ENSI OSA.

1.

Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin. Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään, jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan, niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä, ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan, mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki, mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen, eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille, vaan tämä makaaminen — se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun hän oli kotona — ja kotona oli hän melkein aina — niin hän vain makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta, kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet, mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit, vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää. Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt: "kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija, vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla ettei tässä ketään asunutkaan — siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä, virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut, olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on, minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa: kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet, niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti nousta ylös, peseytyä sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi, kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta — yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä…"

— Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa. Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä, tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat jossakin ullakolla… Sillä kertomukset entisten polvien elämästä ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa. Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden päivistä. Niin juuri — oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää, vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä, oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. — Kas siinä syy, miksi Sakariias niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

— Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

— Tehän minua huusitte!

— Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut — en voi muistaa! vastasi Oblomov venytellen itseään. — Mene paikoillesi siksi aikaa että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy tästä nousta… Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." — Hoi Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen, pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

— Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

— Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa, jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

— Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani — siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

— Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, — sanoi Sakariias.

— Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan — sen likaisen repaleen, vai et muka muista?

— Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

— Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso, onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

— En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; — itsestään se on särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan. — Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

— Tässä olisi kirjeen tapaisia.

— Ei ne ole niitä, ei niitä!

— Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

— Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: — minä nousen ylös ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen huuto: — Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen: "Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

— Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

— Mihin minun nenäliinani on joutunut? — hae se heti! Olisihan sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

— Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

— Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

— Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

— Missä lie koko nenäliina? — ei sitä vain löydy jupisi Sakariias hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin nurkkiin. — Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti — teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta. Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

— Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän. — Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne nurkkiinkin, minkälaista siellä on — et kerrassa mitään sinä viitsi tehdä.

— Minäkö en mitään viitsi tehdä…? alotti Sakariias syvästi loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein jok'ikinen päivä… Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: — kaikki on lakaistu ja siistiksi siivottu aivankuin häiksi… Mitä tästä puuttuu?

— Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua lautasta leipäkannikoineen.

— No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen kohteliaasti ottaen pois lautasen.

— Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

— Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot…

— Entäs kirjat ja taulut — milloinka sinä ne tomuutat?

— Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt — mitenkä tässä voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

— Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan esimerkiksi silloin…

— Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi, mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät sinua lainkaan liikuta."

— Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: — että pölystä sikiää koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

— Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias välinpitämättömästi.

— Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! … Sakariias naurahti koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen täplä.

— Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän luonnonomaisella ihmetyksellä: — minäkö ne muka olen keksinyt?

— Ne syntyvät epäsiisteydestä, — keskeytti Oblomov.

— Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

— Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin juoksentelevat öisin?

— Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

— Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

— Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän uppiniskaisesti: — mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista, jos ei luteita löytyisi!"

— Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin kaikki häviävät, opetti Oblomov.

— Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat takaisin, arveli Sakariias.

— Eivätkä tule, keskeytti herra: — ei ole tarvis tulla.

— Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, — väitti palvelija.

— No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

— Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat puhtaiksi? kysyi Sakariias: — Voi viheliäistä elämää. Ennemmin seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

— Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. — Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa piikatyttö…

— Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias äkkiä sanomaan. — Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan kuin mitkähän hanhet… Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta talvelta… Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa! Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse ajatellessa niin itaraa elämää.

— Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh: — parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

— Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, — sanoi Sakariias.

— Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

— Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä siivoan.

— Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin — mennä ulos! Menisit sinä ennemmin taas omaan pöksääsi.

— Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. — Menkää ulos vaikka täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme. Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

— Huh, huh, millaisia juonia: — vai akkoja tässä vielä! Mene tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta, mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: — "kello on kohta yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" — Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

— Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

— Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: — minkä tähden te ette nouse ylös?

— Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia papereita.

— Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

— Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

— Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä saatavansa.

— Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. — Miksi et ole antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet, vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

— Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että huomenna, huomenna sitten katsotaan.

— No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

— Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

— Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään — taas uusia huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle. Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. — Siis kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

— Valmista on.

