TOINEN OSA. (continued 2)

Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.

— Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava… Mihinkä minä lakkini paninkaan?

— Tukala — miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.

— En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän, en varsinkaan teidän…

— Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun ystäväni, siis…

— Siis — ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä Andrei Ivanitsh tietää, — lausui Oblomov suoraan.

— Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus…

— Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä — huono palvelus muuten hänen puoleltaan!…

— Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. — Kentiesi rikoksiakin? — lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.

— Kentiesi, — vastasi Oblomov huoahtaen.

— Niin, onhan se hirveä rikos, — virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: — vetää eripariset sukat jalkaansa!

Oblomov tempasi lakkinsa.

— En kestä enempää! huudahti hän. — Ja te muka tahdotte että minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa… Tämänkinkö hän teille on kertonut?

— Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: — hän naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin…

Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.

— No siis, ensiksikin, — jatkoi hän: — minä en katso teihin nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla. Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?

Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.

— Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti… — sanoi Olga.

Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta…

"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen katseen.

"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit hampaat ja koko pää … kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua…"

"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää… Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole ennen ollut… Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja samalla niin raskasta hengittää…"

Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.

— Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta minuun! — puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen kasvoistaan.

Oblomov ei kuullut mitään.

Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui. Hän kosketti päätään — siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää pakotusta…

— Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! — pääsi taas tytön huulilta. — Minun on myös tukala olla… Tekin varmaan koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani…

— Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.

— Minulla on myöskin suunnitelmia, alotettuja, ja lopettamattomia, — vastasi tyttö.

Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.

— Kummallista! huomautti hän. — Te olette häijy, vaikka teidän katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa — kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä pyörtymyksellänsä.

Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.

— Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti. — En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei se ollut pilkkaa! — lausui hän miltei laulamalla, ja tässä lauselaulussa värähteli tunnetta.

Oblomov rauhoittui.

— Tuo Andrei se nyt vasta on koko … — mutisi hän moittivasti.

— No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä täällä olisi ikävä? kysyi Olga.

— Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.

— Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut! huudahti tyttö iloisesti punastuen. — Uskottekos, — jatkoi hän sitten vilkkaasti: — että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.

— Mistä syystä? — kysyi Oblomov ihmetellen.

Tyttö koetti miettiä.

— En itsekään tiedä, — sanoi hän sitten.

— Te olette itserakas, siinä syy.

— Niin, tietysti siitä syystä, — puheli tyttö miettiväisesti sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: — mutta itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa. Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain…

Hän ei sanonut loppuun.

— Mitä? kysyi Oblomov.

— Ei mitään, — sopersi tyttö. — Minä rakastan Andrei Ivanovitshia, — jatkoi hän: — ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden … että hän … pitää minusta enemmän kuin muista… Tästä siis huomaatte, mihin itserakkauteni on pujahtanut.

— Oikeinko te rakastatte Andreita? — kysyi Oblomov jännityksellä upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.

— Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita, niin minäkin sitä enemmän häntä, — vastasi neito totisesti.

Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.

Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta ei samalla tavalla, — jatkoi hän sitten: — hän ei heidän kanssaan koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen … ei; niinkuin tyttärelleen, — lisäsi hän kiireesti: — joskus hän vielä toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän miettiväisesti: — mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi huomannut mitään … niin olisin kai ihan sairastunut … niin, kyllä kai tämä on itserakkautta! — lopetti hän päättäväisesti.

— Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? — kysyi Oblomov.

— Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre miehissä — hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta, vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään, joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että olin oikeassa. Mutta te?

— Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! — pääsi Oblomovin suusta.

— Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen… Tyttö sekausi sanoissaan.

— Typerä! Sitä kai te tarkoititte! — lisäsi Oblomov laskematta silmiään hänestä.

Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.

— Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä laulamaan… Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin silloin…

— Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan… Älkää pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla… Ei, vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan … — sanoi hän, ja samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme sointua ja alkoi laulaa.

Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta — kaikkea tätä soinnahteli, ei laulussa, vaan hänen äänessään.

Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa lapsellisesti kysyen:

— Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä — ja alkoi jälleen laulaa.

Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat, leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.

Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän — ei hetkessä eikä kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa…

Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.

Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin: että mitä hän…? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.

Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen kättänsä.

— Mikä teidän on? — kysyi hän. — Kuinka teidän kasvonne ovat muuttuneet! Mistä syystä?

Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.

— Katsokaa peiliin, — jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen kasvojensa kuvaa peilissä: — teidän silmänne välkkyvät, hyvä Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun vaikutuksen!…

— Ei, en minä tunne laulun vaikutusta … vaan … rakkauden! — sanoi Oblomov hiljaa.

Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi — ei Oblomov — vaan lemmen himo.

Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli — totta.

Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen povensa…

6.

Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle asettanut naisen vaimona, ja toisinaan — lempityttönä.

Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta, korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä, keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja haaveileva ilme kasvoissaan — niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.

Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä, vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena äitinä lapsiparven keskessä.

Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.

Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia, ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia…

— Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, — päätteli hän: — ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!

Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina hautaan saakka…

"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä — löytää elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee — ja me saamme kärsiä, siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän. "Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"

Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi — tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu, johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen, onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.

On olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin viitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että siihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja astua itsetietoisesti?…

Himo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät, viitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten menevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista…

Hyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi ainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa — häpeää vain ja repii hiuksiaan.

