KOTONA POHJANMAALLA.
Hellin Mustala translation
Veturi vihelsi.
— Se on tulovihellys. Tässä meidän on mentävä junasta, — sanoi Janne.
Ja samalla kun hän nosti matkakapineemme vaunun hyllyltä, vaihdoin minä hattuni siihen huiviin, jonka äiti oli lahjoittanut minulle, kun lähdin kotoa.
Kun Janne kääntyi, huudahti hän hämmästyneenä:
— No voi, kun en ollut tunteakaan sinua! Miksi olet ottanut hatun pois?
Katsellen akkunasta vastasin hiljaa: "Uskotko että äiti tuntisi minut hattuun puettuna?"
Janne lähestyi ja sanoi hymyillen:
— Pelkäätkö sitä? — Ei — mutta eikö se ole Uusmäen Anders, joka seisoo tuolla kaksi-istuimisten keltaisten kääsien vieressä? Hän on varmaan tullut meitä hakemaan.
Me nousimme junasta, Anders oli sitonut hevosensa aitaan ja otti nyt meidät vastaan asemasillalla. Vaatimattomaan, rauhalliseen tapaansa sanoi hän:
— Hyvät ystävät, olkaa tervetulleet kotiseudullenne! Nouskaa kääseihin, niin lähdemme. Kanervalan muori odottaa teitä kärsimättömänä — Hän veti housuntaskustaan tupakkakukkaron, täytti piippunysänsä, sytytti sen kiireesti ja niin lähdettiin — kotia kohti.
Tunsin itseni niin onnelliseksi ja iloiseksi kuin leivonen pilvissä. Ajatteles — kotona Pohjanmaalla! Katselin oikealle ja vasemmalle kulkiessamme suuren kirkonkylän läpi. Voin tuskin seurata Jannen kysymyksiä ja Andersin vastauksia, niin olin innoissani katsellessani kaikkia tuttuja taloja ja tupia.
Oli lauantai. Kaikkialla lämmitettiin saunoja. Savu, joka tuli ulos sekä ovien että luukkujen, vieläpä joskus seinienkin kautta, kulkeutui maantielle saakka. Oi, mikä ihana tuoksu!
Siellä täällä kuului joku takkuinen kylärakki haukahtelevan ja kun lapset, jotka istuivat tuvan portailla, näkivät ajoneuvojen tulevan, syöksyivät he ylös, juoksivat lähemmä maantietä, pysähtyivät äkkiä ja töllistelivät, pojat paitahihasillaan kädet housuntaskuihin pistettyinä ja pikku tytöt sileäksi kammattuina, pellavankeltaiset palmikot riippuen pitkin selkää. Kaikki huokui minusta niin kotoista tunnelmaa. Sunnuntain rauha ja hartaus vallitsi seudussa!
Tie kääntyi, suuri, uusi talo tuli näkyviin.
— Anders sinä, mikäs komea rakennus tuo on? kysyi Janne.
Maiskauttaen huuliaan vastasi Anders:
— Se on majatalo ja meidän suurin kauppapuotimme. Se on hieno talo ja on maksanut paljon rahaa, mutta kyllä sitten omistaja osaakin ottaa kaksinkertaisesti siihen nähden, mitä on antanut.
— Kuka on omistaja — kysyi Janne huvitettuna.
Anders veti sauhun piipustaan ja vastasi hitaasti:
— Pitäjän suurkukko, rikas sahanomistaja ja kauppias Martikainen. Hänen vaimonsa oli Suurtalon isännän ainoa perillinen. Isäntä kuoli pari vuotta sitten, ja siten joutui savolainen patruuna tänne. Hänen mukanaan tuotiin kyllä rahoja seudullemme, mutta myös paljon muuta, josta emme häntä kiitä.
— Mitä se sitten on? — kysyi Janne innokkaasti.
— Niin, juopottelu ja muuta lisäksi — vastasi Anders.
— Juopotteleeko hän? — kysyin minä.
— Josko hän juopottelee? Hänhän näkee tuskin selvää päivää ja vielä pahemmaksi on hän tullut, sitten kun hänen kunnon vaimonsa kuoli vuosi takaperin. Hän oli hyvä ja lempeä kuin enkeli. Mutta — lisäsi Anders hetken kuluttua — liikepää sillä miehellä on! Ostaa huokealla ja myy kalliilla. Ja hevosmies on hän myös. Hänen oriinsa ottavat nykyisin ensi palkinnon kaikissa ravikilpailuissa. — Vahinko vain, että hän juopottelullaan tuhoaa sekä itsensä että muut.
— Anders, mikä korkea piippu tuolla kohoaa? — Janne osoitti metsään päin.
— Niin, se on "hävityksen kauhistuksen välikappale", kuten minulla on tapana sanoa, sitten kun kerran näin Savossa kuinka nuo "sahapatruunat" kohtelivat maamme kauniita metsiä. Hyvä on ettei meidän pitäjässämme ole enää suuria metsiä hakattaviksi, sillä kyllä hän, tuo rahamies, tekisi niistä lopun! Hän on ostanut talonpojilta Suurtalon ympäriltä heidän tilansa halvalla hinnalla. He tarvitsevat rahaa ja Martikainen maksaa käteisellä.
Osoittaen vasemmalle jatkoi Anders:
— Tuolla kaukana voitte nähdä hänen uutisviljelyksensä; maanviljelystä edistää hän kyllä. — Ja tuolla metsikössä näkyy nyt selvästi tuo suuri saha. — Arvannette että siellä tarvitaan työvoimia. Mutta kun Martikainen tarjosi liian pienen päiväpalkan, ei hänen onnistunut saada tältä seudulta kylliksi työmiehiä, jonka tähden hän toi niitä Savosta. Irtolaisväki, joka näin muutti tänne oli taipuvaista juopotteluun, jota emme siedä täällä meidän ennen niin raittiilla seudullamme.
Suuresti hämmästyneenä huudahdin minä:
— Ei mutta Anders, mikä vesi tuolta puitten lomitse kimaltelee, sitä en ole koskaan ennen nähnyt?
— Se on joki, tiedän mä. — Kun metsä katoaa, saa vapaamman näköalan, arvelee varmaan savolainen vastasi Anders, vetäen paksuja savuja piipustaan.
Hän läimäytti piiskallaan ja eteenpäin sitä mentiin.
Janne näytti hyvin miettiväiseltä. Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi Anders:
— Tahdon mielelläni tunnustaa, että Martikainen on maksanut suuria summia pitäjämme puolesta. Kun hän on selvä, osaa hän olla aika antelias, mutta uskokaa pois, että on hauskaa sekä nähdä että kuulla, kun hän aikoo jakaa lahjojaan. Puheensa alkaa hän silloin aina: "perhana kanssa" — ja odotetaan vain mitä hän vielä tulee sanomaan. Tuo suuri talo tornineen ja lippuineen — tässä keskeytti Janne hänet puhjeten hyvin ihastuneena sanomaan:
— Anders, se on uljas talo! Minun täytyy sanoa, että meidän pitäjämme on edistynyt monessa suhteessa.
— Se on meidän uusi kunnantalomme — sanoi Anders ylpeästi — se kuuluu Martikaisen hyviin töihin. Hän on antanut rakentaa sen kuolleen vaimonsa muistoksi. Ja kunta on hänelle hyvin kiitollinen siitä kallisarvoisesta lahjasta.
Vedettyään muutamia savuja piipustaan, jatkoi hän: — Ja voitte uskoa, että naisväki ylistää savolaista hyvistä tavaroista, joita hän antaa myydä kauppapuodeissaan.
Nyt saavat he puhtaampaa kahvia, jauhosokeriin on sekoitettu vähemmän liitua ja perunajauhoja, ja siirappi kuuluu olevan paksumpaa. Mutta — mutta — olut — hänen kirotulla oluellaan on liian suuri menekki. Ja salakapakoitakin kuuluu nykyisin olevan. Lisätkää tähän vielä ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tunkeutuneet savolaisten tavaroiden mukana Suurtalon kylän tupiin, nuo ruskeat, nokkelat elukat, joita kutsutaan torakoiksi. Hyi olkoon! — ja Anders läimäytti nyt niin kiivaasti piiskalla, että hevonen nykäisi ja lähti laukkaamaan.
Janne istui ajatuksiinsa vaipuneena. Lopuksi huudahti hän reippaasti:
— Miks' ei kunta voi tarttua asiaan ja vastustaa juopottelun enentymistä?
— Sen aiomme tehdäkin, me odotamme vaan, mitä Martikaisen poika, Antti, kykenee saamaan aikaan. Hän on kunnon mies! Hän on äskettäin lopettanut opiskelunsa maanviljelyskoulussa. Ja kun hän kerran istuu isäntänä Suurtalon tilalla, niin koituu se siunaukseksi koko pitäjälle. Surulla katselee hän isänsä himoa väkeviin juomiin. Antti on juuri sellainen mies, josta tulet pitämään sanoi Anders antaen Jannelle sysäyksen kyynärpäällään.
— Ja — näetkös Janne, ellei Antin onnistu kääntää isäänsä niin silloin — silloin julistamme me sodan sekä väkeviä juomia että torakoita vastaan — lisäsi hän iloisesti hypäten alas kääseistä.
— Tuolla näkyy kirkko! Ja köyhäukko seisoo yhä jäykkänä ja suorana ojentaen kättään — huudahdin minä.
— Käsi on poissa, mutta käsivarsi on kyllä jälellä, laski Anders leikkiä.
— Mutta pitäkää nyt varanne, että katsotte kirkkomaalle, tuonne oikealle, niin näette korkean ristin kauniin rauta-aidan ympäröimänä. Kas miten hienoja istutuksia ja kukkasia aidan sisäpuolella on. Se hauta on maksanut suuria summia, mutta sitten se onkin meidän kaunein koristeemme koko kirkkomaalla — tämän kertoi hän ylpeillen.
— Kenen se kaunis hauta on? — kysyin minä.
— Se on Martikaisen sukuhauta. Hän osti kahdeksan sijaa, se maksoi, voitte uskoa — vastasi Anders, pidätti hevosta ja antoi sen levätä ennenkuin nousimme mäestä.
— Janne, muistatko sadun "köyhäukosta", joka äidin oli tapana kertoa, kun olimme pieniä — kysyin minä.
