JÄLLEEN PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.

Vuosia on taasen vierinyt, samalla kun minä olen yhä enemmän ja enemmän eläytynyt professorin perheessä vallitseviin oloihin.

Kesät olemme viettäneet Niemenkylässä, oikeassa järjestyksen kodissa, missä kaikki on pysynyt samassa kunnossa kuin mihin raatimiehen rouvavainaja oli jättänyt sen. Mitään ei saanut muuttaa, — professori tahtoi niin. Jopa pienten sydämenmuotoisten neulatyynyjenkin piti riippua joka huoneen uutimessa. Ja professorin rouva kunnioitti kaikessa miehensä toivomuksia.

Pikku Henri, vanhempiensa auringonsäde, kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja hänelle tuhlasivat raatimiehen rouvan vanhat uskotut palvelijattaret nyt hellyyttään.

Niin Niemenkylässä vietetty aika oli levollinen ja rauhaisa.

Syyskuun lopulla muutimme aina Helsinkiin. Herrasväki asui raatimiehen rouvavainajan suuressa kodissa, jonka eräs arkkitehti oli muuttanut mukavaksi, uudenaikaiseksi huoneustoksi. Vanha salonki oli kuitenkin entisellään aivan kuten vanhan rouvan aikana — professori tahtoi niin, varsinkin, kun se oli erinomainen musiikkihuone. Ja tuossa suuressa salongissa oli ikäänkuin menneen ajan ylhäisen hienouden tuntua.

Talvisin eli herrasväkeni keskellä soitannollista elämää. He kävivät kaikissa suuremmissa konserteissa ja jos tulijoitakin huomattavampia taiteilijoita kaupunkiin, niin varmasti käskettiin heidät joko aamiaiselle tai päivälliselle. Professori Wallenborgin koti oli laajalti tunnettu vierasvaraisuudestaan. Kun brüsseliläis- tai pietarilaiskvartetti antoi konserttejaan, oli professori aivan haltioissaan, ja kun se sitten soitti hänen kotonaan matineoissa — niin silloinpa oli isäntäni vasta oikein omassa olossaan.

Pari kertaa kuukaudessa oli meillä niin sanottuja kvartetti-iltoja, jolloin professori itse soitti oikeata stradivariustaan. Talon ystävät näyttivät aina iloitsevan, kun heidät kutsuttiin näihin illatsuihin. Niin, kyllä oltiin professorin talossa tilaisuudessa sekä kuulemaan että nauttimaan laulusta ja soitosta.

Ja Janne? Niin, hän oleskeli enimmäkseen ulkomailla kenraalin ja tohtorin kanssa. Milloin sain häneltä kirjeen Algeriasta, milloin pyramiideilta ja milloin Norjasta, jossa hän sanoi parhaiten viihtyvänsä. Hänen kirjeensä sieltä huokuivat pelkkää ihastusta, hän näkyi oikein eläytyvän sikäläiseen matkailijaelämään ja haaveili matkailijatulvan käännyttämistä Suomeen. — Tohtori se varmaan oli herättänyt hänessä tuon ajatuksen.

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Janne heittänyt senaatin vahtimestarin toimen mielestään. Mutta mitä tulevaisuuden tuumia hänellä nyt oli, en saanut selville.

* * * * *

Oli tavattoman ikävä ja kolea kevättalvi. Professorin rouva oli pidemmän aikaa sairastanut kurkkutulehdusta ja vaikeata leiniä, jonkatähden perhelääkäri lopulta kehoitti häntä matkustamaan etelään. Professori ei tahtonut, että hän matkustaisi yksin, ja kun hän itse oli estetty seuraamasta häntä, päätti rouva ottaa minut mukaansa. — Ja nyt tuli kaikki, mitä Polly oli opettanut minulle, tarpeeseen kamarineidin tehtävässäni.

