ENSI OSA. (continued 2)

— Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: — minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi, varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen…

— Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla. — Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan tietää että hän on — saksalainen.

— Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli hänestä mitään hävyttömyyksiä…

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

— Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän: — niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui silmänräpäyksessä.

— Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä — siinä kaikki, mitä minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri palvelus! puheli hän.

— Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella Tarantjev. — Mistä syystä?

— Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

— Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa kouluja käynyt?…

— Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään portteria tai samppanjaa… sanoi Oblomov.

— Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi… Kumma paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun paperipalan.

— Ei se tämä ollut! sähisi hän. — Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

— Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä! virkkoi Oblomov: — enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni…

— Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. — Odotahan, niin hän tekee sinulle vieläkin enemmän — tottele sinä vain häntä!

— Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

— Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään, mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen, kaikenlaisiin maankulkijoihin…

— Kuule, Mihei Andreitsh … yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

— Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt… Eikös niin vain ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä pystyssä nuuskimaan…

— Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen isänsä sinulle on tehnyt?

— Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui Tarantjev heilauttaen kättään. — Oma isäni ei suinkaan suotta neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se mies oli, joka ihmiset tunsi!

— Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista? kysyi Ilja Iljitsh.

— Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

— Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla on poikaa vastaan valittamista?

— Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän pian kiipeää — hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus … ja aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? — Venäläinen mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! — kaikki käy kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin, niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä — hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! — pitkitti Tarantjev. — Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä ulkomailla?

— Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

— Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä on tarkoitus? — Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan? Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin) käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään? Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin… Hänellä on jonkinlaisia osakkeita… Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

— Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu totta? kinasi Tarantjev.

— No, jättäkäämme tämä asia, — keskeytti hänet Ilja Iljitsh. — Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman. Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä…

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas takaisin.

— Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne tullessani aamulla — alotti hän, ja kaikki karkeus hänen käytöksestään oli nyt kadonnut. — Se on näet sillä tavalla että minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin. Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani hiukan kulunut…

— Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden vaatimuksen kuullessaan. — Eihän minun frakkini sinun päällesi mahdukkaan…

— Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. — Koetinhan kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

— Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

— Sakariias! huusi nyt Oblomov.

— Ääh — lempoako ne siellä…! kuului etehisestä yhdessä sen rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

— No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

— Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen täytyy näet huomenna mennä häihin…

— En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

— Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee? huudahti Tarantjev. — Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä kuritushuoneeseen?

— Kylläpä sinä … vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen! virkkoi Oblomov. — Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan anna tänne se frakki!

— Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. — Tuokoon hän ensin takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli… Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja: kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa… Mutta frakkia en anna!

— Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa! päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten Sakariiasta nyrkillään.

— Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon — kuuletkos? lisäsi hän.

— No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

— Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella: — äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat: tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

— Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. — Minä teroittaisin teille kynänkin…

— Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne jonnekkin …äänsi Oblomov. — Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni, ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

— Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

— Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin työssänne… Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.

5.

Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön — — tietysti ennen kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin kaukaisessa perspektiivissä — kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois, nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä — samalla paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys — nämät olivat hänelle samoja käsitteitä; — toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten, lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon, kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa, mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella tärkeä ja hyvin tärkeä, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja, tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja, kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja". Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään kolmanteen — eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään "ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa vieraistakin — yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

— Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa — kun nämät hyppäävät heitä vastaanottamaan — näkevät ei ainoastaan kunnioitusta itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos asiakirja oli laadittava, niin hän sitä — pyysi, jos hän tahtoi vieraisiin luokseen, niin hän — pyysi, jos arestissaistuminen oli välttämätöntä, niin hän yhä vain — pyysi. Ei koskaan hän sanonut ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi, kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti, ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu — niin kohta kun tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan Astrakanin asemesta — Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei hän voi mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan meni kotiin — ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja Oblomovia vaivaa sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen vasemmanpuolisessa kammiossa (Hypertrophia cordis cum diletatione ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa (hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy, johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta tulla terveeksikin — vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi — eikä se sitten enää koskaan uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori, vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin, silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi, vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat "tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin, sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan, katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä, tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon…

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen. Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä — kokin — keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille — ja ilman häntä vajosi Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa, mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja vaarallista — seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista. Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen, ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä…

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää mitä — hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan pitkin ruumistansa… Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö…

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.