— Ajatuksemme yhtyivät — tuumin juuri samaa asiaa vastasi Janne ja hyppäsi maantielle.
— Ja muistatko — jatkoin minä — kuinka äidin oli aina tapana lopettaa sanoilla: "Lapset, kun kuljette kirkon ohi, niin siunatkaa itsenne aina ja antakaa vaikkapa kuinka pienenkin kolikon vain pudota köyhäukon rintaan."
Janne oli ottanut jotakin kukkarostaan ja sanoi katsoen minuun:
— Kyllä, Matilda, muistan sen niin hyvin.
— Anna hänelle vähän minultakin — sanoin minä, kun Janne meni kirkkoon päin.
Helähti niin somasti, kun rahat putosivat säästölaatikkoon, joka oli piilotettu köyhäukon rintaan.
Anders ja Janne kävelivät mäkeä ylös. Aurinko paistoi niin kirkkaasti. Ilma oli suloinen — olin tuntevinani "kaskimaan tuoksua", — se muistutti minua lapsuusvuosista.
Hevonen sai intoa sääriinsä, mitä enemmän lähenimme kotia.
— Luulenpa että lautamiehen talo on uudelleen maalattu — arveli Janne.
— Onpa niinkin — vastasi Anders ja näytti veitikkamaiselta. — Fiina näyttää seisovan portilla, hän tahtoo varmaan tervehtiä teitä.
Hän seisautti hevosen, ja lautamiehen Fiina kiipesi maantielle. Ojentaen minulle käärön sanoi hän iloisesti:
— Hyvää päivää, hyvää päivää, te molemmat! Matilda, ota tästä tervetuliaisiksi äidiltä palanen vastakirnuttua voita ja leipä. Onko hän tuossa — hän osoitti nauraen Andersia — muistanut kutsua teidät häihin keskiviikkona?
Kun molemmat katsoimme kysyvästi Anderssiin, joka vain nauroi, sanoi Fiina:
— Ei hän ole taitanut kertoa edes sitäkään, että hän on kihloissa?
— Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Onnittelen Anders — sanoi Janne kumartaen.
— Kenen kanssa? kysyin minä puristaen Andersin kättä.
— Hyi kuinka välinpitämätön sulhanen minulla on. Ellei olisi kuuluutettu jo kaksi kertaa kirkossa, niin joutuisin totisesti kiusaukseen "purkaa" — huudahti Fiina veitikkamaisen näköisenä ja rupesi juoksemaan kotiin päin minkä jaksoi. Päästyään portin sisäpuolelle huusi hän täyttä kurkkua:
— Tervetuloa jo tiistaina klo 1! Silloin katamme pöydät ja pystytämme kukkaissalon.
Hymyillen sytytti Anders piippunsa ja rupesi innokkaasti vetämään savuja.
— No kyllä sinä olet aika lystikäs veitikka, joka et edes puhu meille, että aiotte mennä naimisiin — sanoi Janne, lyöden Anderssia voimakkaasti olalle.
Ujosti hymyillen vastasi Anders:
— No nähkääs, minä tahdoin, että hän itse saisi tehdä sen, sillä naisväkihän tahtoo aina sananvuoron. Mutta yhden asian sanon teille, hyvät ystävät, parempaa emäntää ei Uusmäen talo voi koskaan saada, sen sanoo äitinikin.
— Luulen että talosi on muuttanut väriä — sanoi Janne ihmetellen.
— Kyllähän se onkin, Fiina oli kerran nähnyt eräässä kuvakirjassa keltaiseksi maalatun talon, jossa oli vihreät nurkat ja nyt hän ei antanut minulle ei siunattua rauhaa, ennenkuin sai Uusmäen talon sellaiseksi kuin tahtoi — vastasi Anders hitaasti.
— Ja olet istuttanut koivukujankin — sanoi Janne.
— Niin, Fiinan mielestä näytti rakennuksen ympäristö niin paljaalta, vaikka kyllä se nyt näyttää minusta liian herraskaiselta — sanoi Anders vähän hämillään.
— Ei toki! Mutta minkäs asuinrakennuksen olet tuonne pystyttänyt? Tuon punaiseksi maalatun tuolla metsikössä! — kysyi Janne.
— Se on äitiä varten! Hän on kyllä ansainnut saada oman kotilieden kuolinpäiväänsä saakka. Ja sitten luulen todellakin olevan viisainta, että kaksi nuorta, jotka rakentavat pesää, saavat kahden kesken hioa pois toinen toisensa särmikkäisyydet.
— Eikö tuo ole Anni sisaresi, joka seisoo portailla kysyin minä ja huiskutin nenäliinalla.
— Kyllä se on hän, raukka sanoi Anders surumielisesti.
— Kutsut häntä raukaksi? — kysyin minä ihmetellen.
— Saan kai luvan kertoa Matildalle, joka on lapsuudesta saakka ollut Annin paras ystävä, mutta älä ilmaise sitä kellekään, että Anni kantaa sydänsurua. On näettekös niin, että Antti Martikainen ja hän ovat kiintyneet toisiinsa ja — — —
Keskeyttäen hänet sanoi Janne kiivaasti:
— No — o — onko siinä suremista, sinähän sanot, että hän on kunnon mies?
Kyllä hän onkin mutta luuletko sinä Janne, että tuleva kauppaneuvos tahtoisi jonkun Uusmäen Annin miniäkseen — kysyi Anders hitaasti.
Janne kääntyi kiivaasti häneen ja huudahti:
— Mitä lorua tuo on! Poika on kait mies puolestaan?
— Mutta pojan pitää totella isäänsä — vastasi Anders ja käänsi hevosen metsään eräälle kylätielle.
Oli herttaisen kaunis päivä ja auringonsäteet puikkelehtivat mäntyjen oksain välitse. Havupuut ja pihka tuoksuivat raikkaasti!
— Tuolla näkyy savu nousevan Kanervalan piipusta!
— Nyt vilahtelee tupa näkyviin — mutta sehän on äskettäin maalattu punaiseksi ja nurkat ja akkunanpielet valkoisiksi. Janne, katsos miten hauskalta se näyttää koivujen välissä — huudahdin minä ihastuneena.
— Kuka on maalannut tuvan — kysyi Janne iloisesti.
Vaatimattomasti vastasi Anders:
— Kun minulle jäi maalia tähteeksi, niin pyysin Kanervalan muorilta, että saisin maalata sen.
— Kiitos Anders, se oli kiltisti — sanoin minä — nyökäten hänelle.
Äiti seisoi veräjällä. Minä aukaisin jalkapeiton. Oli niin vaikeata istua yhä kääseissä. No, vihdoinkin seisahtui hevonen. Hyppäsin alas ja jouduin samassa äidin rakastavaan syliin.
* * * * *
Uneksinkö minä? Ei siinä oli äidin tupa. Kaikki oli entisellään, pihamaa yhtä hyvin hiekoitettuna kuin ennenkin. Havuja oli portaiden edessä, ja eteisessä tuoksuivat niin tuoreelta katajat, joita äiti oli sirotellut lattialle. Tuvan ovi oli auki. Vanha Könnikello näytti 5. Minun piti pysähtyä kynnykselle kuullakseni sen lyövän. Sama kaunis sointu kuin lapsena ollessanikin! Miten kodikkaalta näytti suuressa tuvassa! Puna ja valkoraitaiset matot lattialla ja uudet, kotikutoiset uutimet akkunoissa!
Peräseinän akkunan ääressä seisoi kukkiva palsami keskellä päivällispöytää, joka oli katettu valmiiksi.
Äiti kehoitti meitä syömään, itse tahtoi hän mieluimmin katsella.
— Kiitos äiti! Janne aloita sinä, minä haluan vähän silmäillä ympärilleni — sanoin minä ja menin nurkka-akkunan luokse, josta auringon valo tulvi sisään valaisten kauniin myrtin, joka seisoi pöydällä siinä vieressä.
— Ei, mutta kuinka se on kasvanut! — huudahdin minä.
— Ja kukkii ensi kertaa — vastasi äiti lepäillen kahdenistuttavassa keinutuolissa ja poimien samalla toisen pussin toisensa jälkeen korista, jonka mamselli Borg oli lähettänyt hänelle. — Matilda, se merkitsee jotakin lisäsi hän tarkoittavasti.
Vaistomaisesti käänsin pääni peräseinän akkunaan päin. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä — Jannen ja minun katseeni sattuivat yhteen. Veri nousi päähäni, kun hän iski hymyillen silmää minulle. Minä menin nopeasti kamariin ja huudahdin hämmästyneenä.
— Äiti — uudet seinäpaperit! Sama omenankukka-malli oli minulla huoneessani professorin herrasväen luona. Kuka ne on antanut sinulle?
— Ne olivat yksi Jannen joululahjoista — vastasi äiti.
Sydämeeni pisti. Ajattelin sitä joulua, jolloin unohdin äidin. Kuulin vain kuin kaukaa äidin äänen, kun hän lisäsi: — Ja tässä on teepaketti ja luumuja, rusinoita ja riissisuurimoita, sepä oli oivallista. Luulen että minulla on tuskin milloinkaan ollut niin hienoja varastoja. Jumala siunatkoon kaikkien näiden hyvien lahjojen antajaa!
— Äiti, kuinka kaunis sinun piironkisi on. Professorin rouva kutsuisi sitä "antiikiksi" — sanoin minä hetken kuluttua.
Janne kumartui eteenpäin, katsoi kamariin ja virkkoi: — Se on mahonkia, näen minä. Kenraalin rouvalla on samanlainen työhuoneessaan. Mutta hän antaa laskulaudan olla alhaalla, niin että kaikki helmiäisellä koristetut pikkulaatikot näkyvät. Äiti kuka sinulle antoi sen?
— Se ja peili ovat perintöä emännältäni.
— Tuollahan riippuvat Jannen ja minun valokuvani. Janne hännystakissa ja minä tarjoiluhilkka päässäni. Kuinka lystikkäiltä me näytämme — sanoin minä.
— Se on meidän toinen minämme — nauroi Janne tuvassa — se puku ei sopisi täällä maalla.
— Keneltä olet saanut nuo sievät puitteet ja maljakon? — kysyin minä.
— Ne lähetti Janne minulle syntymäpäivälahjaksi.