Laittauduimme valmiiksi ja matkustimme ensimäisellä laivalla Lübeckiin.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Olen aina toivonut saada tehdä pitkän merimatkan, mutta nyt tiedän vasta, mitä merkitsee maata pari päivää liikkumattomana tukahduttavassa hytissä meren kovasti aaltoillessa. Jo Helsingin ja Räävelin välillä luulin kuolevani, niin kauhean sairas olin. — Professorin rouva raukka, hänellä ei ollut silloin mitään hyötyä kamarineidistään.

Laivan tarjoilijattaret ihmettelivät kovin miten reipas emäntäni oli merellä ollessamme. Kun muut matkustajat olivat matkalla merikipeitä, istui rouvani aina pöydässä kapteenin kanssa. Ja minä, joka en saattanut edes kuulla puhuttavankaan ruuasta! No niin — niin pian kuin pääsin maihin meni tuo "sairaus" ohi, vaikkakin pääni oli vähän raskas rautatiematkalla Berliiniin.

Saksalaisessa pääkaupungissa sain seurata emäntääni suuriin kauppoihin, joissa hän teki ostoksia sekä omaa puvustoaan että minun pukujani varten. Hän piti hyvin tärkeänä, että olisin yhtä aistikkaasti puettu kuin ulkomaalaiset kamarineiditkin.

Hän oli tunnettu hyvästä aististaan. Hänellä oli yksinkertaiset puvut, mutta kun hänellä oli kaunis vartalo, näytti hän aina hienolta ja ylhäiseltä. "Une dame trés distinguée" [Erittäin hieno nainen.], kuulin kerran erään ranskalaisen sanovan hotellissa, kun rouva astui hissistä pois.

Rouva ei koskaan ostanut huonoa tavaraa. Hän kertoi, että hänen äitinsä, joka oli ollut jotenkin varaton, mutta erittäin käytännöllinen, oli opettanut hänelle, että on edullisempaa ostaa aina varsinkin arkipuvukseen hyvää kangasta, sillä sen kalleus tulee korvatuksi ajan mittaan. Ja siinä hän oli oikeassa, sillä kun ajattelee, mitä jo tekopaikka maksaa, niin ei kannata ompeluttaa vaatteita huonosta kankaasta. Ei, jos kustantaa itselleen hyvää kangasta, niin on pukineesta myös kauvemmin hyötyä.

Niinä päivinä, jotka olimme Berlinissä, teimme vaunuilla ajelumatkan Eläintarhaan, jossa kastanjapuut kukkivat. Sitten kävelimme Kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa oli erilaisia eläimiä, mutta apinat ja virtahepo huvittivat minua eniten. Kyllä silloin sain nähdä paljon tuossa suuressa kaupungissa — jopa itse keisarinkin.

Ja sitten matkustimme pikajunalla Sveitsiin.

Kun tulin ensimäisenä aamuna Montreuxin hotellissa professorin rouvan huoneeseen, pyysi hän minua vetämään käärekaihtimen ylös ja menemään parvekkeelle. Minä tein niin — pysähdyin hämmästyneenä — kyyneleet nousivat silmiini — seisoin äänetönnä ihastuksesta — luonto puhui harrasta kieltä. Niin, sitä näkyä en koskaan unohda.

Rouva oli pukeutunut kiireimmiten ja astui aamupuvussaan parvekkeelle, josta hän löysi minut itkemässä.

— Ymmärrän niin hyvin tunteesi, Matilda, — sanoi hän ystävällisesti. — Eikö olekin valtavan kaunista? Aina nuoruudestani asti on tämä ollut lempinäköalani. Katso miten taivas on korkea ja kirkas. Tuolla alhaalla puutarhassa näet hedelmäpuiden ja magnoliain kukkivan. — Tuolla on peilikirkas Genferjärvi — tuolla taas Chillon'in linna — ja toisella puolella järveä ranskalainen rannikko omituisesti muodostuneine Savoijinalppeineen, joilla nyt näkyy olevan äskensatanutta lunta. Tuolla — suoraan edessä päin on viljava Rhônelaakso. — Tuolla kauimpana näet pilvenkorkuiset vuoriselänteet ikuisen lumen peittäminä ja "Dent du Midi'n" ihanan aamuauringon kultaamana. Voiko nähdä jotain kauniimpaa? Täällä tässä suurenmoisessa luonnossa jos missään, tuntee Jumalan suuruuden — mutta täällä tuntee myös oman arvottomuutensa.

