PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.

Arkkuni oli laitettu kuntoon ja minä olin pukeutunut lähteäkseni uuteen paikkaani. Täti saattoi minut professorin taloon. Professorin rouva aukaisi itse keittiön oven, kun koputimme. Ystävällisesti ja iloisesti lausui hän minut tervetulleeksi.

Hän oli komea nainen ja kantoi syvää surupukua. Hän näytti riutuneelta ja kärsivältä. Tädiltä olin kuullut, että professorin herrasväki oli pari kuukautta sitten menettänyt ainoan lapsensa, 4-vuotiaan tytön ja että rouva oli siitä pitäen ollut usein sairaana.

Uusi emäntäni pyysi minua ottamaan esille tavarani, sitten menisin hänen luokseen.

Keittäjätär Lotta tuli samassa kotiin ja vei minut "meidän huoneeseemme", näytti minulle kaksi tyhjää piirongin laatikkoa, joihin sain panna tavarani ja vaatekaapin, jonne voin ripustaa pukuni.

— Ahdasta täällä on, niin että tuskin voi kääntyä, kun sänkyni on vedetty auki. Sisäkön täytyy nukkua keittiön lavitsalla. Herrasväellä on kyllä aina mukavaa, mutta kuka ajattelee palvelusväkeä, eivät rouvat eivätkä arkkitehdit — nurisi Lotta huokaillen.

— No Matildaa ei ole ollenkaan hemmoteltu. Hän on aina tyytyväinen — arveli täti.

— Saa nähdä, kuinka tyytyväisenä hän pysyy! Professorin rouvan kanssa ei totisestikaan ole helppo tulla toimeen. Hän on turhantarkka ja juonittelee kaiken päivää. Olen ollut vain kuukauden talossa, mutta olen jo läpeensä kiusaantunut — valitteli Lotta.

Jos koettaa parhaansa ja on vähän kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta, niin käy kaikki hyvin — arveli täti. — Hyvästi Lotta, hyvästi Matilda, toivon että teistä kahdesta tulee hyvät toverit. Koettakaa vain tehdä, kuten rouva toivoo — ja niin sanottuaan meni Leena täti tiehensä.

Kyllä Lotta oli ilkeä, kun puhui pahaa emännästään, ajattelin minä. Mutta varmaan katui hän, koska hän hetken kuluttua, kun kello soi, sanoi lempeällä äänellä:

— Numero 3 — rouva soittaa Matildaa, ole hyvä ja mene ruokailuhuoneeseen.

Rouva kuljetti minua kaikkialla huoneustossa ja selitti mitä kuului minuun tehtäviini. Klo 1/2 7 pitäisi minun joka aamu aukaista akkunat niissä huoneissa, jotka minun oli siistittävä. Hän määräsi, että varsinkin professorin huone oli siistittävä ja pölyytettävä erityisen tarkoin. Lotalla oli osallaan ruokailuhuone, mutta eteinen kuului minulle.

Tarjoiluhuoneessa näytti hän minulle suuren seinäkaapin, jossa harjat, pölyliinat ja muut siistimiseen kuuluvat kapineet olivat ripustetut järjestykseen. Rouva selitti kaikki hyvin perinpohjaisesti ja pyysi minua vain kysymään häneltä neuvoa, ellen tiennyt miten tekisin.

— Näetkös Matilda, minua sanotaan kyllä ankaraksi ja turhantarkaksi, ja sitä olenkin, mutta jos tekee niinkuin professori ja minä toivomme, niin ei meillä ole vaikea palvella. Me vaadimme järjestystä ja siisteyttä. Professori on hyvin täsmällinen, aterioiden pitää olla minuutilleen valmiit — sanoi hän ystävällisesti mutta varmasti — aukaisi ruokailuhuoneen kaapin ja alkoi selittää yhtä ja toista.

Äidin olisi pitänyt nähdä miten erinomainen järjestys siellä kaikkialla vallitsi.

Professori oli jo iäkäs mies, hän näytti oikein vanhalta rouvaansa verraten. Hirveän ankaran ja tuiman näköinen hän oli. Hyvin lyhyesti tervehti hän minua, samalla kun vilkaisi minuun pienillä, terävillä silmillään kultasankaisten silmälasiensa ylitse. Minua hirvitti. Muistin Lotan kertoneen, että häntä kaupungissa kutsuttiin "ylioppilaiden kauhistukseksi".

Seuraavana aamuna olimme aikaisin ylhäällä. Kello 1/2 8 piti huoneiden olla siivotut ja aamukahvin ruokasalin pöydällä professorille.

Kun professori tuli ruokasaliin ja minä niiasin "hyvää huomenta", nyökäytti hän vain päätään sanomatta sanaakaan.

Hetkisen kuluttua soitettiin kiivaasti ja Lotta aukaisi keittiön oven huutaen minulle tarjoiluhuoneeseen:

— Professori soittaa, kiiruhda hänen huoneeseensa!

Kun tulin sinne hengästyneenä, istui professori kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kääntyi tuolissaan minuun päin sanoen hyvin matalalla äänellä:

— Nimesi on Matilda? Katso tarkkaan tänne — tämän paperiveitsen pitää aina olla kirjoituspöytäni oikealla puolella eikä vasemmalla. Ja tämän tuhkakupin pitää olla suorassa eikä vinossa — kun liikahdin vähän, kuunteli hän tarkkaan ja lisäsi sitten: — Onko sinulla narisevat kengät? Kulje pari askelta eteenpäin! Kyllä todellakin narina häiritsee minua. Tästä saat 5 mk ostaaksesi ensi tilassa kevyet jalkineet, ymmärrätkö? sellaiset, jotka eivät narise! Kuinka suuren palkan lupasi rouva sinulle?

Minä niiasin ja änkytin, ettei rouva ollut puhunut palkastani.

— Vai niin, vai niin — sanoi hän hymyillen, — (hän osasi siis hymyillä!) — rouva on varmaan unohtanut puhua siitä. Me annamme sinulle 12 mk kuukaudessa. Oletko tyytyväinen?

— Niiasin vaieten. Professori nousi sanoen: — Niiaat vain silloin kun tervehdit. Siis, 12 markkaa kuukaudessa, esiinnyt puettuna pesupukuun aamusin, klo 12 mustaan, pieni valkea esiliina edessä ja hilkka päässä, sen antaa rouva sinulle. Ymmärräthän, mitä olen sanonut? Nyt kuuluu rouva soittavan, ole kiltti ja mene kuulemaan, mitä hän haluaa.

Sänkykamarissa oli aivan pimeää.

— Hyvää huomenta Matilda, vedä ylös käärekaihdin. Onko professori saanut kahvinsa ajoissa? — kysyi rouva levottomasti.

Kun vastasin, että se oli pöydällä hänen tullessaan ruokailuhuoneeseen, näytti hän levolliselta. Valittaen päänsärkyä pyysi hän minua tuomaan kahvia.

Lotan avulla järjestin kahvitarjottimen oikein sievästi ja vein sen sisään. Katsellen sitä hyvin tarkoin sanoi rouva vain:

— Kiitos, hyvä on. Nyt lepään puoli tuntia. Ole hyvä ja harjaa pukuni ja kenkäni. Oletko jo harjannut professorin päällystakin ja pyyhkinyt hänen päällyskenkänsä?

— Kyllä, rouva, sen tein ennenkuin siistin eteisen.

— Sepä oli kiltisti. Ota nyt tarjotin, niin saat korjata pois kahvin ruokailuhuoneesta ja pestä kahvikupit sekä hopeat. Sen teet tarjoiluhuoneessa, mutta varo tarkoin kahvikalustoa. Voi, kuinka olen kipeä! Matilda, anna minulle hajuvesipullo peilipöydältä. Ei, ei sitä vaan tuo oikealla puolen oleva. Ja samassa koputettiin voimakkaasti makuuhuoneen ovelle, niin että rouva aivan hypähti. Professori tuli sisään kysyen kuinka "hänen pikku armonsa" voi.

Hän nimitti rouvaansa usein siten.

— Voi rakas Bengt, minulla on kova päänsärky, olen pakotettu lepäämään vielä hetkisen — vaikeroi rouva.

— Oletko puhunut Lotalle tämän päivän ruuasta? — kysyi professori, istuutuen sängyn viereen.

— En, Bengt kulta, minun on ollut aivan mahdotonta ajatella sitä — voihki rouva.

Ja juuri kun minä aijoin sulkea makuuhuoneen oven jälkeeni, pyysi professori minua tulemaan takaisin. Kääntyen rouvaan kuiskasi hän hellästi:

— Muistathan, ystävä kulta, että konsuli Bergström tulee tänään tänne päivälliselle — ja sitten katsoi hän minuun sanoen: — ole hyvä ja pyydä Lottaa minun huoneeseeni. Rouvan täytyy levätä. —

Ennenkuin ehdin lähteä huoneesta kuulin rouvan kuiskaavan valittavalla äänellä: — Bengt rakas, kuinka tässä käynee. Matilda on vielä tottumaton, ja minä olen sairas — sitten en kuullut enempää, sillä suljin oven.

Lotta pani puhtaan esiliinan eteensä ja meni professorin luokse. Nauraen tuli hän takaisin. Hän oli saanut professorilta paperin, jossa seisoi: "Aamiaiseksi klo 12: voita, leipää ja silliä. Päivälliseksi klo 4 (vieraita): voileipäpöytä, jossa yksi lämmin ruokalaji. Lihalientä piiraiden kera (Ekbergistä). Kanaa riissin ja sitruunakastikkeen kera. Kermavanukasta. Olutta." Sitten oli professori antanut hänelle 20 mk talousrahoiksi.