Silmissäni musteni ja taas tunsin piston sydämessäni. Ei — Janne ei saanut huomata mielenliikutustani. Ja vaimentaakseni omantunnon nuhtelevaa ääntä, joka tuntui sanovan: "Näetkös Matilda, hän on aina muistanut äitiäsi, mutta sinä, oma tytär, unohdit hänet joksikin aikaa", kiiruhdin minä tupaan ja istuuduin pöytään. Ottaessani sillisalaattia sattuivat silmäni lautaseen ja silloin huudahdin hämmästyneenä:
— Ajattelepas äiti, raatimiehen rouvalla oli kokonainen suuri pöytäkalusto tällaista porsliinia. Heta kertoi kerran, että se on hyvin harvinaista ja että raatimiehen rouva ei ottanut sitä esille muulloin kuin joulupitoihin. Janne, mikä kuva sinulla on lautasessasi, minun seisoo "Kunink. linna".
— "Kunink. Eläintarha", — luki Janne ja katseli lautastaan hyvin tarkkaan joka puolelta. Hetken kuluttua huudahti hän iloisesti: — Minä saatoinkin arvata, että se oli Gustafsbergin porsliinia. Kuvat ovat vanhasta Tukholmasta. Äiti, se on vasta hienoa. Yrjö herra koristaisi kyllä ruokailuhuoneen seinät niillä ja sanoisi:
— Ne ovat "antiikkia" — Jos joku ymmärtää vanhoja tavaroita, niin kyllä meidän nuori herramme. Hän on jo koonnut itselleen koko joukon sekä huonekaluja että porsliinia, "vanhaa rojua", kuten taloudenhoitajatar sitä kutsuu, mutta Yrjö herra sanoo, että ne ovat muinaisesineitä. Ja kun hän on taas löytänyt jonkun uuden esineen jostakin sekalaisten tavarain kaupasta, voi hän pitää minulle pitkän luennon tuosta "harvinaisesta kapineesta". Suurennuslasilla on meidän tapana katsoa, onko leima tai merkki oikea. Merkillistä, etten ole ennen huomannut, että sinulla, äiti, on niin monta kallisarvoista esinettä.
— Kuinkapa sinä olisit voinut sen huomata, kun en ole itsekään tiennyt sitä — sanoi äiti hymyillen. Minä en näe niissä mitään kaunista. Ainoa minkä tiedän, on että kaikki, mitä minulla on, on vanhaa. Esimerkiksi piirongin ja peilin, jotka ovat tuolla kamarissa, toi emäntäni isä mukanaan Ruotsista kauan ennen sotaa. Hänen kuolemansa jälkeen osti emäntäni itselleen uudet huonekalut, ja piironki joutui palvelijan huoneeseen. Peilille ei ollut mitään sopivaa paikkaa, jonka tähden se asetettiin uilakkosäiliöön, jossa se sai olla monta vuotta muun rojun joukossa. Musta sokerirasia tuolla nurkkakaapilla ja nämä sinivalkeat lautaset, joista minulla on enää 17 matalaa ja 10 syvää jäljellä, huusi äidinisäni mitättömästä hinnasta erään herraskartanon huutokaupasta. Sokeriastia on oikein ruma, mutta se on sopiva tekokukkia varten. Ainoa perintö, minkä Matildan isä sai vanhemmiltaan, on tuo Könnikello. Sen koneisto on hyvin hyvä, sanoi isä. Muita vanhoja kaluja kuin Jannen huoneessa oleva lipasto sekä muutamia saunassa käytettävinä olevia tuoleja ei minulla olekaan. Täällä maalla pidetään, että nuo vanhat huonekalut näyttävät niin raskailta eivätkä ole erittäin kauniita, mutta ehkenpä te, jotka olette olleet maailmalla ja palvelleet niin hienoissa perheissä, olette saaneet silmänne auki näkemään monenmoista, joka meille täällä vaatimattomissa oloissamme on aivan vierasta.
— Kiitos ruuasta! Tiedätkö äiti, ei mikään herrasväen pitoruoka ole maistunut minusta niin hyvältä, kuin se, mitä nyt olet tarjonnut. Ohukaisia olen kyllä usein saanut, mutta mesimarjahilloa en ole edes nähnyt, sitten kun matkustin täältä — sanoi Janne, nousi ja meni nurkkakaapin luokse, alkaen innokkaasti tutkia mustaa sokerirasiaa.
— Jos ruoka maistui, niin todistaa se parhaiten, että olit nälkäinen — arveli äiti. Ja muutamien minuuttien kuluttua puhkesi hän ihastuneena sanomaan. — Ei, mutta katsos Matilda, mitä oli alimpana korissa — hartialiina, sen panen huomenna päälleni kirkkoon.
— Sen on mamselli itse virkannut sinulle ja Polly kiersi nyörin ja laittoi tupsut — sanoin minä.
— Kuinka sydämellisen hyvä mamselli mahtaakaan olla — ja Polly myös. Mitä ihmettä keksisin lähettää heille vastalahjaksi?
Ja Janne, jolla oli aina neuvo valmiina, sanoi:
Jos sinulla on runsaasti mesimarjahilloa, niin anna heille kummallekin purnukkansa, sillä se on harvinaista Uudellamaalla.
— Sitä minulla kyllä on. Tänä vuonna oli vasikkahaassa runsaasti mesimarjoja — vastasi äiti ja pani korin sisällön "maustekaappiin".
Sitten kun Janne oli pitkän aikaa sormeillut ja hypistellyt sokerirasiaa, huudahti hän:
— Oli kuten tuulinkin! Tässä on sama merkki kuin kannussa, joka meillä on englantilaisen vierashuoneen hyllypöydällä. Siitä kalusta on Yrjö herra erityisesti arka — se on erikoisen hienoa englantilaista tavaraa! — Sydämellisesti nauraen sanoi äiti:
— No mutta luulenpa, että teet minut rikkaammaksi kuin olen. Janne, ota sinä tuo ruma, musta sokerirasia, niin pääsen siitä. Tekokukat voin panna lasipurnukkaan.
Janne kiitti, mutta näytti olevan oikein hämillään ja arveli, että hän oli saanut liian kallisarvoisen lahjan.
Äiti vain nauroi ja lisäsi:
No, — entäs tuo taulu tuolla — jossa on äitini mielilause, hän on itse ommellut helmet hopearistikankaalle — kutsutko ehken sitäkin "antiikiksi?" Siinä on kyllä vuosiluku, mutta minä olen unohtanut, mikä se on.
Hitaasti rupesi Janne lukemaan: "Elska Ordning och Flit. Gör All Ting med Nit! Anno 1765." [Rakasta järjestystä ja ahkeruutta. Tee kaikki tehtäväsi innolla! Vuonna 1765.]
— Ajatelkaapas, yli 100 vuotta vanha, luonnollisesti on se muinaisesine — sanoi Janne vakuuttavasti.
— Matilda, tahdotko saada sen muistoksi ensimäisestä kirjoituksesta, minkä opit lukemaan? Arvelen, että se sääntö on painunut mieleesi koko elinajaksesi, — sanoi äiti.
— Sen se on tehnyt ja kaiken sen ansiota, mitä, sinä äiti, olet opettanut minulle, on, että olen suoriutunut niin hyvin niissä hienoissa taloissa, joissa olen palvellut. — Kiitos äiti, se saa aina riippua vuoteeni yläpuolella. — Kun olin sitten avannut ruokasäiliön oven, lisäsin minä:
— Äiti, kylläpä sinulla on siistiä ja hyvä järjestys kaikkialla — sekä ulkona että sisällä. Mamselli Borg kutsuisi kotiasi mallitaloksi.
Äiti kääntyi ja katsoi minuun hämmästyneenä:
— Sehän kuuluu kodin hauskuuteen, tiedän mä, että on siistiä ja järjestys vallalla joka sopessa ja nurkassa. Ja jos kerran on alunpitäen asettanut kotinsa mallikelpoiseen kuntoon, on vain aina pidettävä se siinä — siinä on koko salaisuus. — — Ei, mutta Matilda, emme saa unohtaa lypsää "Kossaa". — Janne, tahdotko olla hyvä — pyysi äiti — ja heittää muutamia kalikoita saunan uuniin.
Vasta myöhemmin illalla, kun äiti ja minä olimme yksin huoneessa, ja minä sanoin hänelle "hyvää yötä", huomasin minä, miten hän oli vanhentunut ja kuinka harmaaksi hän oli tullut. Ja taasen tuntui pistos sydämessäni — minä syöksyin äidin luo, vaivuin itkien hänen jalkojensa juureen ja kuiskasin:
— Äiti, voitko ja tahdotko antaa minulle anteeksi ne harmaat hiukset, joita olen koonnut päähäsi?
Ja hän sulki pääni hellästi vanhoihin käsiinsä.
— Sille, joka on katunut ja kääntynyt oikealle tielle, on jo anteeksiantamus suotu. Lapsi, Jumala on rakkaus, äläkä koskaan unohda, että rukouksen voima on suuri — — — niin puhui äiti. Ja minä voin nyt nukahtaa oikein levollisesti — — — kotona äidin luona.
* * * * *
Aika se vain meni liian nopeasti, ajatteles, kolme viikkoa oli jo pian kulunut siitä, kun tulimme kotiin, ja jokainen päivä oli ollut niin vaiherikas, että sai vain kulkea ja koota iloisia, kauniita muistoja. Niin, jo ensimäinen sunnuntai kirkossa, kun jälleen istuin äidin vieressä lautamiehen penkissä ristikäytävän luona, vanhalla tavallisella paikallamme, oli juhlahetki, jota en ole koskaan unohtava.
Kaikki oli entisellään — ja minne katsoinkin näin tuttuja kasvoja, jotka nyökkäsivät ystävällisesti ja iloisesti, ja minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkien sukulaisten ja ystäväin ympäröimänä. — Mutta huomasin, että kaikki katsoivat meitä hämmästyneinä, uteliaina. — Oikeastaan he katsoivatkin varmaan Jannea, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä istuessaan penkissä miesten puolella Andersin vieressä, näytti hän oikein herraskaiselta hienossa tummansinisessä puvussaan kovine kauluksineen ja kalvosimineen. Ja luultavasti huomasivat he myöskin äidin uuden hartialiinan, sitähän ei kukaan ollut vielä nähnyt. — Olipa hyvä etten ollut antanut Jannen houkutella itseäni ottamaan hattua — kyllä he olisivat silloin tuijottaneet vielä hämmästyneempinä. Ei, minä pysyin päätöksessäni ja panin päähäni vanhan valkean silkkihuivin pitkine kähäräisine ripsuineen.