— No nyt siis…

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

— Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: — että äskettäin kun te vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä täytyy tästä muuttaa pois… kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

— Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme. Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä minulle.

— Ne kun pommittavat minua myös.

— No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

— Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet muuttaa ettekä yhä vielä muuta — aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

— Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: — menemme me tästä toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen perästä…

— Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas… "Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

— Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan sinä taas tulit. Muista se!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

— Mitäkö sinun pitää tehdä? — kas kuinka vieraaksi hän on minulle ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. — Hän kysyy semmoista — minulta! Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi — kuuletko.

— Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: — eihän talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä…

— Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

— Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

— No, mitäs he siihen sanovat?

— Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois, me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka viettää häitänsä.

— Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, — että niitä onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

— Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

— No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen… Mene sinä paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, — lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! — Kun on suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös, se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?…"

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.

2.

Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin. Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen. Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja, sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

— Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

— Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

— Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, — te tulette sieltä kylmästä! sanoi tämä.

— Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

— Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

— Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov, kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

— Oletteko terve? kysyi Wolkov.

— Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, — minua vaivaa liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

— Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

— Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

— Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia — eikö ole korea? puheli herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

— Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh: — mutta miksi se on niin väljä takaa?

— Tämä on näet "Reitfrack" — ratsastustakki.

— Vai niin, ratsasteletteko te siis?

— Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

— Vai niin! sanoi Oblomov.

— Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, — kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta. Mitenkäs te sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

— Minäkö? … en mitenkään!

— Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

— Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

— Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa…

— En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä sitten teen?

— No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen hevosensa?

— Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi itsekseen. — Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi hän sitten.

— Ah, huudahti Wolkov punastuen, — sanonkohan teille?

— Sanokaa pois.

— Ettekö kerro kellekkään — lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

— Olkoon menneeksi.

— Minä … olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

— Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko siitä jo kauvankin?

— Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. — Ja Mikko on rakastunut Dáshenkkaan.

— Kuka on Dáshenkka?

— Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen. Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia…

— Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut kaksi onnettomuutta…

— En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä; sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja hän myös, hän …Lyydi-kultani! lisäsi hän kuiskaten. — Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa? Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen. Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat rakentaneet gallerian lisäksi — gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

— Enpä luule.

— Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen…

— Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

— Mitä te tarkoitatte, — ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä — —

"Ma turhaan koetan häntä unhoitella Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin…"

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin, mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita vaatteitaan.

— Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka paikassa! sanoi hän.

— Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

— No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: — noutamaan kamelioita Mikon kukkakimppuun. Au revoir!

— Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte minullekkin, millaista siellä oli, — pyysi Oblomov.

— En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen teidät?

— En minä, mitä minä siellä teen?

— Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

— Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, — virkkoi Oblomov.

— No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. — Siellä ne puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja Bach", "Leonardo da Vinci"…

— Aina sitä samaa iänikuista — se on haljua! Ne mahtavat olla penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

— No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, — Wjäsnikovissa sunnuntaisin, — ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. — Minä olen joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

— Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

— Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen hauskaa! puheli hän huolettomasti. — Aamuisin lueskelen, täytyy tietysti olla au courant kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään aikaan — esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast… Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa — matkustamme hänen kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka pitävät bals champétres. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa, soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia… Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. — Mutta nyt täytyy joutua… Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

— Odottakaahan, pidätteli Oblomov, — tahtoisin puhella teidän kanssanne eräistä asioista…

— Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, — sitten toisella kertaa. — Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte niistä puhella. Lähtekää vaan — Mikko maksaa.

— En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

— Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

— Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin valettu hansikkaaseen.

— Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

— No nehän ovat uusmuotiset lacets! Näettekö kuinka mukavasti ne pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta — ja samassa on valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon teillekin parin koetteeksi?

— Hyvä, tuokaa vain!

— Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän etsien berlokkikimpustaan yhden: — se on pieni nimikortti taitetuin korvin.

— En eroita, mitä siinä seisoo.

