KOLMAS OSA.

1.

Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja astui huoneeseensa — ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina yhteen kohti: — hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

— Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin? — kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä. — Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka olevan ja kun ryyppyä pyysin — ei sitäkään antanut.

— Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, — vastasi Oblomov huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? — ja häntä ahdisti aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? — tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

— Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi? kysyi Tarantjev.

— En sitä nyt tarvitse, — sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta Tarantjeviin. — En minä sinne muuta.

— Häh? Vai et muka muuta? — virkkoi Tarantjev uhkaavasti. — Kun kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

— Mitä sitoumusta?

— Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

— Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, — puhui Oblomov: — minä matkustan tästä ulkomaille…

— Ulkomaille! — keskeytti Tarantjev. — Tietysti sen saksalaisen kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

— Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja kapsäkkikin on ostettu…

— Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. — Mutta parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

— Ei minulla ole rahaa.

— Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä, mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

— Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

— Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

— Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

— Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? — murisi Tarantjev.

— Enkä tahdokkaan nähdä, — vastasi Oblomov: — mitä varten minä sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi…

— Mistä niin? — kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei ruvennut selittämään mistä.

— Kaupungin keskuksesta, — lisäsi hän sitten.

— Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata mötköttää?

— Enhän minä enää makaa.

— Kuinka niin?

— Niin vain. Minä olin … tänään … - alkoi Oblomov.

— Häh? — keskeytti Tarantjev.

— Minä en syö päivällistä enää kotona…

— Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

— Ei minulla ole rahoja, — toisti Oblomov kärsimättömänä. — Minä poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

— Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa — sitten saat nähdä.

— No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

— Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene matkoihisi.

— Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

— No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, — tinki Tarantjev: — kolme täyttä hopearuplaa.

— Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

— Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös kolme täyttä hopearuplaa — tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi ruplaa!

— Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, — sanoi Oblomov: — siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne taskuunsa.

— Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, — lisäsi hän. — Nyt anna päivällisrahat!

— Mitkä päivällisrahat?

— Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

— Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa — sanoi hän.

— Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? — huomautti Oblomov.

— Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

— Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, — murahti Sakariias kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. — Vaan kuulkaas, Mihei Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?…

— Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? — epäsi Tarantjev. — Aikoja sitten olen tuonut.

— Milloinka niin? — tinkasi Sakariias.

— Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään…

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

— Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! — kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

— Niin, laula sinä vain sitä nuottia! — lausui Tarantjev. — Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet…

— En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! — kähisi Sakariias. — Mutta te…

— Suu kiinni, Sakariias! — keskeytti Oblomov ankarasti.

— Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia meiltä? — tiedusti yhä Sakariias.

— Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. — Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

— Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? — äänsi Sakariias. — Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on mennyt ulos pihasta, — lisäsi hän ja läksi pois.

— Missä sinä päivällistä syöt? — kysyi nyt Tarantjev. — Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on käsissä, parasta että tulet pian.

— Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä…

— Äläkä unhoita tuoda rahoja!

— Kyllä, kyllä… — vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

— No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet — kaikki tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

— Kyllä, kyllä, hyvä on… Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa, — mutisi Oblomov yht'äkkiä: — ole niin hyvä ja käy raatitalolla, minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan…

— Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? — virkkoi Tarantjev.

— Minä lisään sinulle päivällisrahoja, — sanoi Oblomov.

— Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin mitä sinä aijot lisätä.

— Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

— Mahdotonta on minun sinne mennä, — lausui Tarantjev synkästi.

— Mistä syystä?

— Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja virittävät salajuonia minua vastaan.

— No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, — sanoi Oblomov ja tarttui hattuunsa.

— Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun…

— Tarantjev! — huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: — Suu kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

— Kas kuinka sinä nyt voit, veli… — mutisi hän ottaen hattunsa: — mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

— Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, — sanoi hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: — annas, hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

— No, lempo sinut vieköön! — murisi Tarantjev vääntäytyen kömpelösti ovelle. — Sinussa on tällä kertaa … jotain… Vaan puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!

2.

Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta. Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa, hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

— Kaksi "ei ikinä", — äänsi hän hiljaa riemuiten: — ja mikä eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin kauniisti kukoistaa…

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään. Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi, että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto, kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys, elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa…

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita — vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle… Mitäs se on? Sitäkös hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?… Ja kuitenkin eletään niin, ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät — se on sentään elämän runous, se on sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa — pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu… Ihmetyksen supatusta kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään…

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle … tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan Stolzille — kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta — annan hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa suudella kättäni — hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten … jaa, sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!' Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi…"

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov uskaltanutkaan.

— Ei sanaakaan kenellekkään! — lausui neito pannen sormen huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti toisesta huoneesta kuulisi. — Ei vielä ole aika!

— Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on päätetty? — kysyi Oblomov kärsimättömästi. — Mitäs sitten on tehtävä nyt? Mistä on aljettava? — kysyi hän. — Ei suinkaan sekään auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja vakavampi puoli elämästä…

— Niin alkaakin, — toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

— Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä sanomaan tädille…

— Se on se viimeinen askel.

— Mikäs sitten on ensimmäinen?

— Ensimmäinen … Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan raatitalolle.

— Niin … kyllä minä huomenna…

— Miksikäs ei jo tänään?

— Tänään … tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi, oi Olga…!

— No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

— Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

— Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi, Oblomofkaan… Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä, minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai mitkä? — tiedusteli Olga katsoen silmiin.

— Hyväjumala. — puheli Oblomov. — Jos tässä rupeaa kuuntelemaan Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän, Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja puuhata kouluja… Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä. Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin…

— Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

— Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet…

— Mutta minne sitten joudumme? — kysyi Olga.

— Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

— Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, — huomautti neito: — se on toinen askel…

— Ja sitten … — jatkoi Oblomov.

— Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa, aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi kaupunkiin — aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai — virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin tuota katua — ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

— Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin, ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan, vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan, joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi vyötäisilleen.

— Ketä haette? — kysyi akka.

— Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

— Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? — kysyi hän. — Hän ei ole kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

— Emäntää minä tarvitsen, — sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni; sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan, vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

— Agata Matvejevnaako te siis etsitte? — kysyi akka. — Mitä teillä on hänelle asiaa?

— Sano talon emännälle, — puhui Oblomov: — että minä tahdon häntä tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

— Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava? Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, — virkkoi ämmä palattuansa ja kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan huoneeseen ja pyysi odottamaan. — Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja astiat sikinsokin.

— Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? — virkkoi hän itsekseen. — Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen, jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

— Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? — kysyi Oblomov.

— Ky-kyllä, — vastasi nainen. — Te ehkä tahdotte puhutella minun veljeäni? — kysyi hän epävarmasti. — He ovat virastossa eivätkä tule kotiin ennen kello viittä.

— Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, — alkoi Oblomov, kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti piiloon saalin alle.

— Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne…

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

— Veljeni ei ole kotona, — sanoi hän sitten.

— Mutta teidänhän tämä talo on? — kysyi Oblomov.

— Minun, — vastasi nainen lyhyesti.

— Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

— Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat hoitavat, — sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

— Missäs teidän veljenne palvelee?

— Kansliassa.

— Missä kansliassa?

— Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin … minä en tiedä, miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

— Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? — kysyi Oblomov.

— En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella ja tyttö kuudennella vuodella, — alkoi emäntä jotenkin puheliaasti ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: — on tässä vielä meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja Mihei Andreitsh.

— Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? — kysyi Oblomov.

— Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset veljeni kanssa, aina ovat yksissä…

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia ja sanoja.

