NELJÄS OSA. (continued 3)

— Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? — puheli hän irroittamatta käsiään miehensä kaulasta.

— En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän välillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri…

Vaimo suuteli miestään.

— Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?

Stolz oli epävarmasti vaiti.

— Vastaa suostuvasti! — vaati Olga jyrkästi. —

— Kuules, Olga, — lausui Stolz koettaen irroittaa kaulaansa hänen käsivarsiensa renkaasta: — ensin täytyy…

— Ei, sinun täytyy luvata, minä en hellitä!

— Olkoon menneeksi, — vastasi Stolz: — mutta ei ensi kerralla, vaan vasta toisella, sillä minä tiedän miten sinun käy, jos hän…

— Älä puhu, älä puhu! … keskeytti vaimo. — Niin, sinä otat minut mukaasi, ja kahden teemme kaikki. Yksin sinä et osaa etkä tahdo!

— Olkoon niin, mutta sinä tulet pahoinvoivaksi kentiesi pitkäksi aikaa, — sanoi mies vähän tyytymättömänä että Olga oli pakoittanut hänet suostumaan.

— Muista siis, — päätti vaimo istuutuen paikalleen: — että sinä luovut yrityksestä vasta silloin kun "avautuu kuilu tai kohoaa muuri teidän välillenne". Minä en unhoita näitä sanoja. —

9.

Rauha ja hiljaisuus vallitsee Viipurinpuolella sen kastelemattomilla kaduilla, puisilla käytävillä, lepää yli sen surkastuneiden puutarhojen ja nokkosilla kasvettuneiden ojien, missä aitovierillä joku vuohi, köydenrepale kaulassaan, ahkerasti näykkii ruohoa tai tylsänä maata mokottaa, ja missä puolenpäivän tienoilla kopisevat pitkin käytävää sivukulkevan kirjurin keikarimaiset korkeat kengänkorot, liikahtavat musliiniverhot jossakin ikkunanpahasessa ja geraniumien takaa kurkistaa joku virkamiehen vaimo tai ryytimaan aitauksesta yhtäkkiä hypähtää ylös ja samassa silmänräpäyksessä painuu piiloon jonkun tyttöletukan virkeät kasvot, heti sen perästä hypähtää ylös toinen samallainen ja myöskin katoaa, sitten ilmestyy jälleen ensimmäinen vaihtuen taas toiseen, ja kuuluu kiikussa keinuvien tyttösten vihellystä ja naurunkikatusta.

Kaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään pihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja kukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira alkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa lypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat töllistävät uteliaina tulijaan.

— Ketä te haette? — kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin tai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy jälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista, hiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty yksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi kiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja, lapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias — Sakariias kaikista viimeisimmäksi.

Kaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja taloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen, silloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa. Keittiö, säilytyshuoneet, bufetti — kaikki oli täpötäynnänsä astiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen, kulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia, vaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi järjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan panttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset rivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä porsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen, leimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen, suuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa, kristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten kokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja, koppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen, väkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä oli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois kihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta — sanallapannen kaikkea sitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen kodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna äkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven, niin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä vastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.

Aitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät hiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja, pusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta vaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja umpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja — ja mitä kaikkea muuta siellä lie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen täydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna jokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille. Keittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana pyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä. Kaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa — olisi voinut sanoa, jollei olisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan päivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan vikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna! Hänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos Sakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai puhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen asia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden tässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet viruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä, ja että se on hän, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla vuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta tiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan komerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen ilman niitä, vaan miksi? — sitä ei hän ruvennut selittämään; edelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä vähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän keittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle, jonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen läksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan, että tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli esiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen tarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian ankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen komeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä siellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.

— Mitäs saitte? — kutitteli silloin Sakariias emännälle ja Anisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa että tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti omalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja poskiparrat vetäytyivät syrjään.

Kaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista. Vanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen ja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja viheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla kukkaisköynnöksillä — kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä. Tyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti; peitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone ollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa viereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja sekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne ommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä koko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä suullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, — ja se oli ollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut itseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan, lämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata Ilja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili hänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan ja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää, läpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen Oblomofkassa.

— Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, — koettaa hän asetella touhuavaa emäntää.

— Jumala rakastaa työtä! — vastaa emäntä nostamatta silmiään ja käsiään työstä.

Kahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja maukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia hienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset kananpojat — kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki hauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin iskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä terältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat molemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut, geraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät pieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui hienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.

Ilja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa, joissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä vuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia, tuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten, sellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan veljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan olivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki vihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset yksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan suostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän sen painoa huomannut eikä tuntenut.

Agata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä sellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut elänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään, tai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain rukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan tämän kaikesta "murheest', vihast' ja hädäst'" uskoen myös itsensä, lapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä, mitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että se olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin oli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa tyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja emännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman arvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut taloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin keskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden liitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja hätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.

Anisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on karttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina emäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja nenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena edustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia ja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.

Kumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä oli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja saloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei Liteinajalta, jalkineet — ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja hattu — ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta varsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn. Mutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä käärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota puoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän kun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja mahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä aineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee saappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi tuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee likeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt ennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella Pietarissa.

Entäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine ja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä hiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen eläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä enää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä ihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita säteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän ja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja talonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan oblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa paikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen helposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä itselleen hämmentämättömän rauhan.

Hän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen ikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois sen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat ja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa valheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa oma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki lankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta taistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä tyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita taisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi rauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei mitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.

Vaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut muistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa nuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä — silloin nukkuu Oblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan itkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta elämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti tuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä eli.

Sitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista hyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko hiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää lopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan myös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista puolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen ilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja hävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.

Tällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa Platossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja ankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän ollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi arenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen arka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän kuin elämän korvapuustejakaan — senpätähden pysyttelihen hän ainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään tavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui mielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta painautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään ruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan vanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa. Hän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne matkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja lähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat toivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa ja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös parin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset hevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle porrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen hevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen hevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen kaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään puistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen Nevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta laskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh kävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan looshinkin ja kävivät joka sorkka — teatterissa. Kesäisin läksivät he käymään maalla, ja Iljan perjantaina — Ruutitehtaalla, ja näin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään mullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin rauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka tärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu hiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin tämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli hyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli sekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty Oblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna viiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat päivällisen perästä.

Yhtäkkiä kaikki tämä muuttui.

Kerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta sohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan — vaan kielipä ei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään siten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen kanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja lopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena päivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen katse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen aavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.

Ja ainoastaan tämä aavistus valaisi häntä, Anisja lensi jo ajurilla tohtoria noutamaan, sillä aikaa kun emäntä peitti Oblomovin pään jää-kääreellä ja kerralla tempasi esiin salalippaastaan kaikki spiritukset ja haudepullot — kaikki, mitä tottumus ja kuulema neuvoivat häntä tässä asiassa käyttämään. Myös Sakariias oli ehtinyt siihen asti kiskoa jalkaansa toisen saappaan ja siinä hän yhdessä saappaassaan äherteli mukana tohtorin, emännän ja Anisjan kera herransa ääressä. Ilja Iljitsh saatiin tuntoihinsa, hänestä laskettiin verta ja hänelle selitettiin sitten että tämä oli ollut aivohalvauksen kohtaus ja että hänen täytyi muuttaa elämäntapaansa.

Viina, olut, viini ja kahvi muutamilla harvoilla poikkeuksilla, lisäksi kaikki rasvainen liha ja väkevästi höystetyt ruuat tulivat häneltä kielletyiksi, vaan tämän sijaan määrättiin jokapäiväistä liikkumista ja kohtuullista unta ainoastaan öisin. Ilman Agata Matvejevnaa ei tämä tällainen laisinkaan olisi käynyt päinsä, mutta hän ymmärsi panna toimeen tämän järjestyksen sillä keinoin että pakoitti siihen koko talon, ja milloin viekkaudella, milloin lempeydellä houkutteli Oblomovin pois tuosta turmiollisesta viinin nautinnosta, päivällislevosta ja rasvaisista kalakukoista. Juuri kun Oblomov on uinahtamaisillaan, kaatuu tuoli huoneessa noin ikäänkuin itsestään tai rämisten särkyy vanha, kelvoton astia vierashuoneessa tai alkavat lapset meluta — olkoot sitten vaikka ulkona juoksemassa! Jollei tämä tepsinyt, kuului emännän leppeä ääni kutsuen Oblomovia tai kysyen tältä jotakin. Puutarhan käytävä pidennettiin ryytimaahan asti ja sitä myöten suoritti Ilja Iljitsh aamuin-illoin kaksituntisen kävelyn. Hänen kanssaan käveli emäntä tai jos ei tämä päässyt, niin Màsha tai Vanja tai vanha tuttavamme, tuo mitään puhumaton, kaikkeen taipuvainen ja suostuvainen Aleksejev.