Miten hyvin rouva ymmärsi, minkä vaikutuksen tämä luonto oli tehnyt minuun.

Aika vieri. Päivät kuluivat miellyttävästi minun koettaessani kaikkina vapaahetkinä perehtyä ranskankieleen niin paljon kuin mahdollista. Ja se kävikin helposti, kun hotellin palvelusväki ja matkustavien naisten kamarineidit puhuivat ranskaa.

Kun emäntämme eivät tarvinneet meitä, otimme kamarineidit ja minä käsityömme ja istuuduimme puutarhaan, jossa oli varattu erityinen paikka matkustavien palvelijoille. Vähitellen voin mennä omin neuvoin torille ja ostaa kukkia rouvalleni, jopa tehdä ostoksia puodeissakin.

Kun kuumuus kävi liian painostavaksi, lähtivät matkailijat korkeammalle vuoristoon. Hotellit olivat melkein tyhjiä, kun mekin jätimme Montreuxin ja matkustimme melkein äkkijyrkkää rataa Glion'iin, joka on 692 m meren pinnan yläpuolella.

Me asetuimme hienoon Puistohotelliin, jonka vakinaisiin vieraihin isäntäväkeni kuului.

Ylimmässä kerroksessa, nim. kolmannessa, sain minä pienen sievän huoneen. Näköala akkunastani oli ihastuttavan kaunis. Oikealla näkyivät viinivuoret vivahtaen jo vihreään ja kentät, jotka olivat valkeanaan narsisseja. Allamme lepäsi Genferjärvi, jolla purjeveneet näyttivät pieniltä pisteiltä. Ja ihanaa näköalaa reunustivat suurenmoiset alpit.

Mikä kuitenkin melkein enimmän herätti mielenkiintoani oli nähdä, miten suurella huolella kaikki hoidettiin tuossa suuressa hotellissa. Professorin rouva, joka oli tuntenut hotellin jo pitemmän aikaa, kysyi kerran isännältä, kuinka oli mahdollista, ettei yhtenäkään vuonna saattanut koskaan havaita mitään puutteellisuuksia ei ravintolassa, salongeissa eikä matkustajahuoneissa. — Siinä lienee joku salaisuus — mikään ei ole kulunutta — kaikki on mallikelpoisessa kunnossa.

Hotellin omistaja, hienosti sivistynyt mies, nauroi sydämellisesti sanoen:

— Salaisuus ei ole suuri, hyvä rouva. Jos tahdotaan saada aikaan jotakin ensiluokkaista, on katsottava, että kaikki — yksinkertaisinkin on hyvää lajia — se kannattaa, se kestää kuluttaa. Ja sitten on vain pidettävä kaikki kunnossa. Minä kuten muutkin hotellien isännät olen kulkenut "asteikon läpi", aloitin urani juoksupoikana suuressa hotellissa. Sitten ylenin kengänkiilloittajaksi, harjaajaksi, hissipojaksi, rengiksi ja tarjoilijaksi. Keittäjänä en ole koskaan ollut, se on puute kasvatuksessani, mutta keittiöpoikana olin kyllä jonkun aikaa. Sitenhän on saanut oppia miten kukin tehtävä on suoritettava ja tiedän nyt, mitä vaaditaan ja mitä voi vaatia palveluskunnaltaan. Oman valvovan silmän pitää ulottua kaikkialle. Olkoon että on hyvää apuakin, esim. ylitarjoilijasta, joka valvoo ravintolassa ja ruokailuhuoneessa että tarjoilu tapahtuu täsmällisesti ja huolehtii, että pöytäkalusto on hyvässä kunnossa. Haljennut lautanen tai säröinen lasi eivät kuulu ensiluokkaiseen hoitolaan tai ravintolaan. Ja sittenhän minulla on "kotiopettajatar" — tätä nykyä eräs neiti aatelisesta kodista — hänen tehtäviinsä kuuluu — paitsi liinavaatekaapin hoitamista — myöskin tehdä kiertokäyntinsä vierasten huoneissa. Jos hän huomaa lattiassa tai seinissä pienimmänkään tahran tai särön, antaa hän heti poistaa sen, jos on jotakin kulunutta tai epäkunnossa olevaa, pitää se pikimmiten korjata. Niin, salaisuus ei ole suuri — kaikki tulee vain pitää hyvin kunnossa.