— Kuinka hiljaista teillä täällä on? — virkkoi Oblomov. — Jos ei vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

— Menettekö usein ulos pihasta? — kysyi Oblomov.

— Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin Ruutitehtaalla.

— Siellä taitaa käydä paljon väkeä? — kysyi Oblomov, katsoen aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

— Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

— Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

— Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta me sitä vain täällä kotosalla.

— Ettäkö aina vain kotona?

— Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

— Entäs, käyttekös vieraissa?

— Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

— Teillä on kukkia, pidättekö niistä? — kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

— En, — sanoi hän: — ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

— Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi kauppamiehelle? — kysyi piika.

— Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! — lausui emäntä ujosti. — Näethän että on vieraita!

— Minä tulin vain kysymään, — puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin että pää jäi riippumaan alaspäin: — seitsemänkymmentä kopeikkaa hän tästä antaa.

Mene keittiöön! — komensi emäntä. — Ja ota se harmaa täplärinta kukko äläkä tätä, — lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

— Teillä on taloushuolia, — virkahti Oblomov.

— Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia. Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat kaikki meiltä, — vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

— Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, — huomautti Oblomov osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan…

— Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt, — keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti Oblomoviin: — "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja kaapeissa…" on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään — niin syyttää meitä…"

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

— Kuinka varovainen teidän veljenne on, — lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme. Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.

— Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, — lausui Oblomov: — vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

— Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen…

— Ei se ole kotona nyt, — toisti yhä emäntä: — ettekö olisi niin hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se silloin mene kansliaan.

— Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata! — selitti Oblomov. — Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan, niin tuota…

— Vaan veli ei ole kotona, — puhui taas emäntä yksikantaan: — ei sitä näy vielä kuuluvan… Ja hän katsahti kadulle. — Tuosta ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee, mutta nyt ei sitä näy.

— No, minun täytyy siis lähteä pois… — sanoi Oblomov.

— Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä että milloinka te muutatte? — kysyi emäntä nousten sohvasta.

— Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .— selitti Oblomov: — että koska asianhaarat nyt ovat sell…

— Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa puhumassa … kertasi emäntä.

— Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

— No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös tulee.

— Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? — kysyi Oblomov.

— Jumaliste, totta minä puhun! — vakuutti emäntä.

— Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, — epäsi Oblomov kärsimättömänä.

— No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla … — huomautti emäntä. — Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, — kysyi hän.

— En minä teille muuta, — sanoi Oblomov.

— Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki tavaranne?

— Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, — alkoi taas Oblomov pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän rintaan: — että koska nyt asianhaarat…

— Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, — keskeytti emäntä yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun pihasta. — Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla kuuluu hyvin, kun joku kulkee…

— Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? — kysyi Oblomov kumartaen ja jo ulos lähdössä.

— Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin … puheli emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin äänellään pidättää Oblomovia.

— Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, — sanoi Oblomov päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti muutamia päitä.

— Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, — lisäsi emäntä rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

— Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä…

— Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin … — puheli emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. — Minä sanon siis sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

— Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, — virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita multaläjiä.

Poikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu keski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi kädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli kuiva ja kuuma päivä.

Hän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi tahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov katsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään Pshenitsinin portista.

"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!" päätti hän: "Mutta mitä hemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan minulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa… Jääköön toiseen kertaan."

— Aja kiireemmin! — komensi hän ajurilleen. "Mutta pitäisköhän käväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?" muisti hän äkkiä silmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. "Täytyisi taas ajaa takaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle … vaan jääköön sekin toiseen kertaan!" päätti hän.

— Aja kovemmin!

3.

Elokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli uunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä asujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen tyhjentyivät huvilat kokonaan.

Oblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja eräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin ja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin aivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin vain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän maatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei tiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.

Jäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään näkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä kerrassaan mahdottomalta.

Hän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri, laskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti…

Sitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne hän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti myös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa ja vietti illan Olgan luona istuen.

Mutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien, valoisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov enää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää rientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta kirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen, kukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut, ikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.

He istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään. Olga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla kanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa avaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas nykyhetkeä.

Ainoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon, vavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja hymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja sanoinselittämätöntä onnea.

Kolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja söi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä siellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä tällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä päivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän, ensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten takaisin kotiin.

Viidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.

Kuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan erääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa jalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.

Kaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli useinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat pysähtyivät puhuttelemaankin.

— Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! — sanoo Oblomov yltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.

Myös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee miettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden päätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla kuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja illalla takaisin — kolme kokonaista tuntia.

— Sanotaan tädille, — vaatii yhä Oblomov: — silloin voin jäädä teille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan…

— Mutta oletko jo käynyt virastossa? — kysyi Olga.

Oblomovin teki kovin mieli sanoa että: "olen käynyt ja kaikki on toimitettu", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin tutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain huokasi vastaukseksi.

— Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! — äänsi hän.

— Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista asuntoa? — kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.

— Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen täällä, — selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän esteen.

Nyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.

— Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, — rauhoitti häntä Oblomov: — huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän mene kansliaan.

— Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, — virkkoi Olga miettiväisesti: — on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös tavata toisiaan harvemmin…

— Niin, niin … tosiaankin, — lisäsi Oblomov arasti.

— Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän vastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona saatat olla yksin — päätti Olga. — Ja sitten voimme me nähdä toisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin menemme ja tule sinäkin silloin sinne.

— Niin, kyllä se sopii, — vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että Olga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.

— Ja kun sattuu kaunis päivä, — lopetti neito: — niin ajan minä kaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se muistuttaa meille puistoa maalla … niin, puistoa maalla! — toisti hän tunteellisesti.

Oblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin asti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten pianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä itki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta ääni takertui kurkkuun.

Toisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa, jota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo aikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon vaatekaappiin.

Tapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen kahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin, kurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla pöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos Sakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos yksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti miehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa Sakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan töykäten häntä kyynäspäällään rintaan.

— Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? — kysyi Oblomov.

— Emäntä itse, — sanoi Sakariias: — Kuudetta päivää yhä itse keittää. "Te", sanoo hän, "panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua kylliksi. Antakaas kun minä keitän!"

— Se on mainion maukasta, — uudisti Oblomov kaataen toisenkin kupillisen. — Sano sille kiitokset minulta.

— Tuossa se on itse, — puheli Sakariias viitaten vierashuoneen puoleksi avattuun oveen. — Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo huone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit, kahvet ja ruoka-astiat.

Oblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan valkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.

— Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? — kysyi Oblomov.

— Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.

Oblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka selkä vuoronperään taipui ja oikeni.

Emännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja pyöreät, täyteläiset pohkeet.

"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on niissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!" arvosteli Oblomov.

Puolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa heidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.

— Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.

— Lieneekö se piirakka niin erinomaista? — virkkoi Oblomov huolimattomasti. — Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa…

— Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan, — huomautti Sakariias: — höysteenä on kananpoikia ja tuoreita sieniä.

— Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä sitä leipoo? Se likainen ämmäkö?

— Eikös mitä! — sanoi Sakariias halveksivasti. — Jos ei olisi emäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä on itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden leiponeet.

Viiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta paljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi tulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.

— Paljon kiitoksia! — virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan piirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän korkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.

Ovi sulkeutui kiireesti.

— Haluatteko viinaa? — kysyi ääni.

— Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä lempeämmästi: — mitä lajia teillä on muuten?

— Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan lehdistä, — vastasi ääni.

— Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä tehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!

Jälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja viinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli aivan erinomaista.

— Paljon kiitoksia, — sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta, mutta ovi lupsahti samassa kiinni.

— Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää huomenta? — moitti Oblomov.

Emäntä naurahti oven takana.

— Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, — vastasi hän. — Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin kirkosta.

— Ah, apropos veljestä, — huomautti Oblomov: — minun täytyy puhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.

— Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.

— Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva yskä on? — kysyi Oblomov.

— Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.

Ja ovi lupsahti kiinni.

"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä sentään jotakin… Ja hän pitää itsensä puhtaana."

Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.

Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin, keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.

Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä, suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.

Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin, vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat karttuuniverhot.

Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja, peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.

Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.

Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.

Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa. Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä, niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa — kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää syytä asettaa niitä liian usein näytteille.

— Te olette suvainnut, — alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen katseensa Oblomoviin: — käskeä minun tulla luoksenne.

— Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa hyvä ja istukaa! — vastasi Oblomov kohteliaasti.

Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.

— Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni toinen asunto, — lausui Oblomov: — sentähden haluaisin minä tämän huoneuston siirrettäväksi toiselle…

— Nyt on vaikea siirtää, — virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: — jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon huoneenkatsojia.

— Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, — keskeytti Oblomov.

— Sisar siitä mainitsi, — lisäsi virkamies. — Vaan älkää huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää. Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?

— Mitkä linnut?

— Nuo kanat.

Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut, mitä ympärillä tapahtui.

— Ei, se ei ole vaarallista, — sanoi hän: — minä luulin teidän puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.

— Me viemme ne pois, — ehdotti Ivan Matveitsh.

— Ei sekään ole niin vaarallista, — huomautti Oblomov: — mutta asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.

— Kuten suvaitsette, — vastasi Ivan Matveitsh. — Mutta jos ette löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin suhteen? suostutteko antamaan korvausta…? Tappiota teille siitä tulee.

— Paljonkos pitää maksaa? — kysyi Oblomov.

— Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.

— Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa, sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa ruplaa, — sanoi hän.

— Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta, kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? — keskeytti hänet Oblomov.

— Kuinkas muuten? — virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon mukaisesti. — Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota. Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.

— Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, — puuttui puheeseen Oblomov: — ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?

— Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, — puhui Ivan Matveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen sormen sitten hihaansa: — suvaitkaa lukea läpi: "Jos sattuu että minä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin olen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla ehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden vuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva Pshenitsinalle", — luki Oblomov.

— Kuinka tämä on mahdollista? — kysyi hän. — Ei tämä ole oikein.

— Se on laillinen paperi, — huomautti Ivan Matveitsh. — Itse olette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!

Jälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.

— Kuinka paljon tekikään summa? — kysyi Oblomov.

— Seitsemän sataa ruplaa, — sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä samalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti nyrkiksi: — ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.

Ja hän näpähytti vielä kerran paperia.

— Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä tarvitse mitään tallia enkä liiteriä! — huudahti Oblomov vilkkaasti.

— Kontrahdissa on niin sanottu, — huomautti Ivan Matveitsh taas työntäen sormensa kohti erästä riviä. — Mihei Andreitsh kertoi että teillä tulee olemaan omat hevoset.

— Mihei Andreitsh valehtelee! — sanoi Oblomov harmistuneena. — Antakaa tänne sitoumuskirja!

— Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu sisarelle, — virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan käteensä. — "Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä muista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti", luki Ivan Matveitsh: — "maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa…"

Ja hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.

— Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään ymmärrä, mitä te tarkoitatte? — huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.

— Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te vuokraatte talon niiden kanssa…

— Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun ruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä nauriitanne … — puhkui Oblomov nousten seisaalleen.

Myös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: — Suokaa anteeksi, mutta tässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! — virkkoi hän.

Ja jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja koko paperi vavahteli hänen kädessään.

— Paljoksiko laskette koko summan? — kysyi Oblomov kärsimättömästi.

— Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan laittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin — karttuu lisäksi sataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.

— Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? — kysyi Oblomov kummastellen. — Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään. Kuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon…?

— Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, — sanoi Ivan Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa tämä oli kirjoitettu.

— Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! — lopetti hän leppeällä äänellä piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.

— Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! — virkkoi Oblomov hölkäten edestakaisin huoneessa. — Luuletteko minun teidän nauriitanne ja kaalejanne tässä tarvitsevan?

— Kuten suvaitsette! — sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. — Vaan älkää huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, — lisäsi hän. — Mitä rahoihin tulee … niin kyllä sisar odottaa.

— Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?

— Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, — vastasi Ivan Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.

— Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon toiselle, — sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.

— Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: — lopetti Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.

Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.

"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"

Hän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa ainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.

— Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? — huudahti hän. — Sakariias! Sakariias!

— Mitä suvaitsette?

— Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä niitä enää ole? kysyi Oblomov.

Sakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja kymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.

— Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, — sanoi hän.

— Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti, mihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?

— Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa, mihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla kaupungilla makselette ajureille vaunuista?

— Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, — muisti Oblomov katsoen Sakariiakseen. — Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme annoimme ajureille?

— Mikä hänet muistaisi! — murahti Sakariias: — sen minä vain muistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä ruplaa.

— Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? — nuhteli häntä Oblomov. — Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!

— Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja, jumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! — virkahti Sakariias katsoen syrjään.

"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!" ajatteli Oblomov.

— Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija, — jatkoi Sakariias: — vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen kaapista.

"Siinä sen nyt kuulee!" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. "Todellakin ovat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä kansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja… Ei, varhaista on vielä perustaa kouluja!"

— No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? — kysyi Oblomov.

— Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei Andreitshille…

— Tosiaankin, — ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. — Siis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni kaksikymmentäviisi ruplaa… Vieläkös muualle?

Ja hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä katsoi yrmeästi vastaan:

— Eiköhän Anisja muistaisi? — kysyi Oblomov.

— Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? — sanoi Sakariias halveksivasti.

— En voi itse muistaa! — lopetti Oblomov ahdistuksissaan: — eihän meillä vain liene varkaita käynyt.

— Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet, — mutisi Sakariias ulos mennessään.

Oblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. "Mistä minä saan rahoja?" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. "Milloinka mahtavat lähettää maalta ja kuinka paljon?"

Hän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan luo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja vähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja ajoi Morskàja-kadun varrelle.

4.

Hän kertoi Olgalle jo puhelleensa emännän veljen kanssa ja lisäsi pikaisesti omasta päästään että oli toivo tällä viikolla saada asunto toiselle siirretyksi.

Olga ajoi tätinsä kanssa vieraisiin päivällisiin asti ja Oblomov läksi sillä aikaa katsomaan huoneita lähistössä. Hän poikkesi kahteen taloon, joista ensimmäisessä löysi nelihuoneisen asunnon neljästä tuhannesta ruplasta, toisessa taas pyydettiin viidestä huoneesta kuusituhatta ruplaa.

— Kauheata! kauheata! — hoki hän pusertaen korvansa umpeen ja paeten pois kummastuneiden talonmiesten luota. Hän ei kauhistuksesta osannut eikä ennättänyt edes laskea, kuinka paljon siitä karttuukaan toi näihin summiin lisää nuot toistatuhatta ruplaa, jotka olivat maksettavat Pshenitsinalle — ja kiiruhti vain askeleitaan päästäksensä takaisin Olgan turviin Siellä oli vieraita Olga oli hilpeällä tuulella, puheli, lauloi ja herätti hurjaa mieltymystä seurassa. Oblomov yksin kuunteli hajamielisesti, vaikka Olga juuri hänen tähtensä näin puheli ja lauloi jottei toinen istuisi nurpalla nenin ja silmät alas luotuina, vaan että kaikki hänessä itsessäänkin vastaisi neidon lauluun ja puheluun.