— Pr. M. — prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole kirjoitettu. Tämän hän minulle lahjoitti viime pääsiäisenä — pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. — Herra Jumala, kuinka tämä maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä!" ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin … hänhän on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja soutelemassa — kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja huulilla miettiväinen hymy.

— Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule niin likelle, älä tule — sinä tulet kylmästä!

— Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. — Jo kauvan minä olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna minulle omiin asioihini.

— Vai menet sinä vielä virastoon? — miten sinä näin myöhään sinne olet menossa? kysyi Oblomov: — ennenhän sinä lähdit saapastelemaan jo kello kymmeneltä…

— Ennen — niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne ajan.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

— Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: — Sinä olet osaston päällikkö! Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

— Pääsiäiseltä, sanoi hän. — Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta! Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen kansliassa — ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan vieraantunut.

— Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. — Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

— Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" — luulen että sen esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä tietysti kahtena vuonna peräkkäin…

— Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

— Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin. Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen, kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

— Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

— Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla… Niin, sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan…

— Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa rypistäen; — ja minulla on paljon työtä…

— Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, — kun päiväkin sattui niin kaunis. Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

— No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

— Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan "sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän komissiooni on suljettu… Paljon on tapahtunut uutta!

— Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

— Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

— Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

— Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia "velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

— No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on! lausui Oblomov.

— Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen "virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua…

— Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

— Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja 150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

— Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan: — Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin italialaisella solistilla!

— Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, — lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; — tuonoin lausui ministeri minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

— Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. — Kunhan vain ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista viiteen ja vielä kotonakin — voi mies-rukkaa!

— Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi Sudbinski.

— Mitä tahansa muuta, — lukisit, kirjoittaisit…

— No sitähän minä nytkin vain teen: — luen ja kirjoitan.

— Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit…

— Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään kirjoja kirjoittele.

— Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi Oblomov huoaten. — Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti… Mutta sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

— Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten toimittaa matkustusmääräyksen. — Silloin saan kantaa kyytirahaa viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja lisäksi virkavaivoista…

— Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti. Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

— Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, — sillä syksyllä menen naimisiin.

— Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov osanottavasti.

— Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

— En voi muistaa. Onko kauniskin?

— Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän luokseen päivälliselle!…

Oblomov joutui vähän hämilleen.

— Niin, kiitos vain, mutta…

— Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

— Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. — Se sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet hyvän naimakaupan, vai miten?

— Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

— Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov hiukan kadehtivasti.

— Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa nähdä…

— Tietenkin, sehän on selvää. — No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

— Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty "hänen ylhäisyytensä".

— Hän on kunnon mies, — sanoi Oblomov.

— Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee…

— Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti Oblomov.

— Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, — eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista… Kaikki hän tekee hyvin, mitä suinkin voipi.

— Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan. Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

— Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin — virkkoi Sudbinski: — hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki: Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille, ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies, tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä kopeikkaa helpommalla, ja hei vain — hetipaikalla tekee hän siitä ilmiannon…

Ovikello kilisi jälleen.

— Jää hyvästi, sanoi virkamies: — minä olen tässä lörpötellyt, ja ne minua siellä ehkä tarvitsevat…

— Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. — Minä juuri-ikään muistin että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on sattunut näet kaksi onnettomuutta…

— Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä, korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet… Meillä ne tätä vielä kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan — mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät juuri mitään… Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan — voi onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville…

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti puettu.

— Päivää, Ilja Iljitsh.

— Ka, päivää, Pjonkin — älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

— Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, — yhä te olette sama parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

— Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. — Odottakaahan, niin paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani — minä vaivaan aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään huolia! — Mutta mistä te nyt tulette?

— Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun artikkeliani?

— En ole.

— Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

— Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

— Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä, jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? — siinähän on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän kirjallisuudessamme.

— Onko teillä paljonkin työtä?

— Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt muutaman kertomuksen…

— Mistä niin?

— Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita vasten hampaita…

— Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi Oblomov.

— Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. — Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan. Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki siveettömästi — niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu rangaistus…

— Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne niinkuin fatum muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti Oblomov kysyen.

