NELJÄS OSA. (continued 2)

— Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta puolen, heikkoutta toiselta… Vaan te pelkäsitte ettei tule toista juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja sitten muka koittaa ikuinen yö…

— Mutta kyyneleet? — virkkoi neito. — Eivätkö ne lähteneet sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön…

— Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että teistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä. Lisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton pelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta… Onhan siinä aihetta kyyneliin!

— Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin erehdystä? Te muistatte kai että minä … kävin hänen luonaan … — sai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa tyhjiksi.

Hän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen sitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen silmissään.

— Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä kohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla "rakkaudellanne" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut päästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette te olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse olitte keksineet — siinä koko salaisuus.

— Mutta suudelma? — kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä kuullutkaan, vaan arvasi.

— Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! — virkkoi Stolz koomillisella ankaruudella: — siitä pitäisi teiltä vähentää … yksi ruokalaji päivällisestä:

Hän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.

— Ei pilapuhe sovi tällaisen "erehdyksen" korjaamiseen! — lausui Olga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja huolimattomasta äänestä. — Minun olisi helpompi olla, jos te rankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte hairaustani sen oikealla nimellä.

— En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan jotakin toista, — puolustihen Stolz; — silloin olisi erehdys voinut päättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen…

— Jotakin toista, ei koskaan! — keskeytti Olga kiivastuneena. — Minä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te…

— Siinä nyt näette! — todisti Stolz.

— Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua … niin luuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin olisi ollut valhetta ja erehdystä? — puheli Olga tutkiakseen asiaa kaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä ongelmaa.

— Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies, — keskeytti Stolz: — niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat muodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin… Mutta siinä on toinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.

Olga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan. Molemmat olivat vaiti.

— Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, — äänteli neito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja käänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa ja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään kipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi riemullisen väristyksen koko olennossaan.

— Minäkin paranen! — sanoi hän miettien. — Voi jospa vain voisin saada päähäni että tämän romaanin sankari on — Ilja! Kuinka paljon aikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja miksi, minkätähden? — hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista hauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän virkkoi:

— Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt jälleen olen ja … kuinka onnellinen!

— Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan! — äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti, ihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.

— Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta, vaan myös murheen ja kivun — kaikki tyyni… Kuinka te sen olettekin tehnyt? — kysyi hän hiljaa. — Ja kaikkiko tämä nyt loppuu … tämä erehdys?

— Se on luullakseni jo loppunutkin! — sanoi Stolz katsahtaen neitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: — tarkoitan kaikki se, mitä on ollut.

— Mutta mitä on tulossa … sekö ei ole erehdystä vaan totta?

— Kas tuohon se on kirjoitettu, — päätti Stolz ottaen jälleen kirjeen: —"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut: — hän saapuu ja te heräätte…" Ja kun te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne, sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? — lopetti Stolz iskien silmänsä neitoon.

Tämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta silmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat hillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti nauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.

— Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on tuleva, Olga Sergejevna, — sanoi Stolz lopuksi. — Vaan te ette vastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.

— Mutta mitä minä voin vastata? — puheli Olga hämillään. — Tokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin tarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? — lisäsi hän kuiskaten ja häveliäästi silmähtäen ystäväänsä.

Stolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden kipunoita ja värähti taas onnesta.

— Elkää kiirehtikö, — jatkoi hän: — vaan sanokaa vasta sitten, kun tuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi on minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan kysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?

— Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! — virkkoi Olga yhtäkkiä hilpeästi.

— En suinkaan! — huomautti Stolz totisesti. — Tämä ei ole äskeinen kysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä jään tänne, niin millä oikeudella siis jään?

Olga joutui äkkiä hämilleen.

— Näette nyt etten keimaile! — nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai toisen pulaan. — Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla toisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat, mitkä olimme eilen.

— Minä en tiedä … — sopersi neito vielä enemmän hämillään.

— Sallikaa minun antaa teille neuvo?

— Puhukaa … minä tottelen sokeasti! — lisäsi toinen miltei intohimoisen nöyrästi.

— Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes hän, se oikea, saapuu!

