KOLMAS OSA. (continued 2)

Sakariias ja Anisja luulivat että Oblomov, kuten ennenkin, ei tule syömään päivällistä kotonaan eivätkä kysyneet häneltä, mitä ruokia on valmistettava.

Oblomov antoi heille isälliset nuhteet selittäen ettei hän suinkaan joka keskiviikko ollut syönyt päivällistä Iljinskeillä, vaan että se oli "panettelua" ja että hän oli aterioinut Ivan Gerasimovitshin luona ja että hän tästälähtien on syövä päivällistä kotonaan — paitsi ehkä sunnuntaisin eikä silloinkaan aina vieraissa.

Päistikkaa syöksyi silloin Anisja torille ostamaan "sisälmyksiä" Oblomovin mielisoppaa varten.

Sillä-aikaa tulivat emännän lapset hänen luokseen ja hän tarkasti Vanjan yhteen- ja vähennyslaskua ja löysi niistä kaksi virhettä. Màshalle viivoitti hän vihkon ja kirjoitti suuret alkukirjaimet, sitten kuunteli hän kanarialintujen viserrystä ja katseli puoleksiavattuun oveen, kuinka siellä vilahtelivat emännän paljaat kyynäspäät.

Kellon käydessä kahta kysyi emäntä oven takaa, eikö Oblomov tahtonut maistaa vastaleivottua juustopiirakkaa. Tuotiin juustopiirakkaa sekä pikarillinen viinimarjaviinaa.

Niin asettui vähitellen Ilja Iljitshin mielenkuohu ja hänen sieluunsa laskeusi ainoastaan tylsä raskasmielisyys, mikä kesti melkein päivälliseen asti.

Päivällisen jälkeen, kun hän, loikoen sohvalla, juuri alkoi tuutia uupunutta päätänsä unettaren helmoihin, aukeni emännän puoleinen ovi ja sieltä ilmestyi Agata Matvejevna kantaen sylissään kahta pyramiidinmuotoista sukkaläjää. Hän asetti sukat kahdelle tuolille, vaan Oblomov hyppäsi ylös sohvalta ja pyysi häntä itseään istumaan kolmannelle tuolille. Mutta emäntä ei istunut, sillä sellaiseen ei hän ollut tottunut, hän, joka alati oli jalkeilla ja alati puuhassa ja liikkeessä.

— Kas tässä ovat teidän sukkanne, jotka tänään olen järjestänyt, — sanoi hän: — niitä on viisikymmentä viisi paria, vaan melkein kaikki ovat huonoja…

— Kuinka hyvä ihminen te olette! — virkkoi Oblomov liketen emäntää ja ottaen leikillä häntä keveästi kyynäspäästä kiinni.

Emäntä naurahti.

— Miksi te puuhaatte niin paljon minun tähteni? Minua tosiaankin hävettää.

— Ei se ole mitään, se kuuluu minun taloudellisiin tehtäviini, teillä ei ole ketään, joka sukista huoltapitäisi, vaan minulle se on mieluista työtä, — jatkoi emäntä. — Siinä on kaksikymmentä paria, jotka eivät mihinkään kelpaa, niitä ei enää kannata parsia.

— Ei tarvitse, olkaa hyvä ja antakaa kaiken vain olla, mitä te näistä rääsyistä huolehditte! Minä voin ostaa uusia…

— Antaakko olla, miksikä? Kas näihin kaikkiin voipi vielä kutoa jatkot, — ja emäntä alkoi vilkkaasti lajitella sukkia.

— Vaan istukaahan toki, olkaa niin hyvä, miksi te seisotte? — pyysi Oblomov kohteliaasti.

— Ei, kiitän nöyrimmästi, mutta minulla ei nyt ole aikaa sulloa niitä sisään, — vastasi emäntä taas poistuen tuolin luota. — Tänään on meillä pyykinpesu ja täytyy, laittaa järjestykseen kaikki liinavaatteet.

— Te olette itse ihme ettekä emäntä! — virkkoi Oblomov pysähyttäen silmänsä tuon naisen kaulaan ja rintaan.

Emäntä naurahti.

— Kuinkas siis tehdään, — kysyi hän: — kudotaanko jatkot sukkiin? Minä voin tilata pumpulilankaa. Meille tuopi sitä eräs maalais-akka, sillä täällä ei sitä kannata ostaa, se kun on niin löyhää.

— Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, — myönteli Oblomov: — mutta minua tosiaankin hävettää että te näin puuhaatte.

— Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin minä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato meille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin silloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin alkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä tipahdella, kun ovat sille liian suuret.

— Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? — ihmetteli Oblomov.

— Jumaliste, totta minä puhun.

— En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, — puheli Oblomov katsoen emäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä juustopiirakkaa. — Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä minä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin hänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.

— Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän silkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää, se kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi torilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.

Emäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.

— Mihin teillä on semmoinen kiire? — sanoi Oblomov. — Istukaahan vielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.

— Joskus toiste pyhäpäivinä — nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja tulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja täytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.

— No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, — sanoi Oblomov katsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.

— Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, — jatkoi emäntä: — sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta. Sitä saattaa vielä kauvan käyttää.

— Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen hyljännyt enkä sitä tarvitse.

— No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette päällenne … ainakin häiksenne! — lisäsi emäntä naurahtaen ja lupsahuttaen oven kiinni.

Oblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni oli äkkiä lentänyt tiehensä. — Hänkin siis tietää — kaikki sen tietävät! — siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli emännälle tarjonnut. — Voi sen viheliäistä Sakariiasta!

Taas voideltiin Sakariiasta "ilkeillä" sanoilla, taas sai Anisja käydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän "ensikertaa kuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään ole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes mahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen, ja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin oli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän ikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli morsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista…"

Ja niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti kämmenellään häntä menemään tiehensä. — Vaan kun Sakariias yritti pyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan taloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen vieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.

— Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä vielä sitä tiedä? Istu kotona! — lisäsi Oblomov julmistuneena.

Niin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen kaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja mitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti että oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.

— Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! — huudahti Oblomov. — Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua? Miksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen? Niin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin iskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se nyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin saapuu rauha ja levollinen onni, milloin?

Ja äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi taas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen sielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös olisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin, päivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja rauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa ilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi leveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät eteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.

— Tällainen elämä on ikäänkuin kuumetautia, — saneli Oblomov itsekseen: — se on keikkumista kosken kynnyksissä ja ajelehtimista virrassa, jossa tulva on padot särkenyt.

Ja hän istui kirjoittamaan Olgalle että oli Kesäpuistossa hiukan vilustunut ja sentähden täytynyt juoda kuumaa ruohovettä ja istua sisällä pari päivää, vaan että nyt oli pahin puuska jo ohi ja että hän toivoo sunnuntaina voivansa tulla häntä tapaamaan.

Olga kirjoitti hänelle vastaan kiittäen Oblomovia että tämä oli ollut niin varovainen, ja kehoitti, jos tarve vaatii, jäämään kotiin vielä sunnuntaiksikin lisäten että hän mielellään kärsii vaikka viikonkin ikävää, kunhan vain Oblomov hoitaa itsensä terveeksi.

Tämän vastauksen toi Nikita, sama palvelija, joka Anisjan sanojen mukaan oli pää-syyllinen juorujen levittämisessä. Hän toi myös Olgan lähettämiä uusia kirjoja terveisillä että neiti oli pyytänyt herraa lukemaan kirjat läpi ja sitten tavattaessa sanomaan, kannattiko hänen itsensä niihin tutustua. Olga vaati myös vastausta Oblomovin terveydentilasta. Kirjoitettuaan vastauksen antoi Oblomov itse sen Nikitalle käteen ja saattoi tätä etehisestä suoraan pihalle seuraten häntä silmillään pikkuportille saakka, jottei Nikitalle suinkaan pistäisi päähän poiketa keittiön puolelle siellä uudestaan juoruamaan ja "panettelemaan" ja ettei Sakariias saisi tilaisuutta lähteä saattamaan häntä kadulle.

Oblomov ilahtui Olgan ehdotuksesta olla varovainen eikä tulla heille sunnuntaina, ja kirjoitti hänelle että: todellakin, tullaksensa täydellisesti terveeksi, on tarpeellista istua vielä muutamia päiviä kotona.