— Niin käy oppineissa taloissa, kun emäntä on sairas — nauraa hohotti Lotta.

Soitettiin. — Rouva! — huusi Lotta keittiöstä, ja kun tulin makuuhuoneeseen, kysyi rouva väsyneesti:

— Matildalla on kait suuri esiliina edessään, kun Matilda pesee astioita — kyllä, näen että sinulla on — hyvä, sitten viittasi hän kädellään, että sain mennä.

Olin tuskin ennättänyt tarjoiluhuoneeseen, kun taas soitettiin. — Numero 1, eteinen — huusi Lotta ovesta. "Ei, Matildan täytyy itsensä katsoa, mikä numero on pudonnut. Nyt on minun mentävä torille."

Kyllä teen sen vastasin minä kiiruhtaen eteiseen jossa professori oli valmiina menemään ulos.

Kello 12 syön aamiaisen. Ota aina pesuesiliina edestäsi tullessasi sisään, Matilda. Ole hyvä ja pidä hyvin vaaria rouvasta — sanoi hän ja meni ulos. Minä en uskaltanut niiata.

Sillä aikaa kun Lotta oli torilla, soitti rouva viisi kertaa. Milloin halusi hän että vetäisin ylös, milloin taas että laskisin alas käärekaihtimen, sitten tahtoi hän päivän sanomalehden ja viimeisellä kerralla antoi hän minulle lääkemääräyksen pyytäen minua menemään apteekkiin tuodakseni hänelle lääkkeitä. Muistin 5 markkasen, jonka professori oli antanut, kerroin asian rouvalle ja kysyin saisinko samalla kuin menin apteekkiin ostaa kengät.

Professori antoi sinulle 5 markkaa ostaaksesi narisemattomat kengät, niinkö? No, mene kaikin mokomin ja hanki ne ennen aamiaista. Mitä muuta sanoi hän sinulle? — kysyi rouva hymyillen.

— Että tuhkakupin pitää olla oikealla puolella ja paperiveitsen suorassa.

— Ei, ei, päinvastoin ja hän vääntelehti naurusta. — Ja entä muuta?

— Niin, sitten määräsi professori minun palkkani.

— Jaha, olen aivan unohtanut puhua siitä, saat 10 markkaa kuukaudessa, eikö niin?

— Professori sanoi kyllä 12 — vastasin ujosti.

— Tarkoitan 12 markkaa, niin juuri, niinhän sovimmekin. Ole nyt kiltti ja kiiruhda ajoissa kotiin. Minä nousen nyt ylös, päänsärkyni on parempi. Teki oikein hyvää saada vähän nauraa.

Ei ollut pitkä matka apteekkiin, ja kun suutari asui aivan vieressä, olin kotona puolen tunnin kuluttua.

Sillä aikaa oli rouva jo ennättänyt pukeutua ja istui nyt pianon ääressä laulamassa. Minua ihmetytti, että hän huusi vain "aa! aa!", ei se juuri kauniilta kuulunut.

Lotta touhusi parhaillaan aamiaisruokaa. Rouva opetti minulle miten makuuhuone oli siistittävä. Minusta tuntui, että hän piti tärkeimpänä miten ja missä professorin vaatteet riippuisivat. Professorin pienessä pukuhuoneessa oli pitkä rivi jalkineita, jotka piti joka aamu pölyyttää ja harjata. Sain hyvin tarkat määräykset, missä hänen tohveliensa piti olla. Eipä siinä ollut yksi eikä kaksi asiaa, jotka minun oli muistettava. Ajattelin sitä levottomana.

Kaikkein vaikeimman oli professorin rouva kuitenkin aivan unohtanut opettaa minulle, nimittäin tarjoilun aamiaispöydässä. Siksi se kävi niinkuin kävi.

Rouva itse oli kattanut pöydän, kehoittanut minua lukemattomia kertoja katsomaan, että veitset ja haarukat olisivat aivan suorassa kukin omalla puolellaan lautasta, että kukkamaljakko olisi keskellä pöytää, ja muistuttanut etten saisi koskaan unohtaa professorin suurta suola-astiaa.

Täsmälleen kello 12 istuutui herrasväki pöytään. Kun vaihdoin aika huolimattomasti lautasia, sanoi professori jyrkästi.

— Ei, Matilda. Toiselta puolen, ei niin vaan näin — hän nousi pöydästä ja näytti minulle, miten oli tehtävä, ja kuiskasi sitten rouvalle:

— Ystävä kulta, anna hänelle erikoinen opetustunti ennen päivällistä.

— Kyllä, Bengt pieni, sen kyllä teen — vastasi rouva alistuvasti.

Minun käteni vapisivat niin että pudotin haarukan — ja vielä veitsenkin. —

— Ei koskaan saa pudottaa mitään. Hiljaa ja ääneti pitää tarjoilun käydä. Kaikki ilman narinaa! Kuulen, että Matilda on jo ostanut kengät, se oli hyvä, äänettömästi pitää liikkua — sanoi professori oikein ystävällisesti.

Itku kurkussa kiiruhdin sanomaan: — Kyllä kiitos, ne maksoivat 4 markkaa 50 penniä, niin että minulle jäi 50 penniä.

Matilda on hyvä ja pitää ne — sanoi professori, sytytti sikaarin ja meni työhuoneeseensa.

Koko aamiaisen ajan oli rouva näyttänyt levottomalta ja istunut mielestäni kuin neuloilla. Varmaankin siksi, että olin hutiloinut!

Lotta oli pakahtua naurusta, kun kerroin miten huonosti olin tarjoillut. — No, kaikki ovat lapsia alussa arveli hän.

Rouva auttoi minua kattamaan päivällispöydän. Hän koristi sen sievästi vaaleanpunasilla kukilla. Jo kello 2 oli meillä kaikki valmista. Ja niin pian kun rouva oli kuullut miehensä menevän ulos, istuutui hän pianon ääreen. Ensin soitti hän vähän, mutta sitten hän alkoi taas — aa! aa! — aansa.

A! a! aansa tähden unohtaa hän aivan juonitella tänään keittiössä. Sepä on hyvä — sanoi Lotta.

Päivällistä varten pukeutui rouva laahuspukuun ja pani valkean kukkasen hiuksiinsa.

Olin jo etukäteen levoton, miten selviäisin. Mutta kävikin odottamattoman hyvin, luullakseni sentähden, että professori keskusteli koko päivällisen ajan hyvin innokkaasti vieraansa kanssa eikä huomannut edes sitä, että annoin kerran puhtaat lautaset väärältä puolelta.

Kyllä hengähdin helpotuksesta, kun ensimäinen päivällistarjoiluni hienossa talossa oli ohi.

Vaikka koetin pitää silmäni auki ja tehdä niinkuin oli käsketty, sattui joka päivä kuitenkin jotakin, minkä olin laiminlyönyt, mutta oikaisun jälkeen muistin sen kyllä koko ikäni.

Eräänä aamuna soitti professori minua. Kun olin tullut hänen huoneeseensa, osoitti hän poikkinaista tulitikkua, joka oli kirjoituspöydän alla sanoen:

— Täällä tämä tulitikku on ollut jo kaksi päivää. Matilda on varmaan unohtanut siistiä huoneeni.

Otin tikun ja vastasin vapisevalla äänellä:

— Anteeksi, herra professori, olen kyllä siistinyt joka päivä, mutta en ole huomannut tikkua.

— Matilda on hyvä ja siistii huolellisemmin.

Senjälkeen ryömin kyllä pöytien ja tuolien alle kurkistellen joka pölyhiukkasta.

Erään kerran sattui päivällisellä, että professori yht'äkkiä käski minun noutaa tikapuut. — Soittokello on varmaan epäkunnossa, ajattelin minä.

— Aseta tikapuut tähän, kas noin! Nouse nyt neljännelle portaalle! — käski professori.

Hämmästyneenä tuijotin ensin rouvaan sitten professoriin joka jatkoi:

— Katso tarkkaan mitä ruokapöydästä puuttuu!

— Professorin suola-astia! huudahdin minä korkeudestani, kiipesin alas ja kiiruhdin kaapille.

— Luulenpa ettei Matilda toista kertaa unohda panna sitä pöytään — sanoi hän hymyillen.

Ei, totisesti en sitä tehnyt!

Ollessani tarjoiluhuoneessa kuulin kuinka professorin rouva kuiskasi nauraen:

— Mutta Bengt, sinulla sitten on päähänpistoja, korkeita kuin talot!

Muutamia päiviä senjälkeen tarjoillessani aamiaispöydässä, antoi professori minulle kirjeen sanoen:

— Matilda on hyvä ja panee paistivadin pöydälle ja vie tämän kirjeen raatimiehen rouva Wallenborgille. Hän asuu numero 4:ssä tämän saman kadun varrella. Odota vastausta vaikka se viipyisikin. — Taputtaen rouvaa kädelle jatkoi hän:

— Näätkös ystäväni, olen kirjoittanut ja kysynyt emmekö saisi äitiä tänne päivälliselle ensi sunnuntaina. Hänhän on jo niin reipas nuhakuumeensa jälkeen, että hän on ollut kaksi kertaa ulkona ajelemassa. — Älä unohda odottaa vastausta — huusi professori jälkeeni.

— Ja ota hattu ja päällystakki yllesi, Matilda. Mene kaikin mokomin kadulta, pääovesta — lisäsi rouva kiireisesti.

— Oli kiltisti, rakas ystäväni, että huomautit siitä — kuulin professorin sanovan, mutta minä en voinut käsittää, mitä he sillä tarkoittivat.

— Hattu, päällystakki ja pääovesta! — ei, jospa sen ymmärtäisin.