— Vielä en rohkene … — kuiskasi neito peittäen käsillään kasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.

— Miksi ette rohkenisi? — kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä, taivuttaen Olgan päätä itseään kohti.

— Mutta tuo entisyys? — kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin äidin syliin, vasten ystävän rintaa.

Stolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä ja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen silmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.

— Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! — puhui Stolz. — Te olette ottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt alkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko mistään — minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. — Myöhään läksi Stolz asuntoonsa. "Löysinpäs omani", ajatteli hän katsellen rakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa usvaa. "Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja sielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa — vaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!"

Kaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen: työkonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset tilipaperit, sanalla sanoen — kaikki elämän käytännölliset toimet. Hänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin variatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset, puuteroidut hiukset — ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan hellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa…

Olga — minun vaimoni! — sopersi hän kiihkeästi värähtäen. — Kaikki on löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!

Ja haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä tai katuja…

Olga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja hengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui vähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle, kohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin ikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja tunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot, ja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä tässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat kulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista ja häiritsemättömän suloista, vaikka…

— Minä olen hänen morsiamensa… — sopersi hän.

"Olen morsian!" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella odotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä, ja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota tummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.

Miksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen pitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut hänet, joka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden loistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille vainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa ei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut liekkiinsä mielikuvitus.

Hiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen laveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä väristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan silloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista häneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan vitkaan vierivän kyynelen.

Ja niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli hänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena unholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista, haaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän leyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä ja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä…

Ei nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja pitseihin — pariksi tunniksi — ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin koko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä eikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin yksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman ylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: — Minä olen hänen morsiamensa!

5.

Hyväjumala sentään, kuinka kolkolta ja ikävältä näytti kaikki Oblomovin asunnossa noin puolitoista vuotta niiden nimipäivien jälkeen, jolloin Stolz äkkiarvaamatta oli saapunut hänen luokseen päivällistä syömään! Ja itse Ilja Iljitsh oli turvottunut ja pöhöttynyt, ikävä oli syöpynyt syvään hänen silmiinsä ja niissä hohti sairaaloinen kiilto.

Hän kävellä hössyttää huoneessansa, panee sitten pitkäkseen ja tuijottaa kattoon. Ottaa kirjan hyllyltä, vilkaisee läpi muutamia rivejä, haukottelee ja alkaa rummuttaa sormillaan pöytää.

Sakariias on myös tullut vielä kömpelömmäksi ja ruokottomammaksi kuin ennen, paikkoja on ilmaantunut hänen nuttunsa kyynäspäihin ja hän katsoa tuijottelee niin viheliäisen ja nälkäisen näköisenä aivankuin olisi huonosti syönyt, niukasti nukkunut ja tehnyt työtä kolmen edestä.

Oblomovin yönuttu oli kulunut kehnoksi, ja vaikka sen reikiä kuinka huolellisesti paikkailtiin, niin alkoi se repeillä joka paikasta eikä vain ompeluksia myöten — jo aikoja sitten olisi pitänyt hankkia uusi. Peitto vuoteessa oli myös kulunut repaleiseksi ja oli tilkuilla paikattu, ikkunan uutimet olivat aikaa virttyneet, ja vaikka olivat pestyt, niin näyttivät rääsyisiltä.

Sakariias toi vanhan pöytäliinan, levitti sen puolelle pöydälle Oblomovin viereen, kantoi sitten varovaisesti sisään, kieltänsä purren, viinakarahvi-vehkeet, töykkäsi leivän pöytään, ja meni pois.

Ovi talonväen puolelta aukeni ja sisään astui Agata Matvejevna vikkelästi kantaen pöytään kihisevän paistinpannun munakokkelineen.

Hänkin oli suuresti muuttunut, vaan ei edukseen. Oli laihtunut eikä hänellä enää ollut noita pyöreitä, valkoisia, punastumattomia ja vaalenemattomia poskia niinkuin ennen, harvat kulmakarvat eivät kiiltäneet, ja silmät olivat sisäänpainuneet. Hän kulki vanhassa karttuunipuvussa, hänen kätensä olivat joko ruskettuneet tai muuten karkeutuneet tulen ja veden käyttämisestä tai muusta työstä.