Kun urut soivat, ja me nousimme laulamaan aamuvirren, täytti hartaus mieleni niin, että olin kohoavinani korkealle ylös avaruuteen — kauas pois kaikesta maisesta ja tunsin itseni niin sanomattoman onnelliseksi. Oli oikein vahinko, että lautamiehen Fiina ja Uusmäen Anni astuivat penkkiin sillä hartauteni häiriytyi, kun Fiina hyvässä tarkoituksessaan pisti saksankatajanoksan käteeni ja kertoi hullunkurisella tavallaan kaikenmoista. Hyvä että hän pysyi hiljaa alttaritoimituksen aikana — mutta — silloin havaitsin itse hautovani maallisia ajatuksia, sillä silmäni olivat sattuneet korkeisiin hopeakynttiläjalkoihin alttarilla. — "Ne pitäisi kiillottaa", — olisi everstin rouva sanonut — "samoin saarnatuolissa olevat lamput", joihin silmäni olivat myös lentäneet — ei — mutta minne harhailivatkaan ajatukseni!
Olin melkein iloinen, kun Fiina töykkäsi minua sanoen:
— Varjelkoon, katsos Suurtalon "patruunaa", Antti, hänen poikansa, se varmaan on saanut hänet kirkkoon kuuntelemaan helsinkiläispapin vaalisaarnaa. Ei, mutta — katsos, kuinka Antti vilkuilee tännepäin — Anniin tietysti, — näetkös miten punaseksi Anni tuli — — — urkujen soitto voitti hänen äänensä — hän vaikeni, mutta olin salaa huomannut, että Antti näytti oikein uljaalta — ja patruuna — — niin, mamselli Borg olisi varmaan sanonut häntä "rattosaksi".
Me lopetimme saarnavirren ja minä katselin vähän ympärillemme — no mutta kirkkohan oli täpö täysi väkeä, ja seurakunta alkoi varustautua kuuntelemaan saarnaa. — Äidit kantoivat ulos itkevät sylilapsensa, ja naiset, jotka olivat jo väsyneet käytävällä seisomiseen, käänsivät pyhähameittensa liepeet ylös ja istuutuivat lattialle.
Kaikki köhiminen ja yskiminen lakkasi ja vallitsi kuolemanhiljaisuus, kun nuori pastori astui saarnatuoliin. Minun ajatukseni kääntyivät heti vakavaan suuntaan, kun hän lausui katse kirkastuneena ja rauhallisella, lempeällä äänellä sanat:
— "Soimaamatta" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi — "eikö se ole Jumalan kaltaista" — jatkoi hän. — "Niin toisin kuin me ihmiset — kun me annamme pyytävälle jotakin, annamme usein nuhteen seurata lahjaa ja ryöstämme siten lahjalta sen tuoksun — — — niin ei tee Jumala. Hän antaa ja antaa. — Antaa surua, antaa iloa — antaa kaikki — ettei ihmisellä olisi mitään millä puolustautua, mitään tekosyytä pysyäkseen synnissä." — — — Sanat "soimaamatta" otetut Jaak. 1:5 lausuttiin lähinnä tarkoittaen meidän viisauden puutettamme "me olemme kuin pieniä lapsia, jotka harhailemme pimeässä" niin puhui ja puhui pastori ja selitti kaiken niin yksinkertaisesti, kauniisti ja vaikuttavasti. Ei ainoakaan silmä kirkossa ollut kuiva, ja kuolemanhiljaisuus oli vallinnut koko hänen saarnansa ajan. Hiljaa poistui väki ja vaiti kuljimme mekin kolmisin oikotietä kotiin metsän läpi.
Se oli saarna, joka jätti vaikutteita koko elämän ajaksi.
Mutta — missä ihmeessä olen ennen nähnyt ja kuullut hänen puhuvan — mietin minä — mutta — sehän oli varmaan hän, joka piti luennon Palestiinasta Ylioppilastalolla — professori oli antanut tädille ja minulle kummallekin lipun sanoen: — "Harvoin saa kuulla sellaista puhujaa " — niin — niin oli — nyt sen muistin.
* * * * *
— On aika mukavaa, kun on keittiö, joka hoitaa itsensä — sanoi äiti ottaessaan kamarin uunista perunasoselaatikon ja naudanlihan, joka oli sillä aikaa kun olimme olleet kirkossa, paistunut kypsäksi ja heinälaatikossa olivat riissisuurimot kiehuneet pehmeiksi.
Syödessä ei vaihdettu monta sanaa — istuimme enimmäkseen kukin omiin ajatuksiimme vaipuneina. Mutta lopetettuamme aterian, sanoi Janne äkkiä:
— Poikana oli minulla aina tapana ihailla kirkossa kaunista kruunua, se oli aurinko ja seinälamput olivat minusta taivaan tähtiä. — Tänään näytti kaikki mielestäni niin himmeältä ja muistin mitä kenraalin rouva kerran sanoi minulle, kun teekeittiö ei ollut oikein kirkas.
— Niin, hän sanoi, että yhtä paljon kuin pidämme iloisista kasvoista ja kirkkaista akkunaruuduista, yhtä mielellämme näemme myös, että kaikki, mikä voi kiiltää on hyvin puhdistettua ja hohtavan kirkasta.
— Äiti keskeytti hänet.
— Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Muutamia vuosia sitten kuulin kirkkoväärtin sanovan, että pitäisipä ehken puhdistaa ja kiillottaa kaikki paikat kirkossa seuraavia virkaan asettajaisia varten — nähkääs, ajatellaan kait kuten, "entinen tyttö" — on enemmän kuin kylliksi, jos siistin ruokasäiliön jouluksi ja pääsiäiseksi, sanoi hän leikillisesti.
* * * * *
Sitten tulivat häät lautamiehentalossa. Ne kestivät neljä päivää, tuliaispidot Uusmäessä niihin luettuna — ja se päivä olikin kait hauskin, mitä minulla on koskaan ollut.
Häät vietettiin vanhanaikaisia häämenoja noudattaen, kuten tapana oli lautamiehen suvussa.
Soittoniekat ottivat vastaan vieraat portin vieressä ja saattoivat heidät sitten viulujaan soittaen aina portaille asti. Morsian ja sulhanen olivat puetut esi-isien hääpukuihin, ja Anders näytti oikein hauskalta polvihousuissa ja punasissa liiveissä. Korkea morsiuskruunu kaikkine helyineen, valkea pitsi otsalla ja monet helminauhat kaulassa pukivat oikein Fiinaa. Niin, hän oli erittäin kaunis, ja silmät ne loistivat ilosta ja onnesta.
Ja ruoka? — kaikki, kaikki oli kuten pitikin — sanoi äiti. Juomapöydältä puuttui vain paloviina, mutta oli luonnollista, ettei sitä eikä muita väkeviä juomia tarjottaisi siinä talossa, kun lautamiehenperhe oli jo vanhastaan kuulunut raittiusväkeen.
— Ruokalajit olivat nuo sellaisissa tilaisuuksissa tavalliset — monilukuiset ja hyvin valmistetut — kaikkea oli runsaasti, mitään ei oltu unohdettu.
Kaljalla ja kirnupiimällä oli tavaton menekki. Ja ilo oli ylimmillään Fiinan ja Andersin häissä.
Katrillin aikana oli patruuna Martikainen, joka tanssi sen äidin kanssa, oikein ihmetellyt, että häät ilman naukkua saattoivat olla niin iloiset ja hauskat.
Minun täytyy sanoa, että Suurtalon patruuna tuntui oikein kiltiltä ja ystävälliseltä ja minua vähän harmitti, kun alettiin supatella, että hän oli ollut erikoisen ystävällinen äidille ja minulle. — Ja kun hän puolen yön aikaan, jolloin kaikki vanhat lähtivät pois, tarjoutui saattamaan äidin kotiin hevosellaan, näkyivät monet nykäsevän tarkoittavasti toisiaan.
— Se merkitsee kyllä jotakin — sanoi Anni ja näytti hyvin huolestuneelta.
— Ole rauhassa, minä en ole koskaan syrjäyttävä sinua — kuiskasin minä nauraen ja vedin hänet mukaan tanssiin.
Kahvitarjottimia kanniskeltiin ympäri aina auringon nousuun saakka — ja silloin vasta lakkasimme tanssimasta.
* * * * *
Oli todella oikeata lepoa auttaa äitiä ulkotöissä kaiken juhlimisen ja tanssimisen jälkeen. Nyt meillä oli jo perunat nostettuina samoin juurikasvit ja kaikki kannettu ja lajiteltu kellariin. Pellava, joka oli ollut likoamassa, oli levitetty nurmelle kuivamaan, ja äiti kulki ja ylisteli onnea, mikä meillä oli ollut ilman suhteen.
Herrasväeltämme olimme saaneet ystävällisiä kirjeitä ja hyviä uutisia. He olivat päässeet onnellisesti Holmenkolleniin, ja kenraalin rouva oli kyllä parempi, mutta vielä niin heikko, että piti pidentää herrasväen ulkomailla oloaikaa — ja Jannen oli matkustettava Norjaan.
Kenraali kirjoitti, että Jannen kuitenkin pitäisi ensiksi lähteä Pietariin liikeasioissa ja everstin rouva tahtoi, että minä menisin silloin hänen mukanaan. Sähkösanomalla määräisi herrasväki lähemmin lähtöpäivämme täältä.
Ja äiti rauhoittui, kun kuuli, että saisin matkaseuraa Pietariin, sillä hän oli ollut oikein levoton, miten minä voisin yksin suoriutua niin pitkällä matkalla.
Eräänä päivänä sain läpeensä hullunkurisen kirjeen Pollylta. Se oli oikeata sekasotkua kaikilla mahdollisilla kielillä, ja kun en saanut selvää sisällöstä tarjosi Janne apuaan. — Kirje alkoi: Ma, saknade, dear, Freundin, Mathilduschka [Kaivattu, kallis, ystävättäreni, hyvä Matilda!], hyvä, ja olin tuskin ennättänyt lukea viimeisen sanan, ennenkuin Janne jo oli kääntänyt kaikki äidille.