Ja jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin joutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat ja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä, sitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä pikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta…

Niin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon…

Oblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi pusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen rintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt kätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa… Tämä olisi ollut vain kurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi seurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset…

Mutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.

Pitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo lemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken. Oblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki Olgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä ollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.

Hänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti häntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti pistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta makaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä…

Hänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista vallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä nähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut pois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli täytynyt sulkea pianonsa — sanalla sanoen: heihin molempiin oli tullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.

Ja kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti olivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet toistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä hyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla tavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti anteeksi kaikki pilapuheet.

Vielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin suhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään häntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä oli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa Oblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan makaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan päiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.

Neito oli haaveksinut myös, kuinka hän "komentaa Oblomovin läpilukemaan kirjoja", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten lukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia, kirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja varustautumaan ulkomaan-matkalle — sanalla sanoen: Oblomov ei saa torkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet jälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että kun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!

Ja koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota ei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut elämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!

Sehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut, ei Oblomov enää ollut sama…

Mies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä omaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin — kuinka paljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se vasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan potilaan henki ja sielu?…

Tyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli pitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään opettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi kirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.

Ja yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.

Oblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä ja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää ankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.

Sillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli kolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon tai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä, katsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat pulikoivat lammikossa.

Huvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne pelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.

"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!" ajatteli hän eikä edes tehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden sana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton hetkellinen vaikutus hermoihin.

Tukaluuden, häpeän tai "häväistyksen" tunne, kuten hän sitä arvosteli mitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska se oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli? Hän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle oli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut. Kaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi — häpeän keräksi.

Kun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi sieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja elämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: — Olga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.

"Voi mitä olenkaan tehnyt!" puheli hän itsekseen. "Turmellut kaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt hänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut. Lemmenseikkailut ja kyyneleet — kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan täti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle kertonut… Hyvä Jumala sentään!…"

Näin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle syrjäkäytävälle.

Olgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi kohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän siitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan heidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?

Ja mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi tai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa että "ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä: minkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin julkea?…" Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin kornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen luutnantin pään pyörälle.

"Mutta mitäs tässä on julkeaa?" kysyi hän itseltään. "Jos hän todellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? … Vaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu toisiinsa? … Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut nähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu olisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan Oblomov…"

Mutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus toisinaan tulee aivan yht'äkkiä.

"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä silmiäänkään: häntä ujostuttaa, — ei kai se siis ole mitään julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh, luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan silloin…"

Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan — Olgaa oli harmittanut se ja hän oli… koettanut… Niin, hän oli kovasti punastunut — ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut… Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut… niinkuin ei milloinkaan ennen…

"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä anteeksi… Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen houkutellut teidät… Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin ajatella? … Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt… niin mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä…" ajatteli hän.

Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin kummalliselta … ehkä oli hän hyvin loukattu … myöskin kuumetta oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua…

— Kiihtymystä … lievää kuumetautia, — oli lääkäri selittänyt.

"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että… Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja hänen silmänsä paloivat…

Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.

"Joku tulee…" ajatteli myös Oblomov.

Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.

— Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.

— Ilja Iljitsh! — äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.

— Hyvää päivää, — sanoi Oblomov.

— Hyvää päivää, — äänsi myös tyttö.

— Mihinkä te olette menossa? — kysyi Oblomov.

— Ilman vain … — sopersi impi nostamatta silmiään maasta.

— Häiritsenkö minä teitä?

— Oi, ette vähintäkään … vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin pikaisesti ja uteliaasti.

— Sopiiko minun tehdä teille seuraa? — kysyi Oblomov, äkisti heittäen häneen tutkivan silmäyksen.

He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin, ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren hädän edellä.

— Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? — kysyi Olga.

— Olen, vastasi Oblomov.

— Mitä hän kirjoittaa?

— Kutsuu Pariisiin.

— No menettekös te?

— Menen.

— Milloinka?

— Jo … tuota ei: huomenna … kunhan saan kaikki valmiiksi.

— Miksi niin pian? — kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.

— Eikö teitä huvilanne miellytä tai… sanokaa mistä syystä te tahdotte pois lähteä?

"Julkea? — ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!" ajatteli Olga.

— Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua polttelee, — sopersi Oblomov katsomatta häneen.

Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen sillä kasvonsa ja nenänsä.

— Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! — sanoi hän ja ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.

— Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin — huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: — ne tuoksuvat paremmalta, niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta. Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.

Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.

— Mutta rakastattekos resedaa? — kysyi tämä.

— En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä, vaan en huoneessa kasvavia — niistä on niin paljon touhua … ja niistä tulee niin pahaa siivoa…

— Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? — kysyi tyttö viekkaasti katsahtaen häneen. — Älkää sietäkö pahaa siivoa!

— Niin, mutta minulla on palvelija sellainen … — mutisi Oblomov. "Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.

— Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? — kysyi Olga.

— Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.

— Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, — kysyi tyttö.

— Miksei, mutta antakaa se jo tänään — minä muutan huomenna kaupunkiin.

— Huomenna? — ihmetteli tyttö. — Miksi niin pian? Aivanhan te lähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.

— Niin ajaakin…

— Kuka sitten?

— Häpeä … mutisi Oblomov.

— Häpeä! — toisti Olga koneellisesti. — No nyt minä sanon hänelle sen: "herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut".

— Niin, Olga Sergejevna, — sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi sanomaan: — minä luulen että te kummastelette … että olette suuttunut…

"Nyt on aika … nyt on oikea hetki", päätti tyttö ja hänen sydämmensä tykytti kiihkeästi. "Mutta en voi, hyvä Jumala!"

Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli… mitä hänen oli sanominen, miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään osaa … tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.

— Minä olen sen kokonaan unhoittanut… — pääsi hänen huuliltaan sitten.

— Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani… minä en voinut hillitä … — puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. — Vaikka ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla pidättää… Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin… Minä olisin itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut peruutetuksi varomattoman sanani…

Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen kukkia.

— Unhoittakaa se siis, — jatkoi Oblomov: — unhoittakaa varsinkin siksi että se ei ollut totta…

— Eikö se ollut totta? — toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti kukkasensa.

Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät kummastuksesta…

— Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.

— Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä … laulun tähden.

— Laulunko tähden vain?…

Tytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat ja silmät himmenivät.

"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman sanansa eikä ole tarvis suuttua… Näin onkin hyvä … nyt on rauhallista olla… Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä laskea…" ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan puusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti sekä oksan että lehden tielle.

— Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? — puheli Oblomov kallistuen hänen puoleensa.

— Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette? vastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen poispäin hänestä. — Tietysti minä olen kaikki unhoittanut… minä olen niin huonomuistinen!

Oblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön äkillisen harmin, mutta ei sen syytä.

"Hyvä Jumala!" ajatteli tämä. "Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin ei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän… Ah hyvä Jumala sentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen sinä olet!"

— Minä menen kotiin! — sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan ja kääntyen toiselle käytävälle.

Tytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.

Ei sinne, tämä tie on lyhempi, — huomautti Oblomov. — "Pöllö" ajatteli hän itsekseen nolona: "mitä minä meninkin selittämään! Nyt loukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi itsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään tehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi."

"Minun tuli kentiesi sentähden harmi", ajatteli tyttö: "että en ehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut että te kehtasitte' … sillä hän keskeytti minut… 'Se ei ollut totta!' selitti hän — en olisi uskonut että hän valehteli. Vaan kuinka hän uskalsi?"

— Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.

— On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien askeleitaan kotiinsa päin.

— Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.

Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.

— Ette siis ole leppynytkään! — sanoi Oblomov huoahtaen. — Kuinka minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli? Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne…

— Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne tarvitse … — virkkoi neito vilkkaasti. — Minä en itseksenikään aijo enää laulaa.

— Hyvä, minä olen siis vaiti, — sanoi Oblomov. — mutta älkää Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi sellainen kivi…

Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen sanojansa.

— Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt, jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta ystävällisesti kättä, niin minä myös … oi olkaa sääliväinen Olga Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin pysyn pystyssä…

— Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.

— En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt mennyttä … mutta minusta tuntuu että siinä…

Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.

— Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.

— Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.

— Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.

— No?

— Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä… Näettekös, minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni…

— Miksikä itkeä? — kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua.

— Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne … minä tunnen jälleen…

— Mitä niin? — kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin rinnasta; hän odotti jännityksellä.

He lähestyivät huvilan portaita.

— Tunnen … — kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi kesken.

Tyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös porrasastuimia.

— Samaa säveltä … samaa … mielenliikutusta … samaa … tunn … anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä itsestäni…

— Herra Oblomov… — alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä valaisi hänen kasvojansa hymynsäde: — minä en suutu teihin, annan anteeksi, — lisäsi hän pehmeästi: — mutta älkää vain vasta…

Kääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen kiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa ja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi portaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.

7.

Hän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina, suu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita…

Vieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä, muuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja — vaan hän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti…

Sitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat yhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan lehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan, jonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.

"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan…

— Minä pöllö ja hölmö! — sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. — Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta hän … ah, olisiko se mahdollista?… Mikä ajatus!

Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla kirjaimilla: "Olga".

— Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen riemustaan. — Sakariias! Sakariias! — sai hän pitkän aikaa huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.

— Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan tarttuen miestänsä hihasta. — Herra on jo kauvan sinua huutanut sisään!

— Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut suuttua. — Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa, hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".

— Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, — huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.

— Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään… Iljettäväähän tämä on, tämä on sitä … oblomovilaisuutta!

Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"

— No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.

— Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! — vastasi Sakariias itsepäisesti.

— Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne, tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!

— Lakaissut oon, — väitti Sakariias — kuka tässä kymmeniä kertoja rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa… täällä on peltoja ja huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.

Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:

— Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä jälleen tarttuukin… Pölyttäisit ensin…

— Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena eukolleen. — Mene paikoillesi!

— Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten pöydiltä pölyttää?… Siksihän se herra sinulle onkin niin vihoissaan…

— Kä-kä-kä! — huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä rintaan.

Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. — "Tämähän kuulostaa vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää, vielä lähettää Abessiniaan!" —

Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun lattiat pestiin.

Mutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran sisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi vallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän omille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että Sakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.

— Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, — saattoi hän käskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: — sinä saisit korjata pois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa jäännökset keittiöön.

Näin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä Ilja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla ihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.

Niin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään herransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa tekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen askeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän kulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että kaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.

Ja nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut että mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut sellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja hiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä naurahdellutkin katsahtaessaan häneen.

— Sinä, Sakariias Trofimitsh, — saattoi hän lempeästi huomauttaa: — teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten aukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.

— No kuinkas sinä sitten muka tekisit? — kysyi Sakariias karkeasti: — milloinkas aukaisisit?

— Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää ilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, — vastasi Anisja hiljaa.