Akuliina ei enää ollut talossa. Anisja puuhasi nyt sekä keittiössä että ryytimaassa hoiteli lintuja, peseskeli lattioita ja teki kiilloitustyötä; yksin ei hän kaikkea ehtinyt ja sentähden emäntä itse väkisten häntä autteli keittiössä, mutta vähän oli hänellä survomista ja jauhamista sentähden että niin vähän kului kahvia, kaneelia tai mantelia, ja pitsejä ei hän enää muistanut ajatellakkaan. Nyt tuli hän useammin palottaneeksi vain sipulia, murentaneeksi piparjuurta ja muita sellaisia kirpeitä höysteitä. Hänen kasvoillaan kuvastui syvää alakuloisuutta.

Ei hän itsensä eikä kahvinsa tähden näin huokaillut, ei surrut sentähden ettei hänellä olisi ollut tilaisuutta hääriä ja emännöidä laveasti, vaan sentähden että Ilja Iljitsh jo toista vuotta oli nauttimatta mitään herkullista, ettei kahvia enää otettu hänelle leiviskämäärin parhaasta makasiinista, vaan ostettiin kymmenkopeikkaisten edestä pienestä puodista eikä kermaa tuonut enää tshuhonkka, vaan sitä hankki tuo sama puodin pahanen, sekä sentähden että hän rasvaisten kotlettien asemesta nyt sai viedä Oblomoville aamiaiseksi vain munakokkelia, joka oli höystetty sitkeällä, puodissa ummehtuneella sianlihalla.

Mitäs tämä merkitsi? — Se merkitsi sitä että jo toista vuotta tulot Oblomofkasta, mitkä Stolz säntillisesti lähetti, menivät korvaukseksi velanvaatimuksesta sen paperin perusteella, jonka Oblomov oli antanut emännälle.

Veljen "laillinen asia" oli onnistunut paremmin kuin oli toivottukaan. Heti kun Tarantjev oli viitannut häväistysasiaan, oli Ilja Iljitsh tulistunut ja häkeltynyt; sitten oli menty sovintotuomariin, senjälkeen oli ryypätty kolmessa miehin ja Oblomov oli allekirjoittanut velkakirjan neljäksi vuodeksi, ja kuukauden perästä oli Agata Matvejevna allekirjoittanut samallaisen kirjan veljen nimiin aavistamatta, mitä se oli ja miksi hänen tuli allekirjoittaa. Veli oli vain sanonut että tämä paperi tarvittiin talon tähden, ja oli käskenyt kirjoittaa: "tämän velkakirjan olen minä (arvo, nimi ja sukunimi) omakätisesti allekirjoittanut."

Emäntää oli kiusannut ainoastaan se, että tarvitsi niin paljon kirjoittaa ja oli hän siksi ensin pyytänyt veljeä kirjoituttamaan Vanjalla, sillä "se poika se osasi kirjoittaa". Mutta kun veli oli tiukasti vaatinut, niin oli kuin olikin hän kirjoittaa sukaissut suurilla, väärillä kirjaimilla ja rivit vinoon. Eikä tästä sen enempää sitten milloinkaan puhuttu.

Oblomov se taas allekirjoittaessaan tuon paperin oli lohdutellut itseään osaksi sillä, että rahat menevät orpolasten hyväksi, vaan sitten seuraavana päivänä, kun hänen päänsä oli selvä, muisteli hän häveten tätä asiaa koettaen unhoittaa ja vältteli tapaamasta veljeä, ja jos Tarantjev milloin yritti siitä puhua, niin uhkasi hän viipymättä ajaa pois asunnosta ja matkustaa maalle.

Sitten kun hän oli saanut rahaa maatilaltaan, tuli veli hänen luoksensa ja selitti että hänelle, Ilja Iljitshille tulee helpommaksi alottaa maksunsa heti tuloistaan, että noin kolmessa vuodessa saatavat tulevat umpeenmaksetuiksi, mutta että määräajan tultua, jos velka haetaan ulos oikeuden kautta, maatilan täytyy tulla julkisella huutokaupalla myydyksi, koskapa ei Oblomovilla ole eikä näytä tulevankaan olemaan mistä maksaa summaa puhtaassa rahassa.

