TOINEN OSA.

1.

Stolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli puhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen äidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään että kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän poikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan suurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt isältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.

Verhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja kasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa maantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia ja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien talonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä kanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja, tavailipa Telemachustakin.

Päästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien kanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai rukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten piipitystä.

Saattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina istui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin aluspuseroa tai ompeli kanavaa — yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja huutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.

— Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.

— Varmaan tuodaan taas Andreita, — lausuu isä kylmäverisesti.

Portin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja pojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä kuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman saappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä — jos ei itsellään, niin jollakin toisella pojalla.

Äiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi kotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva puolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina luonaan kotona.

Hän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset vaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta niin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta illan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin ryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana — milloin talonpoika heinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon poika oli verkkomatkalla nukahtanut.

Äiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut millänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.

— Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan sanoa.

— Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin äiti: — eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri tippuu.

— Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai toisen nenää! puheli isä nauraen.

Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa nelikätisesti pianoa.

Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään — kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.

— Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika — vastasi hän vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: — niin nostattaisinpa koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin itsestäänkin. Se on hyvä poika!

Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan paketti ruutia ja hauleja.

— Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet saanut? — ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. — Miksi et kerro mitään?

— Ilman vain! kuului vastaus.

Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?

— Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi istualleen maahan:

— Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta sitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten opettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on luettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että pysyt kokonaan poissa.

Andrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä käännöksen että muistiinluetun roolin.

Kun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä linjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa milloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin, kauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta, jota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin haistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa. Yhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä esimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia tömistetään jaloilla.

Neljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen rattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa eikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin, toimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.

— Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan hänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä kämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa, aina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli ollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi kaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä matkoilla poikaan oli tarttunut.

Äitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava, käytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta tulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli lähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin jonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä raakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen ainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja kansallisoikeuksiaan.

Hänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä voinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä. Saksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä, hienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää jotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.

Ei, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät jäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he ovat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan menetelläksensä sääntöjen mukaisesti.

Hän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut tilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan valtakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi ainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa läpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita, seivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia arkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön, tuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä sitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys ja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia olentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine käytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine kauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!

"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa", ajatteli hän: "vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä ja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän ikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien alta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä kurkistaa — jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät karkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai korkeintaan — viulunjouseen orkesterissa."

Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika, jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas, uljas katse — samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti saksalaisissa.

Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!

Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia — tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu…

Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.

Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita — mitkä kaikki hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.

Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen kasvatuskouluunsa.

Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä hänet pitämään siitä kirjaakin.

Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä maaperässä — ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja vieterien ääressä.

Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, — ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa, sametissa ja pitseissä.

Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä, elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan piirissä…

Kolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt ihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä parvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.

Saapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas, harmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka himmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa korkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia, keppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan samettikengät. Ruhtinatar — kauneudeltaan majesteetillinen, ryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan koskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin itse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.

Hän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan kolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei millekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä kulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin puutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon istuutuen tuoliin verhojen taakse.

Sitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta, kokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha lapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden katsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä älyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä ikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.

Niiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre ja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle, kuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä ja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai millaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin rykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä jottei joutuisi häpeään.

Toinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet erityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään iskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti sitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.

Kului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden perustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi hänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä tavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti siten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.

Oli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita tyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti puetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet ketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.

Oli näiden kotiopettajatarkin, mademoiselle Ernestine, joka kävi juomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään Andrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa väliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski kipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista poskista ja suuteli niin ihmeen hellästi!

Sitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja nappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista sunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi iso lauma koiria ja koiranpenikoita.

Koko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla, kolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.

Toisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen kesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen saksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista tullut mitään "bursch'ia" eikä "poroporvaria".

Andrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian käytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut talonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa tehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä professoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo neljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.

Pitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti niistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi isänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja päästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.

Siitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa eikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja kaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt kohtaloaan.

Koska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että kai pojankin on semmoisessa oltava — viisi siitä, vaikka se nyt ei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen yliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä hänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten viitoittanut.

Ja hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran valmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen tulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään epäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai balkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa tuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei sellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä, eipä edes hän itsekään.

Muuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut tyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei osannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän vanhan.

Eikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut yliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä vain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon Oblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai hänenkin jo oli aika.

Mutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin voinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa — sillä kysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että silloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet pois luotansa.

Ja hän vain lähetti poikansa pois — semmoinen on tapa Saksanmaassa. Äitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.

Lähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa seteleissä.

— Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli hän: — siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä ruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei hän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä on kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka Moskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin — seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi tee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis luultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun kuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti elän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän putoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä paljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat ovat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa liikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä — enhän minä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa…

— Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä kaikille aloille … vastasi Andrei.

Isä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista niin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut milläänkään.

— No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin pitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä — mene esimerkiksi Reinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! — lisäsi ukko nostaen sormensa pystyyn ja puistellen päätään: — se on … se on:… (hän tahtoi ylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa Sachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle osoitteen…

— Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: — Minä menen hänen luokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo, vaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä…

Isä pudisti poikaa jälleen hartioista.

Andrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua: toisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös esiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon palttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja kapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma hännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja ynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.

— Niinpä siis! lausui isä.

— Niinpä siis! virkkoi poika.

— Onko kaikki valmista? kysyi isä.

— Kaikki on valmista! vastasi poika.

He katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen toisensa katseillaan.

Sillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita naapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa mailmalle.

Isä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi ripeästi ajamaan.

— Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! — ihmettelivät naapurit. — Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa aidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa — saapas nähdä poika…

— Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen metsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään pysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään päästä.

— Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. — Aivan kuin kissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!

— Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.

Andrei pysäytti hevosensa.

— Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta hyväksyvästi.

— Mikäs nyt? kysyi Andrei.

— Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!

— Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.

— Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.

— Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.

— Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat naapurit.

Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei kestänyt nähdä moista eroa.

— Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla silmiään. — Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan sinua siunaa matkalle lähtiessäsi… Salli edes minun nyt sinua siunata, kaunokaiseni kallis…!

Andrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja tahtoi heti ajaa tiehensä — mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun, kun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli hän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva välähti hetkeksi hänen sielussansa.

Hän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet silmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille kupeille ja katosi pois pölypilvessä — ja hänen peräänsä ryntäsi kahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.

2.

Stolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin, kolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron virastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin oman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka lähettelee tavaroita ulkomaille.

Lakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies Belgiaan tai Englantiin — niin hänet lähetetään; kun on tarvis laatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin — niin hänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee ja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin — ties jumala.

Hän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin puhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia hänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset, mutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen väri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät vivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.

Mitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui, niin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin hänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta, samoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa käytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi puolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen tiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi, selvittämättömiksi solmuiksi.

Hän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden mukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa tarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja sydämmen voimaa.

Suruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä, ikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan ja hyvän sään vallitessa.

Sateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi niin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä nöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti maltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen syyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin kauhtanaa toisen kaulaan.

Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.

Selvä, suora ja todellinen katse elämään — se se oli hänen alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan suuntaan.

"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.

Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi — silloin kun vähimmin siihen uskot; vihamiehenäsi — silloin kun luottavaisesti uinahdat sen maireaan kuiskutukseen.

Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan, jossa on päällekirjoitus: ma solitude, mon hermitage, mon repos, tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava ulos.

Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.

Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana avainta lukossa olevaan oveen.

Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä, seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli terra incognita.

Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään. Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan, joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta, vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn, epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja kuivalle maaperälle.

Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä "maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut mitään huumaavia riemun hetkiä.

Hänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa voiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko hänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka edessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.

Hän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon, käyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin egoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä intohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen vapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun annettiin kiitoslause — kadehtien ja ihaillen — jollekkin toiselle, semmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut sekä oman että toisen tilan.

— Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi — puhelivat ihmiset hänen ympärillään: — mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette vain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!

— Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, — sanoi hän miettiväisesti ikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen runouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin seurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen pyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.

Ja kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän juurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa, puritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että "ihmisen oikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä ikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa viimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan pisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki on parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa niissä leimunneekaan". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän "olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä vakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että tämä on sangen vaikeata".

Ja kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä valittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa sairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi ahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän ollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin, vaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin vanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut tuttuja seutuja.

Mikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista vastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten — aivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään riippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai toista ovea varten.

Ylimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia saavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen tunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne, ei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa heidän tarkoituksensa olivatkin.

— Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.

Tuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä kohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen tehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan seinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.

Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella, joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden, ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa hänestä siellä sanottiinkin.

Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita, leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä… Kuinka monta Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!

Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville, jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin, ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.

Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus — kaksi voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa, ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen siinä vastakaikua.

Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun — olipa hän sitten kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa — se ei enää voinut evätä häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä, saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.

Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä on ennen lapsena juoksennellut.

3.

— Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä. No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.

— Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov huoahtaen: — sen terveyden kanssa on niin ja näin.

— Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.

— Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan: juuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli oikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.

Stolz naurahti.

— Eikö muuta? kysäsi hän. — Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.

— Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut, mitä tohtori äsken tässä sanoi. "Ulkomaille" sanoi hän, "pitää teidän lähteä, muuten käy huonosti: — voitte saada halvauksen!"

— No, mitäs sinä?

— En minä lähde.

— Miksikä et?

— Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: "minun on muka eleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka Ameriikkaan…"

— Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. — Egyptiin pääset sinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.

— Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden viisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin nyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai Egyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala sillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan. Vaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö, jolle elämä ei ole minkään arvoinen.

— Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä … voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään, miten on siellä maalla Oblomofkassa?

— Ah, älä kysy! … virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.

— Mitä on tapahtunut?

— Sitä vain että elämä käy käsiksi!

— Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.

— Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä, vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja ripottelivat hiekkaa niskaan … eikä toinen jaksanut vastustaa.

— Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on tapahtunut? tiedusti Stolz.

— Kaksi kamalaa onnettomuutta.

— Millaisia siis?

— Olen joutunut kokonaan rappioon.

— Kuinka niin?

— Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa… Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!

Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.

— Aika veijari tämä sinun pehtorisi! — sanoi hän. — On itse ajanut talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.

— Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, — virkkoi Oblomov.

— No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. — Se, jolla on hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä pidättämään?

— Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. — Oblomofkan talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät maata maleksimaan?…

— Kuules, sinä et taida tietääkkään, — keskeytti Stolz: — että Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat…

— Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. — Sekös vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua kaikellaisia kauppiaita — kaikki on hukassa. Voi surkeutta!

Stolz rupesi nauramaan.

— Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. — Talonpojat siellä ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään, ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit, kiiltosaappaat … ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.

— Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, — huomautti Stolz. — Vaan perusta sinä koulu kylään…

— Eikös se ole liian varhaista? — lausui Oblomov: — lukutaito on vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei viitsi enää kyntääkkään…

— Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä pitää kyntää — etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.

— Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä kokonaan … — huomautti Oblomov arasti.

— Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. — Matkusta nyt vain: sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?

— Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus…

— Mikä se sitten on?

— Ajavat pois asunnosta.

— Mitenkä ajavat?

— Noin vain että "muuta pois!" sanovat ja sillä hyvä.

— No mitäs sitten?

— Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni näiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä yhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on maksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain kuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin ne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan kukkaroon…

— Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa asunnostaan, — virkkoi Stolz kummastuksissaan. — Vaan apropos rahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa: täytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta…

— Odotahan! Annas, kun muistelen… Tuonoin lähettivät tilalta tuhannen; vaan nyt on jälellä … odotas, niin katsotaan…

Oblomov alkoi penkoa laatikoltaan.

— Kas tuossa … kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa ruplaa, … tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin… Sakariias, Sakariias!

Sakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja astui huoneeseen.

— Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä pöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen…

— Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan minä teille selitin ettei siinä niitä ollut…

Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin

— Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista, — arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.

Stolz naurahti.

— Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. — Eivät tiedä, kuinka paljon heillä on rahaa taskuissaan.

— Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle? muistutti Sakariias.

— Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, — sanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: — minä sen aivan unohdin.

— Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.

— Mitäs siinä on päästämistä: — sekaantui Sakariias puhumaan. — Se tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan ja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat — kierrä hännästä, jos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: "annas koetan päälleni!" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin antaisitte…

— Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä! huomautti isäntä Oblomov ankarasti.

— Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: — pyyhkäisen tässä muutaman afäärikirjeen.

— Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh tarvitsee … huusi Oblomov.

— Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, — kuului Sakariiaksen ääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.

— Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä, vaan ei palastakaan löytynyt.

— No, anna sitten edes nimikorttikaan!

— Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi Oblomov.

— No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. — Ja kuitenkin aijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä ja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?

— Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä istuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua ahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka … Hyvä sentään että se Tarantjev lupasi koettaa hakea…

— Käykö sinun luonasi ketään?

— Käyhän niitä … tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi tohtorikin… Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov…

— En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, — sanoi Stolz.

— Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä viruvaa kirjaa.

— Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: — "Matkustus Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei sinulla näy täällä sanomalehtiäkään… Luetko sinä sanomalehtiä?

— Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät … enkä minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.

— No voi hyvänen, veli Ilja! — huudahti Stolz kääntäen kummastelevan katseensa Oblomoviin. — Mitä sinä itse sitten oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!

— Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo… — virkkoi Oblomov surullisesti.

— Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?

— Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä puolustaudu, — huomautti huokaisten Oblomov.

— Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!

— Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta nyt … mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei irtaudu, järki nukkuu syvää untansa … lopetti hän tuskin huomattavalla katkeruudella. — Vaan mitäs siitä enää puhuu… Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?

— Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde mukaan…

— Sopiihan se, miksei … taipui Oblomov.

— Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät sisään…

— Huomennako jo? — äkkäsi Oblomov. — Mikä tulinen kiire ja hoppu teillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan asiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin tahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja perästäpäin sitten sinne … ulkomaille…

— Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin heittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää sielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista voimistelua.

— Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys niin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut mieluimmin rauhaan…

Stolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä vastaan.

Stolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.

— Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.

— Minkäs sille tekee veli, Andrei: — laiskahan minä olen…

Andrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää henkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla pitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:

— Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka — toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. — Ja paitakin on nurinpäin päälläsi?

Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.

— Niin näkyy olevan, — myönsi hän hieman hämillään. — Tuo Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä puhettakaan asiain toimittamisesta!

— Ah Ilja Iljitsh! — sanoi Stolz. — Minä en voi jättää sinua näin. Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen. Sakariias! — huusi hän. — Tule pian auttamaan vaatteita Ilja Iljitshin päälle!

— Mitä sinä … mihin sinä … älähän nyt toki … kohta tulee Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus…

— Sakariias, — komensi Stolz kuuntelematta häntä: — auta häntä pukeutumaan.

— Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, — heti paikalla puen, kunhan ensin sen kengät kiilloitan, — puheli Sakariias mielissään.

— Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä kiilloitetuksi?

— Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet…

— No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten…

— Älähän tuota … kuinkas tässä niin yht'äkkiä … odotahan … annahan mietintöaikaa … partanikin on ajelematta…

— Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia… Tiellä vien sinut parturiin ja sillä hyvä!

— Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? — huudahti Oblomov surkeasti. — Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole siellä käynyt.

— Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?

— Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani

— Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, — mitä hyvää sinä sieltä olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan seurassa?

— Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan hollanninpaidoissa…

— Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella? tutki Stolz.

— Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta. Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa, kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on lähelläsi mies … ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen, hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista silmään.

— Mitäs te sitten teette?

— Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän polttelee piippuaan…

— No, ja sinä?

— Minä myös polttelen … ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset visertelevät… Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.

— Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! — virkkoi Stolz pudistaen hartioitaan. — No, pane päällesi sukkelammin, — kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: — Kun se Tarantjev tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että on mahdoton häntä tavata.

— Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, — vastasi Sakariias: — vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?

— Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.

— Ymmärrän herra.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään, valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra lopettaa pinnistämästä rintaansa.

— Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti Stolz kummastuksissaan. — No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!

— Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. — Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin vieraantunutkin kaikesta, ei haluta…

— Joudu, joudu! — kiirehti Stolz.

4.

Vaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella asioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään kultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he kolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat siellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä yksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään yöllä palasivat he kotiin.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä, ja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin vastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin mielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.

Varsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov kovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:

— Päivät pääksyttäin, — murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan: — täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy. Ei minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän heittäytyen seljälleen sohvalle.

— Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.

— Toisellainen kuin tämä.

— Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?

— Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten rakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto, panettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa tarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe, niin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta näyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden suusta kuule muuta kuin että: "Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on saanut prenikan". "Todellako, mistä hyvästä?" huutaa siihen toinen. "Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut kolmesataatuhatta!" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! … Missä siinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä hän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin pikku-asioihin?

— Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti Stolz: — jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan elämä…

— Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei, viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa? Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään. Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä siellä istutaan — korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani pata-ässillä ja pamppukorteilla?

— Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia kertoja, huomautti Stolz. — Eikö sinulla ole mitään uudempaa?

— No, meidän kultainen nuorisomme — mitä se sitten toimittaa? Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"… Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä, nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: — katso myös aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa, mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä, kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" — oikein jänisjahtia! Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi kuulla!" … Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa, koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua — ei välähdystäkään todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä, minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen itseeni?

— Tiedätkös mitä, Ilja? — sanoi Stolz. — Sinä filosofoit aivankuin joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin. Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!

— Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä, terveitä kasvoja.

— Se johtuu ilmanalasta, — keskeytti Stolz. — Sinulla itselläsikin ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.

— Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov: — kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä: he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle, ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen, istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa — siinä elämän ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista armoa…

— Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, — Kaikki tekevät työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!

— Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään, — jatkoi Oblomov: — ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä on Don-Carlokselle sattunut joku tappio — ja tämäkös on kauheassa hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä lähetetty Itään: — hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa! huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin ikävää — ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa, kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista itsellensä syvä ura — se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa, siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole kenenkä silmiin hiekkaa viskata…

— No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen polkumme? — kysyi Stolz.

Oblomov vaikeni äkisti.

— Annas kunhan ensin lopetan … suunnitelmani … — änkytti hän. — No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. — En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt ihmisen tarkoitukseksi…

— Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?

Oblomov ei vastannut.

— No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.

— Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.

— Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?

— Kuinkako? — äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen kattoon. — Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä … maakylääni.

— Mutta mikä estää?

— Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa…

— Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat? Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli…

— Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. — Minun taloudellinen asemani ei salli…

— No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!

— Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?

— Milläkö kahden elää?

— Mutta kun tulee lapsia?

— Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain ymmärrät taivuttaa heitä niin että…

— Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti Oblomov kuivasti. — Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden? Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin, sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä. Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä, taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä… Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen ämmäkodin?

— No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz suuresti uteliaana.

— Heti paikalla panisin pankkiin, — sanoi Oblomov: — ja eläisin koroilla.

— Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?

— Ei, Andrei, minua et petkuta!

— Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?

— En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?

— No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?

— Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni… Siinä ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä… Vaan ei, sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla…

— Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?

— En ikinä!

— Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.

— Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan pehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita matkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne miten ikinä mielensä tekee!

— Mikäs sinä sitten olet?

Oblomov ei vastannut mitään.

— Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?

— Kysy Sakariiakselta — mutisi Oblomov.

Stolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.

— Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.

— Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.

Sakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä epäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.

— Kukako? Ettekö sitten näe?

— En näe — sanoi Stolz.

— Mitä ihmettä? — Sehän on herra, Ilja Iljitsh.

Ja hän nauraa hytkähti.

— Hyvä on, saat mennä…

— "Herra"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.

— No, tietysti gentlemanni — oikaisi Oblomov harmistuksissaan.

— Ei, ei, sinä olet — herra! jatkoi Stolz nauraen.

— Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. — Gentlemanni on samallainen herra.

— Gentlemanni on sellainen herra — määritteli Stolz: — joka itse vetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.

— Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse … sentähden ettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen…

— Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta… No, hyviä ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit päiväsi?

— No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli ajatuksissaan jo maatilallaan. — Ilma on erinomaisen ihana, taivas on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: — toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi, toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin, jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani varten… Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan; kun palaan takaisin — ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa… Hän on minua jo odottanut. "Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita…

— Ja sitten?

— Sitten … puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan pimeänvarjoisaan lehtokäytävään… Me käyskentelemme hiljalleen miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me etsimme luonnossa myötätunnetta … ja huomaamatta tulemme me ulos joelle, vainiolle… Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle … me istahdamme venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa…

— Sinähän olet runoilija, Ilja! — keskeytti Stolz.

— Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta. Mutta ihmiset sen pilaavat! … Sitten voimme pistäytyä oransheriaa katsomaan, — jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa onnen ihanteesta.

Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.

— Katsomaan persikoita ja viinimarjoja — jatkoi hän: — määräämään mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita… Vaan sinne on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen iso arbuusi — se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi ja mennään itse sinne perästä… Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle, ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos … veitset kalisevat niin hauskasti … paloitellaan vihanneksia … tuolla sotketaan jäähyytelöä,… Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy… Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin uutta; me pysähdymme vähän väittelemään… Mutta samalla tulee vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi…

— Pah, vai naitat sinä minutkin?

— Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin vaipumus — mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus… Et tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole ilkeyttä… Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja…

— Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja esi-isillä.

— Ei se ole sitä, — äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; — se on ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista, pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?

— No, ja sinä itse?

— Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.

— No, ja sitten?

— Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa heläyttelevät… Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula, paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin sanomattoman onnellinen … tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

— Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, — lopetti Oblomov: — ja hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa … salista kuuluu pianonsoittoa… Casta diva! — Casta diva: … — alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. — En voi välinpitämättömyydellä muistella casta divaa, — sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon pieneen ooppera-aariaan: — kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä… Eikä kukaan hänen ympäristössään mitään ymmärrä … hän on yksin… Salaisuus ahdistaa häntä: hän uskoo sen illan kuulle…

— Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi hänen kanssansa — kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä: minä olen hänen suhteensa hieman herkkä… Mutta, älä häiriydy älä häiriydy hyvä ystävä, — lisäsi Stolz: — kerro edelleen.

— No, pitkitti Oblomov: — mitä vielä? … Siinähän onkin kaikki… Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain muuten itsekseen istuskelee…

— Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? — kysyi Stolz.

— Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä? — kysyi Oblomov. — Häh? Eikö tämä ole elämää?

— Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

— Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

— Ei, se ei ole elämä!

— Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä … Vaan kaikki keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi muuttaa pois asunnostasi — jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi. Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

— Ei se ole elämä! — uudisti Stolz jyrkästi.

— Mitäs se sitten sinusta on?

— Se on… (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista elämää). Se on jonkunlaista … oblomovilaisuutta, — sanoi hän vihdoin.

— Ob-lo-movilaisuutta! — jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: — Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

— Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei oblomovilaisuus kelpaa? — kysyi hän kuivasti ja arasti. — Eivätkö kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas! — lisäsi hän rohkeammin. — Eikös kaikki teidän juoksunne ja kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin ihanteeseen?

— Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi Stolz.

— Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, — puolustelihen Oblomov.

— Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä etsinyt elämässä.

— Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? — tiedusteli Oblomov neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

— Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

— Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, — vastasi Oblomov: — ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

— Nurkassa! — sanoi Stolz nuhtelevasti. — Siinä nurkassa viruvat myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja levähtää — se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten, taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". — No? missä nurkassa tämä sinulla viruu?

— Hm … niin … — sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista Stolzin sanaa: — muistan olleeni ikäänkuin … tuollainen… Kuinkas tuota olikaan, — rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: — mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!…

— Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. — Etkös se sinä ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä, "Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi! — Olivatko ne tyhmyyksiä?"

— Niin, niin, kyllä muistan! — äänteli Oblomov vaipuen syviin menneisyyden muisteluihin. — Sinä puristit vielä minun kättäni ja sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet jotakin näistä".

— Muistan senkin, — pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella englanninkieltä … etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani, syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" — ne ovat kaikki sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa, Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa…

— Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, — huomautti Oblomov.

— En koskaan lakkaa. Minkätähden?

— Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

— Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

— Minkäs vuoksi sinä sitten — puheli Oblomov: — noin riehut, jos ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?…

— Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! — virkkoi Stolz.

— Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa…

— Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! — tuomitsi Stolz.

— Mutta milloinkas sitten ehtii elää? — huudahti Oblomov harmistuneena Stolzin huomautuksista. — Minkä tähden pitäisi kiusata itseään koko elämänsä ajan?

— Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ — se on elämän muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni. Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa. Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! — päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin. Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun tunsi siinä oman itsensä.

— Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua! — alkoi hän huoaten. — Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani, ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän, mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin — niin on jo myöhäistä.

— Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. — Ja muistan minä sinut sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha … et kai ole unhoittanut kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?…

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

— Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista, tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja … tunteita, kaikessa hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä onkin kaikki häipynyt — miksi se on sammunut? Pelastamattomasti… Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani, ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

— Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla, ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä, jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta, pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa; sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, — ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni määrättyihin päiviin, kesäni — huvikävelyihin, ja koko elämäni — laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin… Myöskin kunnianhimoni — mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P. puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo — sehän on elämän suola. Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja sammunut…

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

— Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja rypistyneet, — jatkoi Oblomov: — ja että minä olen kuin vanha, resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

— Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz kärsimättömästi.

— Mihinkäpä minä olisin mennyt?

— Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

— Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov nolosti. — Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi: Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov … ei kaikkia jaksa toki luetellakkaan: — meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi äänettömänä. Sitten hän huokasi.

— Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! — sanoi hän. — Minä en jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille, sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten haemme sinulle tointakin…

— Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! — pääsi Oblomovinkin suusta.

— Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme hankkiutumaan… Minä en jätä sinua — kuuletko, Ilja?

— Sinä yhä puhut huomisesta! — säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä pudonneena.

— "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, — lisäsi Stolz: — kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!…

— Mitä sinä sanot, veli hyvä, — kahden viikon perästä, älähän toki niin yht'äkkiä! … — hätäili Oblomov — Annahhan perinpohjaisesti mietitään ja valmistellaan tässä… Pitää kai hankkia jonkunlaiset matkavaunut … ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä…

— Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

— Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin tässä perinpohjin järjestää? — puolustelihen Oblomov.

— Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! — nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä ja lähti nukkumahuoneeseensa. — Nyt, tai ei koskaan — muista se! lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni perässänsä.

5.

"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu ja kirjoittaa.

— Sakariias! — huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä — ei tullut koko Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän, tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten hän etsi paperia — ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä seisoi Oblomovilaisuutta.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä, katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka … myrkyllinen!…"

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

— Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

— Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

— Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne…

— Tuo minulle mustetta ja paperia! — tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta, rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut, kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin — se merkitsee: yht'äkkiä viskata väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en jaksa … ei … nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja… Tuolla on myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry, otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille, heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili, oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten… Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla, ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä, kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat lähettäneet jonkun laivan Itään…"

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin… Ja niin koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin möyke, hiostava kuumuus, melu … milloinka ehtii elää? Eikö ole parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä — se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"— Oblomov yritti nousta ylös nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

* * * * *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen — eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa, niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia, jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

— Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? — puheli hän eräässäkin puodissa: — siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?…"

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin. Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että: — "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut — ei kuukauden eikä kolmenkaan kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli sattunut ajettumaan turvoksiin.

— Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle! sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.

Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa, kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään vastausta.

Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: nyt tai ei koskaan, Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää kätensä päänsä alle — niin että siis Sakariias saa turhaan häntä ravistella hereille?

Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta, pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.

Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä elämästä ja matkustuksesta.

Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana tätinsä luo.

Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi. Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään keikarimainen hattu… Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee… Mitä ihmettä tämä merkitsee?…

Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja jälleen tarttuu kynään.

Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: — Oblomov viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:

— Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla! huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen…

Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.

— Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.

— Tuleekohan päivälliseksi takaisin?

— Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta, sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta — hän oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että "joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".

Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.

"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään" ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä ympärillä tapahtui.

Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen, rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.

Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa: tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja ikänsä välillä.

Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon toivoa.

Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti, kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan, tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä, huultensa ja kättensä liikettä.

Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti, tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.

Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani ja tekeydyn miettiväiseksi — minä näytän sillä tavoin niin kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni… Istahdan pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain hipaisee poljinta…"

Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua…

Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä, vähäsisältöisenä — siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta. Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta — nuo viisaat ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.

Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään muu laulajatar voi laulaa.

Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.

Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin, mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava — että olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.

"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain katseiden ristitulen alle.

Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia — mutta tätä ei enää ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.

"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas vaatteisiinsa.

Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se vain ollut irroittunut — semmoista oli hänelle väliin tapahtunut — ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!

Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti vehnäisläjään.

"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä tällä nisuläjällä nyt teen?"

Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.

Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli tekevä korpuillansa.

"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt…

"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa … varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.

Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli, söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta, vaikka samalla niin suopean…

Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä — pianon toisella puolen istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista näytti että neito hymyili.

"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!" päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän oli vastannut kumartamalla: se merkitsi — suostumalla.

Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin — ei nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen, mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan — Olgaa.

Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet itselleen selviksi.

Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut "helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin "viinimarjat".

Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon — kasvojen soikeus ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen hartioiden kanssa, ja hartiat taas — solevan vartalon kanssa… Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa, sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin taiteellisesti luotua olentoa.

Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren, huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut — merkki siitä että ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla — ei, vaan nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa, jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui puhuvainen aatos.

Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa…

"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua käyneet — kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi) kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka…"

"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan. "Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan vuotaa verta säälistä, mutta hän vain … no, jääköön Jumalan nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."

Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine jalkoineen että käsineen ja päineen.

Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut viettänyt — vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä Olgan tädin luona.

Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia, kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille … hän, Oblomov!

Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.

Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona, niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa, liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän, tähtäävän katseen edestä.

"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä kaikkiin suuntiin. — "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi muita, niin miksikä hän sitten… Minun täytyy puhutella häntä!" — päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä minun sielustani noin näykkii…"

Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.

— Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö häneltä.

— Totta se on, vastasi Oblomov: — mutta en nyt sentään niin paljon… Minulla on työtä.

— Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin suunnitelmaa.

— Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän valmistaudun…

— Matkustatteko myös ulkomaille?

— Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.

— Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.

— Niin, hyvin mielellänihän minä…

Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella levollisesti loppuun.

— Minä olen hiukan … laiska … sanoi hän: — mutta…

Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen suhteensa?" ajatteli hän.

— Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella. — Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska — sitäpä minä en käsitä!

"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta se on selvää".

— Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että minä…

— No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: — ja luette. — Oletteko te lukenut…?

Neito katsoi häneen niin tutkivasti.

— En … tuota … että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.

— Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.

— Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista: en minä niitä lue.

— Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista…

Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa…

"Kylläpäs hän osaa … hänen kanssaan täytyy olla varovainen…" ajatteli Oblomov.

— Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.

— Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän — matkakertomuksista…

— Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.

Oblomov punastui. Hän arvasi nyt — eikä suinkaan aiheettomasti — että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös, miten hän lukee.

— Harrastattekos soitantoa? — kysyi neito päästääkseen hänet hämmennyksestä.

Samalla tuli Stolz siihen.

— Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin … esimerkiksi tuon Casta diva.

— Minkätähden sinä aina minusta kerrot? — vastasi Oblomov? — Enhän minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia…

— Mitä kummaa? keskeytti Stolz. — Hän on ikäänkuin loukkautunut! Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa itse sotkemaan ansioluettelonsa!

— En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!

— Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.

— Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä, että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa pidellä…

— Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.

— Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.

— Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.

— Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, — vastasi Oblomov. — Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin päättäisin olla sanomatta…

— Miksikä?

— No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov avomielisesti. — Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta…

— Niinkuin eilen korppujen ääressä … pääsi yht'äkkiä tytön suusta ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. — Suokaa anteeksi — minä olin häijy! … lisäsi hän.

Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja joutui hämilleen.

— Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.

— Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta minulle.

— Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.

— Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.

— En minä, se on hän, joka tahtoo, — vastasi Oblomov osoittaen Stolziin.

— Mutta te itse?

Oblomov pudisti kieltävästi päätään:

— En voi tahtoa, mitä en tunne.

— Sinä olet tölppänä, Ilja! — huomautti Stolz. — Siitä nyt näkee mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet sukat jal…

— Herran nimessä, Andrei, — keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta hänen puhua loppuun: — ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi! minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte mainiosti…" jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?

— Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin … vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.

— En uskalla, vastasi Oblomov: — te ette ole näyttelijätär…

— No, minä laulan sitten teille, — sanoi Olga kääntyen Stolziin.

— Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi Stolz.

Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä, mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.

Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.

Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen ääni — ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja heti taas sydän jälleen janosi elämää…

Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen sankaritöihin.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille, jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.

Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset, jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin — kaikki tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.

— Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta lakaten laulamasta.

— Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? — vastasi Stolz.

— Ah! — pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti hämillään.

— Antakaa minulle anteeksi… — sopersi hän.

— Kuuletteko? — huudahti Stolz Olgalle. — Sano minulle omantuntosi mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole tapahtunut?

— Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi … — sekaantui Olga sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki ivassa tuntunut.

Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.

— Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta, ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.

Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.

— En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun kohteliaisuuteni! — sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.

Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga pidättivät häntä.

— Minulla on asioita, — huomautti Stolz: — vaan mitä sinä sinne kotiin menet makaamaan … näin varhain…?

— Andrei! No kuule Andrei! — hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä. — Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! — lisäsi hän, heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.

Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties mitä tuntien ja mitä ajatellen…

Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.

— Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. — Eikö hän teille ole niitä näyttänyt?

— Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla minua? kysyi Oblomov. — Se on turhaa!

— Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta, vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois … makaamaan.

"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten tahtoansa jokaista hänen liikettään.

— Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.

— Tahdon, — vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.

— Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja niinkuin muutamia päiviä sitten…