Paljon uutta sain täällä sekä nähdä että kuulla, minä vain kuljin ja keräsin kokemuksia. Ja monta opettavaista, iloista muistoa jäi minulle kaikista hauskoista hetkistä, jotka olin viettänyt niiden ulkomaalaisten palvelijoiden parissa, joihin olin tutustunut.

"Oma maa mansikka muu maa mustikka", sanotaan; sekä emäntäni että minä aloimme ikävöidä kotiin. Hotellielämä tulee ajan pitkään väsyttäväksi. Ikävä kyllä emme vielä saaneet palata Suomeen. Kun rouvan leini tuli päivä päivältä pahemmaksi ja professori oli kirjeellisesti saanut siitä tiedon, sähköitti hän heti, että perhelääkäri katsoi kylpyparannusta Teplitzissä välttämättömäksi, jonka tähden me täytimme matka-arkkumme ja lähdimme Böhmiin.

Rakas äiti!

Unohdin kenties mainita viime kirjeessäni sinulle, ettemme nyt asu hotellissa vaan rouvan lääkärin luona, jonka arvonimi on "lääkintäneuvos". Rouvallani on kaunis huone parvekkeineen, josta on näköala "Kurgarteniin". Siellä soittokunta soittaa kaksi kertaa päivässä. Aamukonsertti alkaa aina k:lo 1/2 7 virrellä. Minun huoneeni on pihalle päin. Voit uskoa äiti, että on hauskaa saada asua yksityisasunnossa. Täällä ei meitä kuten suurissa hotelleissa palvele pitkin päivää hännystakkeihin puetut tarjoilijat, se saattoi minut aina oikein hämilleen. Kun emme saa täällä kotona muuta kuin aamukahvin, pitää meidän aina syödä ateriamme ravintoloissa ja siellä tietysti tarjoilijat palvelevat meitä, mutta se on kuitenkin toista. Hauskaa on myös saada nähdä, miten eletään ulkomaalaisessa kodissa. Täällä tuntuu minusta kaikki olevan asetettu käytännöllisemmin kuin meillä kotona. Ajatteles, tohtorilla on seitsemän huoneen ja keittiön huoneusto ja vain yksi palvelija; Lischen on hänen nimensä. Paitsi professorin rouvaa asuu täällä vielä kaksi muuta kylpyvierasta, eräs englantilainen lordi kamaripalvelijoineen ja eräs rouva Amerikasta. Hänelläkin on kamarineiti mukanaan.

Minua ihmetyttää todellakin, että Lischen ennättää tehdä kaiken yksin. On tosin niin, että eräs poika auttaa häntä joka aamu pari tuntia pudistelemaan mattoja ja harjaamaan kenkiä. Ja sitten tulee jokatoinen päivä kaksi miestä valkaisemaan portaat ja hallin kivilattian. K:lo 5 aamulla on Lischen jo ylhäällä ehtiäkseen saada lääkärin kolme huonetta siistityiksi kello 1/2 7, jolloin vastaanotto alkaa. Ja kaksi kertaa päivässä pitää hänen laittaa kylpyvierasten vuoteet ja siistiä heidän huoneensa — sekä ennen että jälkeen kylvyn. Nopsa se tyttö on ja aina ystävällinen ja iloinen, ja työnsä suorittaa hän erittäin huolellisesti. Mutta kyllä sitten hänen emäntänsä, lääkintäneuvoksetar, valvookin ettei missään saa näkyä tomuhiukkasta. Ja voitko ajatella äiti, ettei Lischen eikä poika saa ensinkään palkkaa lääkäriltä. Ei, ne ovat talon vieraat, jotka, paitse vuokraansa, maksavat myös määrätyn maksun viikossa palvelusväelle, ja se maksu on aika suuri. Eikö totta — mukava tapa palkata palvelijansa! Niin on tapana tehdä kaikissa böhmiläisissä kylpypaikoissa.