Hämmästyneenä huudahti tämä:
Ei, mutta Janne, ymmärrätkö vieraita kieliä? — jolloin Janne nauraen kertoi, että kun kenraali oli toivonut, että hän oppisi kieliä, jos hän joskus tulisi seuraamaan mukana ulkomaille, oli Yrjö herra ollut niin ystävällinen ja antanut hänelle tunteja englannin ja saksan kielessä. Venättä oli hän oppinut vähän heidän kamarineidiltään, joka oli palvellut jonkun aikaa Moskovassa. Ja kun herrasväki oli puhunut ranskaa, oli hän kokoillut yhden ja toisen sanan, "ja kun en tiedä, mitä jokin sana merkitsee, niin katson sanakirjastani. Voilà tout!" [Siinä kaikki.] Äiti näytti tyytyväiseltä ja sanoi:
— Ajatelkaas mitä kaikkea saatte nähdä ja oppia! Ja minä kun olen mennyt elämän läpi vain ruotsillani ja suomellani, enkä ole koskaan joutunut Vaasaa kauemmaksi.
Polly lopetti kirjeensä näin: "Voit uskoa, että on hauska kurkistaa uutimien läpi Yrjö herraa ja neitiämme, kun he tulevat kahdenkeskisiltä kävelymatkoiltaan. Olkoon miten synkkää ja ikävää tahansa, aina on kevättä ja auringonpaistetta heidän ympärillään — lopun saat itse kuvitella mielessäsi."
Hm — hm — myhäili Janne ja meni Anttia vastaan, joka tuli tiellä. — Aina häistä alkaen oli Antti ollut usein meillä ja silloin oli Jannen ja hänen tavallisesti tapana kadota luhtiin "nikkaroidakseen" kuten sanottiin — mutta mitä he nikkaroivat, ei äiti enkä minäkään saanut vielä tietää.
* * * * *
Oli harvinaisen kaunis iltapäivä säteilevine auringonpaisteineen ja korkeine sinisine taivaineen. Istuin piilipuun alla keinulaudalla ja vispilöin kakkua. Äiti tuli ja istuutui puutarhatuoliin, jonka kenraalin rouva oli lähettänyt hänelle Jannen muassa.
— Matilda, tänään voimme kyllä juoda kahvin täällä ulkona. — Ei, mutta tuossahan meillä on Uusmäen Anni sanomalehtineen, toivon että siinä on nurkkakertomusta; se loppui eilen niin jännittävän kohtaan sanoi äiti iloisesti.
Niinpä niinkin, — tulija näkyi todellakin olevan Anni, hän tuli sanomalehti ja "lämpimäiset" mukanaan ja sitä paitsi luulen kyllä, että hän oli saanut vihiä Antin olosta täällä.
Kun menin tupaan keittämään kahvia ja paistamaan kakkuani, pyysin Annia mukaani, niin saisi äiti lukea rauhassa kertomuksensa. Olin tuskin saanut kakun uuniin, ennenkuin Anni tarttui käsivarteeni ja osoittaen tielle huudahti kauhistuneena:
— Patruuna! — Matilda — patruuna!
Minä kurkistin ulos ja kiiruhdin vetämään puoliverhot eteen, akkunaa en ennättänyt sulkea. Ja suureksi hämmästyksekseni näin itse patruunan, joka sitoi hevosensa veräjän pieleen.
Anni vapisi kuin haavanlehti ja oli kalpea kuin palttina. Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet kamariin sanoen:
— Olet sairas, paneudu maata! — Suljettuani kamarinoven, juoksin akkunaan ja kurkistin puoliverhon takaa.
Niin, totisesti istui siellä patruuna äidin nojatuolissa ja näkyi ihmettelevän miten mukava se oli. — Ja äiti, hän kertoi oikein kerskaillen, että hän oli saanut sen kenraalin rouva Ehreströmiltä. — — — Patruuna istui kädet ristissä vatsalla — ja puhui luullakseni ilmasta. — — — Nyt tuli tuulenpuuska ja toi sanat kuuluviini — ei — hän puhuikin terveydestään. Sydänvika — sen kuulin aivan selvästi. — No, mutta katsos Anttia, joka kurkisti luhdin ovesta. Hyvä että isä istui selkä häneen päin. — Soo-o, hän tahtoi ajatella poikansa onnea — tahtoi järjestää hänelle hyvin, ja äiti vastasi oikein liikutettuna: "Niin, kukapa ei tahtoisi ajatella lapsensa onnea!" — — — Äsh, nyt hirnui hevonen — mitä ihmettä he sanoivat? — No nyt tulivat sanat tuulen mukana selvästi korviini: "Joka on istunut kaikilla valtiopäivillä aina vuodesta 63, kuten minä olen tehnyt ja ollut mukana tanssiaisissa linnassa — puhemiehen ja valiokunnan päivällisillä j.n.e., on luonnollisesti koettanut omaksua tavat, minne on tullut, ja ettei pistäisi silmään ja näyttäisi sivistymättömältä on totisesti saanut oppia hoitelemaan sekä veistä että haarukkaa"! Patruuna nauroi hyväntahtoisesti ja yski. Onkohan hän selvä, ajattelin minä. — Anni raotti ovea.
— Nosta kahvipannun hattua, kahvihan kuohuu yli reunojen ja sitten voit kurkistaa uuniin sanoin minä käskevästi ja annoin sitten Annille viittauksen mennä takasin kamariin. Nyt minun pitää taas kuunnella! — — Kas niin — nyt kuului selvästi tuulen puuskan tuomana: "Eikö Kanervalan muori luule, että huomasin häissä, kenellä oli herrastavat eikä vienyt veistä suuhun" — — — ei, mutta eipä uskoisi vaan — ajattelin minä ja kuuntelin edelleen; "ky-llä juuri hän, teidän Matildanne sopisi minun pojalleni, joka on myöskin noin vähän hieno puolestaan"! —
Luhdin ovi painui kiinni paukahtaen aika lailla, patruuna katsoi taakseen, mutta jatkoi: "Hän, teidän Matildanne olisi juuri oikea emäntä Suurtaloon". — — Vai niin, todellakin, minua pöyristytti, olin levoton — — mitä ihmettä tulee äiti vastaamaan? — — — Voin aivan selvästi kuulla hänen sanansa: "Patruunahan oli onnellinen avioliitossaan?" — "Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen voi olla täällä maan päällä. — Vaimoni oli enkeli" — vastasi patruuna pyyhkien silmiään kirjavalla silkkinenäliinallaan. — — — Nuuskaakohan hän? ajattelin minä — — — hiljaa — äidin lempeä ääni kuului taasen: — "Miten kiitollinen mahtoi patruunan isä olla, kun hän oli onnistunut valitsemaan niin erinomaisen vaimon pojalleen". — Nyt nousi patruuna kiivaasti ja kumartuen pöydän yli tuijotti hän äitiin ja melkein huusi; — "minun isäni? — luonnollisesti valitsin minä — minä itse hänet". — — — "Vai niin" — kuului äiti sanovan hitaasti — "luulin vain, että patruunan perheessä on tapana, että isä aina valitsee vaimon pojalleen. Ellei niin ole, niin otan vapauden sanoa huomanneeni häissä, että teidän kunnon Anttinne on jo iskenyt silmänsä erääseen, — erääseen, josta luullakseni tulisi mitä parhain emäntä Suurtaloon". — — Patruuna vaipui tuolille, pyyhki otsaansa silkkinenäliinalla — ojensi äidille kätensä — — ja tarjosi hänelle ehken nuuskaa — — en tiedä, sillä nyt tuli minulle kiire, aukasin kamarin oven sanoen: "Nyt on taottava, niin kauan kuin rauta on kuumana"! Kiiruhda hieromaan punaa kalpeisiin poskiisi! Me viemme kahvia appiukolle sinun appiukollesi, senhän ymmärtänet, ja kiitä sinä äitiäni, on hyvä että on ystäviä hädässä! — Riennä vain selvittämään kahvi, sillä aikaa kun minä kaadan kakun vadille. — — No, onpa hyvä, että minulla on tarjoiluhilkka mukanani, nyt sitä koetellaan! — Ja minä otin hilkan laatikosta ja panin sen päähäni, silitin esiliinani ja leikkasin kiireesti kakun. Mamselli Borg olisi kyllä sanonut palasia kovin kömpelöiksi — mutta "soromnoo". — — — Kas noin, kahvipannunmyssy vielä! — Anni, ota sinä pannu, mutta varo ettei nokasta valu — minä kannan kahvitarjottimen. Älä unohda niiata töksähyttää appiukolle…. Kaikki kävi käden käänteessä ja siellä seisoimme nyt patruunan edessä — Antti kurkisti luhdin ovesta, iski silmää ja hymyili.
Kun olimme niianneet, asettaneet tarjottimen pöydälle ja vastanneet patruunan kysymykseen kuinka voimme, kysyin minä vuorostani kohteliaasti: — Kuinka voi patruuna Martikainen itse? — — Sanokaa setä, niin saan minä kenties sanoa Matilda — — ja Anni, sanoi patruuna laskien ystävällisesti leikkiä.
Luhdin ovi paukahti kiinni! Minä tartuin Annin käsi varteen, ja me menimme sisään. Taas vapisi Anni tällä kertaa varmaan ilosta ja toivosta. Hevonen näkyi käyvän rauhattomaksi, se hirnui ja raapi kaviollaan. Kurkistin taasen puoliverhon takaa — patruuna puristi voimakkaasti äidin kättä sanoen: — Kiitos, Kanervalan muori! olipa kuin olisin kuullut vaimovainajani äänen ja hänen omat sanansa. Suuri kiitos! — — Nyt huusi äiti meitä.
Patruuna seisoi tuvan portailla ja sanoi iloisesti:
— Kenties saan saattaa Annin kotiin?
Kun ei Anni tullut hämmästyksissään vastanneeksi, kiiruhdin minä sanomaan nipistäen häntä käsivarresta: — "No sehän sopii hyvin, sinähän olet luvannut olla kotona k:lo 7." — Sen keksin minä vain kiireessä — ja sitten näimme heidän lähtevän yhdessä.
Antti tuli päätäpahkaa luhdista, kiersi käsivartensa äidin kaulaan ja kuiskasi liikutettuna: — Kiitos! tätä hetkeä en koskaan unohda!