Sunnuntaina teki hän vieraskäynnin emännän puolelle, joi kahvea, popsi suuhunsa tulikuumaa piirakkaa ja päivälliseksi lähetti Sakariiaksen toiselle puolelle jokea ostamaan hyytelöä ja namusia lapsine.

Sakariias pääsi vaivoin takasin yli joen, sillä sillat olivat jo poisotetut ja Neva alkoi tehdä jäätä. Oblomovin oli mahdotonta ajatella lähtöä vielä keskiviikkonakaan Olgan luo.

Olisihan tosin voinut heti rientää tuolle puolelle, asettua asumaan muutamiksi päiviksi Ivan Gerasimovitshin luo sekä oleskella vieläpä syödä päivällistäkin jokapäivä Olgan tykönä. Mutta siihenkin oli olemassa pätevä este: Nevan tuonpuoleinen ranta oli rapsahtanut jäähän niin ettei ollut kerennyt ajoissa yli mennä.

Kyllähän Oblomovilla ensin tämä keino oli mielessä ja hän jo laski sukkelasti jalkansa lattiaan, mutta aprikoituaan kotvan asiaa, hän huolestunein kasvoin ja huoaten vetäytyi jälleen verkalleen entiselle paikalleen.

"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä asuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen toisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet olevamme sulhanen ja morsian."

— Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, — lisäsi hän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga oli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha tuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin katsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi takaisin teenjuonti-aikaan.

Niin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus kadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän puolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran jauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella innolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa hän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti liikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä seisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät tulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan ääneen niin että mummokin saa kuunnella — vaan että tällä kertaa ei ollut aikaa.

Sillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti kartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli toistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen herran terveydentilasta.

Oblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja toiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä, kirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan niin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että "julma kohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä armasta Olgaansa."

Hän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan Nikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille saakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään nenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.

7.

Niin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi, tiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut paikoilleen?

— Ei vielä, — vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä rauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn hyrinää ja kanarialintujen viserrystä.

Kananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten kasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan lähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä lukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten nurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä kannet levällään.

Sitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja oli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin luetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain pääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon; pikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa — huonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten kätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli saanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.

Emännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain huomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo kyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin teki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.

Koettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän pakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin pysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja alkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän voihkasi — ja sillä oli keskustelu loppussa.

Mutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään, tai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta tästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan koko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään huoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti kokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni ullakkokamariinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja ryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä sen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi kolkuttaa.

— Huomenna on sunnuntai, — tuumi hän: — ja täytyy siis ajaa Olgan luo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata katseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin kanssa.

Vaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on mahdotonta hievahtaa!

Hänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi julistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen ajelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee uteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset päivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten … sitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle morsiuslahjan…

— Morsiuslahjan? — huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen kurkustansa katkeran naurunhohotuksen.

Morsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa taskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle vasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on myöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka suuri summa hänelle lähetettänee — kaiken tämän on selittävä kirje, vaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää hyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!

Näiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan kauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo älykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo palmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi ja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä hartioihin ja vartaloon saakka.

Mutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti heti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava ja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä ovat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä…?

"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai ylihuomenna." Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä on täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee ennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin lähettämiseen.

"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä. Varron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo", päätti hän sitä suuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo valmiit…

— Katja, ovatko sillat jo rakennetut? — kysyi Olga samana aamuna herättyään sisäpiialtaan.

Tämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei ollut tästä aavistustakaan.

— En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä ja Nikita ei tiedä mitään.

— Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! — sanoi Olga tyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.

— Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut mennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa sitten juossut kysymään.

Ja Katja katosi kamarista.

Vaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin viimeisen kirjelipun. "Voi raukkaa, hän on kipeä" ajatteli hän huolehtivasti. "Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä… Ah hyväjumala, kohtakohan…"

Hän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina lennähti sisään.

— Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä rakennetut! — huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan hypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon ja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään laatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan, ja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä — hypähdys vuoteelta, Katjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui yhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. "Hih, hei, huomenna on parahiksi sunnuntai! Hän tulee!" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti, joi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. — Mennään täti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! — pyysi Olga.

Täti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:

— Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi! Kuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?

Vaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että Oblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki mielensä käydä siellä rukoilemassa … rukoilemassa että Oblomov tulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi onnellinen hänen kauttaan ja että … että tästä epävarmuudesta ja tietämättömyydestä pian tulisi loppu … Olga parka!

Koitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko päivällisen Oblomovin maun mukaan.

Hän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin lahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov rakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja sunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui olevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän odottamaan.

Parooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli jälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan laihtunut.

— Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat huomattavasti vaikuttaneet teihin, — sanoi parooni. — Te, herttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden tuoksua.

Ja parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen värjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.

— Niin, maalaiselämä ja vainiot … — vastasi Olga haaveellisesti, mutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.

— Apropos maalaisoloista, — lisäsi parooni: — tulevassa kuussa tulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa maatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana! Te tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha! Siellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle … niin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne kanssa sieltä matkustitte pois.

— Voi kuinka hauska minulle tulee! — virkkoi Olga ja rupesi haaveilemaan.

"Se on jo päätetty", ajatteli hän: "me matkustammekin sinne, mutta hän ei saa tästä tietää ennen kuin…"

— Tulevassako kuussa, herra parooni? — kysy hän vilkkaasti. — Onko se aivan varma?

— Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan erittäinkin tänään, — vastasi parooni poistui tädin luo.

Olga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan päätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta tulevaisuuden aikeistaan.

Hän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä, kuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa, kuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta mieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen maakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja heittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat kilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten…

Sitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila, puutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi ja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.

"Ei, en tahdo suosiollista vastausta", ajatteli hän: "Ilja Iljitsh vielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma maatilani, taloni ja puutarhani… En tahdo, tulkoon hän ennemminkin musertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että kaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä siellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa, määrää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon, ei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka, laukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei olisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa — että on olemassa talo, puutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman hänen Oblomofkaansakin… Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin sano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on terveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon hiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi — kaikki Olgan tähden ja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne maalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov matkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena sanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo hänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he matkustavat sinne yhdessä…"

Niin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan asti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle. Sanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.

— Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? — vakuutti parooni. — Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu…

Olga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:

— Ei, ette edes hänelle saa sanoa!

— Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki… — lupasi parooni lempeästi.

Koko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein halutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina ensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta häneen.

Kuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden. Kuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista pilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota, milloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian korkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja kuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?

Kello lyö kolmea, lyö neljää — mies on yhä poissa! Puolivälissä viidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi huomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin. Vaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut — kaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat valmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja välinpitämättömästi.

— Syötiin päivällinen, tuli ilta — Oblomovia ei näy eikä kuulu. Kello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon lyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.

Alussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä kiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä pistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan olisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi tulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.

"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa…" välähti ajatus hänen päässään.

Tämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa koko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa houraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa kalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.

Maanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta sanoen:

— Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.

— Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. — Missä hän on?

— Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako päästää sisään?

Oblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä lipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.

— Katja! — huudahti Oblomov kummastuksissaan. — Kuinka sinä tänne? Mitä sinä täällä?

— Neiti on täällä, — kuiskasi piikatyttö: — käski kysyä…

Oblomovin kasvot muuttuivat.

— Olga Sergejevnako? — sopersi hän kauhistuksissaan. — Se ei voi olla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!

— Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa teemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan että lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee tänne puolen tunnin kuluttua.

— Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla? — sanoi Oblomov.

— Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän makaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä neiti on yksin ja odottaa minua…

Ja tyttö riensi ulos.

Tavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit päällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.

— Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä vieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin, no siis nyt saat sinne mennä! — toimitti Oblomov kiihkeässä mielenliikutuksessa.

— En mene, — vastasi Sakariias päättäväisesti.

— Sinun täytyy mennä! — sanoi Oblomov järkähtämättömästä

— Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! — virkkoi Sakariias itsepäisesti.

— Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi kerran on niin armollinen että päästää sinut… mene ystäväisi luo!

— Mitäpä heistä, ystävistäkään!

— Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?

— Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan — kaikki ne ovat samallaisia ryökäleitä!

— Menehän kuitenkin, mene! — tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri nousi hänen päähänsä.

— En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina — miksei, sopiihan se! — arveli Sakariias välinpitämättömästi.

— Nyt heti paikalla! — hoputti Oblomov mielenkuohussaan. — Sinun täytyy…

— Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin? kieltäysi Sakariias.