Minusta on myöskin hyvin hupaista luoda silmäys ulkomaalaisten taloudenhoitoon. Täällä eletään päivä — niin, melkeinpä vain tunti kerrallaan. Sain kerran sattumalta nähdä talon ruokasäiliön, ja siellä ei todellakaan ollut mitään muita ruokavaroja kuin maitoa ja palanen voita. Lischenillä ei ole milloinkaan käsillä mitään syötävää. Kaikki on lukon takana, ja lääkärin rouva kulkee koko päivän ympäri avainkimppuineen. Hän keittää itse kahvin, valmistaa ruuankin ja Lischenille antaa hän kaiken annoksittain.

On vähän vaivaa eikä tarvita mitään taitoa ruuan laittamiseen, kun kaikki ostetaan melkein valmiina. Ruokalaji on vain paistettava tai keitettävä. Olen välistä saanut seurata lääkärin rouvaa hänen mennessään talousostoksille. Ja on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista nähdä suuria hienoja herkku- ja ruokatavaramyymälöitä marmoripöytineen ja siisteine, valkoisiin puettuine myyjineen. Noissa kaupoissa on kaikenlaisia ruokatavaroita kauniisti ja maukkaasti järjestettyinä. Niistä saa ostaa jopa valmiiksi perattua kalaakin, maustettuja ja höystettyjä metsäkauriin ja muita paisteja, puhumattakaan erilaisista valmiiksi laitetuista kyljyksistä ja höyhennetyistä, peratuista linnuista, kiehautetuista vihanneksista ja erinomaisista liemistä. — Kaikki maukasta ja parasta lajia. Ja kukin emäntä ostaa juuri niin paljon, kuin hän laskee menevän yhdellä aterialla, ei koskaan enempää.

Ennen kutakin ateriaa juoksee Lischen tyhjiä haarikoita mukanaan hotelliin, jossa ne täytetään tynnyreistä kylmällä, kuohuavalla oluella.

Ei tiedätkö äiti, kyllä meillä on paljon hauskemmin siellä kotona. Siellä meillä on ruokavaroja ruokasäiliössä, ja emäntä osoittaa luottamusta palvelijoitaan kohtaan. Minusta tuntuu, että olisi kovin ikävää palvella talossa, jossa jokainen pala annetaan vähissä erin.

Kuulin eräänä päivänä erään rikkaan saksalaisen rouvan kysyvän emännältäni, kuinka monta voileipää meillä annetaan palvelijoille illalliseksi. Hämmästyneenä sellaisesta kysymyksestä vastasi rouva nauraen, ettei meillä lasketa voileipiä, palvelijattarella on ruoka hallussaan ja hän saa luonnollisesti syödä, niin paljon kuin haluaa.

— Mitä ihmettä te sanottekaan! — huudahti rikas rouva. — Minä annan aina kaksi voileipää tytölleni, mutta kaikki tuttavani arvelevat, että siinä on yksi liikaa! Äiti, oletko kuullut sellaista!

Kun kerroin tästä päivällisellä loordin kamaripalvelijalle ja amerikkalaiselle kamarineidille, joutuivat he aivan pois suunniltaan. Edellinen sanoi: — Sellaista ei tapahtuisi koskaan Englannissa! — Ei meilläkään Amerikassa — lisäsi kamarineiti terävästi.

Äiti, tahdotko vielä kuulla, miten ulkomailla pidetään yksityisajoneuvot? Useita kertoja päivässä ajaa lääkärimme sairaskäynneilleen hienoissa, pienissä umpivaunuissa. Hänen nimikirjaimensa ja aateliskruununsa ovat maalatut vaunun oveen. Kun olen aina ihaillut hänen kauniita, mustia hevosiaan, pyysin eräänä päivänä Lischeniltä luvan saada kurkistaa talliin.