— Juuri niin, kivahti Pjonkin. — Teillä on paljon ryhtiä, Ilja Iljitsh, — teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu, minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa. Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan ankaria, laillisia toimenpiteitä… Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole vallan uusi?

— Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: — minä kun lueskelen niin vähän…

— Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, — puheli Pjonkin. — Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se on vielä salaisuus…

— Mitä siinä sitten oikeastaan on?

— Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä, kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret, saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki … ja hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella… Olen kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare…

— Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin tainnut kiivetä liian korkealle.

— No, lukekaa itse, niin näette, — lisäsi hän, nyt jo ilman uhmailevaa äkkipikaisuutta.

— Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

— Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään ja puhellaan jokapaikassa…

— Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on heidän kutsumuksensa.

— No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

— Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi Oblomov. — Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille? Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä…

— Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi, olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on kuin elävältä painettu.

— Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua. Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi. Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään! Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä", vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys…

— Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista, jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse … siihenhän sisältyy kaikki!

— Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena: — kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri, mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä? jatkoi Oblomov miltei sähisten, — te arvelette kai ettei aate kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä, jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa. Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä kuin itseänne. — Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta teidän edessänne päätäni kumarran … puhui hän vaipuen jälleen rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. — Mutta he kuvaavat vain pelkän varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, — ja ihmisen he unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet? Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä: älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

— Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista, satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia — ei meillä nyt ole aikaa lauluihin…

— Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: — häntä te rakastakaa…

— Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen — kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. — Ei, heidät on rangaistava ja syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta…

— Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: — se merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta kuitenkin yhä ihminen, se on — sama kuin te itse. Syöstävä pois? Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin silmin.

— Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle, vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

— Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

— Minä … niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

— Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä sen teille tuon … kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

— Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

— Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. — Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut. Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä. Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon hauskempi. Lähdettehän…

— En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan ja kääriytyen peittoon, — minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän… Minulle on sattunut pari onnettomuutta…

— En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis näkemiin asti!

— Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata? Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua, kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin liikkua… Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas, ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee juhlapäivä, saapuu suvi — mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa… Vaan kirje tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen, odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies, joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä, selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset — Ivan Vasilitshiksi, kolmannet — Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla: jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee — niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia, edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan — niitä ei hänessä ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa, mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut. Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,— siispä olihan nähnyt ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa, vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat kerjäläiselle almun — niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat — niin hänkin vain haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa, sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin. Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata. Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, — sivukulkijan, joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana hänen kunnianosoitustaan — ja tekee myös kumarruksen; kentiesi myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen tiedustamaan vainajan nimeä — ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, — tai miten häntä nyt haluttaneekin nimitellä — on jonkunlainen vajanainen, epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita, joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän … olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon voisi tarttua kiinni — joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin miehekseen — eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

— Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: — oletteko se te, Aleksejev? Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

— Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän tykönne tänään, sanoi Aleksejev: — vaan Ovtshinin tapasi minut kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

— Mihin sitten?

— Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh Kolimjagin.

— Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

— Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

— Hm, vai päivälliselle … toisti Oblomov yksikantaan.

— Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että te vuokraisitte vaunut jostakin.

— Mutta mitä minä siellä teen?

— Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on Vapunpäivä?

— Istukaahan, niin tuumitaan tässä … virkkoi Oblomov.

— Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

— Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

— Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle. Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

— Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

— No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä, käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen vihellellen — ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

— Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

— Miten niin?

— Kun yhä makaatte?

— Pitäisikö sitten jo nousta?

— Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

— Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään…

— Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville…

— Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

— Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa! Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin melkein kokonaan alaslaskettu.

— Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

— Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

— Miksikä te kysytte?

— No että joutuisimme sinne Katariinanhoville…

— Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville! Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. — Eikö teillä ole kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä, täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä katselette?

— Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla, minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

— No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi, syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä… Vaan minä olen unhoittanut … enhän minä voisikkaan mihinkään mennä. Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

— Ah, jos niin on asianlaita … niin minä mielelläni … kuten tahdotte … sopersi Aleksejev.

— Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov vilkkaasti.

— Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät suurina.

— Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin säikähtyneen näköinen.

— Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

— Minkälaisia ne ovat?

— Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin… Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

— Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa, myönteli Aleksejev: — kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio asunto … mitäs te tästä maksattekaan?

— Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: — ja varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko talo on niin erinomaisen rauhallinen — yhden ainoan kerran vain ovat sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut — eikä se kuitenkaan putoa alas.

— Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää kekallaan kohden kattoa.

— Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli Oblomov itsekseen.

— Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

— Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen viimeksi suorittanut…

Molemmat rupesivat miettimään.

— Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä Aleksejev, — muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

— En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, — ei tee mieleni koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

— Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen, virkkoi Aleksejev: — ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta hauskaa…

— Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, — mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän teille kirjeen … mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

— Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

— Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä te tarvitsette? En minä lukea osaa.

— Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

— Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi Sakariias: — mutta senjälkeen en ole nähnyt.

— Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. — En suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

— Näin te aina minun syykseni…

— No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov. Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne, meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh…"

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti. Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny. Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.' Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että 'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa, kaikki menevät laivatöihin Volkalle — niin tuhmaksi on nykykansa täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus: "Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä." Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. — Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi hän: — kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja hän säpsähti ja rupesi miettimään.

— Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen Aleksejeviin. — Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

— Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: — muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta … se on huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

— Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: — ei pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

— Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta vähemmän!

— Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: — kaksi tuhatta ruplaa — ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen asemesta.

— Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. — Kerrassaan rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

— Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä…Mutta mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

— Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun lohdutuskeinon vielä keksii.

— Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä ratkaista, tiesi Aleksejev.

— Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh hyvin miettiväisen näköisenä.

— Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

— Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: — hän on kyllä kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii. Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi…

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja vähällä nousten vuoteestaan:

— Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin, vähääkään vitkastelematta… Ensiksikin…

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi nuolennopeudella alas pankoltaan.

3.

— Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän etehisessä.

— Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan, valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla — ikäänkuin se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja melkein aina vihaisesti — jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin — aivan kuin olisi hän tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan, pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki, selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan — sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen: ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja, ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki, niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia. Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa. Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin, ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä, kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin, jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan. Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään, niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan. Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää. Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden: syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen. Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta — niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää — mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin — niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.

4.

— Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. — Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?

— Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.

— Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. — Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

— Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

— Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! — päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt… Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

— Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. — Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

— Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! — karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

— Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää — minä lähden pois … jupisi hän mennen takaisin ovelle.

— Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? — sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.

— Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

— Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: — mene sinä siksi aikaa pois…

— Ah, oletteko tekin täällä? — kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. — Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa…

— Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

— Vai ei sukulaisia! — no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä…? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

— Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti Aleksejev selittää: — eikä minulla ole sellaista sukulaista.

— Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

— Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan Alekseitshiksi.

— No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

— En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

— Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. — Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: — kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. — Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. — Minä otin häneltä kerran — pari vuotta siitä on aikaa — viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi… Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! — Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.

— Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

— Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin laatikosta.

— Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

— Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla, muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin, mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. — Eihän tuo tahdo palaakkaan.

— Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui Oblomov haukotellen.

— Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

— E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

— Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää, millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

— Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

— Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. — Ei muuta kuin häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

— En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein kuuntelematta häntä; — kai sillä on jotain viiniä varastossa.

— Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan englantilaisesta makasiinista.

— Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, — on niin paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

— Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen punertavan kymmenenruplan setelin.

— Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: — vaan tässä on kymmenen.

— Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti taskuunsa.

— No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: — ja kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa… Vaan kuules, Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

— Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri nahjus sinä vain olet! sanoi hän. — No, hyvästi siksi aikaa…

— Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. — minun pitää sinun kanssasi neuvotella eräästä asiasta…

— Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? — minulla on kiire…

— Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa. Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja…

— Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi Tarantjev yrittäen lähtemään.

— Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen. Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden rakennuksen… Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin? Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan…

— Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet…

— En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: — ja älä sinä rähise äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta. Sinä olet käytännöllinen mies…

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan mielessänsä.

