänen silmiään. Lamput ovat varmaan jo sytytetyt? —
— Kyllä, rouva — vastasi Janne kumartaen kunnioittavasti.
— Dahl pyytää Matildan mukaansa, ehkä hänestä on hauskaa nähdä huoneet — lisäsi kenraalin rouva lempeästi.
Ihmettelin oikein kuinka Janne osasi liikkua niin vapaasti salongin liukkaalla lattialla. Minun jalkani luiskahti useita kertoja ja olin kaatumaisillani.
Vain kuvakirjoissa olin nähnyt niin kaunista kuin siellä oli. Salongissa oli palmuja ja muita kasveja minne ikinä katsoikin. Seinillä riippui suuria, kauniita tauluja. Kun kuljin suurten peilien ohi ja näin niissä kuvani, niin tunsin itseni kovin pieneksi ja mitättömäksi. Minä en sopinut ollenkaan sellaiseen loistoon. Tarjoiluhuoneessa opetti Janne minulle miten hoitaisin teekeittiötä, järjestäisin tarjottimet j.n.e. Ja Olga antoi minulle suuren esiliinan ja valkeat irtohihat, jotka ulottuivat yli kyynärpäiden, ja sanoi huolehtivasti:
— Kas niin, nyt ei Matilda tahraa pukuaan. —
Hän ei luultavasti huomannut kuinka vanha ja kulunut se jo oli. Itse hän oli hyvin sievä mustassa puvussaan ja valkeassa koruommellussa esiliinassaan. Ja soma hilkka, joka oli hänen mustilla, yksinkertaisesti kammatuilla hiuksillaan, puki häntä.
Etehisen kello soi lakkaamatta. Kuski seisoi etehisessä ottaen vieraita vastaan. Kuului vain silkkilaahusten kahina, naisten mennessä sisään.
Ensimäinen teetarjotin oli valmis. Janne veti valkeat sormikkaat käteensä, otti tarjottimen ja sanoi rohkaisevasti:
— Hyvin kävi Matilda. Täytä nyt teekeittiö vedellä ja pidä vaaria, että hehkuvia hiiliä on tarpeeksi. Katso, että vesi rupeaa kiehumaan — ja niin vei hän suuren tarjottimen sisään. Olga meni hänen perässään kantaen teeleipiä.
Kaikki oli kuin unta ja minulla oli kovin hauskaa. Kun rupesin pesemään kuppeja, varoitti Janne minua:
— Pidä varasi, ettet vaan lyö mitään rikki. Ne ovat oikeata porsliinia, tiedä se.
Onnettomuutta ei tapahtunut.
Kun tarjoilu oli päättynyt, saivat palvelijat teetä keittiössä ja niin paljon leipää kuin vain tahtoivat ottaa.
Salongista kuului laulua ja soittoa. Taloudenhoitajatar pyysi minua tulemaan hänen kanssaan ruokasaliin, niin saisimme mekin "nauttia". Joka kerran kun Olga tai Janne kulkivat salongin ovesta, voin selvästi nähdä muutamia hienoja naisia, jotka istuivat löyhytellen viuhkoillaan. Ja kerran tein oikein tyhmästi, kun nim. päästin ihastuksen huudahduksen nähdessäni yhden niistä hienoista puvuista, joita olin itse ollut ompelemassa neiti Axénin luona. Oli hyvä, ettei silloin ollut ketään ruokailuhuoneessa.
Sitten Janne viittasi minut käytävään, jossa hän oli pitkän aikaa tuijottanut seinällä riippuvaan paperiliuskaan.
— Katsos Matilda, tähän on kenraalin rouva merkinnyt milloin mitäkin tarjoillaan. Vai niin, kello 10 hedelmät ja toti — hän katsoi kelloaan — siis neljän minuutin kuluttua pitää hedelmätarjottimen joutua sisään. — Hän veti käsineet käteensä ja kiiruhti tarjoiluhuoneeseen.
Pian kannettiin vieraille suuria kristallimaljoja täynnä kaikenlaisia hedelmiä ja hopeakoreja makeisineen.
— Se Dahl sitten on täsmällinen — hymyili talouden hoitajatar, kun kello löi juuri 10.
Klo 12 alkoi illallinen. Vadit olivat kauniisti koristetut. Voi oli muodostettu lampaaksi, pieni karitsa vieressään. Se näytti niin somalta. En voinut ymmärtää mitä jälkiruoka oli, sillä siitä oli laitettu suuria, valkeita joutsenia. Janne selitti myöhemmin, että se oli jäätelöä. Äiti olisi varmaan ihmetellyt noita monimutkaisia ruokalajeja. Eivät edes rovastinnan pidot olleet näin suurenmoisia.
Kyllä Janne näytti olevan aika nokkela kantaessaan edestakaisin lautaskasoja ja suuria paistivateja, eikä koskaan kuulunut pienintäkään kolinaa, eikä hän ensinkään hutiloinut.
Illallisen aikana pestiin keittiössä astioita ja hiljaa sielläkin kaikki kävi. Kun kahvi oli tarjottu heti illallisen jälkeen, tuli meidän kiireessämme seisaus, ja palvelijoilla oli nyt aikaa istuutua syömään keittiöön. Tarjottiin aivan samaa, kuin mitä herrasväkikin oli syönyt. Olutta saatiin myöskin ja kullekin annettiin lasi viiniä. Vahinko vain etten ollut ollenkaan nälissäni.
Noin klo 2 lähtivät vieraat, jonka jälkeen kenraalin rouva tuli keittiöön kiittäen taloudenhoitajatarta, että kaikki oli ollut niin "onnistunutta". Hän kiitti Janneakin, kun hän oli huolehtinut niin hyvin tarjoilusta.
Kun kenraalin rouva jätti minulle hyvästi, antoi hän minulle 2 mk sanoen:
— Kiitos tästä illasta! Sinä olet kunnon tyttö.
Janne oli heittänyt hännystakin päältään ja kulki nyt toimekkaana paitahihasillaan ja suuri, valkea esiliina edessään. Ruokailuhuoneessa ja salongissa oli hän jo sammuttanut kruunujen kynttilät ja aukaissut akkunat. Minä sain auttaa Olgaa asettelemaan tuoleja oikeille paikoilleen ja järjestämään nuotit ja valokuvakokoelmat.
— Kenraalin rouva tahtoo saada heti kaiken paikoilleen — kertoi Olga.
Ennenkuin meillä oli kaikki valmiina, oli kello melkein puoli neljä.
Janne saattoi minut sitten kotiin. Portillamme tarttui hän käteeni sanoen:
— Kiitos hyvästä avusta Matilda! Voinpa sanoa sinulle, että sekä minä että muu keittiöväki huomasimme, että sinulla on suuret taipumukset tulla hyväksi sisäköksi.
Nämä hänen rohkaisevat sanansa ilahduttivat minua, ja onnellisena menin nukkumaan.
Juomarahaksi saamani kaksimarkkanen tuli ensimäiseksi rahaeräksi, jonka kätkin uuteen säästölaatikkooni.