— Kylläpä sinä olet koko pöllö! — saattoi Sakariias vastata. — Kaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt rupeaisin eri tavalla tekemään…

Sakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä läjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat ja saippuat.

Kerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu pesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja sokuri pantu erityiseen laatikkoon.

— Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh? — kysyi hän uhkaavasti. — Minä kun vartavasten olen kaikki pannut yhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä olet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?

— Siksi, ettei tee haisisi saippualle, — huomautti Anisja suopeasti.

Toisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin syömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä pudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.

— Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.

Sakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota Anisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.

Kun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa siitä "että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei suinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt", niin Anisja vaijeten alkoi koota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä mustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat — ja pian hävisivät russakat melkein tykkänään.

Sakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui ja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun hän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien kaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata lattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen hänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja leipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten näytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki pari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin ettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin silloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä — viisaampi!

Silloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit sinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä anteeksi.

— Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! — lisäsi vaimo vielä hiljaa.

Sakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain naurahti.

— Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä viisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen resutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin pojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä … no voi sinä sen…

— Hyväähän minä vain tarkoitan, — yritti Anisja puolustautumaan.

— Kä-kä-kä! — sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen kyynärpäällään hänen rintaansa kohti. — Laputa jalkoihisi täältä herrashuoneista sinne keittiöösi… ja pysy omissa akkain askareissasi!

Anisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä synkästi syrjäsilmällä.

Hänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli vaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin kapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja ylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään päälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti "ilkeitä sanoja", niin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä päätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan sanoi käskevästi kuiskaten että:

— Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas tarvitsee?

Ja Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina yksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun huomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja, ehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.

Sillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa, jollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi Oblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia yhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa, ja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati valvomassa tätä rappiollista rauhaa.

Niin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään, pyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan, oikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt saappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee vaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät ja vuoluveitset — kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee pehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa tempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko huoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn pesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä — ja lennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden narinan.

Eloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha; hänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle vilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät, milloinkaan väsymättömät kädet.

Kasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että ainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni, niin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen kömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin kippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan huomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen. Paljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan valtiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa olkapäitään — ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten hänen neuvonsa mukaan.

Toisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä vastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa — vaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse ministerille.

Näinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat heidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota ansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin Sakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan virkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.

Puolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston hiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten verhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä lasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.

Oblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan kanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:

"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko se mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän silloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat myötätunnon siteillä."

Oblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän välkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita ei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä ulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa kulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten Pariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten … niin, sitten lopuksi omassa maallisessa paradiisissaan — Oblomofkassa.

Hän, Olga — on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin suloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat, hänen hieno kaulansa on niin hempeä…

Talonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat maahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin nurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen, laulaa armaalleen, hänelle — Oblomoville…

Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen suloisen suihkun ja polskutuksen … ja hän vaipuu hautomaan näitä tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta…

Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. — Ei, tämä ei voi olla mahdollista! — virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään pitkin lattiaa. — Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua, unisilmäistä, kelmeäposkista… Hän kai vain yhä tekee pilaa minusta…

Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän hymyilikin itsekseen.

— Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä kaupungissa ollessani, — sanoi hän, — minun silmäni eivät ole enää niin himmeät… Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka yritti tulemaan… Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!

Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan Oblomovia syömään päivällistä heille.

— Tulen, tulen! sanoi Oblomov.

Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.

— Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.

Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.

Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa. Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa, mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.

"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai kissa … kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä, kehrätä murrittavat niin mukavasti."

Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.

"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista, sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat kauniisti ja ratsastavat hevosilla… Otaksukaamme ettei Olga ole mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa liikuttaa miekan helinällä… Mutta silloinhan tarvitaan jotain muuta — esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa… Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija… Mutta mikäs minä olen? — Oblomov — en mitään muuta. Stolz — se on toista: Stolzilla on älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa. Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu — katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin soittimella… Mutta minä?… En minä edes tuota Sakariiasta osaa hallita … enkä itseänikään … minä olen — Oblomov! Niin, Stolz: hyvä Jumala … häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi; vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe… Ystävyyttä miehen ja naisen välillä ei ole olemassa…"

Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.

"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"

Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.

"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä… Ja mistä minä sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta. Andrei! Tokkohan? … ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen, sellainen… Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.

Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.

"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän: "petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää… Mutta eihän hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti… "Mutta mistäs tuo harmi sitten tytössä? … Herra Jumala, mihinkä kuljuun minä olenkin joutunut!"

— Mikä teillä on kädessä? — kysyi Olga.

— Oksa.

— Mikä oksa?

— Näettehän: syreenin oksa.

— Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette käynyt?

— Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.

— Miksikäs otitte ylös?

— Noin vain, minua miellyttää että te … että te sen harmissanne viskasitte.

— Sepä koko uutinen että harmi — miellyttää! Mistä syystä?

— En sano.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän…

— En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!

— Mutta minä rukoilen teitä … Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

— Vaan entä jos laulan?

— Silloin … kenties…

— Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? — sanoi neito rypistäen kulmakarvojaan. — Onko se siis totta?

— Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.

— No, minä lupaan laulaa … Casta diva, Casta di … hyräytti neito ja pysähtyi. — No, sanokaapa nyt!

Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.

— En sano, en! — huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin äsken. — En millään mokomin … en ikinä! Jos se ei ole tottakaan, jos minusta niin vain näytti? … En sano, en ikipäivinä!

— Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, — arveli tyttö kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan silmäyksen Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen piirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä valaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko pilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen pensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko maiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.

— En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny … — väitti yhä Oblomov: — älkää kysykökään.

— En minä teiltä kysykään, — vastasi Olga välinpitämättömästi.

— Kuinka? Äskenhän te juuri…

— Mennään kotiin, — sanoi neito totisena häntä kuulematta: — täti odottaa meitä.

Hän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja kulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.

8.

Koko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän sai viettää sen Olgan tädin seurassa, — naisen, joka oli sangen älykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa, oivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama soma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat heilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita, mutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa riippui kultainen lornjetti.

Hänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta, hyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin osaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin majesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan tapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä pikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään olentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille — nekin toimittaa hän huolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.

Väliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi hyvin, mikä muuten tapahtui — enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli hän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja vaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.

Keskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on hänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan ei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia, lempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen elämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä vastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos ei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän kysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille ainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.

Tällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita itseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen toimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta valmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina, kuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin katsein.

Hänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus kulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.

Hän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä, ei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen läheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka kanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von Langwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee hän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa, ja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten merkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin, mitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.

He, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä — tämä on ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä täti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja suopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.

Pahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet johonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai ulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei ilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä tämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.

Mutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka omaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja siihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut jonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa läpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen papereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla, saanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi sille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat huhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.

Hän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli vielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan nilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan tupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen polven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja, jotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa polvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui hän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan päivällispöytään.

Puettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa napinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa ja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli sen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja joskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki sillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin puhdistetut.

Tuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä — alussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo kylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma koko elinajakseen.

Keskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta, tieteistä, suurmailmasta — kaikesta samalla tavalla ja yhtä täsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä lauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo ennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja sitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.

Olgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset ja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden rajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan tyytymättömyydestä.

Tämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta, osaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä toistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta mitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja, ja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin toivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.

Ja missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan siromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin vai oopperaan.

Olga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo välttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli — ja tämä lausui toivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus tätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.

Nämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta päättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta, joka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista hellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa oikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.

Mutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen päätökseen että he ovat — täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja tytär.

— Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? — saattoi esimerkiksi täti kysyä.

— Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, — vastaa Olga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: — Ei, täti, sanoo Olga: — minä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.

Täti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee otsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee ulos ja toinen jää kotiin.

— Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? — sanoo täti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa punnitseisi sitä vielä ratkaisematta.

— Niin, siellä on niin hyvä, — vastaa Olga.

Ja he ottavat huvilan.

Mutta jos Olga ehdoittaa:

— Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole parempi että mennään toiselle suunnalle? — niin vastaa täti että:

— Mennään vain. — Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? — jo kauvan ovat kehuneet tätä kappaletta.

— Mieluusti minun puolestani — vastasi Olga, mutta ilman mitään riemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.

Toisinaan he hieman väittelivätkin.

— Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat? — puhelee täti. — Ota vaaleankeltaiset.

— Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna vaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!

— No, ota sitten tummansinervät.

— Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa vitkaan päätään.

— Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin tummansinertävät tai vaaleankeltaiset.

— Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, — sanoo Olga pehmeästi ja valitsee mitä itse tahtoo.

Olga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka lausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt neuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.

— Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan — millainen se on? kyselee hän häneltä.

— Hyi, se on roskaa! — vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään, mutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin ettei Olga sitä saisi lukeakseen.

Eikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos he molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen parooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla, ja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa mukaan.

— Rakas Olga! — haastelee täti joskus. — Siitä nuoresta herrasta, joka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin minulle eilen joku tuhma juttu.

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse tahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.

Oblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä eikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes Stolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa ystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä, niissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen, mutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa toisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja muistaa mistä puhua — sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua, koska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva keskustelu.

Sitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen elämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs, vilkas ja osaksi pilaalaskeva — niin tämä on samaa kuin tuoda pimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää kaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla sekä ilostuttaa koko huoneen.

Kas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan ystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista ilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä — vieläpä pitkäksi aikaa — —

Ilja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti, nostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen sopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi pallituolinkin tädin jalkain alle.

Saapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen Oblomovin kättä.

Oblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat erinomaisen tyytyväiset toisiinsa.

Täti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai heidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.

Kävellä nuoren keikariherran kanssa — se olisi ollut toinen asia. Ei hän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella ryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi itse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt sitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään loppuneet.

Mutta että Olga kävi kävelyillä "herra Oblomovin" kanssa, istuskeli hänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla … mitäs vaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa oleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa eikä antamaan hänelle mitään kirjoja… Ei mitään tämmöistä saattanut toki juolahtaakkaan kenenkään päähän.

Sitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään oli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä maata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi hänelle kaikenlaisia toimia — sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein aika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään Oblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille ja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi ulkomaille lähtöään. —

Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään, miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta, kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle: syrjästä vain joku kahiseva ääni — ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova häneen…

Hän tuli — ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot, vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta, aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen. Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni — sanalla sanoen aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt. Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki, mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen kysymyksellä:

— Lähdemmekö me kävelemään?

— Kunhan ei kauvas, — vastasi täti. — Käske antaa minulle päivänvarjostimeni.

Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin balkongille.

— Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, — kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä, avomielisyydestä ja luottamuksesta.