— Talliin! — huudahti hän nauraen ääneensä. — Mitä tallilla tekee, kun ei ole hevosia! Ne kuten kuskikin ovat vuokratut. Lääkärillä on vaan vaunut ja kuskinpuku.

Voit uskoa että hämmästyin. Mutta kyllä mahtanee tulla paljon huokeammaksi näin.

Nyt on rouva niin paljon parempi, että jätämme Teplitzin kahdeksan päivän kuluttua ja matkustamme Köpenhaminan kautta suoraan kotiin. Miten iloitsenkaan kun saan syyskuun lopussa kahden viikon loman ja saan viettää sen luonasi. Silloin kerron kaikenlaista käynneistämme munkki- ja nunnaluostareissa. Niin paljon ihmeellistä olen nähnyt ja kuullut tällä matkalla.

Sain eilen kirjeen Jannelta. Kenraali, tohtori ja hän ovat nyt paluumatkalla Huippuvuorilta.

PÄIVÄKIRJASTANI.

"Polaris" laivalla.

Jos emäntäni tuli iloiseksi kohdatessaan Berlinissä miehensä joka oli tullut ottamaan hänet vastaan, en minä ollut sitä vähemmän, kun näin odottamatta Jannen Köpenhaminassa Polaris laivalla. Ajatteles ettei hän ollut kirjoittanut minulle, että kenraali matkustaisi samaa tietä kuin mekin. Mutta kun nyt olin kuullut Jannen tulevaisuuden suunnitelmat, ymmärsin niin hyvin, miksi hän tahtoi valmistaa minulle tämän yllätyksen. Laivamatka Köpenhaminasta Helsinkiin on aina jäävä rakkaimmaksi muistoksi pitkältä ulkomaamatkaltani.

Kun lähdimme ulkomaille, oli kova myrsky, nyt sitä vastoin lepää meri peilityynenä, ja on mitä kaunein ilma. Olen vakuutettu, että se on hyvä enne Jannen ja minun onnelle. Näinä ihanina kuutamoiltoina olemme me puhelleet kannella tulevaisuudestamme. Janne on kertonut minulle, miten odottamatta hänen kaikki suunnitelmansa ovat muuttuneet, kertonut, miten hyvin meidän elämämme tulee pian järjestetyksi, hänen hyvän isäntänsä ystävällisen huolenpidon kautta. Ja jos kaikki käy, kuten on laskettu, istumme me vuoden kuluttua onnellisina omassa kodissamme.

Asia on nimittäin niin, että kun Janne jonkun aikaa sitten pyysi kenraalin suositusta erääseen vahtimestarintoimeen, joka oli auki, ei kenraali ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän ei tahtonut erota Jannesta, johon oli jo niin tottunut. Mutta kun hän hyvin ymmärsi, että Janne haluaisi mennä naimisiin ja perustaa oman kodin, oli kenraali tehnyt erään ehdotuksen, koska hän samalla toivoi, että hän siten saisi Jannen mukaansa vielä eräälle ulkomaamatkalle. — No niin, hän oli kertonut, että tohtori aikoi ostaa pienen maatilan, jonne hän voisi välistä vetäytyä syrjään saadakseen kokonaan antautua tieteellisiin töihinsä. Hän tarvitsisi jonkun, joka hoitaisi tilaa — ja se tehtävä pitäisi Jannen ottaa. Ja kun tohtori tarvitsi myöskin henkilön, joka huolehtisi hänen kodistaan maalla, arveli kenraali, että minun sopisi tehdä se.

Kun tohtori kuuli isänsä ehdotuksen, tuli hän iloiseksi ja lupasi Jannelle järjestävänsä meille hyvin. Me saisimme hauskan asunnon, kaksi huonetta ja keittiön ja palkkaehdot olivat erinomaiset.

Janne ei ollut epäröinyt, varsinkin kun hän tiesi, kuinka mielelläni minä halusin asua maalla vaan suostui ilomielin tarjoukseen.