— No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota liiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!

— Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä — virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.

"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa", ajatteli Oblomov pyyhkien hikeä otsaltaan.

— No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa sinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi kanssa.

— Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille tai voinhan tuota istuutua portinkin viereen…

— Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, — sanoi Oblomov vilkkaasti: — mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen, puutarhan puolelle…

"Mitä ihmettä tämä tietää?" ajatteli Sakariias: "ajaa minut kävelemään — tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut."

— Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina…

— Lähdetkö sinä siitä vai et? — tiuskasi Oblomov kiristäen hampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.

Sakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.

— Mene heti torille, — käski Oblomov: — ja osta sieltä päivälliseksi…

— Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis … laulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.

— Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! — huudahti Oblomov niin että Anisja aristui.

— Osta torilta … vaikkapa parsajuuria … — toimitti Oblomov miettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.

— Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa toki mistään…

— Mars ulos! — tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. — Juokse sinne minkä kintuista lähtee, — huusi hän hänen jälkeensä: — äläkä katso taaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja muista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!

— Mitä ihmettä tämä merkitsee? — puheli Sakariias Anisjalle töytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. — Ajoi minut ulos kävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä kävelemään?

— Se on herrain asia, — huomautti teräväjärkinen Anisja — mene sinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun aina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.

— Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä — sanoi Sakariias myös kreivin kuskille, — kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja antoi rahaa olueen…

— Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä kastaa? — arveli Aapeli terävästi: — sentähden se sinullekkin rahaa antoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.

Hän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti päätään erästä katua kohti.

— Mennään! — toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan suuntaan.

— Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! — kähisi hän naurahdellen partaansa.

Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä tuleman piti.

Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti haukkua ja riuhtoa ketjuaan.

— Kirottu koira! — mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi Olgan portaille.

Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan päähän portilta.

— Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? — kyseli Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään kabinettihuoneeseen.

— Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo … melkein kokonaan … parantunut, — änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan yskähtäen.

— Miksikäs et eilen tullut meille? — kysyi Olga katsoen Oblomoviin niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.

— Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? — sopersi Oblomov kauhistuksissaan. — Tiedätkö sinä, mitä sinä teet…

— Siitä puhumme perästäpäin! — keskeytti neito kärsimättömästi. — Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?

Oblomov oli vaiti.

— Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? — sanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.

— En ole ollut… — vastasi Oblomov koulupojan äänellä.

— Sinä olet siis pettänyt minut! — huudahti Olga kummastuksissaan katsoen Oblomoviin. — Minkätähden?

— Minä selitän kaikki sinulle, Olga, — puolustihen Oblomov: — tärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa … minä olen peljännyt…

— Mitä olet peljännyt? — kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä salopin ja hatun.

Oblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: — Huhuja, ilkeitä juoruja…

— Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko yönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja ollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? — nuhteli Olga tutkivasti tarkastaen Oblomovia.

— Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu, — puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: — minä olen kokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?

— Mitä sitten on tapahtunut? — kysyi Olga kylmästi.

— Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en ole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt sinulle silmiäni.

Ja Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta ja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla että siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa aina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän lemmenkohtauksiinsa.

— Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista salaisuutemme tädille, — virkkoi Olga: — ja silloin näiden juorujen täytyy vaijeta…

— Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla ennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta rakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan tästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen asiamieheltäni.

Olga huoahti.

— Jos en sinua tuntisi, — puheli hän epätietoisesti: — niin jumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt tuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt tuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.

— Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut mielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties mitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan…

— Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, — virkkoi Olga välinpitämättömästi.

— Kuinka sinä sen tiedät?

— Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten kertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua…

— Onnitelleet … herrajumala, onko se totta? — kysyi Oblomov kauhistuksissaan. — Mitäs olet heille vastannut?

— En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni olen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut toimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin — silläkin tytöllä se on oma romaaninsa…

Oblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.

— Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan luonnollista että palvelijat pakisevat siitä, — lisäsi Olga: — hehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita Sonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?

— Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? — sanoi Oblomov pitkäveteisesti.

— Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö niin?

— Totta! — toisti Oblomov epämääräisesti. — Niin, lisäsi hän sitten: — kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi että ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä pelkään…

— Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika… Minä en ymmärrä sinua! Varastamallako sinä minut viet vai miten?

Oblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin tarkkaavasti.

— Kuules, — sanoi hän: — tässä piilee joku valhe, jotakin on nurin… Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi? Sinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä varovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut miten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä minua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki merkitsee?

Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi raskaasti.

— Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, — virkkoi Oblomov: — minun mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista, milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista…

— Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?

— Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti ja rauhallisesti, mutta minä… vaan sinä et tiedä, millä lailla minä sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen Olgan käsiä.

— En tiedäkkään vielä oikein — sinä olet niin kummallinen että minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että toivo … kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin käy huonosti!

He vaikenivat molemmat.

— Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? — kysyi Olga ensi kerran tarkastaen silmillään huonetta. — Ei sinulla ole täällä hyvä olla, nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit vanhat… Missä sinulla vielä on huoneita?

Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa juureen.

— Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga uudestaan.

— Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua…

— Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan ne mukaani.

Olga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn lehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.

— Ethän sinä olekkaan lukenut! — sanoi hän.

— Enhän minä, — vastasi Oblomov.

Olga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi paikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti kynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan Oblomoviin.

— Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? — kertasi hän. — Et ainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?

— En ole joutanut, — alkoi Oblomov sopertaen selittää: — kun aamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät, sitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten tulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään ja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen taas … niin, milloin sitä ehtisi lukea?

— Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! — lausui Olga niin vakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:

— Niin, nukkunut olen…

— Ja minkätähden?

— Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani, sillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön…

Oblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.

— Ilja! — lausui hän totisesti. — Muistatko, kuinka minä siellä huvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä syttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä ja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun — muistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?

— Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko minun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?

— En, en näe; sinä olet pettänyt minut, — sanoi Olga kylmästi: — sinä olet jälleen luisumassa alaspäin…

— Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon Jumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään pohjattomaan syvyyteen…

— Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi alla ja tässä silmänräpäyksessä, — keskeytti neito: — vaan jos hetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi ja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä lörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!

— Epäiletkö sinä minun rakkauttani? — lausui Oblomov tulisesti. — Luuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi? Enkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo ja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa… Ah Olga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin olen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa onnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni hänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla kuolisin! — lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.

— Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun elämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat viekkaitten ihmisten vehkeitä nuo — tarjota uhreja, joita ei tarvita tai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on tarpeellista. Sinä et ole viekas — tiedänhän sen, mutta…

— Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet nämät lemmenkuohut ja huolet! — pitkitti Oblomov. — Siitä asti kuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua… Ja vielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä yksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei sinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja tunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että niinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin? Minulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut kone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän koneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen ja oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. — Minä olen heti valmis menemään, mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni, kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat…

Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin lemmenhimon purkauksia.

— Kuule Ilja, — sanoi hän sitten: — minä uskon sinun rakkauteesi ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, — lisäsi hän huoaisten: — heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä…? ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä olisin sinun elämäsi päämääränä…

Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.

— Sinä! oi sinä! … saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä ja rimpuillen hänen jaloissaan. — Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen tunnetta! — hoki hän kuni houreissa. — Ja sinä luulet että olisi mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, — jatkoi hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: — kuinka korkealle miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä? Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään jäädä tänne, minä tukehdun — täällä on iljettävä ilma! — puhui hän teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. — Anna minun elää tänään loppuun asti tällä tunteella… Ah, jospa tämä sama tuli, joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti! Vaan kun sinua ei ole läsnä — niin minä sammun ja vaivun alas. Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää että minä … oi Olga, Olga! — Sinä olet kaikkia kauniimpi koko mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä … sinä…

Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi liikkumattomaksi.

"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin. Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:

— Minun on aika jo lähteä!

Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:

— Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? — änkytti hän ja hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan. Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa pistää salopin hänen päähänsä.

Olga purskahti nauramaan.

— Älä pelkää minun tähteni, — rauhoitteli hän: — tätini on matkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan poissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.

Ja hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti haukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan poikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne vierivät pois.

Mutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja nurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.

Heti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi Anisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan parsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen tunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi. Oblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja allansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin olisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.

