NELJÄS OSA.

1.

Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä nurmi…

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt, vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne — se oli tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen, vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa, koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä, ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy, kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä — kaikki nämät merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta, lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen nimipäivä ja Iljan päivästä — joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa. Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän aina: — Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja pian ilmaantui marjojakin.

— Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, — selitteli emäntä Oblomoville: — eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset eivät näe mitä on vatsassa — ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja kiiltävät saappaat — niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. —

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen…

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo, niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa, läiskäyttää, korjaa — ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin, supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta, tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän, pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan — ja nukahti niin ettei tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee, ummistaa silmiänsä — vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä, hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi lapset heräämään…

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan raivoihinsa — hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, — jos Vanja tai Màsha vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen "Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten kysellen Anisjalta: — Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut — miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton sitä juoda — eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi, kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä — silloin alkoi emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen. Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa, paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois — yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan itselleen kahvia — niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti yksistään — Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista — ja häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei — kaikki tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden, ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen alkaa hävitä oma minä ja muuttua häneksi, kuinka järki äkkiä rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta…

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä — eivät ne vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja nojasi päänsä kättänsä vasten — niin teki hän kaiken tämän niin vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta, ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti kyntensä puhtaina — ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä oli — eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään, muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta…! Niin, Oblomov on herra, ja herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin miesvainajan kosketus — niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja puhelee…

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta, minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen, niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä, liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle "tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään, vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä, ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän silmänsä umpeen — samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja, pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna, silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti, ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen — ei mitään, ei kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu kaipaa, olisi tässä ympärillä…

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna. Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja, ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

— Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse, Agata Matvejevna!—lausuu Oblomov.

— Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

— Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, — ääntää hän puoleksi itsekseen: — niin rupeamme tässä illalliselle.

— Mitäs ruokaa on illalliseksi? — tiedustaa Oblomov.

— Hapantakaalia lohen kanssa, — vastasi emäntä. — Samminlihaa ei saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat saamaan elävän sammin — se Vaunukadun varrella asuva kauppias on näet tilannut — niin lupasivat leikata meillekkin osan. — Sitten on illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa…

— Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna, kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja olisi unohtanut.

— Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka kihisee? — vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. — Siellä se puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman, kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

— Alati työssä! — virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. — Mitä te taas siinä teette?

— Survon kaneelia, — vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

— Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? — kysyi Oblomov ottaen emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

— Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat liki emännän niskaa.

— Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin … rakastuisin?

Emäntä naurahti.

— Vaan rakastuisittekos te minuun? — kysyi yhä Oblomov.

— Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

— Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? — kuiskahti Oblomov kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan poltti tämän kasvoja.

— Nyt ei ole pääsiäisviikko, — vastasi naurahtaen emäntä.

— No, suudelkaa te sitten minua!

— Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten, — sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

— Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä torttuihin panna! — huomautti emäntä.

— Ei haittaa! — vastasi Oblomov.

— Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? — kysyi emäntä huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. — Onko se öljyä vai mitä? — Ja hän haisteli tahraa. — Mistä se on tullut? Eihän vain liene tipahtanut pyhimyslampusta?

— En tiedä, mistä lie tullut.

— Varmaan olette sipaissut oveen? — arvasi yhtäkkiä Agata Matvejevna. — Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

— Hyvä Agata Matvejevna! — lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun hartioiltaan. — Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia…

— Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? — arveli emäntä huokaisten. — Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä, eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.

2.

Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia, mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta, katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain halveksivasti.

— Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, — puheli hän kahdelle kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: — siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi — ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli risti kaulassa.

— Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, — sanoi hän ylpeästi: — mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt, jäätelö sekä oiva viini — kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin asti isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin, aikalailla pöhnässä — ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon. Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja. Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia. Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

— Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut nimipäivääni, — arveli Oblomov: — sano etten ole kotona! — huusi hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki Stolziin.

— Andrei Ivanitsh, — kähisi hän iloissaan.

— Onko se Andrei! Herra jess … — huudahti Oblomov äänekkäästi ja riensi syleilemään ystäväänsä.

— Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! — lausui Stolz: — syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

— Mennään, mennään, istu alas! — toimitti Oblomov touhussaan istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä myös nousi paikaltaan.

— Taisinpa häiritä, — sanoi Stolz säpsähtäen.

— Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei Andreitsh! Hoi herrat! — huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin kutsutuksi.

— Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa? — kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja tutkivasti.

— No, Ilja!? — virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

— Siis "ei koskaan" vai mitä?

— Mitä tarkoitat noilla sanoilla? — kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

— Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

— Minä en enää ole sellainen … kuin olin silloin, Andrei, — sanoi Oblomov vihdoin: — jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki läpiluetut…

— Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? — kysyi Stolz.

— Ulkomaille minua esti lähtemästä…

Hän sekaantui:

— Olga? Eikö niin? — sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi silmiin. Oblomov leimahti.

— Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut… Missä hän nykyään on? kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen.

— Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, — puhui Oblomov: — heti…

— Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, — lisäsi Stolz.

— Ku-kuinka sinä tiedät? … — änkytti Oblomov hämillään, tietämättä, miten olla.

— Kaiken tiedän, — sanoi Stolz: — vieläpä syreeninoksankin. Vaan eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta katumus ja sääli…?

— Voi älä puhu, älä muistuta! — keskeytti hänet kiireesti Oblomov: — jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten häntä ansainnut… Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa … minä olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin…

— Minä en syytä sinua, Ilja, — jatkoi Stolz ystävällisesti ja pehmeästi: — minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

— Miten on nyt hänen laitansa? — kysyi Oblomov arasti.

— Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen sinua…

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla jokaista sanaa kuullessaan.

— Mitä sinä puhut, Andrei! — huudahti hän nousten paikaltaan. — Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja pyydän anteeksi…

— Istu rauhassa! — keskeytti Stolz naurussa suin: — hän on iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain levottomaksi.

— No, jumalankiitos, — virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä: — olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

— Missä hän nykyään on?

— Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia itselleen Olgaa…

— Niinkö? Vai oli se siis totta, — kysyi Oblomov: — no, mitäs tyttö siihen?

— Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä, ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän piilopesään olet pujahtanut?

— Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan häiritse minua…

— Mistä niin?

— Työtä tekemästä…

— Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä iljettävämpi,—lausui Stolz katsellen ympärilleen. — Lähdetäänpäs maalle, kuule Ilja.

— Maallekko … hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa harkita…

— Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme tulevalla viikolla.

— Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? — puolustelihen Oblomov. — Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa, vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia… Minulla on täällä koko talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään matkaa varten valmiina…

— Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

— Terveyteni on huono, hyvä Andrei, — sanoi hän sitten: — minua vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle…

— Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga, joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa — kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä… Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo — kuuletko? ettet sinä kokonaan kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut kaivaa sinut ylös haudastasi…

— Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä sitä? — äänsi Oblomov liikutuksissaan.

— Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

— Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu…

Hän painoi sydäntänsä.

— Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? — kysyi Stolz.

— Ei, häpeää ja surua vain! — vastasi Oblomov huokaisten.

— No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu muuten hukkaan…

— Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista, myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

— Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! — sanoi hän; — Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

— Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, — oikaisi Oblomov: — sillä viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan…

— Kuinka paljon?

— En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili jossakin.

— Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut! — lopetti Stolz. — Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja perehtyy maanhoitoon.

— Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, — sanoi hän: — mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en sinua heitä.

Oblomov huokasi.

— Ah tätä elämää! — sanoi hän.

— Mikäs elämässä on vikana?

— Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja nukahtaa … iäkseen…

— Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja! filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta yhteenperään, — lopetti hän: — niin kuinka paljon voisikkaan toimittaa! —

— Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, — virkkoi Oblomov: — sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla rakennettu…

— Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut? Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

— Minullako siivet, missä sitten? — kysyi Oblomov alakuloisesti. — Enhän minä osaa mitään…

— Niin, kun et tahdo osata, — keskeytti Stolz. — Ei ole olemassa ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

— Vaan minäpä en kykene! — väitti Oblomov.

— Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja joka ja että! Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei vaan… Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

— Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta. Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien, setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

— Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi; mennyttä ei saa takaisin! — sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

— Miksei saa takaisin? — virkkoi Stolz kiivastuneesta — Mitä joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin luvaten saapua perästä syksyksi.

— Mitä minun pitää sanoa Olgalle? — kysyi Stolz Oblomovilta ennen lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän huokasi.

— Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, — virkkoi hän vihdoin hämillään: — sano ettet ole nähnyt etkä kuullut…

— Ei hän usko, — lausui Stolz.

— No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut…

— Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

— Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät hänen muistollaan, — päätti Stolz: — ja että pyrit vakavaan ja totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.

3.

Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

— Tuokaa teetä! — käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle takaisin. — Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! — sanoi hän, ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. — Äläkä vasta tule töykkimään omiasi, — huomautti hän. — Mitäs arvelet, kuoma, eikös asiat ole hullusti nyt! — sanoi hän viinurin mentyä.

— Niin, piru hänet toi! — virkkoi Tarantjev raivokkaasti. — Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

— Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan…

— Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille? eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se siitä käräjänkäyntiä nosta!

— Vai niin sinä luulet? — sanoi Muhojarov ilostuen. — No ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

— Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! — lohduttihen hän.

— Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, — jatkoi Tarantjev: — keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat, jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

— Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle, ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten…

— Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu, ehtii kaikki unohtua…

— Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, — sanoi Ivan Matvejevitsh kaataen lasiin: — on sääli juoda teen sekana tätä hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

— Tilataan vaan.

— Hoi siellä!

— Hyi sen roistoa! "Anna arennille" — matki Tarantjev jälleen raivoissaan: — meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä höystää hänet osakkeilla.

— Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt oikein selville? — kysyi Ivan Matvejevitsh.

— Ne on saksalaisten keksintöjä! — sanoi Tarantjev ilkeästi. — Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen. Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit kallistuvat, jos ne käyvät huonosti — silloin kaikki menee myttyyn. Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt? Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

— Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot meille enää Oblomofkasta juokse … — puhui Muhojarov hiukan humaltuneena.

— Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä! — virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: — sinullahan on varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

— Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä tässä iänkaiken kokoilen…

— Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!

— Vie sun kaksikymmentä! — sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: — sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille — niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, — haaveili hän humaltumistaan humaltuen: — silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. — Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen — no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!

— Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä … — puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. — Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa — se ei ole pilan asia!

— Hiljaa, hiljaa, kuoma! — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan — mitäs elämää se semmoinen on!

— Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.

— Kuulehan, — alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: — vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin… Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!

— En maista ennenkuin sanot, — vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.

— Se on tärkeä asia, kuule kuoma, — kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.

— No…? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!

— Mitä siis, sano pian?

— Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

— Sanotko vai et? — ahdisti Tarantjev.

— Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle, kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

— Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja jäljennöksiä … muistatko? Sinä olet suuri sika!

— Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

— Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma itseni? — virkkoi Tarantjev harmissaan. — Mitä sinä minusta kiusaat? No, puhu.

— Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut, kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä kerrassa mistään…"

— No? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani. Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee… Mene sinä puhelemaan hänelle syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt, kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei enää tahdokkaan.

— Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee — siinä kaikki! — arveli Tarantjev. — Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?

— Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia…

— Mitäs sitten?

— Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

— Mistäs hän rahat ottaa? — kysyi Tarantjev. — Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta…

— Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan… sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."

— Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

— Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.

— Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

— Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

— Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua — ei hän lailliselle asialle mitään voi! — puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. — Hei veli, maistetaanpas!

— Laillinen asia! — sanoi Tarantjev riemuissaan.

— Maistetaan.

— Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun — laillinen asia näet!

— Laillinen asia! — matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään Tarantjev. — Terästetään mekin.

— Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

— Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, — huomautti Muhojarov hätäisesti: — silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

— Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, — sanoi Tarantjev. — Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi…

— Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta — ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä — ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

— Laillinen on asia! — toisti Tarantjev.

— Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

— Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

— Tomppelein malja! — ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat lasinsa pohjaan.

4.

Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä, ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet Olga Iljinskajaksi — eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän — eikä kuitenkaan hän. Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti, vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut rakastettu sisar.