Vasta myöhemmin sain sen selville. Raatimiehen rouvan sisäkkö kertoi minulle nimittäin kerran, että hänen emäntänsä ei pitänyt siitä, että näki palvelijattaren juoksevan kadulla ilman hattua tai huivia vain suojahuivi yllään. Ja sitäpaitsi toivoi raatimiehen rouva, että kaikki, mitä professori lähetti hänelle, tuotaisiin pääovesta.

Kirkkaassa messinkilevyssä oli: Raatimiehen rouva Henriette Wallenborg. Nimikilven vieressä oli suuren renkaan muotoinen messinkinen kädensija ja kuinka nyt vedinkään ja väänsinkään sitä, avautui ovi kuin taikaiskusta meluten ja paukkuen.

Astuin suureen eteiseen, jonka lattia oli peitetty kauneilla punaraitaisilla matoilla. Kun en suureksi hämmästyksekseni nähnyt siellä ketään, kiipesin ilman muuta ylös portaita, jotka veivät ylempään kerrokseen, ihailin paksuja kiiltäviä messinkitankoja, jotka pitivät kullakin porrasaskelmalla mattoja hyvin pingotettuina. Kun olin tullut ylös, avautui taasen ovi ja pitkä, laiha palvelija otti minut vastaan. Hän oli raatimiehen rouvan sisäkkö, "Heta".

Kun hän kuuli, että toin tietoja professorilta, pyysi hän minua käymään eteiseen ja sitten ruokailuhuoneeseen.

Raatimiehen rouva istui kahvipöydässä korkeaselkäisessä tuolissa. Hän oli kaunis, vanha nainen, valkea hilkka harmaassa, kiharaisessa päässään.

— Voiko noin kauniilla rouvalla olla niin ruma poika? — ajattelin minä antaessani kirjeen syvään niiaten hänelle.

— Tämä on professorin herrasväen uusi sisäkkö — huusi Heta kovasti raatimiehen rouvan korvaan.

— Hän on varmaan aika kuuro, tuumin minä itsekseni.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Kiitos, olipa hauskaa! Mikä on nimesi, lapseni? — kysyi hän lempeästi.

— Matilda, — rouva — vastasin minä niiaten taas.

— Vai niin, Hilda? Minulla on ollut tytär, jonka nimi oli myöskin Hilda, hän on nyt kuollut. Heta on hyvä ja vie Hildan teidän huoneeseenne niin kauaksi kun minä kirjoitan vastauksen professorille. Tarjoa nyt kahvia tai teetä Hildalle. Ota leipää täältä korista ja muutamia sokeripaloja teevadille. Toivon että poikani, professori, voi hyvin? — kysyi hän, kääntyen minuun.

Minä kumarsin päätäni ja niiasin.

Nojaten hopeapäiseen keppiin kulki raatimiehen rouva suoraryhtisenä saliin, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja aukaisi kirjeen. Säteilevin kasvoin alkoi hän lukea sitä.

— Kuinka kaunis rouva on, hän on varmaan ollut kaunotar nuoruudessaan — kuiskasin minä Hetalle.

Keittiössä istui Miina, keittäjätär, ja hakkasi lihaa. Hän oli kyllä Hetaa vanhempi, mutta yhtä laiha ja melkein yhtä pitkä.

Kun hän kuuli, että olin Matilda, professorin perheestä, tervehti hän hyvin sydämellisesti minua ja kysyi:

— Kuinka hyvä, kiltti professorimme voi?

Kun kiitin ja vastasin, että hän voi hyvin, lisäsi hän:

— Ollaan aina niin peloissaan, että kunnon professori kylmetyttäisi itsensä ja saisi pahan tulehduksensa.

Katseeni lentäessä pitkin hyllyjä, joilla oli pitkät rivit kirkkaita kuparikattiloita, huudahdin ihaillen:

— Semmoinen kuparipaljous, ja nehän kiiltävät kuin olisivat kultaa!

Miina hymyili ja sanoi:

— Niin, kyllä sitä tavaraa on tässä talossa. Kaikki on rouvan isän, piispan, talosta. Niiden kirkkaanapitäminen antaa kyllä työtä.

Palvelijattarilla oli suuri huone, jossa oli kaksi akkunaa. Siellä oli niin hienoa ja järjestyksessä kaikki. Molempien kaappien päällä oli useita valokuvia kehyksissä sekä joukko kukkamaljakolta ja pikku esineitä. Seinillä riippui kauniita uskonnollisia tauluja. Sängyt olivat huolellisesti peitetyt valkeilla peitoilla. Minua pyydettiin heti istumaan keinutuoliin.

Heta kattoi sievän kahvipöydän meille kaikille kolmelle. Miina ja minä joimme teetä; hänellä oli niinkuin minullakin vatsakatarri ja oli lääkäri kieltänyt häntä juomasta kahvia.

Palvelijattaret näyttivät minulle useita eri kuvia professorista, aina niiltä ajoilta saakka, jolloin hän oli pieni poika. Miina ja Heta olivat palvelleet yli 30 vuotta raatimiehen rouvaa ja sanoivat olevansa aivankuin hänen perheensä jäseniä.

— Me olemme jakaneet rouvan kanssa sekä surut että ilot — sanoi Heta kyynelsilmin.

— Ja sitten kun kaikki hänen muut lapsensa ovat kuolleet, on professori ollut aina meidän rakas kultapoikamme — lisäsi Miina iloisesti.

— Kauan istuimme ja juttelimme Wallenborgin perheestä, mutta minua ihmetytti suuresti, etteivät he kertaakaan puhuneet professorin rouvasta.

Kun raatimiehen rouva antoi minulle professorin rouvalle menevän kirjeen, sanoi hän taputtaen minua olalle:

— Koeta nyt parastasi, Hilda hyvä. Katso tarkoin, että professori saa kaiken niinkuin hän tahtoo, äläkä unohda aamuisin sulkea ajoissa professorin huoneen akkunoita, hän ei siedä vetoa. Pelkään niin, että hän kylmettyy.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaiaamuna kulki professori huoneesta huoneeseen kohennuskeppi kädessään ja kohensi tulta ja itse sulki hän pellit. Huoneissa tuntui oikein kuumalta, mutta niin piti olla kun odotettiin raatimiehen rouvaa.

Kaikki oli ajoissa valmiina.

Professorin rouva oli auttanut minua päivällispöydän kattamisessa, hän oli koristanut sen keltasilla kukilla. Vieraan lautasen vieressä oli matala kukkalasi resedoineen.

— Ne ovat anoppimuorini lempikukkia — kertoi rouva minulle.

Hetan piti saattaa raatimiehen rouvaa ja jäädä meille päivälliselle, jonka tähden minun käskettiin kattaa hänelle, Lotalle ja minulle pöytä tarjoiluhuoneeseen. Meidänkin pöydällemme asetti rouva kukkamaljakon ja sitten kulki hän ympäri huoneita ja katsoi tarkkaan, että kaikki oli suorassa ja täsmällisesti.

Lotan piti juuri ruveta paistamaan lihapalleroita, kun rouva tuli keittiöön. Hämmästyneenä huudahti hän:

— Mitä Lotta ajattelee? Kenellä nyt on tapana laittaa lihapallerot käsissään? Laita ne kaikin mokomin kahvikupissa tai kahdella lusikalla leikkuulaudalla.

Lotta näytti vihaiselta. Luulin että hän heittäisi vadin lihapallerotaikinoineen lattiaan. Hän oli aivan tulipunainen kasvoiltaan ja mutisi vihaisesti nenäkkäitä sanoja.

— Rauhoitu Lotta, tee vain kuten haluan — sanoi rouva, otti vanukasmuotin jääsoikosta, kaatoi vadille jälkiruuan ja koristeli sen mesimarjahillolla.

Raatimiehen rouva näytti tyytyväiseltä kaikkeen. Hän kiitteli kirkasta lihalientä, sanoi että vasikanlihapallerot olivat erinomaisen hyviä ja vanukkaaseen oli hän ihastunut.

— Se on oivallista! — luulen että hän sanoi niin. — Aada rakas, olet varmaan itse valmistanut sen? Saanko pyytää vielä yhden annoksen? — Professori näytti oikein tyytyväiseltä.

— Hildahan tarjoilee oikein sievästi ja liikkuu niin hiljaa — kuulin raatimiehen rouvan lausuvan, kun menin tarjoiluhuoneeseen. — Minun piti naurahtaa itsekseni ja muistaa "narisemattomia" kenkiä.

Kun istuimme aterioimassa, niin näkyi kyllä, että Lotta oli nyreissään ja tahtoi mielellään sanoa jotain ilkeätä rouvastamme, mutta Heta osasi aina estää sen ajoissa.

Kahvin jälkeen uinahti raatimiehen rouva hetkisen istuen professorin keinutuolissa. Kun hän heräsi, oli professori mennyt ulos. Hänen piti tavata joku herra asemalla.

Meidän rouvan käsivarteen nojaten tuli raatimiehen rouva saliin, jossa hän istuutui mukavaan nojatuoliin. Juuri kun vein heille toisen kupin kahvia, sanoi hän suloiseen tapaansa:

— Aada kulta, laula vähän minulle! Laula ensin "Fjorton år tror jag visst att jag var" [Luulen että olin neljätoista vuotta.] ja sitten muutamia muita lempilaulujani.

— Mielelläni, rakas anoppimuori, vastasi rouvamme iloisesti, istuutui pianon ääreen ja lauloi toisen laulun toisensa jälkeen.

Heta ja minä seisoimme ruokailuhuoneen ovella ja kuuntelimme. Rouva lauloi niin kauniisti, että meille kihosi aivan kyyneleet silmiin.