Samassa oli hän jo harpannut aidan yli ja juoksi Uustaloon päin.
Kantaen jakkaraa tuli Janne luhdista ja meni nopein askelin äidin luokse sanoen:
— Kas tässä, tämän olemme nikkaroineet sinulle. Kenraalin rouvan on tapana sanoa, että vanhoille ihmisille on vaarallista kylmetyttää jalkansa.
Äiti ei ennättänyt edes kiittää, ennenkuin hän jatkoi tuikean näköisenä: — Noo — patruunahan oli täällä puhemiehenä!
— Ja äiti hän piti puoliaan niin hyvin — sanoin minä iloisesti ja juoksin tupaan.
* * * * *
Koko aamupäivän oli sataa tihuuttanut. Päivällisen aikaan selkeni ilma, ja Janne ehdoitti, että menisimme Uustaloon jäähyväisvierailulle, sähkösanomahan voi tulla minä päivänä tahansa ja oli parasta olla valmiina lähtöön.
Oli lauantai, ja se päivä säilyy unohtumattomana mielessäni. Päätimme palata kotiin metsäpolkua, joka kulki puronvartta pitkin, niin voisimme katsoa, näkyisivätkö vielä kirjaimet, jotka lapsina olimme kaivertaneet koivun kylkeen.
Aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti, pikku linnut visertelivät puissa ja sateen jälkeen tuoksui niin raikkaalta. Kun tulimme puron luo, oli Janne yhdellä harppauksella toisella puolella, jossa hän jatkoi kulkuaan ja astuttuamme hetkisen pysähtyi hän sanoen:
— Tiedätkö Matilda, muistan niin hyvin, kuinka ennen istuin täällä ja ajattelin ja ajattelin ja mielestäni oli puro kuva elämästä. — Katsos miten se kulkee vallattomasti leikkien eteenpäin — eteenpäin vierii se aina — ei koskaan takaisinpäin. — Matilda, eikö se sinunkin mielestäsi ole kuva meidän elämästämme — sinun ja minun — kun askartelemme päivät pitkät toimessamme — ilman pysähdystä ja lepoa kuljetaan aina vain — mutta minne, mikä on päämaali? — maallinen päämäärä, tarkoitan minä.
— Niin, sanoin minä miettivästi. Mutta näetkö padon, jonka rakensimme. — Keskeyttäen minut puhkesi Janne sanomaan ja täällä on myllynpaikka! Muistatko kuinka suutuin? — — — Kun minä katkaisin myllyn siiven — kiiruhdin minä vastaamaan. — Siinä tein pahasti.
— Voitko antaa minulle anteeksi, Matilda, että olin niin kiivas silloin? — sanoi Janne ja ojensi kätensä minulle. — Täällä me aina koettelimme ulottuisivatko käsivartemme puron yli.
Ja kuinka olikaan kuljimme me ennen pitkää, kuten muinoin lapsuusvuosina, käsi kädessä jälleen eteenpäin. Kun tulimme koivun luokse, hyppäsi Janne minun puolelleni huudahtaen vilkkaasti: "Koivun vieressä mättäillä oli meillä tapana istua ja levätä" — — ja me — istuuduimme kuten ennen. — — —
Pitkän aikaa istuimme vaiti, koivun latva suhisi ja puro riensi kiireesti eteenpäin. Janne nykäisi muutamia heinän korsia maasta ja sanoi niin kiihkeästi, että minä oikein säpsähdin: Matilda, oletko ajatellut, että äiti kenties hätäili liiaksi, kun ei kysynyt sinulta ensiksi ennenkuin torjui patruunan tarjouksen. Ajattelepas, sinä — voisit — saada — istua rikkaana rouvana Suurtalon tilalla!
Tunsin, miten veri kohosi päähäni ja minä hypähdin ylös huudahtaen itku kurkussa: — Janne, mitä sinä ajattelet!
Tuttavallisesti tarttui hän käteeni ja veti minut varovaisesti mättäälle sanoen hiljaa ja hitaasti:
— Anna anteeksi — mutta olisiko sinun mielestäsi äidin pitänyt olla suostumatta, jos minä olisin ollut patruunan poika?
Käänsin nopeasti kasvoni Janneen päin ja silmieni välke mahtoi antaa hänelle vastauksen, sillä nyt — niin nyt näki ja kuuli vain koivu — — ja puro — ei välittänyt mistään. Samoin kuin ennenkin kiiruhti se iloisesti leikkien edelleen.
Pieni lintu visersi koivussa. — "Ensimäinen, joka meitä onnittelee", — sanoi Janne. — Koivun lehdet suhisivat taas ja muutamia vesipisaroita putoili kädelleni. — "Ne ovat onnen helmiä. Matilda, toivon ettet koskaan tarvitse vuodattaa yhtään kyyneltä minun tähteni!" — — — Ja nyt meillä oli niin paljon sanottavaa toisillemme — me — ei kyllä se oli oikeastaan Janne, joka puhui. Kaikki oli hänellä jo selvillä. — — Hänen tulevana päämääränään oli senaatin vahtimestarin toimi. — — Mutta vasta kun hän voisi tarjota minulle huolettoman elämän, menisimme me naimisiin. Olimmehan vielä niin nuoria. — — Meillä oli hyvät paikat — voimme odottaa — — niin minäkin arvelin. Äkkiä nousi Janne, veti puukon tupestaan ja meni koivun luokse. Kun hän oli hetken seisonut ja kaivertanut kuoreen, puhkesi hän sanomaan iloisesti: — Matilda, katsos miten M — J on levinnyt tuolla ylhäällä — miten kuori on tullut rosoiseksi ja rumaksi, mutta näetkös miten L-D on hieno. Ja koivu säilyttää kyllä salaisuutemme. — — En tiedä miten kaikki kävi, mutta huomasin seisovani käsi hänen olkapäällään.
Istuuduimme taasen koivun juurelle.
— Sormuksia emme vielä vaihda — ei, niin arvelin minäkin ennenkuin olemme lähempänä päämaalia. — — Vahtimestarin salkkua, nauroin minä. — — Juuri sitä! Mutta erään muiston tahdon kuitenkin antaa sinulle — ja sitten otti hän liivintaskustaan pienen hopeakellon sanoen: — Tätä olen, ajatellen tätä hetkeä, kantanut muassani yli vuoden. Saanko kiinnittää sen nauhaan, joka on kaulassasi? — Ja hän veti esille pienen kultaristin, joka oli aina piilossa vyössäni.
Ota sinä tämä puolestasi, olen saanut sen kummitädiltäni — sanoin minä irroittaen ristin ja kiinnitin sen hänen kellonperiinsä.
Vain äiti saisi tietää salaisuutemme ja herrasväellemme piti siitä myös ilmottaa mutta vasta vähän myöhemmin. Oi, kuinka paljon, paljon meillä olikaan puhuttavaa, kun menimme kotiin päin, nytkin kumpikin omalla puolellamme puroa. — Katsopas tuota suurta kiveä, joka estää puron kulkua sanoin minä surumielisesti. — Ei — puro on uurtanut itselleen tien ja hiipii molemmin puolin kiveä taas eteenpäin — huomautti Janne — ja nyt peitti kivi hänet minun näkyvistäni. — — Ja täällä yhdymme taas sanoi hän iloisesti ojentaen kättään. — Näetkös, niin käy meillekin elämässä, me eroamme — kenties usein — ennenkuin olemme ehtineet — — —
— Senaattiin, — nauroin minä.
Yhtäkkiä pysähdyin minä, oli kuin olisivat kieleni siteet irtautuneet ja kysyin surullisesti:
— Janne, luuletko todellakin, että minä, joka olen niin hiljainen — niin vakava, sovin sinulle, joka olet niin vilkas ja iloinen? Tiedätkö — olen usein ennättänyt tuskin ajatella loppuun, ennenkuin sinä jo olet pukenut ajatukseni sanoiksi — — olemme niin erilaisia.
— Ei ihmettelemistä, vastasi Janne veitikka silmäkulmassa. — Kuten tiedät on minulla mustalaisverta suonissani — niin ainakin väittävät — vastakohdat, sanotaan, sopivat parhaiten yhteen. Ole rauhassa, me kaksi olemme luodut toisillemme, ja luota sinä minuun — lisäsi hän pudistaen vakuuttavasti kättäni.
— Ja minä odotan vaikka 20 vuotta — laskin minä leikkiä. Ja nyt olimme metsän reunassa. — Vaieten käännyimme katsomaan taaksemme, siellä näkyi koivu huojuttavan oksiaan jäähyväisiksi.
— No, mutta minne katosi puro! — huudahdin minä surullisesti.
— Näkyäkseen taas tuolla — vastasi Janne, joka seisoi jo maantiellä ojentaen minulle kättään auttaakseen minut ojasta.
Olimme kulkeneet hetkisen tietä, kun Janne pysähtyi äkkiä huudahtaen: — Joukko väkeä kunnallistaen pihalla — hiljaa — "eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa tytön vähemmästä kuin kolmesta tynnöristä rukiita" — kuulimme me selvästi.
— Onko nyt lauantai? Niin todellakin — lisäsi Janne kiivaasti. — Silloinhan piti huutokaupata suutari Salmis-vainajan tyttö. Matilda, äiti lausui toivomuksen saada hänet luokseen — hän on äidin kummityttö — — pian, kiiruhda — ja sitten hän rupesi juoksemaan kunnallistalolle päin ja minä perästä. — Ellei äiti olisi pelastanut minua, olisi minutkin tarjottu kerran kuin muutakin kauppatavaraa — kuulin hänen sanovan.
Aivan hengästyneenä pysähtyi hän pöydän luona, jonka ääressä kunnanmiehet istuivat. Kohteliaasti nosti Janne lakkiaan ja sanoi läähättäen:
— Kanervala tarjoutuu ottamaan hänet ilman mitään korvausta.
Yleinen hiljaisuus. — — Hyvin tehty, — parempiin käsiin ei Anna-Liisa voi koskaan joutua huudahti lautamies vilkkaasti.