— Tule huomenna teatteriin, meillä on looshi, — sanoi Olga.

"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!" ajatteli Oblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen hymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.

— Tilaa itsellesi nojatuoli, — lisäsi neito: — tulevalla viikolla saapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.

Ja hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä tulee.

"Jumal'auta!" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. "Eihän minulla ole rahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa."

— Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää huomenna tilaamaan nojatuoleja.

Ja Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi hymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja lupasi toimittaa piletit.

— Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet toimittanut asiasi kuntoon, — lisäsi Olga: — saat oikeuden tulla istumaan meidän looshiimme.

Ja näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli tuntenut olevansa täynnänsä onnea.

Oi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan, kun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon tulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!

Oblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna nähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän valtakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa. Tämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä kohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.

Valtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se todistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja rauhoittui pitkäksi aikaa.

Hän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi, tarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin taas jonkunverran karttua.

"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää" arveli hän: "kaukana tämä tosin on kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja taloudenhoito käy mainiosti."

Totta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka Oblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin keittiötänsä.

Kun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän emännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.

Jos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos sukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä tämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin hellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä! Jo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he ymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.

Niistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun hän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä minuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön kuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan pölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti tavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun hän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän — niistä kaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen olento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän hänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin piialle lämpimän sijan sydämmessään.

Ja kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran, mitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla haukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän Akuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee käskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä silmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä ratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä kun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti nyhdetty kasvilavasta — niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen sekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän, Anisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että hänen elämänsä työtantereena — ei ollut Oblomovin keittiö, jossa hänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa oli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta putoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno harkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän kateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät toinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.

Silloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä emännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan, työnteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein samalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä tarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi käsittää, mistä oli kysymyskään.

Senpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen kupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli vilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa, joka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.

Kun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä Anisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin oli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista, pitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai milloin kala oli keitettävä näin eikä noin…

Hyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään taloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla, vaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista, lankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua, silkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista erilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja ruohojen käyttämistä — sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva ihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn elämän kehitykseen!

Ilja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee ensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty kainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea. Kahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa paistetut leivokset ovat hauskasti mureita.

Sitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti, kuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset piipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät salissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että: "antaahan olla — se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!"

Sitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja, väliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle ja lukee…

Ihanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu korkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä. Aniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija, joka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa hoilottaa kurkkunsa täydeltä: "Ostakaa omenia ja astrakanilaisia arbuuseja!" — niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin ostaneeksi.

Toisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä lähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä, milloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään varten pienen tynnyrin — tai houkuttelee hän luoksensa emännän pojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet lukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö poika jo osaa lukea ja kirjoittaa.

Jos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän paljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset, alati liikkuvat kyynäspäät.

Emäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa tai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia hartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta ovesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti silittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.

Joskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja antautuu puheluun emännän kanssa.

— Te sitä olette alati puuhassa! — sanoi Oblomov kerrankin hänelle.

Emäntä naurahti ja ryhtyi jälleen huolellisesti vääntämään kahvimyllyn veiviä ja hänen kätensä tekivät niin sukkelasti ympyriä että Oblomovilla aivan vilisi silmissä.

— Ihanhan te väsytätte itsenne, — jatkoi hän.

— Eikö mitä, minä olen niin tottunut, — vastasi emäntä huristaen kahvimyllyänsä.

— Mutta kun ei satu olemaan työtä, mitäs te silloin teette?

— Satukko olemaan työtä? Työtähän riittää aina — vastasi emäntä: — aamuisin täytyy puuhata päivällistä, päivällisen jälkeen ommella ja illaksi on illallinen valmistettava.

— Syöttekö sitten illallista?

— Kuinkas muuten — syömmepä hyvinkin. Juhla-aattona käymme iltakirkossa.

— Se on mukavaa, — kiitteli Oblomov. — Missä kirkossa te käytte?

— Syntymisen kirkossa: se kuuluu meidän seurakuntaamme.

— Lueskelettekos jotakin kotona?

Emäntä katsahti Oblomoviin tylsästi vaijeten.

— Onko teillä kirjoja? — kysyi tämä.

— Veljelläni on, mutta se ei niitä lue. Sanomalehtiä otamme ravintolasta, niin niitä se veli väliin ääneen lukee … ja Vanja-poikasella on paljon kirjoja.

— Ettekö todellakaan milloinkaan levähdä?

— Jumaliste, totta minä puhun!

— Ettekö teatterissakaan käy?

— Veli käy joulunpyhinä.

— Entä te itse?

— Milloinka minulla olisi aikaa? Kukas silloin illallisen laittaisi? — huudahti emäntä syrjittäin katsahtaen Oblomoviin.

— No eikö keittäjä-piika voisi ilman teitä…

— Tuo Akuliinako? — virkkoi emäntä. — Kuinka se olisi mahdollista? Mitä hän ilman minua osaa tehdä? Silloin ei illallinen joutuisi aamuksikaan valmiiksi. Ja minulla ovat kaikki avaimet.

Seurasi äänettömyys. Oblomov ihaili emännän täyteläisiä, pyöreitä käsivarsia.

— Kuinka teillä on kauniit käsivarret! — virkahti Oblomov yhtäkkiä: — ne voisi vaikka heti piirtää paperille.

Emäntä naurahti ja joutui hiukan häpeisiinsä.

— On epämukavaa tehdä työtä hihasillaan, — puolustelihen hän: — tiedättehän, millaisia vaatteita nykyään käytetään, niissä pian hihansa kokonaan sotkee.

Ja hän vaikeni. Oblomov oli myös vaiti.

— Kunhan tässä jauhan kahvipavut loppuun, — supatti emäntä itsekseen: — niin rupean hakkaamaan sokuria. Sitten en saa unhoittaa lähettää ostamaan kaneelia.

— Teidän pitäisi ottaa mies! — lausui Oblomov: — te olette erinomainen emäntä.

Emäntä nauraa tirskahti ja alkoi varistaa kahvijauhoja isoon lasimaljaan.

— Tosiaankin, — lisäsi Oblomov.

— Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? — vastasi emäntä ruveten jotakin päässänsä laskemaan. — Kaksikymmentä … — sanoi hän miettiväisesti: — no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!

Ja työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov palasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa…

— Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen emäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies … — puhui hän itsekseen ja syventyi ajattelemaan … Olgaa.

Jos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä ja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi vesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja palaa läähättäen kotiin.

Vaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin puhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas käsivarsi ojentaen lautasen — emäntä se sieltä pyytää maistamaan paistamaansa piirakkaa.

— Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua, mutta ikävä! — saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.

Kerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa kolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti kartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä. Oblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä muuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin — eikä hän vieläkään muuttanut.

Hänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin määrättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea hänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja onnea.

Määrättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan laulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle kylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille muille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.

Vaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän kohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon vieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa vaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain silmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja kärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia vieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi että kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen lähtemään pois.

— Mihinkä nyt? — kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen hänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.