Nyt on tohtori jo ostanut maatilan. Hänellä oli onni saada juuri se paikka Hämeestä, johon hän eräällä matkallaan oli erityisesti kiintynyt ja jota hän oli toivonut omakseen. Janne, joka myös oli ollut mukana matkalla, on nähnyt paikan ja sanoo, että se on ihastuttavan kaunis ja sijaitsee Kukkianjärven rannalla Hauhon ja Luopioisten pitäjien rajalla. Järvessä on tarinan mukaan yhtä monta saarta kuin vuodessa on päiviä.

Janne kertoi vielä, että kun tohtori tulee omistamaan muutamia näistä saarista, on hänellä aikomus perustaa jollekin niistä matkailijakoti. Hän uneksii matkailuliikenteen edistämisestä Suomessa.

Niin pian kun tohtori saa pienen talonsa haltuunsa, rakennuttaa hän huvilan itselleen ja asunnon meille. Tärkeän näköisenä näytti Janne sen talon piirustukset, jossa me tulemme asumaan. Ajatteles, hän oli saanut itse tehdä ne. "Talo tulee rakennettavaksi suomalaisnorjalaiseen kuosiin" — laski hän leikkiä.

Ei taida usein elämässä saada kirjoittaa sellaisista onnen välähdyksistä kuin nämä. Älköön vain tulko mitään esteitä meidän valoisten tulevaisuussuunnitelmiemme toteutumisen tielle!

Rakas, kulta äiti!

Älä ollenkaan kiiruhda kutomaan vihkimattoa tai ompelemaan reikäompeluhursteja — meidän häämme ovat lykätyt epämääräiseen tulevaisuuteen. Tuleneeko niistä koskaan mitään?

Äiti, en koskaan enää rakenna pilvilinnoja, tuntuu katkeralta, niin sanomattoman katkeralta, kun ne luhistuvat. Mutta on väärin, että valitan, on itsekästä ajatella nyt itseään. Minun tulee ennemminkin valittaa niitä surullisia tapahtumia, jotka ovat olleet syynä suuriin muutoksiin, joita on sattunut, ja ajatella niitä, joita onnettomuus on lähinnä kohdannut. — — Isku tuli odottamatta, tuli juuri silloin, kun kaikki näytti valoisalta ja toivorikkaalta.

"Muistolassa", tohtorin tilalla Hämeessä, oli kaikki melkein valmista. Huvila oli rakennettu ja talo, jossa Jannen ja minun piti asua, oli jo katon alla, kun kuolema tempaisi äkkiä tohtorin tapaturman kautta ratsastusmatkalla. Äiti, et saata kuvailla mielessäsi omaisten surua. — Haudalla oli oikein sydäntä särkevää nähdä kenraalia. Hän oli aivan menehtynyt ja murtunut.

Lähetän sinulle muutamia sanomalehtileikkeleitä, niin saat lukea muistosanat rakkaasta, kaivatusta tohtoristamme. Niistä voit nähdä, miten yleisesti valitetaan hänen kuolemaansa ja kuinka sanotaan ettei maallamme olisi varaa kadottaa sellaisia poikia. Niin, tohtori Ehreström oli todella harvinaisen hyvä ja jalo mies.

Vähän hautajaisten jälkeen sai kenraali lievän halvauskohtauksen. Voit sentähden ymmärtää, rakas äiti, että näissä surullisissa oloissa ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään, että Janne jättäisi isäntänsä. Nyt jos koskaan tarvitsee kenraali häntä. Me olemme nuoria, meillä on tulevaisuus edessämme ja voimme odottaa.

Lääkäri toivoo, että kenraali, niin pian kuin hän tulee terveemmäksi, matkustaa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Hänen veljenpoikansa, herra Herbert, joka nyt on lääketieteen kandidaatti, seuraa hänen mukanaan tuolle matkalle ja Janne.

Minun herrasväkeni aikoo myöskin viettää ensi talven etelässä, ja he ottavat pikku Henrin ja minut mukaansa. Professori on luvannut hyvälle ystävälleen kenraalille oleskella ainakin jonkun aikaa samassa paikassa kuin hänkin.