— Hyväjumala! Tekö se olette? — huudahti Olga sieluun saakka tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet, vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet mitä tehdä.

— Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka? Ja minulle ei sanaakaan! — moitti Stolz.

— Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa teille mitään, — sanoi täti. — Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt… kuinka hän on muuttunut!"

— Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja kypsynyt, — sanoi hän ääneen: — en teitä tahdo tuntea samaksi ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

— Niin … ei mitään erityistä, — vastasi neito tarkastellen vaatekangasta.

— Mitenkä on laulamisenne laita? — puhui Stolz koettaen yhä tutkia tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

— En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen, — virkkoi hän huolimattomasti.

— Kuinkas on Oblomovin tila? — sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen. — Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa, jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

— Kuvitelkaa sitä kummaa, — sanoi tämä astuen ulos myymälästä: — joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä — vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin jäi hän meiltä näkemättä.

— Ettekö tekään hänestä tiedä? — kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

— Niin, hän on todellakin sairastellut, — sanoi hän teeskennellyllä huomiolla silmäillen ajoneuvoja. — Katsokaas täti, minusta näyttää että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

— Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, — vaati Stolz jyrkästi: — mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet häntä mukananne?

— Kyllä tätini vielä teille kertoo, — vastasi Olga ranskaksi.

— Hän on kauhean laiska, — huomautti täti: — ja sellainen ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille, niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

— Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! — lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

— Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? — kyseli Stolz.

— Hänen tähtensä me olemme tulleet, — sanoi täti osoittaen Olgaa: — lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa, ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

— Niin, te olette paljon muuttunut, — puheli Stolz miettiväisesti, imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa verisuonta tämän silmissä. —

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa. Mitä hänen sisässään tapahtui — jumala sen tiesi, mutta ainakin tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan, usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi, kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin, vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis vain Iljan edessä?…"

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia, yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla, kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää, mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta, paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka, jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä, kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta, eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon: ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa, joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen, asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa — ja huomenna salaisuus laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.

Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna, vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä — sanalla sanoen kaikki kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.

Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? — kas se oli eri kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään…? Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä hän loukkautui.

Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui, niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui luonnollisen avomielisesti:

— Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne, vaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle kaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?

Ja lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä sanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun Stolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut kutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on vain pienoinen silmukka — silloin taas yhtäkkiä…

Yhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi, yksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan, tekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa silloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä, suoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan viskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös sekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän neidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen omaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä oikaisuksi.

Olga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena. Ei epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen kasvoillaan.

"Rakastaako hän minua vai ei?" pyörii kysymys Stolzin päässä.

Jos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen? Jos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä? — Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli sanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.

Jos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut kasvoiltaan toisennäköiseksi — niin siitähän salaisuus olisi käynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain kovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta — ja Stolz oli ihan epätoivoissaan.

— Minulle tulee kauhean ikävä, — sanoi Olga: — olen ratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi! Kuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! — lisäsi hän itku kurkussa.

Tämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. "Sekös tässä vielä puuttui että piti tädin puoleen kääntyä!" ajatteli hän. "Näen kyllä että lähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin … vaan tällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on tarpeeksi takuuta ja huomiota… Vaan minäpä en palaa takaisin", uhkasi hän synkeästi. "Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti. Mikä hänessä lieneekin?"

Ja Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi? Stolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran rakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen ajanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti punastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen oireet ja sen ensimmäiset puistatukset.

Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt — joskaan ei sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen, miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.

Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki tyhjänpäiväinen matkustaminen.

Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen, sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti — siitä oli Stolz jo saanut varman vakuutuksen.

Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin — ja silloin ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen — onko tätä olemassakaan koko mailmassa.

Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat, väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä kuunnella.

Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan, jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee, niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään uudella voimalla, uudella innostuksella.

Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi, ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella ruokahalulla…

Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä onnen hete pulppuaa.

— Lempiikö tyttö minua vai ei? — uteli hän ahdistetuin mielin, miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.

Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.

Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.

Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä. Hän ymmärsi — mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta — kuinka voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi — rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. — Tämä ei käy, minä teen lopun tästä, — sanoi hän itsekseen, — minä otan selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna — joko tulen onnelliseksi tahi matkustan tieheni! — Vaan voimia puuttuu! — puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. — Enhän ole minkään näköinenkään… Tästä täytyy tulla loppu!

Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.

Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa, oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa heikkoutta.

Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.

Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha, että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta? Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?…

Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa, eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.

Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan, sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen tunteiden taistelusta tultava sanoihin — ja mitä oli hän vastaava menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?

Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen rakkaus? — kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa? Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.

Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? — Olikohan tämä taas vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.

Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin tästä olettamasta: uusi rakkaus — seitsemän, kahdeksan kuukautta ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi… halveksimistakin. Ei hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.

Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta" — mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!" Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta, vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon…

Ei! — ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! — päätti neito. Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.

Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.

Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä, ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan, ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.

Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta, olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt mihinkään pakenemaan.

Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden havaitsijan — kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.

Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia, ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.

Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan, ääneti suostunut tähän vaihtoon.

Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? … Ja sitäpaitsi oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua … elämää… Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää? Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta — silloin oli se jo myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.

Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan — kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.

"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän — mitä hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja kuulla? … Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina…"

Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan. Häntä hävetti ja kaiveli.

Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen, millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään mokomin!

Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin… Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen ystävänsä syvästä hartaudesta.

Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä — sillä mihinkä ei ihminen totu! — jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia, vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen — haave onnesta Stolzin kanssa…

Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois. Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.

Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan. Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.

Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan — vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.

Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki mieli syöksyä ystävänsä luo ja — ei sanoin, vaan nyyhkytyksin, suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.

Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät: Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista, että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin j.m.s.

Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.

Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun … elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä. Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka tapauksessa petollista… Ei, ei ollut pelastusta!

"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen. "Ilmaista? … Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise — niin se on samaa kuin varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta minua!" Mutta apua ei ollut.

Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.

Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten … niin sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti, ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän — elämättä — kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!

Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.

"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni, jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki hänestä näyttänyt — ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan, sykkyräiseen solmuun.

Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin — ja elämä on kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! … Eikä ollut edes kenen niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.

Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.

— Häiritsenkö teitä? — kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan ääreen, joka oli järvelle päin. — Olitteko lukemassa? —

— En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä. Minä odotin teitä! — sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja avomielisesti.

— Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, — huomautti Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa: "älä laske pilaa siitä — saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

— Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella? — sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä liikkui.

— Kuinka minä tietäisin? — vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi aikomuksensa.

— Ettekö tiedä? — lausui Stolz yksinkertaisesti.

— Hyvä, minä siis sanon…

— Ah elkää! — pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

— No arvasinhan minä että sen tiedätte! — sanoi Stolz. — Miksi siis kielsitte? — lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

— Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

— Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta, aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

— Kärsinyt! Se on hirveä sana, — virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla: — se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään enempää olekkaan sanottavaa — siinä on kaikki! Mutta minä kiitän siitäkin, — lisäsi hän syvästi huoaten: — minä olen päässyt ulos kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen. Ainoa pelastus on — paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

— Elkää jumalan tähden menkö pois! — huudahti säikähtyneenä rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen kädestä. — Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

— Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! — lausui Stolz miltei tylysti. — Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

— Matkustakaa pois! — sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

— Anteeksi jos loukkasin teitä! — pyyteli toinen. — Voi sentään meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta. Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

— No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? — jatkoi Stolz. — Te tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia, Olga Sergejevna, silloin kun se on — rakkaus nuorten välillä, miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

— Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! — sopersi neito tuskin kuultavasti.

— Ja jos jäisin tänne? — hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa kuin astella veitsien terillä — kaunista ystävyyttä!

— Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? — äänsi Olga odottamatta.

— Minkä tähden se teille olisi raskasta? — kysyi Stolz vilkkaasti. — Tehän ette … rakasta…

— En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te … jos minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun käypi? — lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden! — lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä, jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana "kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt. Vaan kuinka selittää se — sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi Stolzin arvostelua!

— Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja pimeydessä kuin te! — sanoi hän.

— Kuulkaas, luotatteko te minuun? — kysyi Stolz ottaen häntä kädestä.