— Antakaa minun mennä kotiin…

— Minkätähden? — kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi ylemmäksi toista. — Mitä te siellä kotona teette?

— Minä vain … — mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.

— Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä makaamaan? — kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään kumpaankin silmään.

— Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. — Kuka nyt päivällä makaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.

Ja hän antoi pois hattunsa.

— Muistakaa tulla tänään teatteriin, — sanoi Olga.

— Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? — lisäsi Oblomov huoaten.

— Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että saamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä väliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa kättä? … Suvaitkaa vain saapua koreasti! — lisäsi hän käskevästi. — Mitä uutisia nämät nyt ovat?

Mikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin olisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli niskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.

"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan eikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!" ajatteli Oblomov. "Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa lomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa… Todentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin jo nainut mies — jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa…"

Kun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin raivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden minuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi parterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki kiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan looshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet Oblomovin läsnäoloa.

— Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien looshissa? — kysyi toinen heistä toiselta.

— Se on muuan Oblomov, — vastasi toinen huolimattomasti.

— Kuka on Oblomov?

— Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.

— Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. — Vai Stolzin ystävä. Mitäs tekemistä sillä oli tuolla looshissa?

— Dieu sait! — vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat paikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä keskustelusta, jonka oli kuullut.

"Mikähän herra? … muuan Oblomov … mitä tekemistä sillä oli tuolla … Dieu sait" — kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä. "Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa, olen hänen… Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla on tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet… Voi hyväjumala, kuinkas nyt käy … täytyy ryhtyä johonkin…"

Hän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja prinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi. Hän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa: tuolla on yksi, tuolla toinen — niitä istuu kaikkialla ja kaikki kyselevät heiltä että "mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan looshissa?" — "Se on muuan Oblomov!" vastaavat kaikki "Niin, minä olen 'muuan'!" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: "Minut tunnetaan sentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? — 'Dieu sait! — Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun ja sitten Olgan looshiin!"

Hän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli suunnattu juuri häntä itseään kohti. "Voi hyvä-isä!" ajatteli Oblomov. "Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt? Mikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan näyttämölle päin … minusta näyttää että keikarit nauravat ja katsovat suoraan minuun … hyväjumala sentään!"

Ja raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja heitti taas toisen polven ristiin toisen yli.

Olga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi toistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.

"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten… Miksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta? Minä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni julkaissut kihlaukseni Olgan kanssa… Voi hyväjumala: Olga yhä katsoo minuun — tämä on viheliäistä!"

Ja jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin. Vähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan katseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin kyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa paneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan haaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja tunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen kotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä kaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa tuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi puoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin kyynäspäihin…

Kerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen hiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien kiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon heiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä häirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo vivahduksen elävästä elämästä.

Ilja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien tohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen sen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja sipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta… Silloin astui sisään Sakariias ja seisahtui oven suuhun.

— Mitä sinulla on asiaa? — kysyi Oblomov välinpitämättömästi.

Sakariias oli vaiti ja katsoi häneen melkein suoraan silmiin eikä syrjäsilmin niinkuin tavallisesti.

— Häh? — kysyi Oblomov katsahtaen kummastuneena häneen: — onko piirakka valmis vai mitä sinulla on sanomista?

— Oletteko löytänyt jo toisen asunnon? — kysyi vuorostaan Sakariias.

— En vielä. — Vaan miksi sitä kysyit?

— Ka kun minä en ole vielä kaikkia tavaroita purkanut: astialaatikoita, vaatearkkuja ja muuta, mitä on ullakolla vuoren kokoinen läjä. Käskettekö purkaa vai mitä?

— Älä huoli pitää kiirettä, — sanoi Oblomov hajamielisesti: — minä odotan tässä ensin vastausta maalta.

— Häät taitavat tulla pidettäväksi vasta joulun jälkeen? — lisäsi Sakariias.

— Mitkä häät? — kysyi Oblomov äkisti nousten seisaalleen.

— Tiedetäänhän tuo, mitkä: teidän omat häänne! — vastasi Sakariias varmasti aivankuin asia aikoja sitten olisi päätetty. — Tehän menette naimisiin?

— Mi-mi-nä-kö me-me-nen nai-misiin! Kenen kanssa — huudahti Oblomov kauhistuneena ahmien Sakariiasta kummastuksesta muljottavin silmin.

— No sen Iljinskin ryökk … — Sakariias ei ehtinyt vielä loppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen nenässään.

— Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän ajatuksen? — parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä ääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.

— Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! — puhui Sakariias vetäytyen ovea kohti. — Kukako on sanonut? Iljinskin palvelusväki puhui siitä jo kesällä…

— Tssss! … — sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten Sakariiasta: — ei sanaakaan enää!

— Luuletteko että minä sen olen keksinyt? — jatkoi Sakariias.

— Suu kiinni! — toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja viitaten häntä menemään ulos ovesta.

Sakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.

Oblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana seisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien paikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti nosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.

"Ihmiset tietävät!" pyöri hänen päässään ajatus: "juorut kulkevat jo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo jouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät pidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin kentiesi jotakin muuta, pahaa… Voi herranenaika, mitä mahtaakaan hän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?"

— Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! — valitti hän vyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään. — Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä, tämä onnen ihana seppele — siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat ja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään vastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro, vaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty…

Hän alkoi selvittää itselleen tuota runollista silmänräpäystä, joka, niinpian kun Sakariias siihen oli koskenut, äkkiä kadotti entisen värinsä, ja hän alkoi nyt nähdä mitallin toistakin puolta. Kiusautuneena pyörähteli hän kyljeltä toiselle, vääntäytyi seljälleen, hypähti yhtäkkiä ylös harpaten pari askelta pitkin lattiaa, ja taas pyllähti takaisin sohvalle.

"No nyt sen vältti!" päivitteli peljästyksissään myös Sakariias etehisessä. "Mikä lempo minut yllyttikin sitä sanomaan!"

— Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? — tuskitteli Oblomov. — Olgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen ajatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä ne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen runollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän nämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti alussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen ruusu-aalloissa…! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää heti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: "kas tässä minun morsiameni!" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta ei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen päästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat kuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta eikä savua… Hm — häät! Mitä ovat häät…?

Hän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa häistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon kuiskeet…

Mutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo karkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono vaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin ikävänä ja hirveänä…

— Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada hänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, — päätti hän milloin puistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan asioitaan.

Tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut ensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän osasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt kupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että molemmat remahtivat auki.

— Sakariias! — huusi Oblomov käskevästi.

— Mitä tahdotte? — murahti Sakariias etehisestä.

— Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.

— Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! — vastasi Sakariias.

— Tule heti tänne! — komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.

— Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! — kähisi Sakariias kömpien huoneeseen, — No, mitä käskette? — kysyi hän kyhnien ovessa.

— Tule likemmäksi! — lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä äänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen niin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein herransa polville.

— Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin kuulen, — epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.

— Etkö tule, kun käsketään! — huudahti Oblomov uhkaavasti.

Sakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen tuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen poskipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh mielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja hänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.

"No nyt saan kuuman löylyn!" ajatteli Sakariias synkistyen synkistymistään.

— Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi? — kysyi Oblomov.

"Nyt se alkaa!" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään tuskallisesti odottaen "ilkeitä sanoja".

— Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman tyhmyyden? — uudisti Oblomov.

Sakariias oli vaiti.

— Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan ajatella, vaan myös puhua sellaista…?

— Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan tänne … — vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.

— Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, — virkkoi Oblomov. — Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?

— En minä sitä ole keksinyt, — sanoi Sakariias:

— Iljinskein väki sitä kertoi.

— Kukas se heille sitten kertoi?

— Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli sanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja Anisja minulle … — selitti Sakariias.

— Herra jumala teitä kaikkia! — huudahti Oblomov kauhistuksissaan. — Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua — kuuletko sinä? — sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. — Semmoinen ei ole mahdollistakaan.

— Miksei se voisi olla mahdollista? — keskeytti Sakariias välinpitämättömästi. — Häät — onhan se tavallinen asia! Ettehän yksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.

— Kaikki! — huudahti Oblomov. — Sinä olet mestari vertaamaan minua kaikkiin muihin! Häät — sanon minä — eivät ole mahdolliset. Eivät ole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen asia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa — häät?

Sakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät raivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle kohti nurkkaa.

— Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. "Häät ovat tulossa! Häät ovat tulossa!" niin alkavat huutaa turhamieliset ihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa, puotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi tai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan "sulhasmieheksi". Eilen ei häneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät seljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen. Teatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi väkijoukon. "Katsokaa, tuossa on sulhasmies!" kuiskailevat kaikki. Ja kuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen koettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista, juuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti katseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää, — jatkoi Oblomov. — Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin riivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi vaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut, katseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda niinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja auringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös nyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?

Oblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä kuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.

— Pitääkö minun jo mennä vai mitä? — kysyi Sakariias kääntyen ovea kohti.

— Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä huhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä…

— Mitä minun pitää tietää? — virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen seiniä.

— Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä sulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka tulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa? Yksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja lörpöttelevät että "oletteko kuulleet — Oblomov menee naimisiin?" — "Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?" — matki Oblomov eri äänillä. — Ja kaikki tämä on vain juorua! Yksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä siis uskallat tulla puhumaan häistä?

Ja Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.

— Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? — kysyi Sakariias.

— Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet laskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.

— Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? — äänsi Sakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.

— Ja millaisia kulunkeja siitä on? — pitkitti Oblomov. — Mistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on rahaa? — kysyi hän melkein julmistuneena. — Ja mistä saadaan asunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston vuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan loppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä kummasta minä rahat otan?

— Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät? — virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden että hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista suoraan hänen päällensä.

— Taasko sinä mainitsit "muista"? Varo itseäsi! — huusi Oblomov sormellaan uhaten. — Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa huoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat nukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi piikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan luuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?

— Saatan sitä minäkin torilla käydä, — huomautti Sakariias.

— Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? — kysyi Oblomov. — Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee pari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä, rakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä vielä ole taloakaan, missä asua… Miten mailmassa siis häät voisivat tulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?

Oblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton tulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto ja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet — kaikki tuo pimeni yhtäkkiä hänen sielussaan.

Hänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän vähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen läsnäolon.

— Mitä sinä siinä teet? — kysyi hän yrmeästi.

— Tehän minun käskitte tässä seisoa! — sanoi Sakariias.

— Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.

Sakariias astahti nopeasti ovelle.

— Ei, seis paikallasi! — pysähdytti hänet Oblomov äkisti.

— Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! — murisi Sakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.

— Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki perättömiä huhuja? — suhahti Oblomov levottomasti.

— Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se minä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra muka on käynyt kosimassa…

— Tsss … — sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: — ei sanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?

— Kuulen, — vastasi Sakariias arasti.

— Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?

— En levitä, — vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".

— Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei ikipäivinä voi olla totta? — lisäsi Oblomov kuiskaten.

— Lupaan … — äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.

Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä. Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan hiipiä ulos ovesta.

— Kuka ensimmäisenä tästä puhui? — kysyi taas Oblomov tavottaen hänet.

— Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, — sopersi Sakariias: — Nikita Vasilisalle…

— Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan kyytiä! — kähisi Oblomov: — mennä päästämään juoruja herrastaan? Hyi huuti!

— Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? — pyysi Sakariias: — minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää…

— Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!

Sakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi harvinaisen vikkelästi keittiöön.

— Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! — huusi hän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti paistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään, läpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan nenäänsä, kiiruhti herran kamariin.

Viidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen tälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se nyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja että hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin ovat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut ryökkynää…

— Ettäkö parooni? — huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen ja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein jähmettyivät.

— Vaan se on tietysti myöskin lorua! — kiirehti Anisja sanomaan huomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: — sitä sanoi ainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken Nikitalle ja Nikita sanoi että: "hyväpä olisi, jos tuo teidän herranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää…"

— Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! — huomautti Oblomov.

— Pöllöhän se on, — vahvisti Anisja: — vaunujakin ajaessa se aivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, — lisäsi Anisja vikkelästi: — jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan Vasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes ajattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei teidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta, jos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli tavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja sanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään ole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa ryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua ja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on suunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään parsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen hopeakalujakin…

"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!" ajatteli Oblomov kauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne vihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut pysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä suullaan.

— Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! — muistutti Oblomov sormi uhkaavasti pystyssä.

— Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan lörpöttele, — puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä kiskonut: — todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa iässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos valehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin, kun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin. Kuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin, sitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään kanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole nähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä kanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen vain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja huonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu, jää jäljelle vain lapsikakarat — ja mitäs niiden kanssa osaisi haastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin neidillä ovatkaan…

— No, no, jo piisaa! — virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi kädellään häntä menemään.

— Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? — lopetti Anisja poistuessaan. — Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan, niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu. Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä… — Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan aikaa kuului sen ääni oven takaa.

— Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. — Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan…?

— Ah onni, onni! — lausui hän sitten katkerasti. — Kuinka helposti särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele, rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?

Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista. Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea hajamielisesti ja nurjasti.

Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.

Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen…

Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan lämmin käsi ja kuuma syleily…

Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: — mitä, mitä nyt on tehtävä…?

5.

Oblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan eteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen luokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin siellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu puhella kahdenkesken.

Hän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta olla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän osaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa hän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään yllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä kirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen vakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista, tyydyttävää vastausta.

Sitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän pitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa, olisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa äänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi koko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä päivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista huomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii valmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää kylästä.

Ylihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun ketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan jotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä Oblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.

— Se on Iljinskin neidiltä, — virkkoi Sakariias.

— Mistä sen sinä muka tiedät? — kysyi Oblomov vihaisesti. — Valehtelet!

— Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä kirjeitä häneltä, — väitti Sakariias itsepäisesti.

"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli Oblomov reväisten kirjeen auki:

"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on niin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin että välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin Kesäpuistoon."

Siinä kaikki.

Jälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen alkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa ja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.

— En osaa, en voi! — päivitteli hän. — Voi kunpa Stolz nyt olisi neuvomassa minua!

Mutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu kohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa — esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa rakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa salata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä käytökseltään.

"No onpa se keksinytkin ajan — juuri päivällisaikaan!" ajatteli Oblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.

Tuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki, kuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen, joka oli harsolla peitetty.

Oblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: "kuinka hän voi olla yksin?" Sitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua yksikseen kotoa.

Mutta kuitenkin … käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja nopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan ainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu kaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään jalkainsa alta.

Toinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta, mutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei koskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku hänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri ketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli siellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä kaksi … ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan, sinikasvoisen pienokaisen kanssa.

Lehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki ja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli päivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi ollut paksummin puettu.

Nainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään…

— Hän se on! — sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena uskomatta omia silmiään. — Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne…? — kysyi hän tarttuen naista kädestä.

— Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, — puhui Olga vastaamatta Oblomovin kysymykseen: — minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin pelkäämään!

— Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? — tinkasi Oblomov ällistyksissään.

— Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä tahdoin vain nähdä sinut ja tulin — Siinä kaikki. Hän puristi lujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti silmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä varastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi ettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka hän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut olla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina siitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen kulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän siitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä kypsyydellä.

Tällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista luottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin… Hän oli sangen suloinen.

— Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! — toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. — Luulin etten saa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen tuska — en tiedä, mistä syystä — etten voinut olla kirjoittamatta. Oletko iloinen että tulin?

Ja hän katsahti Oblomovin kasvoihin.

— Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet vaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi riemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra, Olga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi luotaan.

— Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? — ahdisti Olga.

— Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, — kiiruhti Oblomov sanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa salaisuuksia. — Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä yksiksesi…

— Se on minun asiani se, — sanoi neito kärsimättömästi. — Vai olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?

— Olisi, Olga…

— Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, — keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden omastaan. — Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada olla minun kanssani…

— Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! — virkkoi Oblomov. — Vaan tuota, kuinka sinä yksiksesi…

— Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin muusta, — sanoi Olga huolettomasti. — Vaan kuulehan… No voi minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut…

— Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? — tyrkytti Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.

— Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan tympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa…? No, jääköön sitten, perästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet ovat varisseet puista; feuilles d'automne — muistatko Victor Hugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa… Voi mennään soutelemaan Nevalle…

— Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen vain pumpulipalttoossa…

— Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!

Olga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään. Tämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin istuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.

— Kuinka sinä todella yksin tänne pääsit? — tinki yhä Oblomov rauhattomana.

— Sanonkos kuinka? — ärsytti Olga veitikkamaisesti, kun he olivat joutuneet keskelle jokea. — Nyt sen voinkin sanoa; nyt et pääse pakoon, vaan tuolla maalla olisit paennut…

— Kuinka se siis tapahtui? — kysyi Oblomov pelokkaasti.

— Lupaatkos tulla huomenna meille? — kysyi Olga vastauksen asemasta.

"Ah, hyväjumala!" ajatteli Oblomov. "Hän on aavistanut minun ajatukseni etten ole aikonut tulla."

— Lupaan, — vastasi hän ääneen.

— Jo aamusta päivin koko päiväksi?

— No, en siis sanokkaan, — virkkoi Olga.

— Lupaan tulla koko päiväksi.

— Kuule nyt siis… — alkoi Olga totisesti: — minä kutsuin sinut tänne tänään siitä syystä että saisin sinulle sanoa…

— Mitä niin? — kysyi Oblomov säikähtyneesti.

— Että sinä … huomenna tulisit meille…

— No voi sun siunatkoon — keskeytti Oblomov kärsimättömästi. — Vaan kuinkas sinä tänne jouduit?

— Kuinkako minä tänne jouduin? — uudisti Olga hajamielisesti. — Tulla tupsahdin vain … mitäs sinä sitä nyt utelet!

Ja hän koppasi kourallisen vettä ja räiskäytti vasten Oblomovin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä ja vavahti, mutta Olga vain rupesi nauramaan.

— Sepä raitista vettä, kun ihan kättä paleltaa! Taivas, kuinka täällä on hauskaa ja kaunista! — jatkoi neito silmäillen ympärilleen. — Tullaan taas huomenna uudestaan ja silloin lähdetäänkin suoraapäätä kotoa…

— Eikös sitten tämä ole tarpeeksi suoraapäätä? Mistä sinä oikeastaan tulit? — kysyi Oblomov kiireesti.

— Kauppamakasiinista, — vastasi Olga.

— Mistä kauppamakasiinista?

— No johan minä tuolla puistossa sanoin, mistä…

— Etpähän sanonut… — virkkoi Oblomov kärsimättömästi.

— Enkö sanonut? Sepä kumma! Unhoitin siis kertoa! Minä läksin kotoa palvelijan kanssa kultaseppään…

— No?

— No niin… Mikäs tuon kirkon nimi on? — kysyi neito yhtäkkiä soutomieheltä osoittaen etäisyyteen.

— Minkä kirkon? Tuonko tuossa? — tiedusti soutomies.

— Se on Smolnin kirkko! - virkkoi Oblomov malttamattomana. — No, sinä siis menit makasiiniin ja mitä siellä?

— Siellä … siellä oli erinomaisen sieviä kaluja… Ai kuinka kauniin rannerenkaan siellä näin!

— Nyt ei ole puhe rannerenkaista — keskeytti Oblomov: — mitäs sitten?

— Ei mitään, siinä se koko juttu, — lisäsi Olga, tarkasti silmäillen seutua ympärillään.

— Mihinkäs palvelija jäi? — ahdisti Oblomov.

— Meni kotiin, — vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen vastarannalla olevia rakennuksia.

— Entä mitenkäs sinä? — jatkoi Oblomov.

— Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? — huudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan. — Kuule, sinähän siellä puolella asut?

— Niin.

— Minkä kadun varrella, näytäppä!

— Sano, mihin se palvelija joutui? — kysyi Oblomov.

— Niin, vastasi neito huolimattomasti: — minä lähetin hänet noutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.

— Kuinkas sinä niin voit tehdä? — virkkoi Oblomov siristäen häneen silmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää yhtä säikähtyneeltä.

— Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!

— En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! — sanoi neito tyynesti. — Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini oli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi sellaista temppua hoksannut! — lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi mainionkin tehtävän suorittanut.

— Entä jos palvelija palaa takaisin? — kysyi Oblomov.

— Minä käskin sanoa että hän odottaisi minua, että olen mennyt toiseen makasiiniin, vaan minä livahdinkin tänne…

— Entä jos Maria Mihailovna kysäisee, mihinkä toiseen makasiiniin olit mennyt?

— Niin sanon että pistäysin ompelijattareen?

— Entäs jos hän tiedustaa ompelijattarelta?

— Entä jos koko Nevan virta yhtäkkiä syöksähtää mereen, entä jos vene keikahtaa kumoon, entä jos Morskàja-katu ja meidän talomme musertuvat raunioiksi ja entä jos sinä yhtäkkiä lakkaat minua rakastamasta … — vastasi Olga ja räiskäytti jälleen vettä Oblomovin silmille.

— Mutta palvelijahan on jo ehtinyt palata takaisin ja odottaa sinua paraikaa kultasepässä … — hätäili Oblomov pyyhkien kasvojaan. — Hoi soutomies, rantaan!

— Ei tarvitse, ei tarvitse! — määräsi Olga.

— Laskekaa rantaan! palvelija on jo palannut, — penäsi Oblomov.

— Mitäs sitten! Ei tarvitse!

Mutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan nousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen hänen käsivarteensa.

— Miksi pidät niin kiirettä? — puheli Olga. — Kulje hiljemmin, minun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.

Ja neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä vasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli hänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga kuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin painuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan tähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.

— Kuule minua, Olga, — lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: — vaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse saan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan sinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun velvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.

— Mitä sanoa? — kysyi Olga kärsimättömästi.

— Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme näin salaa.

— Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, — virkkoi neito mietteissään.

— Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun: toisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä luotit minuun, vaan minä … ikäänkuin … petin sinut. Silloin olivat tunteeni vielä tuoreet…

— Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä…

— Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista tunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on näet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja tunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin puhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä ankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta, mitä teemme — ennen kaikkea minä.

— Mitäs me sitten teemme? — kysyi Olga seisahtuen.

— Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät kohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa… Koetappa sanoa tätä kaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa…

— Miksikäs sitä ei voisi sanoa? — virkkoi neito levollisesti. — Kun sattuu, sanon kyllä…

— Ja sinä saat nähdä, — jatkoi Oblomov: — että se tekee tätiisi pahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat iskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti…

Neito jäi miettimään.

— Vaan mehän olemme — sulhanen ja morsian! — virkkoi hän.

— Niin kyllä, Olga kulta, — selitti Oblomov puristaen neidon molempia käsiä: — ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän siis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua käsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko mailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi kunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei kenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö, saatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa houkutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset…

— Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä velvollisuuden vaatimuksia! — vastasi Olga ylpeästi, irroittaen käsivartensa Oblomovista.

— Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä sanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma — eivät ne koskaan sitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä tahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja moitteeton niinkuin todellisuudessa olet…

Olga asteli aatteihinsa vaipuneena.

— Koeta ymmärtää, miksi minä tätä sinulle puhun: sinä voit tulla onnettomaksi ja yksistään minun niskoilleni lankeaa tästä vastuunalaisuus. Syytetään että minä sinut houkuttelin ja tahallisesti estin sinua näkemästä kurjuuden kuilua. Sinä olet puhdas ja tyyni minun seurassani, mutta kenen muun luulet sitä sinusta uskovan?

— Se on totta, — äänsi Olga vavahtaen. — Kuulehan, — lisäsi hän päättäväisesti: — ilmoittakaamme kaikki tädilleni ja antakaamme hänen huomenna meitä siunata…

Oblomov vaaleni.

— Mitä sinä nyt? — kysyi Olga.

— Odotahan, Olga: mihin on sellainen kiire? … — hätäili Oblomov ja hänenkin huulensa vapisivat.

— Itsehän sinä pari viikkoa sitten minua siihen kiirehdit? — kummasteli neito katsoen kuivasti ja tarkkaavaisesti Oblomoviin.

— Niin, minä en silloin tullut ajatelleeksi kaikkia valmistuksia, ja niitä on paljon! — sanoi Oblomov huokaisten. — Odotetaan ensin kirjettä maalta.

— Mitä varten me sitä rupeaisimme tässä odottamaan? Vai voiko se tai tuo vastaus muuttaa sinun aikomuksiasi? — kysyi Olga vielä tarkkaavaisemmin katsoen häneen.

— Kaikkia sinä ajatteletkin! Tietysti ei, vaan kaikki on tarpeellista tietää asian harkitsemiseksi ja täytyyhän tädille sanoa, milloinka häät pidetään. Emmehän me hänen kanssaan tule puhumaan rakkaudesta, vaan sellaisista seikoista, joihin minä tällä hetkellä en ole lainkaan valmistautunut.

— No, ilmoitetaan siis vasta sitten kun sinä saat kirjeen, vaan sillä-aikaa saakoot kaikki tietää että me olemme sulhanen ja morsian, ja me tulemme näkemään toisemme joka päivä. Minun on niin ikävä, — lisäsi neito: — minua näännyttävät nämät pitkät päivät, kaikki huomaavat jotakin, minun kimppuuni käydään ja vihjaistaan viekkaasti sinuun… Kaikki tämä minua jo kyllästyttää!

— Vihjaistaanko minuun? — änkytti Oblomov.

— Kyllä, siitä saat kiittää Sonitshkaa.

— Siinä nyt näet! näetkö? Sinä et kuunnellut minua, vaan suutuit silloin!

— Mitä minä muka näen? En mitään näe, näen ainoastaan että sinä olet suuri pelkuri… Minä en pelkää noita vihjauksia.

— En minä ole pelkuri, olen vain varovainen… Mutta jumalantähden, lähtekäämme täältä pois, hyvä Olga! katso, tuolla tulevat vaunut esiin. Kunhan vain ei olisi tuttuja? Ah! Aivanhan hiki nousee niskaan… Mennään, mennään pian … — puhui Oblomov kauhistuksissaan ja tartutti pelon Olgaankin.

— Niin, mennään pian, — sanoi tämäkin kuiskaten kiireenvilkkaa.

Ja melkein juoksujalkaa riensivät he pitkin käytävää puiston päähän vaihtamatta sanaakaan: Oblomov vilkuillen levottomasti kaikille suunnille ja Olga pää kokonaan alaspäin painuksissa harson peitossa.

— Siis huomenna tulet? — sanoi Olga sitten kun he olivat tulleet sen myymälän luo, jossa palvelija neitoa odotti.

— Ei, parempi että tulen ylihuomenna … tai vasta perjantaina tai lauvantaina… — vastasi Oblomov.

— Miksi niin?

— Niin … näetkös, Olga … minä yhä arvelen että eiköhän kirje siihen asti kerkeä.

— Hyvä. Mutta tule kuitenkin huomenna päivälliseksi, kuuletko?

— Kyllä minä, kyllä se sopii! — sopersi Oblomov hätäisesti, ja Olga astui sisään kauppamakasiinin ovesta.

"Ah, hyväjumala, kuinka pitkälle asia jo on mennyt! Raskas kivi on yhtäkkiä pudonnut päälleni. Mitä minä nyt osaan tehdä? Sonitshka! Sakariias! ja ne keikarit."

6.

Kotiin tultuaan ei hän huomannut että Sakariias tarjosi hänelle aivan jäähtyneen päivällisen, ei huomannut, kuinka hän sen jälkeen yhtäkkiä joutui vuoteeseensa ja nukahti kuolemansikeään uneen.

Seuraavana päivänä vavahti hän muistaessaan että oli mentävä Olgan luo. "Miten mailmassa minä voin!" Hän kuvaili elävästi mielessään, kuinka kaikki tulevat katsomaan häneen merkitsevästi.

Ovenvartija siellä häntä muutenkin kohtelee aina erityisemmällä tavalla hyvänsuopeasti. Siimon lakeija ihan hyppää päänsä puhki, jos hän sattuu tältä pyytämään lasillisen vettä. Katja ja lapsenpiika seuraavat häntä ystävällisellä hymyllä.

"Sulhanen, sulhanen!" loistaa leimattuna kaikkien otsalla eikä hän ole vielä edes pyytänyt tädin suostumusta, eikä ole hänellä kopeikkaakaan rahaa, ei hän tiedä milloin sitä toki tuleekaan eikä edes tiedä, kuinka paljon hänellä on tuloja tänä vuonna maatilastaan. Eikä hänellä siellä kylässä ole edes oikeata taloa — mainio sulhasmies tosiaankin!

Sentähden olikin hän päättänyt, kunnes varmat tiedot maalta saapuvat, tavata Olgaa ainoastaan sunnuntaisin todistajain läsnäollessa. Kun siis tämä päivä koitti, ei hän aamustapäivin ollenkaan aikonut valmistautua lähtemään Olgan luo.

Hän ei ajattanut partaansa eikä muuttanut vaatteitansa, vaan selaili laiskasti ranskalaisia sanomalehtiä, mitkä oli edellisellä viikolla ottanut Iljinskeiltä, ei katsonut lakkaamatta kelloon eikä murahdellut itseksensä sitä että viisari niin hitaasti kiertää eteenpäin.