Heti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen korviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois — katosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen selkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät kiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön valahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen, niinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle; sekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja lehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu matkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa koko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta kaikki puhuvat ja ajaa oopperaan — kaikki samana päivänä…

Niin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee Olgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas onkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä, Olgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen raittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä läheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä tuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. — Eteenpäin, käy eteenpäin! — sanoo Olga: — korkeammalle, nous' korkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon voima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!

Kuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä viisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa hänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa yhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!

Olga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon hän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan. Ihmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän on yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse elämä!

— Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! — lausui Oblomov ääneen, katsellen ympärilleen. — Ja tuo enkeli laskeusi tähän ikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!

Hän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella, huomasi hän pienoisen hansikkaan.

— Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! … — ohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.

Samalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta, jota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?

Mutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes kyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä oli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän muistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli jokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki sen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän oli sitä nauttinut.

Hän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli itsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä ettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan vain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän huoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa häiritsemästä hyyryläisen "työtä".

Loppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov oli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten he kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä Iljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin, paroonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu että Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä perheessä.

Eipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut, vaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa, lämmintä ja suloisaa olla!

Ei hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli Olgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista osaa.

"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta", ajatteli hän ja hänen sydämmensä sykähteli riemusta … sykähteli riemusta…

8.

Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta, kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.

— Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, — virkkoi hän.

— Sinä piru! — karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen kädestään. — Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä uskallatkin semmoista keksiä!

— Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla talonväen puolellakin jo puhuvat…

— Mitä puhuvat? — kysyi Oblomov.

— Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä käynyt…

— Jumala siunatkoon! — huudahti Oblomov kauhistuksissaan. — Mutta mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai Anisjako on hänestä lörpötellyt…

— Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta ovesta.

— Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta? Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, — sanoi hän: — ei kukaan ole puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta…

— No ole nyt vähemmällä! — kahahti Sakariias hänelle vastaan huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. — Mitä sinä tukit nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!

Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta; hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.

— Kuulkaas emäntä, — lausui Oblomov lempeästi, vaikka mielenkuohussa: — minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!

— En minä mitään ole kuullut, — sanoi emäntä. — Mistä he sitten lörpöttelevät?

— Siitä eilisestä vieraskäynnistä, — jatkoi Oblomov: — he puhuvat että muka eräs neiti on täällä käynyt…

— Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! — arveli emäntä.

— Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko — se on kerrassaan panettelua! Ei mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar, joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa…

— Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? — kysyi emäntä vilkkaasti.

— Ranskalaisesta makasiinista…

— Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.

— Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä…

— Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa hyvinkin kulkisi neitejäkin…

— Ei, ei! — kielsi Oblomov jyrkästi. — Herranen aika! — se neiti, josta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan ja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar, kuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein ihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko…

— Mitä se meihin kuuluu? — toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli poismenossa. — Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis paitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni tekevät niin hienoa työtä … sen toisen tytön nimi on Elisabet ja sen toisen Maria Nikolavna.

— Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että minä … olkaa niin hyvä…

Ja Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.

Palattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun kirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan. Hän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi — ja hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas.

"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle (niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon asioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne hoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä parempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne ovat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy huolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton tehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele uutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee pitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen epäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme tuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja ainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita: ne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä — tähän tarvitaan kaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä hinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette tarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan. Mitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta, niin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan, jo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien meidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas syrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan niin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada tietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä kohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan sovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono (oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen hevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle asumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon alle."

Kirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta lästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka paljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja muita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.

"Ei kopeikkaakaan rahaa — kolme kuukautta — itse saapua — järjestää talonpoikain työt — ottaa selkoa tuloista — vaalit" — kaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän säpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen pensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.

— Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! — hoki hän itsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin rypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia tuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta käsissään ja jaloissaan.

Mitä kaikkea olikaan hän toivonut, Oblomov parka! Hän oli luullut että kirjeessä tulisi tarkalleen sanotuksi, kuinka paljon tuloja hän on saava ja tietysti, mikäli mahdollista, enin määrä, esimerkiksi noin kuusi, seitsemän tuhatta ruplaa; hän oli luullut että talo vielä on siksi hyvä että siinä hätätilassa voi asua siihen asti kuin uusi rakennetaan, ja lopuksi että asiamies lähettää hänelle jo heti kolmisen, nelisen tuhatta — sanalla sanoen: hän oli luullut kirjeessä kohtaavansa sitä samaa elämän iloa, leikkiä ja lempeä, mitä oli lukenut Olgan silmistä ja kirjelipuista.

Hän ei enää tuntenut leijuvansa yläpuolella lattian pintaa, ei laskenut enää leikkiä Anisjan kanssa, ei riehunut täynnänsä onnen toiveita — ne täytyi nyt lykätä syrjään kolmeksi kuukaudeksi. Tai ei! Kolmessa kuukaudessa ehtii hän ainoastaan saada asioistansa selvän, mutta häät…

— Häitä ei voi ennemmin kuin vuoden päästä edes ajatellakkaan! — lausui hän ääneensä peljästyneenä. Niin, niin, vasta vuoden päästä, ei ennen! Hänen täytyy vielä saada korjaussuunnitelmansa valmiiksi, täytyy sopia rakennusmestarin kanssa, sitten… sitten vasta…

Oblomov huokasi.

"Nyt täytyy ripeästi ryhtyä toimeen!" välähti hänen aivoissaan, mutta hän työnsi luotansa tämän ajatuksen.

"Kuinka se on mahdollista? Jos ei kaikki tule määräaikanaan suoritetuksi, jos asiat käyvät huonosti, silloin pannaan toimeen uloshaku ja — Oblomovin nimi, tähän asti niin puhdas ja tahraton, tulee… Herra varjelkoon! Jää hyvästi silloin rauha ja ylpeys … ei, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua että minun omaisuuteni joutuisi muiden käsiin, noiden muiden, jotka juoksevat ja puuhaavat kuin paholaisen riivaamat edes nukkumatta milloinkaan. Niin, velkautuminen — se on paholainen, se on piru, jota ei millään saa poisajetuksi paitsi rahalla."

On tosin olemassa sellaisia uhmareita, jotka elävät koko ikänsä muiden kustannuksella, koppovat kouriinsa oikealta ja vasemmalta ja nuolevat vain suutansa. Mutta kuinka voivat he nukahtaa rauhallisesti päivällisen jälkeen — sitä en minä ymmärrä? Velat? Niiden seurauksethan ovat joko loppumaton työnvaiva kuin rangaistusvangilla tai kunniansa menettäminen.

Jos panttaisi koko maatilan? Vaan eikö siinäkin tule sama velka ja vielä ankarampi ja armottomampi? Maksa pois vain joka vuosi — ja elatukseen ei jää hyrrääkään.

Vielä siis yhdeksi vuodeksi on onnen aika lykkäytynyt! … "Oblomov voihkaili sairaaloisesti ja yritti jo vyörähtää vuoteelleen, mutta havahtui samassa äkkiä ja nousi ylös." Mitä olikaan Olga puhunut? Kuinka olikaan hän vedonnut häneen kuin mieheen, jonka voimiin voi luottaa! Hän odottaa, kuinka hän, Oblomov on menevä eteenpäin ja nouseva siihen korkeuteen, josta ojentaa kätensä Olgalle johdattaen häntä kanssansa ja näyttäen hänelle tietä. Niin, niin! Mutta mistä alkaa?

Hän mietti ja hautoi, iski sitten yhtäkkiä itseänsä otsaan ja läksi talonväen puolelle.

— Onko veljenne kotona? — kysyi hän emännältä.

— Kotona se on, mutta meni jo maata.

— Pyytäkää siis häntä huomenna minun luokseni, — sanoi Oblomov: — minun täytyy häntä välttämättä tavata.

9.

Seuraavana päivänä astui veli sisään samalla tavalla kuin ennenkin, istuutui yhtä varovasti tuoliin, pisti kädet hihoihin ja odotti mitä Ilja Iljitshillä oli sanottavaa.

— Minä olen saanut sangen ikävän kirjeen maalta vastaukseksi lähetettyyn valtakirjaan — muistatteko? — lausui Oblomov. — Tässä se on, vaivautukaa lukemaan.

Ivan Matvejevitsh otti kirjeen ja silmäili tottuneesti läpi sen rivit samalla kun kirje hiukan vapisi hänen sormissaan. Luettuaan pani hän kirjeen pöydälle ja piiloitti kädet selkänsä taa.