Raatimiehen rouva istui hartaasti kuunnellen. Hän oli kuin kirkastettu, minusta näytti, kuin hän olisi ollut ajatuksissaan aivan toisessa maailmassa. Hän oli kuin kuva menneiltä ajoilta. Se kuva ei ole koskaan menevä mielestäni: vanha kaunis nainen hienoine kasvonpiirteineen istuen siellä kirjaviin pieluksiin nojaten. Hän oli puettu mustaan silkkipukuun ja samettiseen mantiljaan. Päässä oli hänellä valkea, sinipunervilla nauhoilla koristettu pitsipäähine. Muinaisaikuinen kultainen rintaneula kiinnitti kallisarvoista pitsikaulusta ja pitkät, paksut kultakäädyt riippuivat hänen kaulassaan.

Suloisesti hymyillen sanoi hän, kun rouva nousi pianon äärestä:

— Kiitos, ystävä kultani, kuinka kauniisti sinä laulat! Tule tänne Aadani, että saan suudella sinua.

Kyyneleitä kiilsi professorinrouvan silmissä, kun hän polvistui jakkaralle vanhan rouvan jalkojen juureen.

— Kiitos, rakas Aada! Tee Bengtini aina yhtä onnelliseksi kuin hän nyt on, tuo hyvä sielu ansaitsee sen niin hyvin — kuiskasi vanha rouva ja suuteli professorin rouvaa hellästi otsalle.

Juuri silloin astui professori salonkiin eteisestä; iloisesti hymyillen jäi hän seisomaan oven viereen. Hän ei varmaan voinut irroittaa katsettaan kauniista taulusta, joka hänellä oli edessään.

Heta, joka myöskin oli nähnyt emäntänsä hellyyden miniäänsä kohtaan, puhui tästä hetkestä alkaen ystävyydellä ja kunnioituksella meidän rouvastamme.

Vanha rouva seisoi jo eteisessä puettuna samettiseen päällystakkiin ja silkkiseen päähineeseen mennäkseen kotiin, kun hän yht'äkkiä sanoi meidän rouvallemme:

— Rakas Aada, minulla on eräs pyyntö sinulle, älä kiellä sitä minulta! Anna minun vielä kerran nähdä kaivatun pikku Henrietten huone — kenties viimeisen kerran.

Professorin rouva hätkähti ja vastasi hitaasti:

— Ovea ei ole aukaistu sitten hautajaispäivän. Pelkään että siellä on niin kylmä, että anoppimuori vilustuu.

— Ei, en minä sitä tee — vain viimeinen jäähyväissilmäys. — Hänen äänensä kuului alakuloiselta.

Professorin rouva otti avaimen alushameensa taskusta, pyysi minua aukaisemaan ruokailuhuoneen vieressä olevan kamarin oven ja vetämään käärekaihtimen ylös. Olin useasti ihmetellyt minne se ovi vei.

Minä kiiruhdin sinne ja kun olin vetänyt ylös tumman käärekaihtimen, niin näin minä mitä somimman kokonaan valkeaksi ja ruusunpunaiseksi sisustetun lastenkamarin.

Professorin ja hänen rouvansa tukemana astui vanha rouva huoneeseen. Hän katsoi siellä lämpimästi ympärilleen, puristi miniänsä kättä ja sanoi tarkoittavasti:

— Peitä kaikki huonekalut ja säästä ne uudelle pikku Henriettelle.

— Kiitos tästä päivästä, kiitos rakkaudestanne! Tervetuloa ensi sunnuntaina luokseni päivälliselle, Jumalan avulla elän vielä silloin!

Professori saattoi äitinsä kotiin, ja meidän rouva meni itkien makuuhuoneeseen annettuani hänelle avaimen takaisin.

Kun tulin sanomaan, että illallinen oli pöydässä, istui rouva kirjoittamassa suureen kirjaan. Professori jäi äitinsä luokse teelle.

* * * * *

Leena täti oli meillä pesemässä pyykkiä, ja Lotta oli koko päivän auttamassa pesuhuoneessa, jonkatähden minä sain luvan olla keittäjänä. Kun rouva sanoi pitävänsä ruuanlaittamisesta keittokirjan avulla silloin tällöin, puuhailimme me koko aamupäivän yhdessä keittiössä. Oli niin hauska nähdä kuinka iloinen rouva oli seisoessaan hellan ääressä hämmennellen hiljaa hyräillen keitoksia. Sekä aamiaisella että päivällisellä kiitti professori ruokiamme. Niin, jopa Leena täti ja Lottakin vakuuttivat, että kaikki maistuu "erinomaisen hyvältä".

Lotta oli antanut minulle aamulla 4 markkaa talousrahoista kaikenlaisiin pikkuostoksiin ja minä kirjoitin kaikki menoni hänen talouskirjaansa. Päivää myöhemmin merkitsin taasen pienen menoerän kirjaan ja huomasin silloin suureksi hämmästyksekseni, että Lotta oli muuttanut osan kirjoittamiani numeroita. 50 pennin sijasta oli 80 penniä ja eräässä toisessa kohdassa, missä menoni oli 1 mk oli hän lisännyt 25 penniä. Kun kysyin Lotalta, miksi hän oli tehnyt niin, tuli hän hirveän vihaiseksi ja sanoi kiivaasti: — Kas niin, aikooko neiti "Tärkeä" ruveta sekaantumaan minun asioihini? Kylläpä hän on hauska toveri! Jätä toiste koskematta kirjaani. Hoitakoon hän omansa, minä hoidan omani. — Ja sitten nimitteli hän minua kaikenlaisilla lisänimillä, otti kirjan ja lukitsi sen kaapin laatikkoonsa. Kun tiesin, että minulla oli puhdas omatunto, enkä ollut tehnyt mitään vääryyttä, päätin olla vaiti.

Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin sisään ja huomasin että tarjoiluhuoneen ovi oli ollut raollaan, ja että rouva oli siellä hääräten liinavaatekaapin ääressä. Hän oli aivan varmaan kuullut koko ikävän kohtauksen, mutta ei sanonut siitä sanaakaan. Kun tulin takasin keittiöön, tuntui Lotta säikähtyneeltä ja oli minulle ystävällinen; hän oli luultavasti huomannut rouvan olleen tarjoiluhuoneessa.

* * * * *

Sunnuntaina oli herrasväkemme päivällisellä raatimiehen rouvan luona, ja Lotta ja minä saimme vapaata klo kolmesta yhdeksään illalla.

— Olipa hyvä että muistetaan, että köyhä palvelijatarkin tarvitsee joskus vapautta. Ajatteles, koko sinä aikana, jonka olen ollut tässä talossa, ei rouva ole kertaakaan käskenyt minua kirkkoon. Tällaisessa paikassahan tulee aivan pakanaksi ja vain pari kertaa olen saanut vapautta sunnuntai-iltapäiväksi. Ellen olisi joskus iltasin hiipinyt salaa ulos, en olisi koskaan tavannut tuttaviani. Kuka tässä viitsii palvella kuin vanki — nurisi Lotta harjatessaan uuden kevättakkinsa samettikaulusta.

— Miksei Lotta pyydä rouvalta lupaa mennä kirkkoon, niin minä teen, eikä hän ole koskaan kieltänyt minua.

— Se on selvää, sisäköillä on aina parempi kuin keittäjättärillä. Minä en pyydä koskaan lupaa, vaan menen ulos milloin tahdon! Hyvästi! — sanoi hän ja paukautti keittiön ovea.

Menin ensin tervehtimään rouva ja neiti Axénia. He näyttivät tulevan iloisiksi tavatessaan minut. Kun he kuulivat, että herrasväkeni matkustaisi pian ulkomaille, sanoi neiti:

— Ja sitten saamme Matildan takaisin liikkeeseen! — Siihen en voinut vastata mitään, sillä tunsin itsessäni, että kohtalo oli määrännyt toisin.

Leena tädin luona tapasin Jannen, jota en ollut nähnyt moniin viikkoihin. Meillä oli niin paljon puhumista, ja molemmat olimme saaneet kirjeen äidiltä, ne luimme nyt yhdessä. Äiti kirjoitti, että hän tunsi olevansa reippaampi ja oli iloinen, kun meillä molemmilla oli niin hyvä olla.

Täti kertoi meille, että hän oli eräänä päivänä nähnyt Roosan ajavan erään poliisin kanssa, ja kun täti mielellään halusi tietää, eikö Roosa enää ollut Kleinehn hotellissa, meni hän sinne ja kysyi häntä. Keittäjätär oli vastannut, että he olivat useita viikkoja sitten erottaneet tuon epärehellisen tytön.

— Mielelläänhän auttaisi tuota harhaanjoutunutta raukkaa, jos vain voisi. Luulen, että hän joutuu turmiolle — sanoi täti surullisesti.

Minuun koski kuullessani sen ja ajattelin surumielin kaikkea, mitä Roosa parka oli kerran kertonut äidistään.

Täti kysyi, mitä pidin Lotasta. Vastasin vain etten aina ymmärtänyt häntä.