Oblomov ymmärsi, millaiseen ruuvipihtiin hän oli joutunut, kun kaikki mitä Stolz lähetti, alkoi mennä velan maksuun, niin että hänelle jäi ainoastaan pieni kasa rahaa elantoonsa.

Veli kiirehti lopettaakseen tämän sovintosuorituksen velallisensa suhteen parissa vuodessa, jottei mikään mitenkään häiritseisi asiaa, ja sentähden siis Oblomov äkkiä oli joutunut näin vaikeaan asemaan.

Alussa ei tämä liioin herättänyt hänen huomiotaan, koska oli tottunut olemaan tietämättä, paljonko hänellä on rahaa taskussaan; mutta sitten aikoi Ivan Matvejevitsh kosia jonkun jauhokauppiaan tytärtä, vuokrasi erityisen huoneuston ja muutti pois talosta, ja silloin Agata Matvejevnan taloudelliset touhut pysähtyivät: sammit, lumivalkoinen vasikanliha, kalkkunapaistit, ne alkoivat nyt tanssia toisessa keittiössä, nimittäin Muhojarovin uudessa asunnossa.

Siellä paloivat iltaisin tulet, kokoontuivat veljen tulevat sukulaiset, virkakumppanit ja Tarantjev — kaikki oli yhtäkkiä sinne sirahtanut. Agata Matvejevna ja Anisja olivat jääneet suu auki, joutilaina riippuvin käsivarsin tyhjien kastrulliensa ja ruukkujensa ääreen.

Agata Matvejevna sai vasta nyt tietää että hänellä on ainoastaan talo, ryytimaa ja kananpoikia, ja ettei kaneeli eikä vanilja kasvaneetkaan hänen ryytimaassaan; hän sai huomata, kuinka toreilla puotilaiset vähitellen lakkasivat hänelle syvään kumartamasta ja hymyilemästä, ja että nämät kumarrukset ja hymyilyt rupesivat kääntymään hänen veljensä uuden, paksun ja korean keittopiian osaksi.

Oblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle jättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi tämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia, survoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän viimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa sekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.

Kolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän ilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei mitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan ei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi kuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä unissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti ettei talossa ollut rahaa.

— Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat ruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? — kysyi veli. — Mistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen avioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen herrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla…

— Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? — sanoi sisar. — Mitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin itsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei Andreitshin kanssa.

Veli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta sitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa "Laitoksella", päätti hän ettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä muuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin, ottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi niin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin "laillinen asia", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!

Hän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti aikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta vuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen, ettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän täytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja milloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada kananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi elää ihan laulaen.

Ensi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella — ei taloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän itkuun — vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä veljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran valtasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.

"Kuinka tämä herra yhtäkkiä" laski hän: "voi ruveta syömään parsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta lampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta — suolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin…"

Kauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti, vuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin pääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui varhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja suussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.

Heillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat — ajatteli hän — kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos tämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten vaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän siitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä tarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja Iljitshille sekä pyyn paistiin … ja sitten se niin rakastaa myös pieniä ranskalaisia herneitä…

Mutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan sanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi kulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata ja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen osan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi rahaa maatilaltaan.

Mokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan emäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen päähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän järjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi… punnitsi oman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.

Ja niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana päivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi suuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia. Vaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa ja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi kuppia kahvia.

Kohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan esiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro, sitten salopin…

Koitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi kaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot kaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen Oblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi joi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle paikalleen.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten eteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan juhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain kyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella huivilla.

Kas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat kuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.

Vieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun Oblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat päivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja päivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna, eikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon mielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia öitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!

Kuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin aaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät! Mutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa kaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen elämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän arvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien kastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen käskyjä Akuliinalle ja piharengille.

Hän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan kuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen kuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja joka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.

Ilja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki ranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä paikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa milloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta juosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui päivälliseksi.

— Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? — kysyi Oblomov: — antaisitte nyt olla!

— Kukas sitten puuhaa, jollen minä? — sanoi emäntä. — Kunhan vain panen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on semmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla aivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs naurat, — kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja vain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. — En minä tätä saa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan. Poikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai — tunnustappas?

— Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, — sanoi Vanja.

— Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin läksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja Iljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin jaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!

— En minä halua oppia ranskaa.

— Minkätähen et? — kysyi Oblomov.

— Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa… Agata Matvejevna tulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo ennenkin ollut puhetta "rumista sanoista".

— Suu kiinni, sinä nulikka! — huudahti äiti. — Ja pyyhi paremmin nokkasi siinä.

Vanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.

— Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle kaksi paria, — sekaantui puheeseen Oblomov: — sinisen puseron ja tulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!

— Kyllä sille vanhakin välttää, — sanoi Agata Matvejevna: — ja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja marjahilloa teille keitän… Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko Anisja tuonut sen pöhöpiimän…

Ja hän nousi mennäkseen.

— Mitäs nyt on päivälliseksi? — kysyi Oblomov.

— Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.

Oblomov oli vaiti.

Samassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun riuhdonta ja koiran haukunta.

Oblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän luo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista vierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän puolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö emännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin kiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa — ylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan — mitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa ajele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.

— Teille on saapunut vieras! sanoi hän.

— Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.

— Ei, ei, vaan se, joka söi päivällistä Iljan päivänä.

— Stolzko? — änkytti Oblomov hätäytyneenä tirkistellen ympärilleen että mihin päästä pakoon: — Hyvä-isä! mitä hän sanoo, kun näkee… Sanokaa että olen matkustanut pois! — lisäsi hän kiireesti ja pakeni emännän huoneeseen.

Anisja kerkesi parahiksi vierasta vastaan. Agata Matvejevna oli ehtinyt toimittaa hänelle käskyn. Stolz uskoi, mutta ihmetteli, kuinkas se Oblomov ei ollut kotona.

— No, sano, että minä tulen kahden tunnin päästä kotiin päivälliselle — kuiskasi Oblomov: ja että olen mennyt vain vähän kävelemään kaupungin puutarhaan.

— Hän palaa päivälliseksi! — toimitti Anisja säikähdyksissään.

— Hän palaa päivälliseksi! — toisti kauhistuksissaan myös Agata Matvejevna Oblomoville.

— Täytyy valmistaa toinen päivällinen, — päätti tämä käyden äänettömäksi.

Emäntä käänsi häneen katseen, joka oli täynnä kauhua. Hänellä oli jälellä kaikkiaan vain puoli ruplaa, ja kuukauden ensi päivään, jolloin veli oli antaja rahat, oli vielä kymmenen päivää. Ja velaksi ei kukaan anna.

— Emme ehdi, Ilja Iljitsh, — huomautti hän arasti: — syököön, mitä on…

— Ei hän syö tällaista, Agata Matvejevna, kalavelliä ei hän voi kärsiä eikä syö edes sterlettilientä; lampaanlihaa ei hän myöskään suuhunsa ota.

— Makkarapuodista voimme ottaa kieltä! — hoksasi yhtäkkiä emäntä ilostuneena: — se on tässä likellä.

— Hyvä, se käy päinsä, ja käskekää niiden antaa jotain vihanneksia, tuoreita papuja…

"Pavut maksavat kahdeksan riunaa naula!" pulpahteli emännän kurkussa, vaan sanat eivät kielelle kiivenneet.

— Hyvä, minä toimitan … — virkkoi hän päättäneenä vaihtaa pavut kaaliksiin.

— Käskekää myös ottaa naula sveitsiläistä juustoa! — komensi Oblomov tietämättä Agata Matvejevnan vähiä varoja: — eikä mitään muuta. Minä pyydän anteeksi ja sanon ettemme tienneet odottaa… Ja jos voisi vielä jonkunlaista buljonkia…

Emäntä yritti lähteäkseen.

— Ja viiniä? — muisti Oblomov yhtäkkiä.

Emäntä vain vastasi uudella kauhun katseella.