Patruuna Martikainen nousi ja lyöden Jannelle voimakkaasti kättä sanoi hän: "Jos vaimoni olisi elänyt, niin tiedän kyllä, että hän olisi ottanut tytön, sillä hän, kuten minäkin, tunsin vanhemmat, olimme kaikki samasta kylästä. Samalla kun huono onni ja sairaus ovat alituisesti seuranneet heitä, on myötäkäyminen tullut minun osalleni. Perhana kanssa — antakaa minunkin olla osaltani mukana" — ja tässä otti hän täysinäisestä lompakostaan kaksi 100 markan seteliä lisäten:
— Sallittakoon minun antaa nämä hyvittääkseni kaikki ne korvapuustit, jotka poikavuosina annoin Anna-Liisan isälle. — Ja kääntyen poikaansa sanoi hän edelleen: — Antti, todistajien läsnäollessa sitoudun minä siihen, että vuosittain maksetaan minun pesästäni, olinpa sitten elävä tai kuollut, kaksisataa markkaa tytön holhoojalle, kunnes hän on täysi-ikäinen. Rahat on käytettävä hänen kasvatukseensa.
Erääseen seinään nojaten seisoi pikku Anna-Liisa paljain jaloin ja puettuna risaiseen pumpulimekkoon. Toisessa kädessään oli hänellä pieni mytty ja toisessa piti hän likaista nukkeaan. Kun minä sanoin, että hän saisi seurata meitä Kanervalaan, kohotti hän iloisesti kauniit silmänsä minuun ja kysyi saisiko nukke tulla mukaan.
Kun äiti näki meidän tulevan ja pienokaisen myöskin, kiiruhti hän avosylin meitä vastaan puhjeten sanomaan:
— Jumala on kuullut rukoukseni lapsi saa kodin ja minä seuraa.
— Ja hän on side, joka yhdistää meidät kaksi — sanoi Janne pannen käsivartensa ympärilleni.
Kyyneleet valuivat äidin silmistä, kun hän kuiskasi:
— Jumala siunatkoon tulevaisuuttanne!
Aivan koteutuneena istui Anna-Liisa pian portailla ja leikki "missen" kanssa, ja meille tuli kiire järjestää kaikki pienokaista varten. Ullakkohuoneesta kantoi Janne minun lapsensänkyni ja äiti otti arkusta kaikenlaisia pikku vaatteita, mitä hän oli säästänyt.
— Matilda, sinähän lähetit kotiin kaikenlaista, mitä olit saanut professorin rouvalta. — Niistä saamme koko pukuvaraston pienokaiselle.
Illalla ompelin kiireimmiten vaatteet nukelle. Se nukkui nyt puhtaana ja hienona Anna-Liisan vieressä vuoteella.
* * * * *
Äiti ja Anna-Liisa nukkuivat niin makeasti, mutta minä makasin kauan hereillä ja ajattelin kaikkea, mitä oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Oliko se kenties vain unta? Ei — nostin pienen kellon korvalleni — se tuntui sanovan: Jan-ne, Jan-ne, kyllä kaikki oli todellista. Kuulin Jannen askeleet ullakkohuoneesta. Mitähän hän ajatteli? Vahtimestarin — sitten varmaan nukuin, mutta heräsin, kun Könnikello löi 4. Tähdet vilkuttivat ystävällisesti minusta tuntui liian tukahduttavalta kamarissa kaikkihan oli vain unta! — Ei — kello! Oli mahdotonta saada unta, olin liian virkeä. Nousin vuoteesta, otin vaatteet käsivarrelleni ja hiivin hiljaa tupaan, jossa pukeuduin nopeasti. Nyt huomasin, että olin unohtanut sukkani ja kenkäni kamariin — ei tee mitään, voin mennä paljain jaloin — ja niin hiivin hiljaa, niin hiljaa eteiseen, nostin ovensäpin — ja päästyäni portaille saatoin hengittää. Oi kuinka ilma oli suloinen ja raikas! Ulos veräjästä, pitkin maantietä, metsäpolkua koivun luokse, oli kuin olisivat näkymättömät langat vetäneet minua — minun piti saada varmuus, ettei kaikki ollut vain unta.
Utuinen verho leijui puron yllä — morsiushuntu — minä kuulin puron leikkivän vallattomasti ja nyt olin rakkaan koivun luona. Aivan selvästi oli siellä L-D — viivalla yhdistettyinä. Voi, miten tunsin itseni onnelliseksi! Ojensin käteni, olisin tahtonut jakaa onnestani muille, tahtonut syleillä koko maailmaa.
Minä vaivuin koivun juurelle, syleilin rakasta puuta — ja rukoilin ja rukoilin — se rukous kohosi kiitollisesta, sanomattoman onnellisesta sydämestä. — — Tunsin itseni niin pieneksi, niin halvaksi siellä korkean koivun juurella, katseeni ylti tuskin näkemään sen latvaa, vielä vähemmän sinne — ylös — korkeuteen, josta kaikki hyvä tulee. — — Nousin nopeasti, minua paleli. Missä olinkaan? Tuollahan kiemurteli puro iloisena; sumu ei peittänyt sitä enää ja aurinko nousi kaikessa loistossaan. Seisoin kultameren ympäröimänä. — Jalkani olivat märät kasteesta, kiiruhdin kotiin ja yhtä hiljaa, kuin olin mennyt, hiivin nyt sisään. Jannen uudin oli alhaalla, kaikki nukkuivat vielä sikeästi.
Päästyäni tuskin tupaan kuulin ajoneuvojen pysähtyvän tiellä, minä kurkistin ulos, mitä — — Suurtalon kärryt? Koputettiin ja minä kiiruhdin avaamaan eteisen oven. Anni syöksyi aivan kalmankalpeana sisään — niin kauheata, — niin hirveätä — voihki hän.
Äiti heräsi ja kysyi, mikä oli hätänä. — Minä kuulin Jannen askeleet ylhäältä. — Anni vaipui itkien äidin vuoteen viereen ja kuiskasi: — Hevonen odottaa — pyydä häntä menemään Antin luokse — niin kauheata, ja sitten alkoi hän taas itkeä. Kun hän oli vähän rauhoittunut, saimme kuulla, että hän oli keskiyönaikaan saanut sanan Antilta. Hänen isänsä oli sairastunut kovasti ja tahtoi tavata Annia. Kun Anni tuli Suurtaloon, oli patruuna saanut jo toisen halvauskohtauksen, hänen toinen kylkensä oli halvaantunut — hän ei voinut enää puhua. Ystävällisesti hymyillen oli hän katsonut milloin Anniin milloin Anttiin — ja sitten — sitten tuli kauhea kuolema — huusi Anni, juuri kun Janne aukaisi tuvan oven. Muutamin sanoin kerroin Jannelle, mitä oli tapahtunut, ja hän lähti Antin luokse.
Anna-Liisa oli herännyt ja istui säteilevän iloisena sängyssään. Näyttäen minulle nukkeaan sanoi hän:
— Matilda, katso miten puhdas ja hieno Miia on, hänkin on ollut saunassa.
* * * * *
Sähkösanoma oli tullut, ja juuri patruunan hautajaispäivänä oli meidän matkustettava — mutta "velvollisuus ennen kaikkea", oli äiti sanonut, ja hän oli oikeassa. Me olimme kuitenkin saaneet olla mukana koristamassa kirkkoa, jossa ruumiinsiunaus toimitettaisiin ja saaneet jättää jälkeemme "kirkkaan muiston", kuten lukkari sitä kutsui, sillä nyt kiilsi kruunu todellakin kuin aurinko, seinälamput olivat kirkkaat kuin taivaan tähdet, ja muut lamput ja kynttilänjalat olivat myös hohtavan puhtaat. — Kaikki oli valmista ja perhehauta odotti. — —
Oli viimeinen iltapäivämme kotona. Kaihomielisenä istui äiti tuvassa ja pudisteli suurta kermapulloa — hän kirnusi meille eväsvoita.
Minä istuin ja ompelin pukua Anna-Liisalle professorin rouvan vanhasta aamunutusta, — pukua huomispäivän suuriin hautajaisiin. Kun Janne oli saanut matkatavarat kuntoon, istuutui hänkin tupaan sanoen surullisesti:
— Niin, tässä sitä nyt on kulkenut ja eläytynyt rakkaisiin vanhoihin oloihin, ja sitten pitää pois, — pois pukeutuakseen taas toiseen minäänsä. Mutta etkö luule äiti, että juuret jäävät ainaiseksi kiinni siihen maaperään, jossa on kasvanut?
— Kenties — vastasi äiti hitaasti. — Niin, voinette uskoa, että tuntuu tyhjältä, kun olette matkustaneet. Mutta minun ei sovi valittaa, se olisi väärin, kun tiedän, että olette joutuneet niin läpeensä hyvien ja ystävällisten ihmisten luokse. "Alku on aina hankala", sanotaan, ja palvelijattaren ei ole todellakaan helppo olla ensi aikoina vieraassa talossa, jossa on oudot tavat vallalla — kaikkihan pitää oppia. Mutta kuten on erilaisia palvelijoita, samoin on myöskin monenlaisia paikkoja ja Jumalan olkoon kiitos, että olette olleet niin onnelliset, että olette saaneet paikan niin kunnon perheissä. Kaikki se, minkä olette noissa hienoissa herrastaloissa saaneet oppia, on laskenut hyvän ja pysyvän perustuksen koko tulevaisuudellenne, ja nyt kun olette jo voittaneet ensimäiset ja suurimmat vaikeutenne, käy palveleminen vuosi vuodelta helpommaksi. On vain edelleen hoidettava omantunnon tarkasti ja uskollisesti tehtävänsä. Lapseni, minä tiedän kokemuksesta, että mitä paremmin tuntee talon vaatimukset ja tavat, sitä nopeammin kuluvat vuodet — ja kiintyy yhä enemmän ja enemmän herrasväkeensä.
Minä katsoin äitiin ja kysyin:
— Mutta äiti, eiköhän palvelija lopulta työskentele kuin kone?
Vakavasti katsoen ja lujalla äänellä vastasi äiti:
— Voi, ei koskaan! Jos työskentelee isäntäväkensä puolesta ilolla ja harrastuksella, niin ei tule koskaan koneeksi.