Siinä se Ilja Iljitsh nyt astua hölkyttää hitaasti pitkin polkua nojautuen Vanjan olkapäähän. Vanja on jo melkein nuorukainen, hänellä on kimnasistin vormuvaatteet ja hän tuskin saa hillityksi reippaat, kiirehtivät askeleensa sovitellessaan niitä Ilja Iljitshin käyntiin. Oblomov hiukan raahaa toista jalkaansa, jossa on vielä halvauksen jälkiä.

— No Vanja hyvä, mennään nyt jo sisään! — sanoo hän.

He yrittävät suuntaamaan askeleensa ovea kohti, vaan heitä vastaan ilmestyy Agata Matvejevna.

— Mitäs te nyt näin aikaisin takaisin? — kysyy hän antamatta astua sisään.

— Mikä aikaisin tämä on! Me olemme kulkeneet parikymmentä kertaa edestakaisin, ja täältähän tulee aitaan asti viisikymmentä syltä, siis olemme kävelleet kaksi virstaa, — selittää poika.

— Montako kertaa olettekaan kulkeneet? — kysyy äiti.

Vanja joutuu hämilleen.

— Älä valehtele siinä! — uhkaa äiti katsoen poikaa silmiin. — Kyllä minä heti huomaan. Muistahan, sunnuntaina en päästä vieraisiin.

— Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet … kaksitoista kertaa.

— Ai, mikä veitikka sinä olet! — virkkoi Oblomov. — Sinähän olet koko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka ikisen kerran…

— Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä valmis, — ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän edessään kiinni.

Ja Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta sai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä höyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen viereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle, pienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin noin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo noin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui tänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.

— Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin hyvää ja rasvaista! — puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville lientä lautaselle.

— Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! — sanoi Oblomov.

— Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan muisti on minulta kerrassaan mennyt! — viekasteli Agata Matvejevna. — Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia kotletteihin, — lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. — Elkää panko pahaksenne!

Tämäkin oli hänen omia keksintöjään.

— Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, — sanoi Aleksejev.

— Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa herneiden kanssa tai härkäpaistia? — kysyi Oblomov. — Hän niin niistä pitää…

— Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota saanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa kirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, — lipatti emäntä Aleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja Iljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon kaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.

Päivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin mieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä sohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän pääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa olivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin täytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.

— Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! — torui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.

— Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan! — varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.

Ja Màsha heittäytyi ottamaan kiinni "pikku-veljeä" niinkuin hän lasta nimitti.

Kaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko kahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua kuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni, sitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine kahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin kyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.

— Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, — sanoi Aleksejev puolustuksekseen.

Emäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta Pikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja Iljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi kasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa — nenästä.

— Mi-mitä? Kuka se on? — sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana havahtuen.

— Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja herätti teidät, — sanoi emäntä lempeästi.

— Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? — puolustihen Oblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. — Luuletteko etten muka kuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä kuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit! Minä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! — puheli hän lellitellen ja hyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti huoneen täydeltä. — Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! — sanoi hän.

— Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään kerrottavaa, — vastasi tämä.

— Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään uutisia? Muistaakseni te luette?

— Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja juttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla Aleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen…

— Mitäs hän luki?

— Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia jollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.

— Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?

— Espanjaan tai Intiaanko lie ollut — en muista, mutta sangen tyytymätön oli vain lähettiläs ollut.

— Mikä lähettiläs? — kysyi Oblomov.

— Kas kun olen sen jo unohtanut! — sanoi Aleksejev kohottaen nenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.