— Kuinkas te arvelette että mitä nyt on tehtävä? — kysyi Oblomov.

— Teitä neuvotaan matkustamaan sinne itse, — virkkoi Ivan Matvejevitsh — Mitäpäs siinä: sinne on tuhat-kaksisataa virstaa, jumalatiesi millaista matkaa! Vaan viikon päästä asettuu keli, silloinhan voisitte lähteä.

— Minä olen aivan vieraantunut matkustamisesta ja varsinkin talvisaikaan, totta puhuen, olisi se minulle vaikeata, eikä tässä oikein haluttaisikaan… Ja sitäpaitsi kävisi kovin ikäväksi olla yksikseen maalla…

— Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? — tiedusti Ivan Matvejevitsh.

— Niin … en tiedä … en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.

— Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada selkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.

— Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, — toisti Oblomov: — Sitä se naapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin talven tullen…

— Paljoksikos te arvioitte veroja?

— Verojako? Niitä kai on … vaan odottakaahan, minulla on luettelo jossakin … Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt vaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän sitten … niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.

— Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? — kyseli Ivan Matvejevitsh. — Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja millaiset ovat päivätyöt?

— Kuulkaahan, — sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä luottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan Matvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet paikalleen. — Kuulkaahan, — toisti hän katkonaisesti miltei kuiskaamalla: — minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö, mitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä merkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana, missä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin myönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko minä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi — minä en tiedä kerrassa mitään! — lopetti hän alakuloisesti päästäen univormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin edestä: — puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta…

— Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten on mahdotonta suorittaa asioitaan, — virkkoi Ivan Matvejevitsh nöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen työntäen poveensa. — Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä kuuluu maan hoitoon — puhui hän opettavasti.

— Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!

— Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella asiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, — jatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä riviä kirjeessä: — että olisitte mukana vaaleissa — sehän sopisi mainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan oikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.

— Minä en tiedä, mitä se on — kihlakunnan-oikeus, mitä siinä tehdään ja kuinka siinä palvellaan! — virkkoi Oblomov jälleen avomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin nenään kiinni.

— Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa: toimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen eroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja… Jos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi? — kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka virastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin…

— Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, — sanoi Oblomov yksitoikkoisesti.

Ivan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja vaikeni.

— Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? — huomautti hän, kuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.

— Lakikirjat!—äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.

Olihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti alemman virkamiehen edessä!

"En minä toki tunne lakikirjojakaan", pyöri hänen kielellään, mutta sanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen huokaukseen.

— Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, — lisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista vastauksen kirjojen suhteen: — Sillä eihän sitä nyt voi noin jättää…

— Voi kyllä, Ivan Matvejevitsh: tässä olen teille siihen elävänä todistuksena — minä! Kuka minä olen? Mitä minä olen? Menkää kysymään Sakariiakselta ja hän teille vastaa: "Se on herra!" Niin, minä olen herra, enkä osaa mitään tehdä! Tehkää te jos ymmärrätte, auttakaa, jos voitte ja ottakaa vaivoistanne mitä tahdotte — siinä minun koko oppini!

Oblomov alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa, vaan Ivan Matvejevitsh seisoi paikallaan ja käännähti joka kerta koko ruumiillaan sitä nurkkaa kohti, mihin päin Oblomov kulloinkin kulki. Molemmat olivat jonkun aikaa vaiti.

— Missä olette te opissa käynyt? — kysyi Oblomov pysähtyen jälleen virkamiehen eteen.

— Minä alottelin kimnaasissa, vaan kuudennelta luokalta pitäen otti isä minut pois ja toimitti lääninhallitukseen. Mitäs se nyt minun oppini on! Koulussa oli lukua ja kirjoitusta, kielioppia ja aritmetiikkaa, vaan sen pitemmälle en päässyt. Miten-kuten kykenin palvelukseen ja siinä minä sitten hiljakseen olen puikkelehtinut. Toista se on teidän tietonne: te sitä olette ollut oikeassa opissa…

— Niin, — myönsi Oblomov huokaisten: — se on totta että minä olen läpikäynyt oppijakson korkeammassa matematiikassa, valtiotaloudessa ja oikeustieteissä, mutta käytännölliseen toimeen en vain ole kyennyt. Niinkuin näette, vaikka olen opiskellut korkeampaa matematiikkaa, en kuitenkaan tiedä, paljonko minulla on edes tuloja vuodessa. Kun minä sinne maalle silloin matkustin ja kuuntelin ja katselin, mitenkä siellä meillä ja muilla tehtiin, niin ei se ollenkaan vastannut sitä samaa, mitä olin kirjoista lukenut. Minä saavuin takaisin tänne kaupunkiin ja ajattelin että kai minä tiedoillani valtiotaloudessa jotenkuten mieheksi suoriudun… Mutta minulle sanottiin että tieteet kelpaavat minulle ajan pitkään ehkä vasta vanhoilla päivillä, vaan sitä ennen täytyy palvella virka-asteissa ja siihen tarvitaan yksistään kyky kirjoitella asiapapereita. Ja sentähden en minä ole kelvannut asioihin niinkuin te, vaan olen tullut ainoastaan herraksi, — päättäkää siis itse, kuinka tässä enää voi pulasta päästä.

— Voi kyllä, ei se mahdotonta ole, — virkkoi vihdoin Ivan Matvejevitsh.

Oblomov seisahtui vastapäätä häntä ja odotti, mitä toisella oli sanottavaa.

— Voipihan kaiken tämän antaa toimeksi asiantuntevalle miehelle ja siirtää valtakirjankin hänelle, — lisäsi Ivan Matvejevitsh.

— Vaan mistäs ottaa sellaisen miehen? — kysyi Oblomov.

— Minulla on virkakumppani Esaias Fomitsh, joka vähän änkyttää puhuessaan, mutta on toimelias ja asiantunteva mies. Kolme vuotta on hän hoitanut suurta maaomaisuutta, vaan tilanomistaja hänet pani pois ainoastaan siitä syystä että hän änkyttää. Sitten se tuli palvelukseen meidän virastoomme.

— Mutta voipiko häneen luottaa?

— Olkaa huoleti, se on mitä rehellisin sielu! Se kuluttaa vaikka omat varansa loppuun vain kelvatakseen esimiehilleen. Kahdettatoista vuotta se jo on meillä palveluksessa.

— Kuinkas hän pääsee matkustamaan, jos hän on kiinni virassa?

— Ei se mitään, ottaa vain virkavapautta neljäksi kuukaudeksi. Suvaitkaa tehdä päätös, niin minä tuon hänet tänne. Vaan eihän se tietysti ilman edestä ole matkustava…

— Eipä tietystikään, — vakuutti Oblomov.

— Suvaitkaa hänelle antaa kyytirahat ja ruokarahat niin moneksi vuorokaudeksi kuin tarvitsee, ja sitten kun toimi on suoritettu, voitte maksaa hänelle palkkion sopimuksen mukaan. Kyllä se lähtee, olkaa varma!

— Minä olen teille hyvin kiitollinen: te pelastatte minut suurista puuhista, — sanoi Oblomov ojentaen hänelle kätensä. — Mikä hänen nimensä olikaan?…

— Esaias Fomitsh Zatjertti, — toisti Ivan Matvejevitsh pyyhkäisten pikaisesti kättään toisen hihan päällyksellä, ja otettuaan hetkeksi vastaan Oblomovin ojentaman käden, piiloitti omansa heti hihan sisään. — Minä puhelen huomenna hänen kanssaan ja tuon hänet tänne.

— Niin, tulkaa molemmat päivälliselle minun luokseni, niin neuvottelemme asiasta. — Kiitoksia nyt hyvin, hyvin paljon! — puheli Oblomov saattaessaan Ivan Matvejevitshia ovelle.

10.

Kaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten, jonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat saman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja Tarantjev.

Tämä oli niin sanottu "laitos", jonka ovien edustalla seisoi kaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat alakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty Viipurinpuolen "herroja" varten.

Ivan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat teekojeet ja pullo rommia.

— Puhtainta jamaikkaa, — sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan vapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: — älä ylenkatso, kuoma, kestitystä.

— On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? — virkkoi Tarantjev. — Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et olisi saanut mistään.

— Aivan oikein, aivan oikein, — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Ja jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, — niin silloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!

— Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy tinkiä, — puhui Tarantjev: — viisikymmentä ruplaa sellaisesta asukkaasta!

— Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, — huomautti Ivan Matvejevitsh.

— Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan häntä nyt pois saisi.

— Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.

Tarantjev rupesi nauraa hohottamaan.

— Hänkö naimisiin! Lyödäänkö vetoa ettei mene? — virkkoi hän. — Sakariiashan sitä sänkyynkin auttaa, niin vielä se nahjus sitten tässä naimisiin! Tähän asti olen minä sitä asioissa opastellut ja jos ei minua olisi ollut, niin nälkään se toki olisi kuollut kupsahtanut tai velkavankeuteen tupsahtanut. Aina kun poliisi tai talonisäntä on tullut jotakin tiedustamaan, niin minähän sen puolesta olen kaikki selvittänyt. Eihän se tökerö itse mitään älyä…

— Niin, ei se tosiaankaan mitään ymmärrä, ei sanonut esimerkiksi tietävänsä, mitä tehdään kihlakunnan oikeudessa tai virastossa, ja kun kysyin, millaiset hänen talonpoikansa ovat — niin ei tiennyt sitäkään. Kyllä on koko lampaanpää! Minua aivan tuppasi naurattamaan…

— Entäpäs kontrahti, kontrahti minkä tekasitte? — kehahti Tarantjev. — Mestari olet sinä veli Ivan Matvejevitsh papereita rustaamaan, jumaliste mestari! Muistatko isävainajaani? Ja yhtä kekseliäs olin minäkin ennen, vaan olen tässä vieraantunut, jumalanähköön. Kun istuin sinun sepustustasi lukemaan, niin kyynelet ihan tipahtelivat silmistäni. Eikös mitä se itse sitä lukenut, vaan pistää tokasi nimensä umpimähkää alle. Ja niin tuli tileihin aitat ja tallit ja kaalimaat ja kaikki…

— Niin kuoma, niin kauvan kun meillä täällä Venäjällä on tuollaisia tomppeleita, jotka allekirjoittavat papereita, lukematta niitä läpi, niin kauvan kelpaa meikäläisten elää. Vaan jos ne tässä loppuisivat, silloin kävisi kehnosti! Ei vanhaan aikaan niin ollut. Millaisen pääoman luulet hankittavan kahdenkymmenen-viiden vuoden palveluksella? Voi sitä elää elämänsä loppuun asti Viipurinpuolella kaupunkia näyttämättä nokkaansa mailmalle ja tarvitsematta valittaa ettei muka ole kylliksi leipää! Vaan ottaappa tuolta Liteinajan varrelta itselleen asunto, jossa on matot lattialla, ja hakea itselleen rikas eukko ja kasvattaa lapsensa herrasväeksi — se aika on livahtanut ohitse! Eikähän minulla tämä naama-rustinkikaan ole sellainen, ja sormetkin, niinkuin näet, ovat punaiset sentähden että juon viinaa… Vaan miksikäs sitä ei joisi? Maista itse! Sanovat minun olevan huonomman näköisen kuin lakeijan: nykyaikana ei lakeijakaan käytä semmoisia saappaita kuin minä ja muuttaa paitaa joka päivä. Kasvatustapa on toinen — keltanokathan ne nyt kaikki paikat valtaavat, ne kekkalehtivat, ne lukevat kirjoja ja sopertelevat ranskaa…

— Vaan asioita eivät älyä, — lisäsi Tarantjev.

— Ei, veli, älyävät kyllä, asiat eivät nykyään ole niin vaikeat, jokainen tahtoo yksinkertaisemmin — ne pilaavat meiltä kaikki. Noin ei tarvitse kirjoittaa, määräävät he: on liikaa tuota kirjoittaa uudestaan, ajan hukkaa vain, voipi pikemminkin tehdä … niin, ne ne pilaavat meiltä kaikki.

— Vaan kontrahtikirjapa on allekirjoitettu: sitä eivät pilaa! — sanoi Tarantjev.

— No, se kyllä on pyhä ja koskematon. Ryypätäänpäs kuoma! Annas jahka se lähettää Esaias Fomitshin sinne Oblomofkaan, niin kyllä se miehen nylkee niin että tulkootpa silloin perilliset ottamaan, jos saavat!

— Mainiota! — huomautti Tarantjev. — Ei perillisistä ole pelkoa — pikkuserkut — ne ovat kuin seitsemäs vesi vellissä.

— Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.

— Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.

— Jottako niin? — virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. — Vaan sepä kun hännystelee sitä minun sisartani … — lisäsi hän kuiskaten.

— Häh, mitä sanot? — suhahti Tarantjev kummastuneena.

— No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! — ihmetteli Tarantjev töin tuskin tointuen hämmästyksestään. — Vaan entä sisaresi?

— Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet — pehmyt kuin vantu! sanoi Ivan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. — Mitäpä se osaisi etujaan valvoa!

— Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat sitä pieksää, saat sitä halailla — se vain myhähtelee kuin tamma kaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan… no voi lempsatti! Vaan minä aijon pitää heitä silmällä — ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!

11.

"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia kohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!" ajatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. "Hyväjumala, milloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo ilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja taipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi…"

Oblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi ketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen edessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.

Oblomov ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Olga ihan vavahti, ojensi sitten lempeästi ja hymyillen kätensä Oblomoville, mutta hänen silmänsä ikäänkuin yhä lukivat kirjaa ja hän näytti hajamieliseltä.

— Oletko yksin kotona? — kysyi Oblomov.

— Olen, täti matkusti Tsarkoje Seloohon ja pyysi mukaansa, vaan minä en lähtenyt. Me saamme syödä päivällistä melkein kahden kesken, ainoastaan Maria Semjonovna tulee pöytään, muuten en minä olisi voinutkaan sinua vastaanottaa. Tänään et siis saata ilmoittaa tädille — voi kuinka tämä on ikävää kaikki! Mutta huomenna kyllä … — lisäsi neito hymyillen. — Vaan mitäs sulhasmies olisi arvellut, jos morsian tänään olisi matkustanut Tsarskoje-Seloohon? — kysyi hän leikillisesti.

Oblomov oli vaiti. — Miksi olet niin huolestuneennäköinen? — jatkoi Olga.

— Minä olen saanut kirjeen maalta, — virkkoi Oblomov yksitoikkoisesti.

— Missä se on? Onko se sinulla mukana? Oblomov antoi hänelle kirjeen.

— En minä tästä saa mitään selvää, — sanoi neito katseltuaan paperia.

Oblomov otti häneltä kirjeen ja luki sen ääneen. Olga näytti miettiväiseltä.

— Mitäs siis nyt aijot tehdä? — kysyi hän vaitiolon perästä.

— Minä olen tänään neuvotellut, emännän veljen kanssa, — vastasi Oblomov; — ja hän suosittelee minulle asiamieheksi Esaias Fomitsch Zatjerttia; hänelle annan minä toimeksi järjestää kaikki asiat…

— Kuinka voit luottaa vieraaseen, tuntemattomaan mieheen! — virkkoi Olga ihmetellen. — Hänenhän on kannettava verot, otettava selko talonpojista, tarkastettava viljan-myöntiä…

Emännän veli sanoo että se mies on mitä rehellisin sielu ja on palvellut hänen kanssaan jo kahdettatoista vuotta… Kuuluu ainoastaan hiukan änkyttävän…

— Vaan millainen mies on sinun emäntäsi veli itse? Tunnetko sinä hänet?

— Enhän minä, vaan hän näyttää sellaiselta säntilliseltä ja toimeliaalta mieheltä, ja sitä paitsi asun minä hänen talossaan niin ettei tuo toki kehdanne minua pettää!

Olga istui ääneti luoden silmänsä alaspäin.

— Muutenhan minun täytyisi itseni matkustaa, — selitti Oblomov: — ja minun täytyy tunnustaa ettei tee mieli. Minä olen kokonaan vieraantunut matkustamisesta pitkin maanteitä, varsinkin talvisaikaan … en ole koskaan talvisin toki matkustellutkaan.

Olga katsoi yhä alaspäin liikutellen jalkineensa kärkeä.