— Täytyy panna noutamaan lafitia, — lopetti Oblomov kylmäverisesti.

6.

Kahden tunnin perästä tuli Stolz.

— Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja kelmettynyt! Oletko terve? — kyseli Stolz.

— Huonosti on terveyden laita, Andrei, — puheli Oblomov syleillen ystäväänsä: — tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.

— Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! — sanoi Stolz silmäillen ympärilleen: — ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota yönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!

— Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.

— Entäs peitto ja nuo uutimet… — alkoi Stolz: — onko sekin tottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman lailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan vaivaa, mies?

Stolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.

— Et sinä näy mitään tietävän, — puheli Oblomov hämillään: — enhän minä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen… Ei nyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata pian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja mistä sinä tulet?

— Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? — kysyi Stolz: — niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä mailmasta?

Oblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli kertomista.

— Miten voi Olga? — kysyi hän.

— Ahah, etpäs ole unohtanut! Minä luulin että unohtaisit, — virkkoi Stolz.

— Ei, Andrei, luuletkos että häntä voi unhoittaa? Se olisi samaa kuin unhoittaa että kerran on elänyt ja ollut paradiisissa… Vaan näes millaista on nyt!…

Hän huokasi.

— Mutta missä hän nyt on, Olga?

— Omassa kylässään, siellä se nyt emännöitsee.

— Tätinsä kanssako? — kysyi Oblomov.

— Niin, ja miehensä.

— Onko hän naimisissa? — äänsi Oblomov yht'äkkiä mullistaen silmiään.

— Mitäs sinä säikähdit? Muistojasi kai?… — lisäsi Stolz hiljaa, miltei hellästi.

— Ah, en, siunatkoon sinua! — oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa. — Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua niin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan tähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon! Vaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi, niin, tiedätkös … en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua kalvanut joku… Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!

Hän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli sohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli aivan liikutuksissaan.

— Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja — sanoi Stolz. — Sinun sydämmesi ansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.

— Ei, ei, älä kerro! — keskeytti Oblomov. — Hän pitää minua tunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.

— Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä? Sinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.

— Se on totta, totta! — keskeytti Oblomov. — Jumala tietää, mitä minä tarkoitan… Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole vielä kysynytkään.

— Kukako? — toisti Stolz. — Kylläpä sinä olet huono arvaamaan, Ilja!

Oblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen piirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.

— Ethän se vain liene … sinä? — kysyi hän äkisti.

— Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? — sanoi Stolz naurahtaen.

— Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! — äänsi Oblomov liikutuksissaan.

— Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa Olgan kanssa.

Vähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja sijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut katsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä hiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä Stolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.

— Armas Andrei! — virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. — Se suloinen Olga … Sergejevna! — lisäsi hän sitten hilliten riemuansa. — Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka minä olen onnellinen! Sano se hänellekkin…

— Sanon että toista Oblomovia en tunne! — keskeytti Stolz syvästi liikutuksissaan.

— Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet johtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan häntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, — päätti hän iloisesti: — en minä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä on kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle olen kiitollinen!

Ja Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään sohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti nauramaan.

— Sakariias, samppanjaa pöytään! — huusi hän unohtaen ettei hänellä ollut kolikkaakaan taskussa.

— Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! — puheli Stolz. — Ei hän suotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet: sinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!

Sakariiaksen pää kurkotti etehisestä.

— Tulisitteko vähän tänne! — puhui hän iskien silmää herralleen.

— Mitä sinne? — kysyi tämä kärsimättömästi. — Mene ulos!

— Olkaa hyvä ja antakaa rahaa! — kuiskutti Sakariias.

Oblomov vaikeni silmänräpäyksessä.

— No, ei tarvitse! — kuiskasi hän ovesta. — Sano että unohdit, ettet ehtinyt! Mene nyt!… Ei, tule tänne! — sanoi hän ääneen. — Tiedätkös uutisen, Sakariias? Onnittele Andrei Ivanitshia: hän on naimisissa!

— Ah, isä kulta! Antoipas Jumala elää tähänkin ilon päivään asti! Onnittelemme sinua, isä kulta, Andrei Ivanitsh! Antakoon Jumala teille lukemattomia vuosia elääksenne ja paljon lapsia! Voi Herra Jumala kuinka lystiä tämä on kuulla!