— Niin, sitä en ihmettele — sanoi täti. — Hän teki aika rumasti panetellessaan emäntäänsä heti sinun tullessasi taloon. Minun täytyy sanoa, että sinä päivänä, jolloin viimeksi pesimme yhdessä pyykkiä, opin oikein tuntemaan hänet. Hänellä on terävä kieli ja puhuu mielellään pahaa niistä perheistä, joissa on palvellut, se osottaa huonoa luonnetta. Sanoin hänelle suoraan etteivät kaikki emännät ole niin ilkeitä, kuin miksi hän heidät maalaa. Palvelijattarilla on myöskin vikansa. Olen itse palvellut herrastaloissa ja oppinut niissä paljon. Vasta kun jouduin naimisiin ja pidin itse palvelijattaria, näin kuinka huolimattomia tyttöjä voi saada. Emännällä on oikeus vaatia ja palvelija saa luvan taipua hänen toivomuksiinsa. Kyllä Lotta sai kuulla minun mielipiteeni asiasta. Hän tuli noloksi, eikä uskaltanut enää puhua pahaa kenestäkään. — Janne ja Matilda, tahdon sanoa teille jotakin. Kun on paikka jossakin perheessä, niin ei saa kertoa muille, mitä siinä kuulee ja näkee. Vieraat voivat niin helposti selittää kaiken väärin. Kyllähän voi kertoa yhtä ja toista talosta, mistä leipänsä saa, mutta pitää tietää, mitä sanoo. Pitää aina ikäänkuin sulkea ovi jälestään eikä laverrella muille kotoisia salaisuuksia perheestä, jossa palvelee. En koskaan unohda, mitä eräs rikas rouva sanoi kerran pojalleen: "Kodin sisäiset asiat eivät ole vieraita korvia varten, kaikkea, mikä joutuu kauemmaksi, vääristellään niin helposti ja käsityskantakinhan saattaa olla niin erilainen." Ja sitten tahdon sanoa teille vielä, että Lotta ei tiennyt mitä siisteys ja puhtaus merkitsevät, vaikka hän niin kerskaillen kertoi, että hän on palvellut "vain hienoissa taloissa". Ajatelkaas, en nähnyt hänen koskaan professorin perheessä pesevän leivinpöytää tai peltejä leipomuksen jälkeen. Onko se siisteyttä?

Oli niin hauskaa kuulla Leena tädin kertovan, hän oli niin viisas ja oli koonnut paljon kokemuksia pitkän elämänsä aikana.

Myöhemmin menimme kaikki kolme iltakirkkoon, ja sitten saattoi Janne minut kotiin. Hyvästellessään minua portillamme, sanoi hän:

— Matilda, syksyllä matkustamme tervehtimään äitiä. — Olisipa se hauskaa — vastasin minä epäilevästi.

* * * * *

Maanantai-aamuna pyysi Lotta rouvalta talousrahoja ja antoi hänelle talouskirjansa.

Hetkisen kuluttua kutsui rouva Lottaa ja minä kuulin hänen sanovan:

— Huomaan, että vasikanpaisti maksoi 8 markkaa? Lottahan jakoi tuon suuren paistin erään rouvan kanssa?

— Niin, rouva, — vastasi Lotta ja näytti hämmästyneeltä.

— Muistaako Lotta paljonko koko paisti maksoi? — kysyi rouva.

— Ei, sitä en todellakaan muista — vastasi Lotta vältellen.

— 10 markkaa, vai kuinka? — kysyi rouva ja katsoi terävästi Lottaan, joka vastasi punastuen:

— Niin — luulen että oli niin:

— Silloin sai tuo vieras rouva palasensa kovin huokealla — 2:della markalla!

— Ei, hänen osansa maksoi 4 markkaa — kiiruhti Lotta vastamaan.

— Lotta on varmaan erehdyksestä kirjoittanut 2 mk liian paljon, sillä olin eilen erään tutun rouvan luona, joka tarjosi minulle vasikanpaistia ja kertoi jakaneensa paistinsa meidän keittäjättäremme kanssa.

— Rouva luulee nähtävästi, että minä olen varas — sanoi Lotta kiivaasti.

— Sitä en ole sanonut, mutta uskon kyllä varmasti, että Lotta on useammin kuin yhden kerran merkinnyt väärin talouskirjaamme.

Sanomatta sanaakaan meni Lotta keittiöön, mutta seuraavana päivänä pyysi hän rouvalta palvelustodistuksensa, sillä hänelle oli tarjottu keittäjättären paikka eräässä höyrylaivassa ja tahtoi hän siis heti muuttaa.

— Hyvä — sanoi rouva, ja professori kirjoitti itse todistuksen, jonka rouva luki Lotalle.

Lotta tuli aivan kuohuksissaan takaisin keittiöön ja näytti minulle, luultavasti hajamielisyydessään todistuksen, ja minä huomasin, että siitä puuttui pieni sana "rehellinen". Kun annoin hänelle todistuksen takaisin, repi hän sen palaisiksi ja poltti ne sanoen:

— Kyllä minä elän ilman heidän todistuksiaankin.

Mutta kun tuli eron hetki, katui hän ja pyysi rouvalta anteeksi, ja jätti minulle hyvästi hyvin ystävällisesti, sanoen:

— Kiitos Matilda, sinä olet ollut hyvä toveri. Unohda vikani.

Itkien jätti hän meidät.

Rouva päätti olla ottamatta palvelijaa Lotan sijaan, varsinkin kun raatimiehen rouva oli toivonut, että herrasväki söisi hänen luonaan sekä aamiaisen että päivällisen niinä muutamina viikkoina, jotka he vielä olisivat kotona. Leena täti saisi auttaa, kun tarvittaisiin, sanoivat he minulle, ja minä olin siihen hyvin tyytyväinen.

Heti Lotan muutettua ryhdyin perinpohjaiseen siivoukseen keittiössä, säiliössä ja meidän huoneessamme. Tarvittiinkin sekä saippuaa, vettä että harjaa saadakseni kaikki hyvään kuntoon.

* * * * *

Eräänä yönä heräsin siihen, että joku naputti keittiön ovelle. Se oli Heta, joka aivan kalpeana ja hengästyneenä pyysi puhua professorin kanssa. Raatimiehen rouva oli sairastunut vaikeasti ja makasi nyt hourien. Professori pyysi minua juoksemaan hakemaan lääkäriä ja tulemaan sitten vanhan rouvan luokse. Heta kiiruhti kotiin, ja herrasväki pukeutui kiireimmiten ja lähti.

Kun soitin raatimiehen rouvan ovikelloa, tuli Miina itkettyneenä vastaani. Hän pyysi minut keittiöön ja kertoi, että hänen emäntänsä voi hyvin huonosti, ja että hän oli aivan vakuutettu, että Hetan ja hänen unensa merkitsivät jotakin.

He olivat molemmat nähneet kolmena yönä peräkkäin unta, että pikku Henriette oli valkopukuisena kulkenut huoneiden läpi.

Lääkäri näytti hyvin vakavalta, kun hän tutkittuaan sairaan sanoi, että hänellä on keuhkokuume. Koko yön istuivat hän ja professori raatimiehen rouvan sairasvuoteen ääressä.

Professorin rouvan piti vastoin tahtoaan paneutua vierashuoneeseen nukkumaan; lääkäri ei sallinut hänen valvoa, kun hän näytti hänen mielestään kalpealta ja uupuneelta.

Kello 4 aamulla oli Miinalla kahvi valmiina. Heta hiipi hiljaa sairashuoneeseen ja ilmoitti herroille, että kahvipöytä oli katettu ruokailuhuoneeseen. Lääkäri katsoi kelloaan ja kuiskasi professorille:

— On hauskaa nähdä niin täsmällisiä ja uskollisia palvelijoita kuin äitisi ovat. Tässä lepää heidän emäntänsä sairaana, eikä enää jaksa antaa heille määräyksiä, ja kuitenkin tietävät he niin hyvin, miten hän tahtoo kaiken olevan. Monena yönä olen valvonut tässä talossa äitisi kanssa sairasvuoteen ääressä, ja aina on huolehtiva, kohtelias emäntä tarjonnut kahvia klo 4 aamulla. Niin, hänen ajatuksensa riittivät silloin huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Tule, rakas veli, niin täytämme hyvän äitisi toivomuksen, tai jos mieluummin jäät tänne, niin tuon sinulle kupillisen.

Professori maistoi tuskin kahvia. Mitä levottomimpana istui hän ja seurasi äitinsä pienimpiäkin liikkeitä.

Aikaisin aamulla lähetti lääkäri minut kirje muassani diakonissalaitokseen ja pyysi minun odottamaan siellä vastausta. Eräs "sisar" tuli mukaani hoitaakseen sairasta.

Herrasväkeni jäi koko päiväksi vanhan rouvan luokse, mutta minä sain mennä kotiin siistiäkseni huoneet ja tuodakseni professorin postin.

Kun laitoin professorin rouvan vuodetta, löysin hänen pieluksensa alta kultaisen muistokotelon, joka riippui ketjuissa. Kun muistokotelo oli auki, näin siinä pienen tytön kuvan. Se oli varmaan pikku Henriette, kuinka herttainen ja sievä oli hän mahtanutkaan olla! Luultavasti hypistelin koteloa liian kovakouraisesti, sillä toinen kansi aukeni ja näkyviin tuli nuoren, kauniin miehen kuva. Professori ei ikinä ollut voinut olla niin kaunis nuoruudessaan, ei, se oli mahdotonta, ajattelin minä ja katsoin oikein tarkoin tuota komeaa, nuorta herraa. — Kukahan hän lienee ollut? Kun minusta samassa tuntui, että joku kulki eteisen ovesta, piiloitin minä muistokotelon taskuuni ja menin katsomaan, kuka siellä oli. Mutta en eteisessä enkä muissakaan huoneissa nähnyt ketään. Palasin sentähden makuuhuoneeseen ja jatkoin siistimistä.