— Ja vaikka minä sinne matkustaisinkin itse, — pitkitti Oblomov: — niin eihän siitä olisi kerrassa mitään hyötyä: en minä saisi selkoa mistään, talonpojat minut siellä pettäisivät, kylänvanhin sanoisi mitä tahtoisi — minun täytyisi uskoa kaikkea, ja ne antaisivat minulle rahaa vain sen minkä hyväksi näkisivät. Voi ettei se Andrei ole täällä: hän se kyllä kaiken laittaisi kuntoon! — lisäsi hän katkerasti.

Olga naurahti, mutta hänellä naurahtivat ainoastaan huulet eikä sydän, sillä sydämmessä tuntui karvaalta. Hän alkoi tuijottaa ikkunaan hieman siristäen toista silmäänsä ja seuraten katseellaan jokaista ohiajavaa vaunua.

— Se asiamies kuuluu ennen hoitaneen suurta maatilaa, — jatkoi Oblomov: — vaan maanomistaja hänet oli pannut pois juuri siitä syystä vain että se änkyttää. Minä annan siis hänelle valtakirjan ja korjaussuunnitelman: hän toimittaa rakennusainesten ostokset, kantaa verot, myöpi viljan, tuopi rahat, ja silloin… Kuinka iloinen minä olenkaan, rakas Olga, — puheli Oblomov suudellen neidon kättä: — ettei minun tarvitse jättää sinua yksiksesi! En kestäisi eroa! Ilman sinua yksin siellä maalla … se olisi kauheata. Mutta nyt vasta meidän täytyykin olla oikein varovaisia.

Olga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. — Niin, — alkoi Oblomov hitaasti, miltei sammaltaen: — me emme saa tavata toisiamme usein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella … mutta minä en sitä tahdo… Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja asiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat — kaikki tämähän tietysti loppuu aivan näinä vuosina — silloin ei enää ole olemassa eroa silloin ilmoitamme tädille ja … ja…

Hän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa. Pää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa näkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä pannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: "kunhan vain seikat selviytyvät ja asiamies järjestää" oli vaalennut eikä ollut kuullut hänen lausettaan loppuun.

— Olga! … Hyväjumala, hän voi pahoin! — huudahti Oblomov ja tarttui soittokellon nuoraan.

— Neito voi pahoin! — sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. — Juokse pian noutamaan vettä … tai spriitä…

— Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle nyt tuli? — soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja häärien vesilasi kädessään.

Olga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla nojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.

— Tämä paranee, — sanoi hän heikosti: — se on vain hermoissa, nukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa minua kunnes korjaudun ja tulen ulos.

Oblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa avaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Puolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi Katjalta:

— Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?

— Ei se vaarallista ole, — sanoi Katja: — hän pani pitkälleen ja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui nojatuolissa.

Oblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa ovea vasten — mutta ei kuullut mitään.

Hän naputti hiljaa sormellaan oveen — ei vastausta.

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi näinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen ajatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli. Lopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa asiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä suostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa, antaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa itse pienen lainan … sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.

Tämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa viljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi hyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen kanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi kirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään Oblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan, rakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja… Ja sitten he siellä Olgan kanssa elävät! … Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten kumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?

Yhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä nurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli melkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa kutsua häntä iloisella äänellä.

— Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! — puheli hän painaen huulensa kiinni oveen. — Sinä et sitä mitenkään arvaa…

Hän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan luota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. "Tänään ilmoitamme hänelle suhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!"

Ovi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon, ja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli vedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä kalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä kahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa piirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.

Oblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? — sitä ei hän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin kuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut hänen elämässään.

— Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! — äänsi Oblomov. — Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut että pitää järjestää kokonaan toisella tapaa … — jatkoi hän sitten asteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä tuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä, herkillä kulmakarvoilla ja huulilla. — Minä olen päättänyt itse matkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa … jotta sitten siellä… — sopersi hän tuskin kuultavasti.

Olga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.

Oblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja tarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä tuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli armahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella äänellä:

— Olenko minä ymmärtänyt oikein?

Olga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen merkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa, niin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.

Olga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja järkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista rauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto yhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta ainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta, joka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun mitä tahtoo ja sitten kuollakseen.

— Olet kai ruvennut minua vihaamaan? — kysyi Oblomov.

— Mistä? — äänsi Olga heikosti.

— Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt…

— Mitä sinä sitten olet tehnyt?

— Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili sääliväisesti.

— Siitä, — puhui Oblomov painaen alas päänsä: — että sinä olet erehtynyt minun suhteeni… Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos muistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä häpeävä ja katuva…

— Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta … — sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.

— Minun tilani on huonompi, — lausui Oblomov: — vaan minä olen tämän ansainnut. Mutta minkä tähden sinä noin tunnet kärsimystä?

— Ylpeyteni tähden, — vastasi Olga: — minä olen saanut rangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini — kas tässä minä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut nuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että minä sinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit elää minun tähteni — mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä en edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja toivoin … vaan nyt se on lopussa! … — sai hän vaivoin ja huokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.

— En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat… Kivikin olisi tullut eläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, — jatkoi neito nääntyneellä äänellä. — Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan enkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä — sinä olet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? — lisäsi hän sitten hetkisen vaiti oltuaan. — Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä ylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

— Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä ja ettei ole enää mitään toivoa?

— Niin, — sanoi Oblomov: — se on totta… Mutta kentiesi sentään… — lisäsi hän sitten epävarmasti: — vuoden perästä…

Hän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa haaveelle.

— Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja elämäsi kuntoon? — kysyi Olga. — Ajattele tarkoin!

Oblomov huokasi ja vaipui miettimään sisällisesti taistellen itsensä kanssa. Olga huomasi tämän taistelun hänen kasvojensa ilmeistä.

— Kuule, — sanoi neito: — minä katselin äsken kauvan äitivainajani kuvaa ikäänkuin etsien hänen silmistään neuvoa ja voimaa. Jos sinä nyt rehellisenä miehenä… Muista Ilja ettemme enää ole lapsia emmekä laske leikkiä, vaan että asia koskee koko elämää! Kysy siis ankarasti omaltatunnoltasi: nousetko sinä siitä koko elämäsi aikana? Tuleeko sinusta minulle se, jota minä tarvitsen? Sano — ja minä uskon sinua, sillä minä tunnen sinut. Ja sinä tunnet minut ja ymmärrät siis, mitä minä tahdon sanoa. Jos sinä vastaat rohkeasti ja tarkoin mietitysti kyllä: niin minä otan takaisin päätökseni. Tuossa on käteni ja menkäämme silloin, mihin ikinä tahdot, ulkomaille, kylään tai vaikkapa Viipurinpuolelle.

Oblomov ei vastannut.

— Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan…

— Minä en nyt odota rakkauden vakuutuksia, vaan suoraa ja lyhyttä vastausta, — keskeytti Olga miltei kuivasti.

— Älä kiusaa minua, Olga — rukoili Oblomov alakuloisena.

— Kuinka siis, Ilja, olenko minä oikeassa vai en?

— Niin, — äänsi Oblomov selvästi ja varmasti: — sinä olet oikeassa!

— Meidän on siis aika erota, — päätti neito: — ja parasta tehdä se heti ennenkuin sinut on saatu ilmi ja ennenkuin on huomattu, kuinka minä olen rikkirunneltu!

Oblomov ei vieläkään lähtenyt.

— Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? — kysyi Olga.

Oblomov oli vaiti.

— Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen — eikö niin? Alutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä väsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme elää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä, sitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin koluten tanssisaleissa — emmekä ajatteleisi mitään sen enempää; maatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian kulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa tämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen … siinä olisi meidän tulevaisuutemme — eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja, minä riutuisin ja kuolisin semmoiseen… Semmoisestako sinä tulisit onnelliseksi…?

Oblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan ja paeta pois — mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa jotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni ottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.

— Niin kai se on … — sopersi hän sortuneella äänellä saamatta loppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: "anna anteeksi!"

Olgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan, ojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas koskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: "jää hyvästi", mutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen. Hänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien kätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin olisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys oli nyt kadonnut — ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua vastaan.

— Jää hyvästi, jää hyvästi… — sai hän soperretuksi kyynelten seasta.

Oblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta sitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan — hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen päänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian loppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat ilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka armottomasti huuhtelee vainioita.

— Olga, — virkkoi Oblomov vihdoin: — miksi sinä noin raastelet itseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut sellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on hyvää!

Olga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.