6.

Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako, kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti sattuu hänen käsiinsä, niin saattaa hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen, ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen pääsisällöstä… Vielä askel — ja se olisi hänelle jo selvinnyt, mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt…

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat, koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi, niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten katseli häneen.

— Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton. Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria — mitä kummaa hän niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti, kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia päiviä. No, ne tulevatkin — ja luulisi itse historiattarenkin nyt huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen nukkumaan… Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä, taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä… Eivät pysähdy ne onnen valoisat päivät, pois ne karkaavat — ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin totuuksiin…

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat, jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on intoa, on toimeliaisuutta … tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa, niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle, jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt, niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta, niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, — niin hän hitaasti lueskeli sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs. Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään, kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi miettimään — ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä. "Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin, sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

— Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään, vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin: ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja myös kyyneleet silmissä lausui: — Se on Jumalan tahto ja Jumalan kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan uutta ja tuntematonta, niin — se tuntui hänestä kerrassaan sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja, kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan, kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy rientää niin että päätä huimaa, koska on — kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se, ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt, eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen. Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa, jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja asemoitus — kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään; jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen, taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen, milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin, yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi, odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään — ja mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on itse omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen toimeenpanija…

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan säästämättä voimiaan — siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään. Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas — arvattavasti siihen mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella…

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat pitkin hänen pehmeitä poskiaan…

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot, senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa pullistuksiin… Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään, nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja katseli hurmaantuneena ympärilleen… Tuossa, kas tuossa se nyt toteutuu … hän tekee oikean sankarin työn … ja silloin, hyvä Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!…

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun nelikerroksisen rakennuksen taakse…

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset mielenliikutukset ja mielikuvat! — Rakastaapa hän väliin kuvitella itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse. Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan Euroopan kimppuun … taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä, mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja jalomielisyyden uljaita urotöitä…

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat, kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan: "katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden, kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan hirmumyrskyn…

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon, tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä mailmassa tapahtuneekin — ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde — niin tokkopa sillä nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille, ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä voikkaan elää.

7.

Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille", noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan, minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut — ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan. Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä, puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei sille missään saata olla mieliksi ja että — sanalla sanoen — olisi paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä peritystä ikivanhasta tavasta — että oli haukuskeltava herraansa, missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä, päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi seuraavaan tapaan: — Se minun herrani se yhä hännystelee sitä leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: — eilettäinkin se sille reivin kirjoitti…

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli, ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen vain näön vuoksi — eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään. Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi, mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan, niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan. Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät lattiaan — ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan, milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää, taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet, jotka vaativat varovaista pitelemistä — ja tämä kaikki kuuluu Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja. Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään, joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa — sillä hänhän oli saanut kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä, mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan — niin oli se jo säpäleinä.

— Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville. — Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi — ei kuitenkaan joka päivä — ne paikat lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen vanhoihin perustuslakeihinsa — sitä ei mikään mahti mailmassa olisi saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin tehdä — hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle, osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa on sen niskaan karata — eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan kaikkea kohtaan, mikä kuului — ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä, mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat, erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia. Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen koko mailmassa — ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan: "Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen! Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona, katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella — ikäänkuin antaen heidän tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä — ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa — hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan — ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka — koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana…! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda — samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

8.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta — mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

— Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

— Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

— Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, — toimitti Sakariias tunkeliaasti.

— Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. — Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin…

— Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. — Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

— Se on ikävä asia — ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta…"

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin … siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan…

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta… Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen… Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään… Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa… Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa… Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli … hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", — vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan…

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia…

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa — hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta… Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: — "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? — Hiiliä! hiiliä!… — Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! —" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. — Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska…; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee… Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"

— No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: — kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä…!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.

— Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.

— Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. — Näetkös, velikulta… — alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään…

— Kuules, jäihän … meille … viime kerralta, — puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: — sitä — juustoa ja … tuoppas sitä madeiraa … päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.

— Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

— Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. — Muistanhan minä selvään että jäi semmoinen iso möhkäle…

— Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

— Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

— Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

— No osta sitten.

— Ka, antakaa rahaa!

— Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

— Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen ruplan ja kuusi riunaa.

— Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

— En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen jalkojansa. — Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa ei maar ole ollut!

— Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.

— Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: — ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan…

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."

— No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

— Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. — Pitääkö tuoda sisään, vai?

— Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

— Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. — Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. — Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan — lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! … Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? — Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

— Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. — No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.

— No nostatko sen siitä, vai —? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti. — Mitäs sinä siinä kuhnailet?

— Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. — Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

— Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, — äännähti Sakariias vihdoin arasti, — että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä…

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

— Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

— Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, — sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

— Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein kuiskaamalla.

— Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

— Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. — Myrkyllinenkö ihminen! huudahti hän. — Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

— Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. — Sinä myrkytät minun elämäni!

— En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

— Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

— Mutta enhän minä sille mitään mahda!

— Mahdankos minä sitten?

— Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

— Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?

— Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

— Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen — yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. — Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

— Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.

— Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. — Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. — Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: — sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

— Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen. Myr-kyl-linen? — Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään — se on syntinen sana! — No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia, minkä oli keksinyt kaapin päältä.

— Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten paperin käsistään. — Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini ettei sinne putoaisi mitään … myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

— No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa. Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla kynänvedolla: "Armollinen herra!…"

— Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. — Pidä huoli, Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa, jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto…"

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

— Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: — tuohon tuli kaksi kertaa perättäin että ja tuossa on myös kahdesti joka.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että jossa kuuluu kerrokseen — ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi välttää kirjoittamasta kahdesti että. Milloin hän pyyhkäsi pois jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti hän täten muuttaa että sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

— Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä! huudahti hän kärsimättömästi. — Mitä pentelettä minä siitä kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea…

— Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

— Näetkös? kysyi hän.

— Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

— Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! — Mutta mitä sinulla on käsissäsi nuo?

— Ne ovat niitä talouslaskuja.

— Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi! No — paljonko siinä on, sano sukkelaan?

— Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä läiskäytti kämmenensä yhteen:

— Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle sellainen läjä rahaa?

— Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee. Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

— No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi Oblomov. — Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes hyötyä…

— En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

— Vai et! Vai et ole muka syönyt?

— Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

— No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti rasvatahraiset vihkot luotaan.

— Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä vihanneskauppiaalle…

— Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. — Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

— En minä lehmä ole: — minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään kokonaan syrjittäin herraansa: — Jos te ette aina päästäisi tuota Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

— No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

— Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri tavalla! virkkoi Oblomov. — No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako vai mitä?

— Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen kulmiansa: — kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä — se on kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä…

— No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh: — mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta paperista ja musteesta… Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa…

— 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. — Suvaitkaa antaa rahat!

— Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen…

— Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla…

— Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna saat — niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä: minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka, jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta, tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki, leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa. Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku himmeänhohtoinen jalokivi.

— Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen tuoliaan.

— Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti. — Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: — minä olin tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin katsomaan.

— Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

— Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu… Mutta kuinka te itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. — Huonosti, herra tohtori. Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä, mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa, sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan, hengitys käy vaikeasti … selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

— Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä tunnusteli valtasuonta. — Onko teissä yskää? kysyi hän?

— Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

— Hmm… Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

— Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

— Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

— Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

— Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

— Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

— Suokaa anteeksi, herra tohtori — ulkomaillekko? Kuinka se olisi mahdollista?

— Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen huonettansa ja toisti koneellisesti:

— Ul-ko-mail-le!

— Niin, mikäs teitä estää?

— Mikäkö? — Kaikki…

— Eikö ole varoja, vai —?

— Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti, ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi niin helposti kokonaan piiloutua. — Katsokaapas, mitä minun tilanhoitajani kirjoittaa… Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan minä sen taas panin? Sakariias!

— Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: — se asia ei kuulu minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne — sanalla sanoen kaikki.

— Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. — Minnekkäs minä sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli hän.

— Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin — alkoi tohtori: — siellä oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun…

— Lempo tietköön — Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

— Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin…

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

— Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista mielenliikutuksista…

— Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: — kun ette saa tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin…

— Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

— Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

— Niin, henkistä rasitusta.

— Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö…

— No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa. Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla varsinkin naisten kanssa — niin että sydän tykyttäisi keveästi ja ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. — Vieläkö muuta? kysyi hän.

— Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia…

— Mitäs ruokaa minä syön?

— Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita, samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera melkein joka paikassa… Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy…

— Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

— Ja lopuksi, — päätti tohtori: — matkustatte talveksi Pariisiin, ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista — tanssiaisiin, naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää…

— Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi…

— Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin: astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa Ameriikkaan…

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

— Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin … puhui hän.

— Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, — vastasi Oblomov myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan. Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

— Ilja Iljitsh…

— Häh? huudahti hän.

— Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

— Mistä asiasta?

— Siitäpä siitä muuttamisesta…

— Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

— Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää? Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä hautaan sorrun…

— Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. — Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

— Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov jälleen. — Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas kuulua!

— Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

— Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. — Enkö minä ole kieltänyt sinua alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni ikinä mihinkään kelpaa.

— Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota … miksikä emme sitten — tuota niinsanoakseni — saattaisi muuttaakkin? puhui Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

— Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää! huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. — Vaan oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

— Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

— Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee — muuttaa? Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja kulkea jo aamusta alkaen…

— Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. — Miksei saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte — jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta…

— Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov. — Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan…

— Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. — Puhuvat tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

— Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko päivän ulkona maleksisin — et sinä siitä piittaa, missä tai miten minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä… Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän — puheli Oblomov yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: — mitä merkitsee tavaroiden muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä täytyy varoa ettei lyötäisi rikki … toinen puoli tavaroista on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan, vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois… Haluat istahtaa, vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin — kaikki on ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on sinulla…

— Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

— No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. — Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, — niin karahviini vielä on, vaan lasi on poissa…

— Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias hyvänsuopeasti.

— Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja pieksämättä… Ja sitten vielä uudessa kortteerissa — pitkitti yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa muutosta — siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten, kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan, niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja. Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään…

— Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa edestakaisin, keskeytti Sakariias.

— No, näetkös! jatkoi Oblomov. — Ja kuinka ikävä aamuisin nousta sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja — mene sitten niitä taas hankkimaan…

— Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan! huomautti Sakariias jälleen: — moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja — eivät edes yhtä kauhallista vettäkään.

— Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. — Ensimmäisenä iltana, kun on jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta: milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan, milloin naulaamaan tauluja seiniin — kovin tämä kaikki ahdistaa sielua eikä tee mielesi elää… Ja sitten ne kustannukset, ne kustannukset…

— Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan kahdensadan ruplan paikkeille — niinkuin nyt muistan, — todisti Sakariias.

— Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. — Ja kuinka kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa. Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen kyltti… Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä… Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi sinun herrasi — häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

— Kyllä minä huomaan … sopersi Sakariias nöyrästi.

— Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen sellaista voi kestää.

— Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi…

— Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten nojatuolistaan. — Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

— Muut — vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. — Niinkö pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

— Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa…

— Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään kohti ovea. — En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"? Sepä kaunista!

Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. —

— Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.

— Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. — Tämän aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? — Oma palvelija! Kuinka saattoi se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä sanoja? Kuinka se saattoi?

Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin alentanut muiden tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen oikeuksiansa vastaan.

Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan, mitä merkitsee oikeastaan muut ja mitä hän itse jämissä määrin on mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut", ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.

— Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.

Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi esiin hitaasti ja vastahakoisesti — aivan kuin koira, joka kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.

Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.

— Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä muka mitenkään voisi sisään mahtua.

Oblomov istui sänkynsä reunalla.

— Tule tänne! lausui hän lujasti.

Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.

— Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa vieressään.

Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen päähän osoitetusta paikasta.

— Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi paikalleen.

Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten, mutta sangen nuhtelevasti.

Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta Ilja Iljitshiin.

Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut esineet — hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta huolimattomuudestaan.

— Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.

Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.

Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.

Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan herransa luona.

— Sakariias … lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.

— Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan tulossa.

— Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.

— Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. — Onkos äijällä paha omatunto nyt?

Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen kasvoihinsa.

— Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.

"Rikokseni" — vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa kiristämään." — Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, — alotti Sakariias kaikista muikeimmalla äänellään: — enhän minä mitään muuta sanonut kuin että … tuota…

— Ehei, odotappas! — keskeytti Oblomov. — Käsitätkös vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle ja vastaa sitten koreasti!

Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.

— Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli Oblomov.

Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti silmiään.

— Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien hänen hämmennyksestään.

Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.

— Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.

— Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä uudesta pistosanasta.

Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä itse isännän persoona.

"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.

— Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh? kysyi hän ihan itku kurkussa.

— Milläkö? toisti Oblomov. — Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä merkitsee sanoa: muut?

Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan Sakariiakseen.

— Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.

— Muu — semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät — on viheliäisistä viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla… Mitäpäs semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen. Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään… "Mihinkäs nyt?" kysäset häneltä — "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen "muu" — häh?

Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei sanonut sanaakaan.

— Mikä on tämä muu? jatkoi Oblomov. — Muu on sellainen ihminen, joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle, vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee, pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin…

— Saksalaisista on monta sellaista, — tokasi Sakariias jurosti.

— No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?

— Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti, vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi sanotuksi. — Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt…

— Minä olen kokonaan toinen — vai niin? Odotappas ja punnitseppas siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu" työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa, — pitkitti Oblomov: — ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä… Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä — hääh?

— Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä sanoilla! rukoili Sakariias. — Hyvä Jumala nähköön!

— Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla — häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen — mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini — jumalankiitos! Ja onkos minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut? Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä! Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?…

Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.

— Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.

— Tuoppas vielä kaljaa!

Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.

— Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. — Minä kysyn sinulta: kuinka sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka sinua siunaa?

Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään. Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä haikeammaksi kävi hänen olla.

— Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän katuvaisena kähistä: — minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä tuhmuudesta…

Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa, jota ei itsekään ymmärtänyt.

— Mutta minä — jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä: — huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi parempi olla … ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa näen? En ketään muita kuin teitä varten — teidän, talonpoikien tähden — kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu … ehei, se on suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.

Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä" sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi, mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään soittokoneesta — jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta gongongista tai indialaisesta tamtamista.

— Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. — Älkäähän toki enää puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut…

— Mutta sinun — pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, — sinun pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!

— Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. — Milloinka olen minä käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. — En unissanikaan niin saastaista elukkaa ole nähnyt!

He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.

— Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? — jatkoi Ilja Iljitsh. — Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". — Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla "muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!

Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.

— No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän lepyttelevästi Sakariiakselle. — Vaan odotappas, annappas vielä sitä kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee. Ja se on kaikki sinun syysi!

— Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, — puhui Oblomov kun Sakariias oli tuonut kaljaa: — ja ettet vastedes yritä vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös, kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan? Sinun itsesi, — teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani… No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa tunnissa kerkeän tehdä? — En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No, nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää…

Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa omalle puolelleen.

— Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. — Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja vuosipalkkaa … mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät viimeiset sanat. — Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät… Kas tässä on nyt minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen! jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. — Vai vuosipalkkakin. Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema korjaisi!

Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan. Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton…

— Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä peiton sisään. — Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?

Mutta oikeastaan nämät kaksi kamalaa, se on: tilanhoitajan pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen levottomien muistojensa sarjaan.

"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua — ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.

"Karanneet talonpojat, hm — mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?" mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa metsässä — taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata? Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin lämpöistä kylliksi…"

"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu suunnitelmani valmiiksi — mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni ennen aikaa? Äh, millainen minä olen…!"

Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.

Ja ehkäpä Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse muuttaa ja mahdollisesti tulevat he ilmankin toimeen, jättävät tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin — jotenkuten he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä todentotta — olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa…

Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä sovittavissa sanoissa: ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten, löysi hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, — kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.

Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa… Vielä silmänräpäys — ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.