Rouva oli varmaan kiireissään jouduttautuessaan anoppimuorinsa luokse unohtanut kirjoituspöytänsä laatikon auki siinä oli suuri, punainen kirja, johon hän usein kirjoitti, ja kun se oli auki, sattuivat silmäni siihen: "Murisija", tuo sana tuntui minusta niin lystikkäältä, että minun piti lukea edelleen. — "Murisijani on tänään ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellisen kiltti ja herttainen, että todellakin häpeän kuinka tyhmä olen usein ollut häntä kohtaan. Kuinka paljon minulla onkaan katumista! Anoppimuorini eilistä ystävällisyyttä olen aina muistava kiitollisuudella. Ja hänen rakastava, lämmin katseensa pyytäessään minua aina tekemään hänen Bengtinsä yhtä onnelliseksi." — — — Sitten luin alempaa: "Kuinka olenkaan voinut lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni olla hänelle mustasukkainen? Hänhän on hänen poikansa, hänen kaikkensa, ja hänellähän on oikeus rakastaa häntä." Ei, nyt nuhteli omatuntoni minua, heikko ääni sisimmässäni sanoi: "Onko sinulla Matilda oikeutta tunkeutua emäntäsi salaisuuksiin! Teet väärin. Pitäisitkö itse siitä, että joku asiaankuulumaton lukisi sisimmät ajatuksesi? Et, varmaankaan!" — Mutta kukahan saattanee nuori mies muistokotelossa olla? Sisäinen ääneni muistutti taas: "Mitä se sinua liikuttaa?" Ei professori ole voinut koskaan olla niin kaunis. Ei, kyllä olen varma, että emäntäni nuoruuden salaisuus kätkeytyy pikku Henrietten valokuvan taakse. Tätä ja paljon muuta mietiskelin pannessani muistokotelon päiväkirjan päälle ja lukitessani pöytälaatikon. Otin avaimen mukaani rouvalle ja kerroin hänelle, mitä olin löytänyt ja minne olin sen piilottanut.

Olin kyllä huomaavinani, että rouva punastui sanoessaan:

— Kiitos, Matilda, kiitos, se oli oikein tehty.

Kenties oli väärin, etten tunnustanut kuinka utelias olin ollut, mutta tein sen siksi, että katsoin olevan parempi rouvalle, ettei hän aavistanut vieraan tunkeutuneen hänen salaisuuksiinsa. Mutta sen päätin, etten koskaan ilmaise kenellekään, mitä olin lukenut ja nähnyt, sehän olisi ollut väärin kilttiä emäntääni kohtaan.

Koko päivän oli raatimiehen rouva hyvin levoton, hän houraili ja heittelehti sinne tänne vuoteellaan. Iltapuolella tuli hän levollisemmaksi, jonka tähden lääkäri kehoitti herrasväkeäni paneutumaan levolle. Heta ja minä valvoimme vuorotellen sisar Agaatan kanssa. Yö kului oikein rauhallisesti, ja kun lääkäri tuli seuraavana aamuna, selitti hän, että valtimo oli tasaisempi ja sairaan tila parempi.

Vanha rouva nukkui hyvin koko päivän ja me toivoimme kaikki parasta. Illan tullen loi hän silmänsä auki ja katsellen ympärilleen kysyi hän paljonko kello oli. Kun professori vastasi, että se oli 1/2 7, tarttui vanha rouva hänen käteensä ja sanoi hymyillen:

— Minä olen nukkunut liiaksi. Meidänhän pitää matkustaa kello 1/2 10. — Rakas Bengt, oletko jo täällä —? Ja tuollahan näen Aadan, tule, niin saan kiittää sinua laulusta! Ehkäpä tahdot vielä kerran laulaa minulle: "Mitt liv är en våg" [Eloni on kuin aalto.] Tahi ehkenpä jätämme sen kello 9:ksi. Heta, ole hyvä ja tuo minulle voileipä ja lasi olutjuustoa.

Sisar Agaatta koetteli valtimoa ja katsoi tarkoittavasti professoriin. Hän lähetti minut heti noutamaan lääkäriä.

Kun Heta toi tarjottimella, mitä oli pyydetty, nukkui sairas jo.

Lääkäri tuli, pudisti päätään ja sanoi että valtimo oli ylen heikko ja epäsäännöllinen.

Sairasvuoteen vieressä seisoi professori käsi vaimonsa vyötäröllä. Hän näytti vanhalta ja kumaralta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Rouva taputti häntä hellästi olalle. Näki kuinka he molemmat kärsivät katsellessaan kuolevan levottomuutta ja taistelua. Hengitys kävi yhä heikommaksi. Lääkäri istui koko ajan kello kädessä ja laski valtimon lyöntejä.

Oli puhjennut kova ukkosilma. Salamat valaisivat kerran toisensa jälkeen sairashuoneen. Sisar Agaatta laski alas käärekaihtimen ja sytytti kruunun kynttilät. Jyrähdykset kävivät yhä kovemmiksi. Me seisoimme kaikki äärimmilleen jännittyneinä, huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus. — Kuului pitkä huoahdus vuoteesta, ja vanha rouva hengähti viimeisen kerran.

Lääkäri nousi ja tarttuen professorin käteen sanoi hän vapisevalla äänellä:

— Lämmin äidinsydän on lakannut sykkimästä. Onnellinen sinä Bengt, joka aina olet ollut hyvä poika.

Professorimme polvistui äitinsä vuoteen ääreen. Hän suuteli useita kertoja vielä lämmintä kättä. Hänen vaimonsa laskeutui myöskin polvilleen puolisonsa viereen ja sanoi kiihkeästi itkien:

— Kiitos kaikesta! Bengt, siunattu olkoon rakastetun äitisi muisto!

Ulkona oli rajuilma tauonnut ja ilta-aurinko loisti säteilevän kirkkaana huoneeseen, kun sisar Agaatta veti käärekaihtimen ylös.

Professori viittasi Miinan ja Hetan luokseen. Hän tarttui heidän käsiinsä ja talutti heidät vuoteen ääreen, missä heidän emäntänsä lepäsi. Itkien sanoi hän:

— Kiitos, uskolliset palvelijat. Äitini piti teitä suuressa arvossa.

— Parempaa emäntää ei voi koskaan saada — sanoi Heta nyyhkyttäen.

— Ja Jumala palkitkoon hänelle kaiken hyvän, minkä hän on tehnyt — lisäsi Miina syvästi liikutettuna. — Nyt on rakastettu emäntämme mennyt parempaan maailmaan! Jumala siunatkoon hänen muistoansa!

Kauvan seisoivat kaikki vaiti kuolleen vuoteen ääressä. Ilta-aurinko laski, vallitsi lepo ja rauha.

* * * * *

Seuraavina päivinä oli kaikilla ja erittäinkin professorilla paljon toimitettavaa. Viidentenä päivänä tulisivat hautajaiset olemaan.

Eräs vanha senaatin vahtimestari, joka sitä ennen oli ollut palvelijana raatimies Wallenborgin perheessä, ajeli koko päivän ympäri kaupunkia vieden kutsukortteja hautajaisiin. Sataviisikymmentä henkilöä oli kutsuttu.

Neiti Axén auttoi rouvaamme surupukujen laittamisessa. Miina, Heta ja minä saimme mustat pukukankaat ja neiti Axén tarjoutui ompelemaan meidänkin pukumme, koska hänen äitinsä ja hän olivat 60 vuoden aikana ommelleet kaikki raatimiehen rouvalle.

Surutalo puetettiin valkeaan. Hursteja ripustettiin kaikkien akkunoiden eteen, huonekalut peitettiin valkeilla päällyksillä, taulut samoin valkealla tarlataanilla, ja punaisten eteis- ja porrasmattojen sijaan pantiin valkeat.

Suuressa salongissa oli arkku korokkeella korkeiden laakeripuiden ympäröimänä. Koko päivän paloi tuli korkeissa hopeisissa haarakynttiläjaloissa molemmin puolin arkkua. Siinä lepäsi raatimiehen rouva Wallenborg, kaupungin ennen niin ihailtu kaunotar. Kaunis oli hän vielä kuolleenakin, lempeä hymy seurasi häntä hautaan saakka.

Kello 1/2 1 kokoontuivat vieraat. Professori oli järjestänyt kaiken erittäin käytännöllisesti ja hyvin. Hänen äitinsä olisi kyllä ollut tyytyväinen.

Alemmassa kerroksessa oli suuressa huoneessa eteisen vieressä pitkät rivit vaatenaulakkoja. Siellä oli vahtimestari Åberg, joka otti herrojen päällystakit ja toisen kerroksen eteisessä oli eräs senaatin vahtimestari auttamassa naisia.

Kaikki istuivat juhlallisina ja ääneti. Vahtimestarit kantoivat kahvitarjottimia. Miina, Heta ja minä puettuina uusiin mustiin pukuihimme ja suuriin valkeisiin esiliinoihin seurasimme jälestä leipätarjottiminemme.

Suureen tarjoiluhuoneeseen oli katettu kahvipöytä palvelijoille. Raatimiehen rouvan maatilalta Niemenkylästä, oli tullut kolme vanhaa uskottua palvelijaa hautajaisiin. Niemenkylän taloudenhoitajatar, mamselli Malla, joka oli palvellut 55 vuotta perheessä, seisoi keittiön hellan ääressä valvoen kahvinkeittämistä.

Kun kaikki olivat juoneet kahvin, tarjottiin reinin viiniä korkeissa vihreissä laseissa sekä musta ja valkojuovaisia paperipusseja, joissa oli surumakeisia.

Eräällä salin pöydistä oli kuolleen valokuvia, ja jokainen, joka tahtoi, sai ottaa kuvan muistoksi.

Ennenkuin arkun kansi suljettiin, seisoi professori kauan kumartuneena katsellen äitivainajataan. Oikealla kädellään teki hän ristinmerkin hänen rintaansa ja sitten peitti kansi rakkaan vanhuksen.

Ruumisvaunut olivat saapuneet. Nikolainkirkon kellot soivat niin kaihoisan hitaasti ja kun kukkasin koristettu arkku kannettiin huoneesta, istui professorin rouva soittokoneen ääressä ja lauloi värisevin äänin: "Mitt liv är en våg". Hän lauloi liikuttavan kauniisti, luulen että tuskin ainoakaan silmä oli kuiva.