— Olet oikeassa äiti huudahti Janne vilkkaasti — "alku on aina hankala". Ajatelkaapas, ennenkuin maalaispoika on oppinut äänettömästi, liikkumaan sileiksi vahatuilla lattioilla — oppinut tarjoilemaan hienossa pöydässä hutiloimatta ja kolistelematta astioita tai läikäyttelemättä viinipisaroita pöytäliinalle niin, voitte uskoa, että se kesti kauan. Välistä sanoin leikillä tovereille, että olisi varmaan helpompi opettaa aasia kuin minua. Ja usein epäilin minä ja olin toivoton, mutta kiitos hyvän kenraalin kärsivällisyyden, nyt käy kaikki jo niin hyvin. Kyllä tarvittiin enemmän kuin yksi harjotus, voitte uskoa, ennenkuin kenraali sai talonpoikaistollukan ottamaan vieraat talon arvolle sopivalla tavalla vastaan; niin, minä ajattelin usein pelolla vierailuaikaa. Ei totisesti ollut helppoa oppia kohteliaisuutta ja hyvää käytöstä. Kyllä vapisin monta kertaa kenraalin antaessa minulle sotilastapaan ansaitun ojennuksen, kun en ollut hoitanut huolellisesti hänen vaatevarastoaan. Mutta kyllä olen nyt hänelle kiitollinen kaikesta siitä paljosta, mitä hän on opettanut minulle.
Nauraen lisäsi Janne: — Matilda, jos saamme palvelijoita, niin on minusta tuleva sellainen kuin kenraali Ehreström ankara mutta oikeudenmukainen.
Äiti, joka oli innostunut niin Jannen kertomuksesta, että oli kokonaan unohtanut pudistella pulloa, kysyi:
— No ja suhde teidän palvelijoiden kesken, onko se yhtä hyvä kuin Matildan toverien välillä?
— Nykyisin kyllä, mutta ei se ikävä kyllä ole aina ollut — vastasi Janne tarkoittavasti. — Ei tahtoisi puhua muuta kuin hyvää tovereistaan, mutta elämä muodostuu pikku asioista, niin sanotaan, ja nytpä kerron kuinka voi syntyä riitaa vain pikku asiasta. — Meitä on kahdeksan palvelijaa, ja kun tulin taloon vallitsi siellä mitä parhain sopu. Oli vain vanhaa koeteltua väkeä ja kaikki koettivat hoitaa tehtävänsä herrasväen toivomuksen mukaisesti. Meidän isäntäväkemme ei koskaan aseta kohtuuttomia vaatimuksia palvelijoilleen, mutta he tahtovat, että tehdään kuten he ovat määränneet. Muiden vaatimusten ohella on kenraalin rouva nimenomaan sanonut, että meidän pitää olla varovaisia pestessämme hänen astiakalustojaan, ja jos onnettomuudeksi on sattunut, että olemme rikkoneet jotakin, niin pitää meidän heti ilmoittaa se hänelle. No niin, kun sekä keittäjätär että toinen sisäpalvelija menivät naimisiin, saimme me taloon uusia aineksia, kaksi aika kilttiä tyttöä, mutta heidän tähtensä tuli aluksi ikävyyksiä. Uusi sisäkkö oli silmänpalvelija ja teki usein kenraalin rouvan selän takana toisin kuin oli sanottu, ja sitäpaitsi oli hänellä ihmeellinen taito lyödä rikki ja kolhia palasia laseista ja porsliineista, eikä hänen tullut koskaan mieleensäkään ilmoittaa siitä emännälleen. Me muut paheksuimme sitä, mutta toverien kesken ei koskaan mennä valittamaan toinen toisestaan. Ei, me katsomme, että jokaisen on vastattava puolestaan. — Keväällä tuli varastontarkastus, kenraalin rouva tuli kirjoineen ja näki suureksi hämmästyksekseen, kuinka tavattoman paljon astioita puuttui ja kuinka monien reunat oli kolhittu rikki. Hän kutsui meidät kaikki luokseen ja kysyi ystävällisesti, kuka oli tuottanut hänelle tuon suuren vahingon. Rikkikolhituita ei tietysti enää panna herrasväen pöytään — kalustot olivat nyt vaillinaisia.
Ei kukaan vastannut. Syyllinen seisoi yhtä rauhallisena kuin me muutkin. Kenraalin rouva vihastui tietysti kovin ja sanoi, että kuten hyvin tiedämme, ei hän koskaan vaadi korvausta rikotuista kaluista, mutta hän tahtoo, että käsittelemme varovaisesti talon tavaroita — hän uskoi, että tapahtunut vahinko johtui vain hutiloimisesta ja huolimattomuudesta. Hän sanoi surevansa vähemmän rikottuja porsliinia kuin sitä, ettei hän näkynyt voivan luottaa palvelijoihinsa. "Kun en voi luottaa teihin pienessä, kuinka voin tehdä sen suuressa?" — sanoi hän ja meni surullisena pois.
Kenraalin rouvan heikkoon sydämeen koski tämä ikävyys niin, että hän joutui pariksi päiväksi vuoteeseen.
Me vanhat palvelijat säälimme hyvää emäntäämme. Me katkeroiduimme uudelle toverillemme ja päätimme rangaista ja jos mahdollista parantaa hänet. Keino, jota käytimme, ei ollut erikoisen kaunis, mutta pääasia oli, että se auttoi. Muut valitsivat minut rikkomaan salaa maljakon, jonka hän oli kerran saanut minulta. — Kun hän sitten löysi maljakon palasina huoneestaan, hyökkäsi hän itkien keittiöön ja kysyi vihasena, kuka sen oli särkenyt. Rauhallisena astuin esiin sanoen, että minä olin syyllinen ja olin halukas antamaan hänelle toisen sen sijaan. — Nyt kiivastui hän, ja me saimme kuulla selvät sanat. Kun sanatulva oli ohi, kysyin minä toverieni nimessä, oliko hänellä tapana vuodattaa kyyneleitä kaikesta siitä vahingosta, minkä hän oli tuottanut kenraalin rouvalle. Annoimme hänen tietää ettemme siedä silmänpalvelijoita, vaan toivomme, että jokainen suorittaa tunnontarkasti tehtävänsä, ja ettemme aikoneet toista kertaa antautua viattomasti kenenkään epäluulon alaisiksi. Ei, jotta toveruus olisi hyvä, vaadimme me kaikilta rehellisyyttä ja totuuden mukaisuutta.
Hän huomasi vikansa ja sai sekä kenraalinrouvan että meidän anteeksiantomme. Nyt koettaa hän parastaan ja kaikki käy rauhallisesti ja hyvin.
— Tyttö parka, hän ei ollut koskaan ennen palvellut talossa, jossa olisi vaadittu ja opetettu hänelle järjestystä.
— Mikä onni, että tuo nuori tyttö sai hyvän paikan ja hyviä tovereita — sanoi äiti osaaottavasti. — No, entäs se toinen? — lisäsi hän hyvin huvitettuna.
— Niin, se oli naurettavaa. Eräs haarukka oli syynä suureen riitaan keittiössä. — Stiina, uusi keittäjätär, kehui aina, että hän oli käynyt talouskoulun — missä, sitä en tiedä. Eräänä päivänä kun hän seisoi ja hienonsi lihaa, näki taloudenhoitajatar, että hän pani palaset sormillaan myllyyn, jonka tähden hän huudahti:
— Mitä Stiina tekee, enkö ole sanonut, ettei saa tarttua käsin lihaan. En ole edes nähnyt, että Stiina olisi pessyt kätensä, ennenkuin rupesi jauhamaan.
Stiina mutisi vihaisesti jotakin, ja taloudenhoitajatar, joka huomasi sen, huusi suuttuneena:
— Missä on haarukka — tee kuten on sanottu!
— Se on vain pikkumaisuutta! Talouskoulussa oli meillä aina tapana ottaa sormillamme — tiuskasi Stiina.
— Vai niin, ja painoitte kenties lihan sormillanne myllyyn? Ja kun laitoitte ruokaa, maistoitte kait sitä samalla lusikalla, millä hämmensitte kasaria. Meidän talossa on hienommat tavat, eivätkä palvelijat tuo tänne tapojaan. Täällä tehdään kuten emäntämme vaatii. Ja muista mitä nyt sanon, täällä säästämme sormiamme, sillä kenraali Ehreström'in talossa on sekä haarukoita — että lusikoita.
Riitaa, itkua — anteeksianto ja parannus.
Ja nyt kuulemme Stiinan kerskaavan tovereilleen: "Niin teemme me kenraalin talossa".
Janne katsoi kelloa ja sanoi vilkkaasti:
— Nyt sanon teille hyvästi hetkiseksi, minun piti tavata Antti k:lo 6 kirkkomäellä.
Ovella kääntyi hän ja sanoi leikillisesti:
— Matilda, avaammeko vastaisuudessa kasvatuslaitoksen tottumattomille palvelijoille? Kenties sekä he että heidän herrasväkensä pääsisivät silloin helpommalla.
— Luulen että unohdat senaatin — vastasin minä nauraen.
Kun Janne oli mennyt, sanoi äiti:
— Kunnon poika, hän lienee hyvin täsmällinen toimessaan. — Hetkisen kuluttua lisäsi hän: — Matilda, oletko huomannut kuinka Anna-Liisalla on suuria taipumuksia järjestyksen pitoon, hän tulee äitiinsä. Siitä asti kun sinä sanoit, että hänen tulee pestä kätensä ennen ateriaa, ei hän ole koskaan unohtanut sitä. Ja kun hän kuorii perunaa, pitää hän sitä niin sievästi haarukassa. No mutta näetkö miten suureksi voipala on kasvanut — huudahti äiti näyttäen minulle pulloa.
* * * * *
Hautajaiskellot soivat. Tienkäänteessä näimme kaksi, jotka käsi kädessä taivalsivat metsäpolkua kirkkoon. Toinen oli vanha ja kumara, toinen pieni ja hento — molemmat vastasivat jäähyväisviittauksiimme.
Kaihoisasti soivat kellot, kun pysähdyimme tapulin portaille antaaksemme ropomme köyhäukolle.
Kirkon ovet olivat auki ja kruunussa olivat valot jo sytytetyt. Odotettiin häntä, joka nyt vihittäisiin haudan lepoon.
Kellot soivat niin surullisesti, kun me jatkoimme matkaa, jättäen kuoleman ja kuoleman ajatukset taaksemme.
Saapuessamme rautatieasemalle kuului kirkonkellojen kumea ääni vielä kaukaa.
Veturin pilli vihelsi. Se oli lähtövihellys — ja me riensimme taas eteenpäin — tulevaisuutta kohti.