Sakariias kumarteli, hymyeli, sihisi ja kähisi. Stolz vetäsi setelin taskustaan ja ojensi hänelle.

— Tuossa sinulle että saat ostaa itsellesi uuden takin, — sanoi hän: — aivanhan sinä näytät kerjäläiseltä!

— Kenen kanssa te olette naimisissa, isä kulta? — kysyi Sakariias tavotellen Stolzin kättä.

— Olga Sergejevnan kanssa — muistatko? — sanoi Oblomov.

— Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio ryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja Iljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän niskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin kerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala, ah hyvä-isä tokkiinsa! … hoki hän poistuen etehiseen.

— Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on jäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole pelkoa. Matkustakaamme.

Oblomov huokasi.

— Ei, Andrei, — sanoi hän: — en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta pelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.

— Mitäs sitten pelkäät?

— Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin peili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni, vaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.

— Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin ympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa, lukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä nyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?

Oblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.

— Matkustetaanpas! — tyrkytti Stolz. — Tämä on Olgan tahto, hän ei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen tuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä on entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava puiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan…

— Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani, jumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. — Minuun koskee tämä kipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, — ne ovat joko suurinta runoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa kipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin, minä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja maatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi, etsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi — Olgassa … Olga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi etten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta kohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä Oblomofkaan…

— Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa. En ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta on rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse pitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä ota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni. Näit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.

— Etkö ole niitä lukenut? — kysyi Stolz katsoen häneen. — Missä ne ovat?

— Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä Sakariiakselta…

— Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!

— Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.

Stolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa johtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen, vaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja öljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin möykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet… Oblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja keitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen lampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli lasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta. Ilja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa perästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.

— Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! — sanoi Stolz.

— Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, — puhui Oblomov. — Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota, Andrei, maistappas!

Hän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi häntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! — puheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. — Minä tottapuhuen en tiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista emäntää ei löydy toista!

Stolz kuunteli häntä hiukan rypistäen kulmiaan.

— Kenen luulet sinä kaiken tämän ruuan valmistavan? Anisjanko? Ehei! — pitkitti Oblomov. — Anisja hoitelee kananpoikia, kastelee kaaliksia ryytimaassa ja pesee lattioita, vaan tämän kaiken tekee Agata Matvejevna.

Stolz ei koskenut lampaanpaistiin eikä piimäpiirakoihin, pani kahvelin pois, ja katseli millä ruokahalulla tätä kaikkea ahmi suuhunsa Oblomov.

— Nyt sinun ei enää tarvitse nähdä minulla paitaa nurinpäin päällä, — hölisi yhä Oblomov nälkäisesti imeskellen luupalasta: — hän pitää huolen kaikesta, näkee kaikki eikä ole olemassa ainoatakaan parsimatonta sukkaa — ja kaiken hän itse tekee. Ja kuinka se osaa kahvia keittää! Saat nähdä, jahka kestitsen sinua syötyä.

Stolz kuunteli vaitiollen, huolestunein kasvoin.

— Nyt hänen veljensä on muuttanut pois, se tässä aikoo naimisiin, sentähden ei talous näes ole niin loistava kuin ennen. Kaikki se tässä ennen emännän käsissä ihan kiehui. Aamusta iltaan se vain lenteli ympäri torit ja kauppapihat… Kuules kun sinulle sanon, — päätti Oblomov huonosti halliten kieltään: — anna minulle pari-kolme tuhatta, jotta en tarvitsisi sinua kestitä lehmänkielellä ja lampaanpaistilla; kokonaisen sammin minä kannattaisin pöytään, lohentongot ja ensiluokan härkäpaistit. Ilman kokkiakin se Agata Matvejevna ihan ihmeitä tekisi — jumaliste tekisi!

Hän kulautti vielä pikarillisen viinaa.