— Kenenkäs kanssa sota sitten tulee?

— Turkin pashan kanssa, nähtävästi.

— Vieläkö mitä muuta uutta on politiikassa? kysyi hetken vaitiolon perästä Ilja Iljitsh.

— Ka kirjoittavathan ne lehdissä että maapallo jäähtyy jäähtymistään ja että se kerran on kokonaan jäätyvä.

— Voi pöllöä! Onkos sekin politiikkaa? — huudahti Oblomov.

Aleksejev hätääntyi.

— Dmitri Alekseitsh mainitsi alussa politiikasta, — puolustihen hän: — vaan sitten ne yhteen vauhtiin lukivat eivätkä sanoneet, milloin pätkä politiikasta loppui. Tiedänhän minä että tämä jo kuuluu kirjallisuuden alalle.

— Mitäs hän kirjallisuudesta sitten luki? — kysyi Oblomov.

— Sitä se luki että kaikista parhaimmat kirjantekijät ovat Dmitriev, Karamsin, Batjushkov ja Shukovski…

— Entäpä Pushkin?

— Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän häntä ei ole mainittu. Onhan hän "kenius" — sanoi Aleksejev ääntäen g:n k:ksi.

Seurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella neulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin tai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään ole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä Anisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda pihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta "laitokselle".

Oblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä valveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen vaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena sydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen tasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä. Ja hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin kaltaiseen sieluntilaan.

Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.

Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja kuiskeet uudistuvat.

— Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!

Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille, milloin ja missä hän tämän on kuullut…

Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen vanhuudesta väräjävää ääntänsä:

— Militrisa Kirbitjevna! — puhuu tämä osoittaen hänelle emännän haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan, taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa … — "Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei, mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.

Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.

— Sinäkö se olet Andrei? — kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan rakastaja ystävättäreltään.

— Minä, — vastasi Andrei hiljaa. — Oletko hengissä, oletko terve?

Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.

— Ah! — pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah" sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.

He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.

— Oletko terve? — kysyi Andrei.

— Niin, nyt olen — jumalankiitos.

— Vaan oletko ollut kipeä?

— Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus…

— Onko se mahdollista? Hyväjumala! — lausui Andrei säikähtyneenä ja osanottavasti. — Mutta ilman seurauksiako?

— Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse…

— Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut! Mitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on viidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?

Oblomov huokasi.

— Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?

— Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut äläkä siis kysy enempää! — virkkoi Oblomov surullisesti.

— Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? — puhui Stolz silmäillen ympärilleen: — etkä ole muuttanut pois?

— Niin, tässähän minä yhä… Nyt ei minun enää tule muutetuksi!

— Onko se ihan varma?

— Niin, Andrei, varma se on…

Stolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella pitkin lattiaa.

— Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on? Muistaako vielä minua?…

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.

— Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.

— Entä lapset?

— Lapset ovat myös terveet… Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle…

— Ei mitenkään, ei mitenkään! — lausui Oblomov alentaen ääntänsä ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. — Ole hyvä äläkä taas rupea sellaisesta puhumaan…

— Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? — keskeytti Stolz. — Tunnethan sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat, mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä huonompana. Minä en sitä toivonut… Siis matkustakaamme! … Olen valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka…

Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua lausejaksoa.

— Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! — huusi hän. — Tuolla…

— Mitä siellä?

— Kuulevat… ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon matkustaa pois…

— Mitäs siitä? Luulkoon vain!

— Ah, eihän se käy päinsä! — keskeytti Oblomov. — Kuulehan, Andrei! — lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: — älä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä minä jään kaikissa tapauksissa tänne.

Stolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan levollisena ja varmana.

— Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: — sanoi Stolz. — Tämä talo, tuo nainen … koko tämä olo… Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan, pian matkaan!

Hän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.

— Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden vastarintaa.

— Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on terve ja luonnollinen elämä! — vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran käskevästi. — Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu, herää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi kuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea…

— Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! — pyyteli Oblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen, jota kasvotkin ilmaisivat. — Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä mailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi repeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta irti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan kipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti — niin tulee kuolema.

— Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?

— Tiedän kyllä ja tunnen… Ah, Andrei, kaiken minä tunnen, kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka tahtoisinkin … se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla. Mutta nyt… (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on myöhäistä… Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen sinun ystävyytesi — Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun puuhiasi.

— Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että epäilen… Kuuleppas, — sanoi hän: — pue päällesi ja ajetaan minun luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko kuullut?…

Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.

— Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, — mutta mennään nyt, niin kerron sinulle kaikki… Arvaas, kuka tuolla portilla odottaa minua vaunussa… Minä kutsun hänet tänne!

— Olgako? — pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän kokonaan muuttui kasvoiltaan. — Jumalantähden, älä päästä häntä tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!

Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

— Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa… Huomenna tai ylihuomenna me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!

Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.

— Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.

— Ah Andrei! — sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä, syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. — Jätä minut kokonaan … ja unhoita…

— Kuinka, iäksikö? — kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen syleilystään ja katsoen toista silmiin.

— Niin juuri, — sopersi Oblomov.

Stolz astui hänestä askelen poispäin.

— Oletko se sinä, Ilja? — nuhteli hän. — Sinä työnnät minut pois hänen, tuon naisen tähden!… Hyväjumala! — huudahti hän ikäänkuin äkillisestä kivusta. — Tuo lapsi, minkä minä äsken näin … Ilja, Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet langennut? Tuo nainen … mikä hän on sinulle…?

— Hän on vaimoni! — lausui Oblomov levollisesti.

Stolz tyrmistyi.

— Ja lapsi on — minun poikani! Hänen nimensä on Andrei — sinun muistoksesi! — sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.

Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri", ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää, ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on kuollut.

— Mennyttä miestä! — kuiskasi hän koneellisesti. — Mitäs minä nyt sanon Olgalle?

Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja tunteensa…

— Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.

Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja peitti kasvonsa käsillään.

— En, en unhoita sinun Andreitasi,— ajatteli Stolz surullisena kulkiessaan pihan poikki. — Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!

En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on vierivä valkamaan… Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo… Ei, sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien sinne, minne et itse voinut mennä …ja hänessä toteutamme meidän nuoruutemme haaveet! — Jää hyvästi, vanha Oblomofka! — lausui hän puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon ikkunoihin. — Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! —

— Mitä sinne kuuluu? — tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.

— Eipä mitään erikoista! — vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.

— Onko hän elossa ja terve?

— Onhan tuo … — virkkoi Andrei väkinäisesti.

— Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!

— Ei se käy päinsä!

— Mitäs siellä sitten on tapahtunut? — kysyi Olga säikähdyksissään. — Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?

Stolz oli vaiti.

— Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?

— Oblomovilaisuutta! — vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti äänettömänä.

10.

Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle, oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä, kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos kopperostaan.

Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä tai talvi.

Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? — Läheisellä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.

Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi, miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle tapansa mukaan kahvea ja — tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.

Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia, puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla, yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin entisinä aikoina ennen Oblomovia.

Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista. Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia, hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva, tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan. Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. — "Mitäs ne ne ovat? — Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, — arveli hän huolimattomasti: — ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä, — lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: — tämä se on herras-lapsi! Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin silkistä ikään… Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille, arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä "pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla, usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään, sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt, miltä hänen sielussaan tuntui.

— Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään — puheli torilla keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

— Yhä suree miestään, — puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.

— Yhä vielä se sitä murehtii, — puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan. Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten — kaikkea sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä, sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit, kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja heltyivät muistojen kyyneliin.

Hän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu suuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta, palaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa pauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä teestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata Matvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä, eikä kuule edes pisteliästä supatusta: — "Rouva tilanomistajatar!" Hän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä äänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon iloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten, juoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa katkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa itsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon ylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut loppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut sen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten pimennyt iäksi… Iäksi — se on totta, mutta sensijaan oli hänen elämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän tiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin täyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia — kuni salalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä koskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi häntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen, Tarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia sanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja Iljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut sitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut käsittänyt eikä osannut.

Vuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän ja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä vaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli singahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä kuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä ollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain, kun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen asuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä hyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä vihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt ja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt — vaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua huulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan että tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein täytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia heitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan kristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata Matvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä asumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti: — Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy kuollakkin.

Turhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja lähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän takaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.

— Ne ovat hänen eivätkä minun, — väitti hän itsepäisesti: — hän ne tarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.