— No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, — sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: — ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

— Mitä sanot? kysyi Oblomov.

— Tuleekos samppanjaa?

— Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee…

— Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, — lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: — taikka hänen sukulaiseltaan.

— No, no, älähän suutu, vaan puhu, — pyysi Oblomov.

— Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä…

— Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin…

— Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. — Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan…

— Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?

— Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on niiden kanssa tekemistä?

— Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään siellä asu.

— Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa istuu, — sanoi hän viitaten Aleksejeviin. — Sen miehen housuihin menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

— Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov kärsimättömänä. — En minä sinne muuta.

— Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

— Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

— No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen hattuaan ja mennen ovelle.

— Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. — Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

— Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: — tässä ovat makasiinit, teatterit, tuttavat … kaupungin sentrumihan tämä on, ja kaikki…

— Häh? katkaisi Tarantjev — kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

— Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä tarpeen…

— Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse, ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja. Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

— Puolitoista tuhatta.

— Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä — ja nyt minä sinut sinne toimitan…

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

— Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev. — Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa. Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

— Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev: — täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität ottamaan pippuria — niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan etikkaa — ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa on pölyä — no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä…

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. — Niin. Sen vanhan koiran ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja se on sillä päätetty…

— Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä … niin kauvas sinne Viipurin puolelle…

— Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. — Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan — anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää…

— Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa…

— Mikä on päätetty, se on päätetty: — sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste…

Hän yritti lähtemään.

— Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. — Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.

— Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. — Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään — rääsy sinä olet!

— Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

— Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.

— Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

— Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. — Kuivuus ja katovuodet…

— Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui Tarantjev.

— Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

— Kuinkas muuten!

— No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

— Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

— Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

— Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia — minkälaisen asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta, naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi…

— No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, — sano nyt minulle vain, mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

— En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

— Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä…

— No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen jälleen hatun päähänsä.

— Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten portteria…

— Anna lisää rahaa — sanoi Tarantjev.

— Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

— Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen harmistuneena hänen käteensä.

— Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto — se on sitä kuin minä sinulle nyt sanon — alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: — ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet — hallat, talonpoikia muka karannut… Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, — vaan sinun maillasi on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla… Ja Shumilovin pellot ovat ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

— Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: — hänhän mainitsee ispravnikan vastauksenkin kirjeessään — ja niin luonnollisesti…

— Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: — tuossa istua kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos hän luonnollisesti? — Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa, se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt. Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta: "että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

— Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

— Aja hänet pois heti paikalla!

— Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en siellä ole ollut.

— Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

— Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon? Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti Oblomov kovasti tyytymättömänä. — Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin, vaan pysyn kultaisella keskitiellä…

— Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla. Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen… Annappas koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja kuulla, mikä mies minä olen!

— Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt järjestettäisiin … — muistutti Oblomov.

— Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta? sanoi taas Tarantjev. — Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat? Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa maatilallesi?

— Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov: — annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin, jotka siellä aijon panna toimeen… Mutta tiedätkö mitä, Mihei Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. — Matkustappa sinä sinne. Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut… En minä säästäisi kuluja…

— Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä äänellä. — Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa muokkaamaan…

— Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. — Todentotta en ymmärrä.

— No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, — kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa…"

Oblomov naurahti.

— Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään lapsia? sanoi hän.

— Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"… Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään vähän voidetta…, hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

— Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: — minä olen usein hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

— Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku pietarilainen vieraslahja … esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä löylyttäisin! — Milloinka sinne lähtee posti?

— Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

— Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

— Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä huomennakin, huomautti Oblomov. — Vaan kuulehan, veli Mihei Andreitsh, lisäsi hän sitten; — suorita nyt loppuun asti "laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin tai jotain lintua…

— Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

— Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa niin "luonnollisesti" … lisäsi hän koettaen salata hymyään: — ja sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh…

— Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev: — ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun… Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa…

— Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi Oblomov: — hän se kaiken korjaisi…

— Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev: — vai se kirottu saksakko, se viekas konna!…

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen, saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto, petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään yhdenlaiset.