— Rajattomasti kuin äitiin — kyllähän te sen tiedätte, — vastasi Olga heikosti.

— Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon, vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

— Ah niin, se on välttämätöntä … täytyyhän jollakin lopettaa, — äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!" ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee itsensä kanssa.

— Niinpä siis … Olga Sergejevna … — kiirehti Stolz.

Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.

— Antakaa minun varustautua, — virkkoi hän vihdoin: — jospa te tietäisitte, kuinka on vaikeata! — lisäsi hän kääntyen poispäin ja koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut epätietoinen, mistä äänestä alottaa.

"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.

Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja tämä valheellinen asema repivät häntä: … Se oli ihan sietämätöntä.

— Minä autan teitä — te olette kai… rakastanut? — sai Stolz vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.

Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi jälleen kauheata kouristusta.

— Ketä siis? Onko se salaisuus? — kysyi hän koettaen puhua lujalla äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.

Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:

— Oblomovia!

Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

— Oblomovia? — toisti hän kummastuksissaan. — Se ei ole totta! — lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.

— Se on totta! — lausui neito levollisesti.

— Oblomovia? — toisti Stolz uudelleen. — Se ei voi olla mahdollista! — lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. — Siinä on jotain hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette itse rakkautta.

Olga ei vastannut.

— Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä! — väitti Stolz järkähtämättömästi.

— Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä, tehnyt hänet onnettomaksi… ja sitten minä, niinkuin itsekkin sanotte, käyn käsiksi teihinkin! — lausui neito hillityllä äänellä, ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.

— Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka nyt Oblomov…

— Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne — tehän ette tiedä, miten häntä kylliksi arvossa pitää — niin miksikäs hän ei ansaitse myös rakkautta? — puolusti Olga.

— Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, — selitti Stolz: — onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista, toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, — pitkitti hän vilkkaasti: — me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa… Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki… Ah, jospa se olisikin totta! — lisäsi hän virkeästi. — Jospa tosiaankin Oblomovia, vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa… Kertokaa, kertokaa pian! — lopetti hän tyynellä, miltei iloisella äänellä.

— Niin, Jumalan nimessä! — vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. — Yksin tulen minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko epätoivoon… Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä, sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä: ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä olen harhaillut kuin synkässä metsässä… — lisäsi hän hiljaa masentuneella äänellä. — Ei! — korjasi hän sitten kiireesti: — elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin … matkustakaa. — Hän keskeytti hetkeksi. — Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua, — niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!

Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.

Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta puutarhassa ei hän mitään hiiskunut — luultavasti sentähden, ettei hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle silloin oli tapahtunut.

Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin olisi kertonut vieraan lemmentarinan.

Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä, johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa. Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.

Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli haudanhiljaisuus.

Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?

Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui. Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut… hän se kaiken ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty…?

Häntä alkoi jälleen kauhistaa…

Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.

Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli pannut kätensä ristiin — ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.

Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on tyynnytetty ja hyväilty.

— Siinäkö on kaikki? — kysyi Stolz hiljaa.

— Siinä! — vastasi Olga.

— Entäs Oblomovin kirje?

Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä. Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä kasvoilla.

Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. — Voi taivas, jos minä olisin tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut! — lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä olemassakaan.

Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?

Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti hattunsa lähteäksensä.

— Mihin nyt? — kysyi neito.

— Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! — sanoi Stolz. — Huomenna sitten puhellaan.

— Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? — ehätti Olga sanomaan pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. — Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä … tämä on ollut, mitä minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva minua, jos minä sen ansaitsen tai… kuka anteeksi antava? … — lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä polvilleen.

— Enkelini — sallikaa minun niin sanoa! — huudahti hän. — Elkää nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen aikaa sitten… Missä on Oblomovin kirje?

Stolz otti kirjeen pöydältä.

— Kuulkaa siis! — ja hän luki: — teidän nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä kohtauksina!…

"Te olette erehtynyt (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle), teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: — hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne…"

— Näettekös, kuinka oikein! — selitti Stolz. — Teitä on todella sekä hävettänyt että harmittanut tämä … erehdys. Tähän ei ole mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne … ja teitä taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! — lisäsi hän hieman pilkallisesti.

— Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.