Minä olin saanut tehtäväkseni seistä alimmalla ovella sulkeakseni sen sitten, kun kaikki olivat lähteneet haudalle. Herrat ja naiset tulivat portaita alas ja menivät etsimään ajoneuvojaan.

Kenraali Ehreströmin uusien, suljettujen vaunujen vieressä seisoi Janne ja aukaisi oven herrasväelleen. Sitten hyppäsi hän itse kuskipukille aika ketterästi, ja istuessaan siellä kuskin vieressä käsivarret ristissä rinnoillaan, näytti hän minusta oikein sorjalta ja "tyylikkäältä".

Sydämeni löi kiivaasti, kun pitkä surusaatto lähti liikkeelle ja kenraalin vaunut kulkivat oven ohi, jonka vieressä seisoin. Janne oli nyökännyt minulle ystävällisesti.

Kun suljin oven, huomasin, ettei sen kiinni paukahtaessa syntynyt enää samanlaista melua kuin ennen, ei — nyt päästi se kumean, haudanomaisen äänen, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vanha on kadonnut".

Senaatin vahtimestarit kantoivat ruumiskorokkeen pois ja järjestivät huoneet. Ruokailuhuoneessa sain minä auttaa vanhaa vahtimestaria päivällispöytää katettaessa.

Vaikka olikin jo 75 vuotias, näytti vahtimestari Åberg vielä aika terveeltä ja reippaalta. Hän kertoi minulle, että hän oli palvellut Wallenborgin perheessä 35 vuotta, ensin juoksupoikana ja sitten palvelijana. Seitsemättä kertaa kattoi hän nyt tässä talossa hautajaispäivänä päivällispöytää.

— Ja nyt teen sen viimeisen kerran — sanoi hän surumielisesti. — Nyt on kaikki lopussa, kun vanha, rakas emäntämme on kätketty maan poveen. Niin, kiitollisessa muistossa säilytän kaikki, mitä hän on tehnyt ja ollut minulle ja omilleni. Niin, niin, sekä herralla että rouvalla oli sydän oikealla paikallaan. Sellaista kotia kuin Wallenborgien ei synny taas pian tässä hyvässä pääkaupungissamme. Kaikki oppinut ja hieno väki on kokoontunut täällä, ja monessa suuressa juhlassa on tässä talossa oltu mukana, sekä laulua että soittoa on saatu kuulla. Kaikki eivät voi, kuten minä, kerskua palvelleensa Jenny Lindhiä, rouva Michaelia, Runebergiä, Topeliusta ja muita suuruuksia. Puhumattakaan Ole Bullista, Rubinsteinista ja niin edespäin. — Kaiken tämän kertoi hän koristelussaan pöytää kieloilla ja resedalla. Keskelle asetti hän vainajan muotokuvan. Kehyksen ympärille oli hän kietonut suruharsoa. — Niin, niin, yksi vain on jälellä Wallenborgin perheestä, mutta kyllä hän sitten onkin miesten mies, tuo sinun professorisi. Ylioppilaiden pitäisi oikein tuntea hänet — silloin eivät he kutsuisi häntä "meidän kauhuksemme". Hän ei vaadi heiltä enempää, kuin on vaatinut itseltään! Ja kuinka monia köyhiä ylioppilaita onkaan hän auttanut rahoillaan. Siitä hän ei kyllä puhu, mutta sen tiedän minä, vahtimestari Åberg. Matilda, ole hyvä ja anna minulle tuo maljakko valkeine ruusuineen peilipöydältä, sen pitää olla professorin rouvan lautasen vieressä. Oi! kuinka hän lauloi, sehän olisi voinut hellyttää kivenkin. Kyllä hänestä olisi tullut toinen Pohjolan satakieli, ellei hän olisi professorin tähden jättänyt lauluopintojansa Pariisissa. Mutta minä suon professorille niin mielelläni tämän laululinnun. Tunnusta tosiksi sanani Matilda, hänestä tulee vielä kerran kunnon emäntä Niemenkylään. Katsoen kultakelloonsa lisäsi hän: — Klo 5 syövät he päivällisen. Tunti on vielä aikaa. Niin, pöytä näyttää sievältä, juuri sellaiselta jollaiseksi vanha rouva olisi tahtonut sen. Tässä istuu lääkäri, tässä asessori ja tuossa piispa, hän on rouvavainajan sisarenpoika. Muita vieraita ei tule. Luulen että he aukaisevat testamentin tänä iltana, sillä asessorin pitää matkustaa huomisaamuna varhain kotiinsa Vaasaan. Luulen, että rouva on tehnyt suuria lahjoituksia, rahoja kyllä on! Hän ei varmaankaan ole unohtanut kaupungin köyhiä. Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin avaamaan. Palvelijat tulivat kotiin haudalta. He kertoivat kuinka juhlallinen hautaus oli ollut. Piispa oli puhunut liikuttavan kauniisti ja sekakuoro oli laulanut useita lauluja sekä kappelissa että haudalla. He sanoivat, että hautakummulle muodostui kokonainen kaunis seppelevuori.

Mamselli Mallalle ja Miinalle tuli nyt kiire laittaa ruoka, ja me olimme juuri lopettaneet päivällisemme tarjoiluhuoneessa, kun professorin herrasväki ja vieraat saapuivat.

Niemenkylän puutarhuri ja pehtori sanoivat jäähyväiset, heidän piti matkustaa kotiin, mutta mamselli Malla jäi seuraavaan päivään. Tulevana sunnuntaina pidettäisiin hautajaispidot Niemenkylän väestölle.

Vahtimestari Åberg ja Heta tarjoilivat herrasväen päivällispöydässä, ja he sanoivat, että professori ei ollut voinut syödä juuri mitään.

Iltasella ennen illallista kutsuttiin Miina, Heta ja mamselli Malla saliin. Syvästi liikutettuina tulivat he takaisin keittiöön ja kertoivat, että he olivat saaneet kuulla testamentin. Vanha rouva oli hyvyydessään määrännyt, että he saisivat huoneen vapaasti asuttavakseen kuolinpäiväänsä saakka ja vuotuisen eläkkeen.

Professori oli kysynyt ystävällisesti, haluaisivatko he palvella hänen perhettään toistaiseksi ja senhän he niin kovin mielellään tahtoivat tehdä.

Vahtimestari Åbergiakin oli muistettu antamalla hänelle rahasumma, josta tämä oli hyvin kiitollinen.

Professorin rouva soitti minua. Otaksuin, että hän lähettäisi minut kotiin jollekin asialle. Hämmästykseni oli sentähden rajattoman suuri, kun asessori pyysi minua astumaan lähemmä ja luki testamentista seuraavaa: "Jos rakas poikani Bengt on tyytyväinen niihin palvelijattariin, jotka ovat hänen palveluksessaan minun kuollessani, haluan minä, että he kukin saavat 500 mk:n säästöpankkikirjan".

Hän katsoi minuun, mutta kun en käsittänyt, että tämä koski minua, sanoi professori:

— Matilda, sinä näet miten hyvä ja rakastava äitini on ollut, hän on ajatellut minunkin palvelijoitani. Huomenna saat 500 mkan säästöpankkikirjan. Olet ollut vain lyhyen ajan meidän palveluksessamme, mutta tahdon sanoa sinulle, että sekä rouva että minä olemme sinuun hyvin tyytyväisiä.

Kyynelsilmin ja ystävällisesti katsoi rouva minuun. Niiasin niin syvään kuin osasin ensin professorille sitten rouvalle ja viimeksi asessorille kuiskaten:

— En ansaitse tätä hyvyyttä. Tarkoittikohan raatimiehen rouva sen todellakin minulle?

Emäntäni tarttui käteeni ja sanoi:

— Matilda, pysy aina yhtä rehellisenä ja uskollisena, niin sinulle käy hyvin elämässäsi.

Puhkesin itkuun ja kiitin isäntäväkeäni heidän suuresta ystävällisyydestään minua kohtaan.

Seuraavana päivänä pyysin päästä ulos joksikin aikaa. Ensin juoksin täti Leenan luokse ja kerroin hänelle suuresta lahjasta, jonka olin saanut, ja sitten ostin pienen kimpun reseedaa ja menin hautausmaalle. Tultuani aivan lähelle vanhan rouvan hautaa, huomasin minä, että professori istui siellä penkillä pää käsien varaan painuneena. Minä, vetäydyin pois peljäten häiritseväni häntä, juuri kun hän oli vaipuneena suureen suruunsa.

Mutta professori oli varmaan kuullut askeleeni, koska hän kääntyi ja sanoi:

— Sinäkö se olet, Matilda? Tule katsomaan näitä kauniita seppeleitä, jotka ovat tällä kummulla.

Menin portaita ylös ja professori kysyi, mitä minulla oli paperissa. Vastasin ujosti:

— Siinä on vain muutamia vaatimattomia kukkasia, saanko luvan panna ne rouvan haudalle? Tahdoin niin mielelläni osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

— Sen saat toki mielellään tehdä. Kiitos, rakas lapsi! — sanoi professori.

Minä niiasin ja hiivin hiljaa pois piilotettuani vaatimattoman kimppuni kallisarvoisten seppeleiden joukkoon, joita oli siinä rikkaan rouvan haudalla.

Vahtimestari Åberg on oikeassa — ajattelin minä kulkiessani pois hautausmaalta — kuinka voi kutsua niin hyväsydämistä professoria "ylioppilaiden kauhuksi". Ei, he eivät tunne professoriamme!