— On liian kuuma! huomautti täti.

— Ei haittaa, minä koetan, — sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.

Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.

Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?

Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin … niin … kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.

Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin, niinkuin kaikki muutkin… Mitä tämä merkitsee?

Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi hyvästellä.

— Käykää nyt useammin, — sanoi täti: — arkipäivinä olemme aina yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä aina joku vieras — silloin ette ikävysty.

Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.

Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.

Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin. Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.

Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.

Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.

Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee? Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko elämän järjestelmä!

Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi, lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan pitkin tuoleja ja sohvia … yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja käsittää että hän itse on vielä — pojan nulikka, mutta tyttö — jo täysi nainen.

Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?

Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka", ei sisäpiika — ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei ole oikein nukkunut yöllä…

Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"… Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.

Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.

"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"

Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla, mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella, se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.

"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! — päätti hän. — Minä muutan pois Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan Oblomofkaan … yksin!" — lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena. "Ilman häntä! — Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen elämän ihanteeni!"

Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.

"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!" Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin, heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen käärekaihtimien takana.

Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi — oli hänen edessään katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.

Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä eikä minnekkään mennä.

— Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen; ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, — puheli Anisja aikoen häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.

Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui nyt niin ikävältä.

— Sakariias! — lausui hän sitten.

— Mitä suvaitsette? — virkkoi Sakariias vetelästi.

— Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, — sanoi Oblomov.

— Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.

— No sinne Viipurinpuolelle.

— Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta toiseen? — vastasi Sakariias. — Mitäs siellä kaupungissa on nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?

— Täällä näes tuntuu niin epämukavalta…

— Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon! Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että ovat kadonneet.

Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.

— Vaan mihinkäs nämät pannaan? — kysyi hän potkaisten jalallaan kapsäkkiä. — Myödäänkö pois vai mitä?

— Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä päivinä ulkomaille! — tiuskasi Oblomov.

— Vai ulkomaille! — virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi naurahtaen. — Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!

— Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä… Passikin minulla on valmiina, — kehahti Oblomov.

— Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti Sakariias pilkallisesti. — Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te siellä joudutte ilman minua!

Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat venähtivät syrjään.

— Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! — vastasi Oblomov harmistuneena.

Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt, kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.

— Minkä neidin? — kysyi Oblomov.

— Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.

— No? — kysyi Oblomov kärsimättömästi.

— Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te teette!

— Mitäs sinä hänelle sanoit?

— Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi tekemistä?"… — vastasi Sakariias.

— Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? — huomautti Oblomov. — "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät, mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?

— Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?

— No?

— Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin, kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti. Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.

— Pöl-l-löpää! — karjasi Oblomov vihoissaan.

— Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? — sanoi Sakariias. — Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin…

— Suuri pöllöpää! — uudisti Oblomov. — No, mitäs neiti siihen sanoi?

— Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän syöpi?"

— No voi sun toljaketta! — tiuskui Oblomov. — Olisit kai vielä kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.

— Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä selittänyt, — vastasi Sakariias.

— Kysyikö hän vielä mitä muuta?

— Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.

— No, mitäs sinä?

— Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.

— Ah hyvä-isä! … huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti nyrkkinsä vasten ohimoitaan. — Mene ulos! — lisäsi hän uhkaavasti. — Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä — mikä ihminen sinä olet!

— Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä? — puolustelihen Sakariias.

— Suu kiinni ja mene ulos! — toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä sanoja".

— Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa Viipurinpuolelle, — lopetti Sakariias.

— Ulos! huusi Oblomov käskevästi.

Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi juomaan teetä.

Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan auki-leikkaamaton.

Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä ja kaikki pikkukapineensa — niin siinä järjestyksessä ne sitten pysyivät.

Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut; olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen pitkälleen, astui Sakariias sisään.

— Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne… No, mikä sen nimi nyt olikaan … kah! … — ilmoitti hän.

— Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? — kysyi Oblomov hätäisesti.

— Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua … — virkkoi Sakariias.

— Sinä turmelet minut, Sakariias! — kivahti Oblomov vimmastuneena.

"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään: "samaa lajia kuin tuonoin … kyllä sillä kieli kääntyy!"

— Minnekkä tulemaan? — kysyi Oblomov.

— Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin kai se oli…

— Puistoon varmaan? — kysyi Oblomov.

— Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos — niinkuin sopii: "minä" sanoi hän: "olen siellä"…

— Pue siis sukkelaan päälleni!

Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa, lehtimajoihin, pensaisiin — ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.

— Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, — sanoi Olga lempeästi.

— Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, — vastasi Oblomov.

— Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.

Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.

Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä, ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.

Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu, siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.

— Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? — kysyi Olga.

Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä neitoa kohtaan.

Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa, ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan tehtävä — sitä hän todellakaan ei tiennyt.

Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä on ylipäästävä.

Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu — nuot Sonitshkan aseet — olisivat olleet turhat, sentähden ettei edessä ollut mitään taistelua.

Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia, laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä, ei mitään toimeenviepää ajatusta.

Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.

Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin, esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.

Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa. Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin toinen hänet suvaitsee jättää.

— Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan siekaletta.

"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin kurkussa.

— Niin, olen vähän lueskellut, — sanoi hän huolimattomasti.

— Mitä niin, jotain romaaniako? — kysyi Olga ja loi häneen silmänsä nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.

— En, minä en juuri lueskele romaaneja, — vastasi Oblomov sangen rauhallisesti: — olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen historiaa".

"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden lehden kirjasta!"

— Venäjän kielelläkö? — kysyi neito.

— Ei, englanninkielellä.

— Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?

— Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. — Vaan ettekös te ole käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov hämmentääkseen keskustelun kirjoista.

— En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä, tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.

— Ainako täällä?

— Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään muita…

— En minä tätä teille osoittanut, — keskeytti Oblomov: — mehän kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?

— Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.

— Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? — kysyi neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.

Tämä karahti punaiseksi.

— Niin on tällä kertaa… jumalankiitos, — änkytti hän.

— Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne syhyä, — jatkoi neito: — silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon on minulle hoitajatar ennen neuvonut.

"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?" ajatteli Oblomov itsekseen.

— Älkääkä syökö illallista, — lisäsi neito totisesti. "Se hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus Sakariiakselle.

— Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, — jatkoi neito kohottamatta silmiään ompeluksesta: — ja maata kolmisen päivää, varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.

"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.

— Mitä te ompelette? — kysyi hän katkaistakseen edellisen keskustelun.

— Soittokellon nauhaa, — selitti neito kierittäen auki kanavakäärön ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: — se tulee paroonille. Onko se kaunis?

— Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä syreeninoksa?

— Siltä näyttää… niin, — vastasi neito huolimattomasti. — Minä valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui…

Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.

"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen — esimerkiksi Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."

Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.

— Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, — sanoi hän antaen kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. — Miksi ette ole iloinen? — kysyi hän.

— En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla iloinen? Ja millä tavalla?

— Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.

— Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä. Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.

— Tarkoitusperä on — elää.

— Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna…

Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli kuni käärme — jotain luottamatonta, jotain halveksivaa…

— Mitä varten on elänyt! — toisti hän. — Voipikos kenenkään ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?

— Voipi. Esimerkiksi minun, — sanoi Oblomov.

— Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne tarkoitus on? — kysyi neito pysähtyen. — En usko teitä: te panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää…

— Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla, ja edessäpäin ei enää ole mitään.

Hän huokasi, vaan Olga hymähti.

— Eikö mitään? — uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti, hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä oli jotakin edessäpäin.

— Uskaltakaapas vielä kerran, — jatkoi neito: — vaan niin se on kuin minä tiedän!

Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.

— Mitä varten, ketä varten minä eläisin? — puheli Oblomov kävellen hänen perässään. — Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain orjantappuran-okaat.

He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.

— Mikä tämä? — kysyi Oblomov kiiruusti.

— Näettehän: oksa.

— Mikä oksa? — uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.

— Syreeninoksa.

— Tiedän … mutta mitä se merkitsee?

— Elämän kukoistusta ja … Oblomov pysähtyi ja Olga myös.

— Ja? … — uudisti Oblomov kysyväisesti.

— Minun harmiani, — sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin, keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi mitä tekee.

Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen paikan.

— Ehkä voin minä siis toivoa… — sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.

— Kaikkea! Mutta…

Olga ei sanonut enempää.

Oblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut enää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset kasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille ilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet paikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki myös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli Oblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.

Elämä, elämä avautuu minulle jälleen, — puheli Oblomov kuni huumaavassa unessa: — tuossa se on teidän silmissänne, teidän hymyilyssänne, tässä "syreeninoksassa, Casta divassa … se on kaikki täällä"…

Neito pudisti päätään.

— Ei, ei kaikki… toinen puoli vain.

— Parempi puoli?

— Olkoon, — sanoi neito.

— Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?

— Etsikää!

— Miksikä?

— Ettette kadottaisi toista puolta, — lausui neito, tarjosi hänelle kätensä ja he läksivät kotiin päin.

Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli syreeninoksaa käsissään.

— Tämä kaikki on minun! Minun! — hoki hän haaveksivasti uskomatta itsekään itseään.

— Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? — kysyi Olga, sitten kun he erosivat.

Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan pöllöpääksi.

9.

Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia. Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä, mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.

Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä maaperää, jota hänen oli astuminen.

Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse tuli olemaan Pygmalion.

Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.

Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä, jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita; paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri hänen sydämmensä nykyisin tykytti.

Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa, niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.

Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli… ne kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että neiti oli usein unissaan puhunut.

Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt vasta oli alkanut elää.

— Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa. Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! — oli Stolz uhkaillut.

Ja se oli nyt tullut.

"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön elpymystä…" ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman uutta ilmausta.

Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.

— Ne ovat vain hermot! — hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten, tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.

Ja neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan, kastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan valveille. —

Mutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti ensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään. Hän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut… yhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.

Hän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa päivät ja yöt. "Suurten keksintöjen historiaa" lukiessaan on hän huomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa, löytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin neidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja hämmästyttää häntä.

Kun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa hän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin tulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä, samanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle esimerkiksi että:

— Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan kiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä…

Mutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä saakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt entistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko seljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai istuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä — ne olivat menneet nuo ajat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä yöltä.

Nyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa täynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää, aina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai vierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.

Kaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa oli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia, tietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä, näkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin mitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä toimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten tyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt hänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.

"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen levottomuutta!" haaveksi hän. "Voi sentään, elämä repii sittenkin ja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja puuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus — se on kaikista vaikein elämän koulu."

Oblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli pyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli uskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä. Oblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä, sai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin välityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä olisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt mahdollisena Olgan tähden lähteä pois.

Illallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole tietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.

Parin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki ympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin ulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin. Tuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.

Mitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut kauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan, ja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään epäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki pantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua tulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen kumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.

Sillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi kukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli lisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa paisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.

— Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, — sanoi täti hänelle ja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.

Punastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä hyväillen poskelle. —

— Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei kuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt yhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.

Vastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.

— Olga Sergejevna? — lisäsi hän sitten ääneensä.

Hiljaisuus.

Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.

— Olga Sergejevna! — huutaa kajautti hän suurella äänellä tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.

Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.

— Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? — huudahti Oblomov iloisesti ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.

— Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! — läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. — Kiusataksenne minua te itsekkin näin kiusaatte itseänne.

— Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? — kysyi neito.

— En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo lähtenyt.

— Mitä olette tänään tehnyt? — kysyi Olga.

— Tänään olen…

— Riidellyt Sakariiaksen kanssa? — auttoi neito häntä sanomaan.

Oblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.

— En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa, Olga…

Vaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan viereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä käsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan kanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan niin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta irroittaa silmiään hänestä.

Itse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se käännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas, riippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin kovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa kiivaammin, ja sydän tykytti — kaikki tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti aivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen hekkuman silmänräpäyksinä.

Hän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen heltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä lemmittyyn naiseen.

Neito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän kasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä, kuinka hän on hyvä!" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan näin muuttunut!

Vertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen ja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt menojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli ruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä oikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin, väärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja ratkaisevampien kysymysten tieltä.

Olga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden joutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia tuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä paljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina sen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta tarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän tarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan ja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin takerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän itse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin, mikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.

Ja Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä ihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan silmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun selvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se rikki.

Olgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen läpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä mieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen himoa.

Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.

"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin sielussa, — ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa — vähintäkään väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen pelkoa.

Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa suunsa — hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.

Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus, kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan. Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.

Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua: tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ — se jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.

"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse! Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta — ja kaikki tämä Olgan armollisten kaupunki-asiain tähden!"

Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin sattui viehättämään.

— Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? — puheli hän silloin miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana naisten tietää.

Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.

Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta, keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista — ja taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä oli lukenut.

Mitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja käypi kiinni asiaan.

Lisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin makasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista tauluista.

Oblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja, milloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia, eikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja lukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata edellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin muiston säilöistä.

Olga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen nainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai tätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa että Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla katseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!

— Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? — kysyi Olga. — Voisi luulla että teidän on ikävä!

— Ah! — huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: — Kuinka minä teitä rakastan!

— Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei se varsin siltä näyttäisi, — sanoi neito.

— Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? — alkoi Oblomov. — Tiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin … koettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi siinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja kuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on sama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli itkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet minulle niinkuin surussakin huojennusta…

Olga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa todellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät hänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset tyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota ei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen sydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin ulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.

— Mitenkä on minun laitani? — kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin itseltään.

— Pitääkö sanoa?

— Sanokaa.

— Te olette rakastunut.

— Niin, tietysti, — vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.

Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli lujasti.

— No, päästäkää, jo riittää, — sanoi neito.

— Entä te? — kysyi Oblomov. — Tekö ette… ole rakastunut…

— Rakastunut … minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä itseänne! — sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.

— Ra… kas… tan! — virkkoi Oblomov. — Mutta voihan rakastaa äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan" aivankuin vanhalla…

— Yönutulla? — sanoi neito naurahtaen. — A propos, missä teidän yönuttunne on?

— Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.

Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.

— Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin Oblomov. — Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja, mutta te vain… Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä rakastetaan.

— En tiedä, — puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. — En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian, sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä hoitajattarestani…

— Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? — uteli Oblomov.

— Vai haluatte te tietää? — kysyi neito veitikkamaisesti.

— Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se ilmilausua?

— Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?

— Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön, huomisen — siihen asti että taas kohtaamme toisemme… Ainoastaan sillä minä elänkin.

— Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan välillä. Minä…

— Te? … — odotti Oblomov kärsimättömänä.

— Minä rakastan toisella tavalla, — sanoi Olga nojaten selkäänsä leponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä. — Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni — on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu kipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te minua rakastatte — ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää vakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa rakastaa.

"Nämät sanat … ovat kuni Cordelian sanat", ajatteli Oblomov katsoen Olgaan himokkaasti…

— Jos te kuolisitte … — sanoi Olga katkonaisesti: — niin olen kantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni: Jos rakastutte toiseen — en nurise enkä kiroa, vaan toivotan puolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin — elämä, niin, elämä…

Hän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.

— Mitäs on elämä teidän mielestänne? — kysyi Oblomov.

— Elämä — se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös rakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt, — lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: — ja käskenyt minun rakastaa.

— Cordelia! — virkkoi Oblomov ääneen. — Ja hän on kahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän mielestänne! — lisäsi hän miettiväisesti.

— Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko elämän…

"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!" ajatteli Oblomov katsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. "Ihan luulisi että hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on tullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä."

— Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? — kysyi Oblomov.

— En tiedä, — vastasi neito: — minä en ole kokenut enkä käsitä, mitä ne ovat.

— Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

— Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni… Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! — lisäsi hän iloisesti. — Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen että tätinikin huomaa.

— Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? — kysyi Oblomov. — Jos ei teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin…

— Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! — puheli Olga osoittaen kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. — Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa, ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin… Mutta nyt… nyt tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette poislähdössä täältä? — lisäsi hän. — Enkö riennä mitä kiireimmin vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä? Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö…

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

— Kyllä, kyllä, — sanoi hän: — minä myöskin odotan päivän valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet… Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti. Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin tätiä, kuin…