— Ei… ei… — ponnistihen hän sitten sanomaan — minun ja minun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken suruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse minua itkemästä … mene pois… Ah, ei, älä mene…! Jumala minua rankaisee…! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää … täällä, sydämmen kohdalla…

Ja itkun hyrskähdykset uudistuivat.

— Vaan jos ei kipu katoakkaan — huolehti Oblomov: — ja terveytesi vielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga, armas enkelini, älä itke … unohda kaikki…

— Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan menneisyyden tähden … — sai hän vaivoin sanotuksi: — se on "kuihtunut ja vaalennut…" Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot ne itkevät! … Kesä … ja puisto … muistatko? Minun käy surku meidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme… Kaikki tämä on kasvanut kiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti…!

Hän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:

— Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!

— Vaan jos sinä tähän kuolet? — hölähti yhtäkkiä Oblomov kauhistuksissaan. — Ajattelehan, Olga…

— Eikö mitä, — keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen kyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. — Minä ymmärsin vasta äsken että olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa olevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä hänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia! Sinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin kyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään muuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään alla … mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi, minä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? — sitä en tiedä! Voitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä minulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä… Eikö sinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu…?

Oblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien nenäliinalla käsiään ja otsaansa.

Sana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen sisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän hivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen surkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä, jota on moitittu hänen alastomuudestaan. — Ja niin jäi hän istumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena mielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa näytti selvästi sanovan: "niin, minä olen viheliäinen, vaivainen kerjäläinen … lyökää, lyökää minua…!"

Olga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli sisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.

— Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! — huudahti hän hellästi kyynelet silmissä. — Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä olen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin, jääköön kaikki entiselleen…

— Ei! — lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen päättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: — Elköön jääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen tämän… — lisäsi hän alakuloisesti.

— Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! — puheli Olga. — Minulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin onnellinen…

Ja hän alkoi itkeä.

— Mene pois! — käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. — Ei, minä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis…

Ja hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa itkunsa tulvaa.

— Miksi on kaikki mennyt turmioon? — kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen päätänsä. — Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt? Sinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen … ja — kuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene nimeä tälle pahalle…?

— On kyllä, — sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti häneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.

— Se on oblomovilaisuutta! — kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten Olgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan puristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita tipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään, näyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois talosta.

12.

Jumalatiesi, missä hän sitten lienee harhaillutkin ja miten kulutti koko päivän, mutta kotiin palasi hän vasta myöhään yöllä. Emäntä kuuli ensimmäisenä kolkutuksen portilta ja koiran haukunnan ja ravisteli hereille Anisjan ja Sakariiaksen sanoen että herra oli palannut.

Ilja Iljitsh ei vähällä huomannut, kuinka Sakariias häneltä riisui vaatteet, kiskoi saappaat jaloista sekä heitti hänen ylleen — yömekon.

— Mikä tämä on? — kysyi vain Oblomov katsahtaen halattiin.

— Emäntä sen tänään toi: oli pessyt ja paikannut teidän unimekkonne, — sanoi Sakariias.

Oblomov rymähti nojatuoliin ja jäi siihen hievahtamatta istumaan.

Kaikki hänen ympärillään vaipui unen ja synkän pimeyden helmoihin. Siinä hän istui nojautuen kättänsä vasten, huomaamatta yön pimeyttä ja kuulematta seinäkellon lyöntejä. Hänen järkensä oli kuin upoksissa muodottomain himmeiden ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuni pilvenhattarat hajallaan ja ilman päämäärää taivaalla — eikä hän voinut tavoittaa niistä yhtään.

Sydän oli surmauksissa, elämä oli ajaksi siellä valjennut ja hitaasti tapahtui tointumus entiseen järjestykseensä ja palaavista voimista paisuneeseen elämän säännölliseen juoksuun.

Veri virtasi rajusti hänen suonissaan eikä Oblomov nyt tuntenut väsymystä eikä mitään ruumiillista tarvetta. Tuntui kuin vuorokaudet umpeensa saattaisi maata kuin pölkky yhdessä kohti ja vuorokaudet umpeensa kävellä, ajella ja liikkua kuin kone.

Vaikea on se tie, jolla ihminen vähitellen nöyrtyy kohtalonsa alle — ja vitkaan ja asteettain hänen elimistönsä silloin elpyy toimintaansa, mutta murhe voi myös musertaa ihmisen niin ettei hän siitä koskaan nouse, mikä luonnollisesti riippuu murheen laadusta ja myös ihmisestä itsestään.

Oblomov ei muistanut, missä hän istui tai että hän ollenkaan istui, hän tuijotti vain koneellisesti eteenpäin, huomaamatta kuinka aamu jo hämärsi; hän kuuli eikä kuitenkaan kuullut, kuinka ämmä talonväen puolella kuivasti yskähteli, kuinka talonmies alkoi särkeä halkoja pihalla, kuinka talossa syntyi kolketta ja astiain räminää ja hän näki eikä kuitenkaan nähnyt, kuinka emäntä Akuliinan kanssa läksi torille ja kuinka aidan ohitse vilahti paperimytty.

Ei kukon kiekahdukset, ei koiran haukahdukset, ei portin narahdukset voineet häntä säpsäyttää tuntoihinsa tästä kangistuksen tilasta. Jo kuului kuppienkin kalina keittiöstä ja samovaari alkoi siellä sihisten kiehua.

Vihdoin, kellon käydessä kymmentä avasi Sakariias tarjottimella oven, potkasi tapansa mukaan toisella jalalla taakseen muka sulkeaksensa oven ja tapansa mukaan osui väärään, vaan sai kuitenkin tarjottimen pysymään pystyssä. Pitkällisestä kokemuksesta oli hän jo näet harjaantunut koko käteväksi ja sitäpaitsi tiesi hän hyvin että sieltä oven takaa kurkisteli Anisja, niin että jos hän vain jotakin olisi pudottanut, tämä heti olisi hypännyt perään ja nolannut hänet tykkänään.

Tällä kertaa tuli Sakariias siis onnellisesti sisään, parta kiinni tarjottimessa, jota hän lujasti piteli sylissään, toposteli vuoteen ääreen ja rupesi juuri asettelemaan kuppeja pöydälle sängyn viereen herättääksensä herransa, kun hän samalla äkkäsi että vuode olikin pehnaamaton ja — herra tiposentiessään!

Hän säikähti ja vavahti niin että kuppi paikalla lensi lattiaan ja sen perästä läksi sokuriastiakin putoamaan. Koettaessaan saada näitä kapineita kiinni lennosta, tuli hän täräyttäneeksi tarjotinta niin että kaikki muutkin vehkeet pyrähtivät perästä. Hän ehti saada tarjottimella pidätetyksi ainoastaan teelusikan.

— Sepä nyt vasta onnettomuus! — irvisteli hän katsellessaan kuinka Anisja kokoili lattialta sokeripalasia, kupinkuoria ja leivänkappaleita. — Missä kummassa on herra?

Vaan herra istua törötti nojatuolissa aivankuin ilman kasvoja. Kun Sakariias hänet havaitsi, jäi hän töllöttämään häneen suu seljällään.

— Miksi te, Ilja Iljitsh, noin olette koko yön nojatuolissa istunut panematta maata? — kysyi hän.

Oblomov käänsi hitaasti päänsä Sakariiakseen päin ja katsahti hajamielisesti sekä häneen että lattialle kaadettuun kahviin ja pitkin mattoa pärisseihin sokeripalasiin.

— Vaan miksikäs sinä olet särkenyt tuon kupin? — sanoi hän nousten ylös ja mennen ikkunan luo.

Ulkona tuiskusi lunta ja sakeasti peittivät höytäleet maata.

— Lunta, lunta, lunta! — hoki Oblomov kuin mieletön katsellen valkoiseen vaippaan kääriytyviä puutarhanpenkereitä ja aitoja. — Se on peittänyt kaikki! — sopersi hän sitten epätoivoisesti, heittäytyi vuoteeseen ja nukahti lyijynraskaaseen, murheelliseen uneen.

Jo oli puolenpäivän aika, kun hän heräsi oven narahdukseen talonväen puolelta. Ovesta pistihen esiin paljas käsivarsi lautasineen, jolla höyrysi paistinpiirakka.

— Tänään on sunnuntai,— puhui lempeä ääni: — olemme leiponeet piirakkaa; ettekö halua maistaa?

Mutta Oblomov ei vastannut mitään; hän oli sairastunut kuumetautiin.