Kotimatkalla tapasin Jannen, ja kun kerroin hänelle, mitä olin saanut, sanoi hän iloisesti! — Onnittelen! Matilda, kuinka iloitsenkaan puolestasi! — Oli oikein hyvä, että tapasin sinut. Tahdotko ottaa hyvän paikan kesäksi? Eversti Ehreströmin venäläinen miespalvelija saa vapautta, ja nyt haluavat he sisäkön, joka samalla huolehtisi tarjoilusta. He asuvat Hämeessä olevalla maatilallaan kesäkuukaudet. Ehkäpä saat sitten seurata heitä Pietariin. Palkka on hyvä, 18 markkaa kuukaudessa ja kaksi pumpulipukua vuodessa. Pietarissa he kyllä antavat suuremman palkan. Ota todistukset mukaasi ja tule meille huomisiltana klo 7, niin saat itse puhua everstin rouvan kanssa. Ei, nyt minun pitää joutua leipuri Ekbergiin, meillä on vieraita tänä iltana. Hyvästi! Tervetuloa huomenna! — ja ennenkuin ehdin edes vastata hänelle, juoksi hän tiehensä.

Tämä tuli niin odottamatta, että oikein päätäni huimasi.

— Minun pitää neuvotella professorin rouvan kanssa. Osaanko minä hoitaa niin hienoja tehtäviä? Minähän olen sitäpaitsi aikonut palata neulomaliikkeeseen! Mutta kyllä on kuitenkin rauhallisempi ja parempi olla palveluksessa. — Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni.

Kun tulin kotiin, kertoi rouvani, että everstin rouva oli ollut vieraisilla hänen luonaan ja kysellyt minusta ja että hän oli jo suositellut minua tuohon paikkaan. Hän arveli kyllä, että selviytyisin siinä.

Kun herrasväkeni antoi minulle palvelustodistuksen, sanoivat he, että toivoivat saavansa minut takaisin, kun palaisivat kahden vuoden kuluttua kotimaahan, ja sen lupasinkin.

— Siinä tapauksessa ettei Matilda silloin jo ole naimisissa — sanoi rouva hymyillen.

Todistus oli minulle aivan liian hyvä, tunsin etten ansainnut sitä.

Päivää myöhemmin menin todistuksineni, neiti Axén oli myöskin antanut minulle hyvän suosituskirjeen — kenraali Ehreströmin luo. Siellä tapasin everstin rouvan, joka tuntui minusta hyvin kiltiltä. Hän sanoi olevansa englantilainen ja puhui sentähden murteellista ruotsia.

Päätettiin, että minä 5 pnä kesäkuuta matkustaisin erään pesijättären ja keittiötytön kanssa Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen laivalla Korven kartanoon. Everstin rouva antoi minulle 15 markkaa matkarahoiksi sekä 30 markkaa kahta pumpulipukua varten.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että kuljin kuin unessa. Heta ja Miina olivat hyvin tyytyväisiä, että olin saanut paikan eversti Ehreströmin luona ja sanoivat, etten olisi koskaan voinut saada parempaa.

— Englantilaisessa kodissa voi Matilda oppia paljon uutta. Niin hyvässä järjestyksessä olevaa taloa saa etsiä — arveli Heta.

* * * * *

Niemenkylässä pidetty surujuhla oli ollut hyvin tunnelmarikas. Vanha rouva oli muistanut testamentissaan anteliaasti kaikkia vanhoja palvelijoita ja alustalaisia.

Kun professorin piti vielä palata Niemenkylään muutamiksi päiviksi järjestelläkseen siellä asioita, toivoi hän, että rouva kutsuisi sillä aikaa seurakseen hyvän ystävättärensä, nuoren papinlesken Kangasalta.

Hän tulikin, ja ystävien kohtaaminen oli oikein liikuttava. He eivät olleet tavanneet moneen vuoteen ja nyt heillä oli niin paljon kerrottavaa toisilleen.

— Minun elämäntarinani ei ole pitkä — sanoi köyhä rouva eräänä päivänä, kun emäntäni ja hän istuivat aamiaispöydässä. Hän asetti muutamia valokuvakehyksiä ruokapöydälle ja jatkoi:

Tässä näet, Aada rakas, lapsuuskotini, senhän hyvin tunnet. Tässä on tuon nuoren jumaluusopin ylioppilaan kuva, häntä et koskaan nähnyt. Tässä meidän pieni, mutta hauska ja rauhaisa pappilamme, ja tässä lopuksi hauta, — — — siihen luhistui elämäni.

Kyyneleet vuotivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Professorin rouva katsoi häneen ystävällisesti ja sanoi osaaottavasti.

— Lyhyt, mutta onnellinen elämä! Sinun miehesihän kuuluu olleen erikoisen rakastettava luonteeltaan. Taasen tuo "miksi"? johon ei saa vastausta. — — — Minun elämäni on jo ollut aika vaihtelevaa. Halulla ja innolla kävin käsiksi lauluopintoihin Pariisissa, kun olin onnistunut saamaan lainan. Pariisissa oleskeleminen tulee kalliiksi, vaikkakin minä, kuten moni muukin, koetin elää niin säästäväisesti kuin mahdollista. Rahat sulivat olemattomiin, terveyteni alkoi horjua; — sitten tuli Bengt tielleni. Tässä huokasi rouva rummuttaen sormillaan pöytään.

— En ole kuitenkaan koskaan katunut ottamaani askelta, hänhän on itse hyvyys personoituneena.

— Olet onnellinen? — papinleski katsoi kysyvästi ystäväänsä.

— Kyllä, olenhan toki, mutta laulua en kokonaan jätä. Bengt on musikaalinen, hänhän soittaa itse viulua. Toivon, että hän palattuamme ulkomailta alkaa taas harrastaa musiikkia kodissa. Jospa tietäisit miten hauskoja soitannolliset illat olivat kodissamme, mutta pikku tyttömme kuoleman jälkeen on musiikkielämä ollut meillä kokonaan lamaannuksissa. Ei ystäväni, puhukaamme muusta. Kuinka Kalle voi? — kysyi rouva, hätäisesti.

Ajattelin silmänräpäyksessä nuoren kauniin miehen muistokotelossa olevaa valokuvaa, jonka päivää jälkeen vanhan rouvan kuoleman löysin paperikorista pieniksi palaisiksi revittynä.

— Kalle veli, kiitos hän voi hyvin! Sinähän tiedät, että hän on vuoden ollut naimisissa vaatimattoman, mutta oikein herttaisen tytön kanssa. Hän on nyt kaupunginlääkärinä Torniossa — vastasi pastorin rouva hitaasti heidän noustessaan ruokapöydästä.

Päivät ja viikot vierivät matkavalmistuksia tehdessä ja siivouksessa. Herrasväkeni oli purkanut kauniin kotinsa ja muuttanut tavaransa raatimiehen rouvan taloon.

Professori oli kehoittanut rouvaansa lahjoittamaan pois ja hävittämään kaiken, mitä he eivät tarvinneet, ja minäkin sain ilokseni joukon hyödyllisiä tavaroita.

— Matildan tulevaa kapiota! — laski rouvani leikkiä.

Tunsin äkkiä olevani oikein rikas maallisesta omaisuudesta. Suuren osan siitä, mitä olin saanut, lähetin kotiin äidille, ja loput panin säilöön suureen matka-arkkuun, jonka rouva oli antanut minulle.

Kuolleen kodissa oli herrasväelläni paljon järjestämistä hänen testamentissa lausuttujen toivomustensa mukaan. Muun muassa oli hän määrännyt, että kaikki hänen paremmat pukunsa kuuluisivat eräälle nykyisin Ruotsissa asuvalle nuoruuden ystävättärelle. Ja Heta kertoi minulle, että rouvalla oli jo 23 vuotta ollut tapana syksyisin ja keväisin lähettää suuri kori täynnä vaatteita ja muuta varattomalle ystävättärelle, joka ennen oli ollut rikas, mutta eli nyt kokonaan vanhan rouvan hyvyydestä. Pienimpiä yksityiskohtia myöten oli vainaja aina ajatellut, mikä voisi tuottaa ystävälle hyötyä ja iloa. Jopa hameiden taskutkin täytti hän vanhoilla napeilla ja kaikenlaisilla muilla ompelutarpeilla, ja joka vuosineljänneksenä lähetti rouva Hetan pankkiin ostamaan 700 kruunun pankkiosoituksen ystävättärelle Ruotsiin.

— Uskollisempaa ystävää ei ole maailmassa kuin rouva vainaja on ollut — lisäsi Heta.

Yksinkertaisimmat vaatteet oli jaettava talon palvelijoille, ja meidän rouvalle tuli yllin kyllin työtä ennenkuin hän oli järjestänyt kaiken anoppimuorinsa tahdon mukaan.

Herrasväen lähtöpäivä oli tullut, ja me saatoimme heidät laivalle. Kun porraspuu vedettiin pois ja suuri laiva lähti liikkeelle, tuntui minusta, kuin olisin kadottanut elämäni tuen. Tuntui niin raskaalta palata tyhjään kotiin, raskaalta ruveta kokoilemaan tavaroitani seuraavan päivän matkaa varten.

Kun olin rautatieasemalla sanonut jäähyväiset Hetalle, Miinalle ja Jannelle ja istuutunut vaunuun uusien tovereitteni, pesijätär-Eriikan ja keittiö-Iidan kanssa, olin purskahtaa itkuun. Oli niin ikävää käydä taas uutta tuntematonta tulevaisuutta kohti. Janne oli varmaan huomannut kuinka surullinen olin, koska hän lähtövihellyksen kaiuttua huudahti huiskuttaen iloisesti lakkiaan:

— Matilda, syksyllä matkustamme äitiä tervehtimään!