— Juohan, Andrei, ka juohan: tämä on mainiota viinaa! Sellaista ei sinulle Olga Sergejevnakaan tee! — puhui hän pehmeästi. — Kyllä se osaa laulaa sen "Casta divan", vaan tällaista viinaa ei se osaa valmistaa! Eikä se osaa tehdä tällaista kananpoika- ja sienipiirakkaa! Tällaista sitä leivottiin ennen vain Oblomofkassa. Ja se se vasta hyvä on ettei ole kokkia, jumalaties minkäsiivoisin käsin se piirakkaa höystäisi, vaan tämä Agata Matvejevna on itse siisteys.

Stolz kuunteli tarkkaavaisesti korvat höröllä.

— Ja ai kuinka sillä ennen oli valkoiset kädet, — jatkoi Oblomov aikalailla humaltuneena viinasta: — ei olisi ollut synti niitä suudella. Nyt ne ovat tulleet karkeiksi, se kun itse tekee kaikki työt. Itse se tärkkää minulle paidatkin! — selitti Oblomov tunteellisesta, miltei kyynelet silmissä. — Jumaliste, niin tekee, itse olen nähnyt. Muista ei vaimo pidä sellaista huolta — ei maar! Mainio muija se on tuo Agata Matvejevna! Heh, Andrei! Muutappas sinä tänne sen Olga Sergejevnan kanssa, vuokraa täällä huvila, silloin sitä elettäisiin, heh. Lehdossa ruvettaisiin teetä juomaan, Iljanperjantaina mentäisiin Ruutitehtaalle ja perässä tulisi vankkuri täynnä eväitä ja samovaari. Sinne nurmelle levitettäisiin matto ja siinä köllötettäisiin! Agata Matvejevna opettaisi Olga Sergejevnankin emännöimään, opettaisippa hyvinkin! Nyt tässä vain on huonosti käynyt, kun se veli on muuttanut pois, vaan jos meille annettaisiin kolme-neljä tuhatta, niin minä sinulle panettaisin pöytään sellaisia kalkkunoita että…

— Sinähän saat viisi tuhatta minulta! — sanoi yhtäkkiä Stolz. — Mihin sinä ne panet kaikki?

— Entäs velka? — livahti yhtäkkiä Oblomovin suusta.

Stolz hypähti paikaltaan.

— Velkako? — toisti hän. — Mikä velka se on? Ja kuni uhkaava opettaja katsahti hän piiloutuvaa koulupoikaa.

Oblomov oli samassa vaijennut. Stolz istuutui hänen eteensä sohvalle.

— Kenelle sinä olet velkaa? — kysyi hän. Oblomov selvisi hiukan ja havahtui.

— En kenellekkään, minä vain valehtelin, — sanoi hän.

— Ei, nyt sinä valehtelet ja vielä taitamattomasti. Mitä se on? Mikä sinua vaivaa, Ilja? Ahaa! Tätäkö se siis merkitsee lampaanpaisti ja hapanviini! Sinulla ei ole rahaa! Mihin sinä ne panet?

— Minä olen tosiaan velkaa … jonkun vähän — emännälle ruokavaroista … änkytti Oblomov.

— Lampaanlihasta ja lehmänkielestä! Ilja, puhu suoraan, mitä sinun luonasi tapahtuu? Mikä juttu tämä on: veli on muuttanut pois ja talous on ruvennut menemään huonosti… Tässä on jotakin sotkua. Paljonko olet velkaa?

— Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan … — sopersi Oblomov.

Stolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.

— Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? — toisti hän kauhistuneena.

— Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt leveästi… Muistatko: ananaassit ja persikat… sentähden olen velkaantunut … — löpersi Oblomov. — Vaan mitäs siitä?

Stolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: "veli muuttanut pois, talous ruvennut käymään huonosti — ja siltä se tosiaan tuntuu, kaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen lienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies puhuu hänestä lämmöllä…"

Yhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä pöyristytti kylmästi.

— Ilja! — kysyi hän. — Tuo nainen … mikä on hän sinulle?

Mutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.

"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki … tämä on se tavallinen juttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!" ajatteli hän.

Stolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että tämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla oli hämmentänyt kahvia.

— Minun on tarvis teidän kanssanne vähän puhella, — sanoi Stolz kohteliaasti.

— Olkaa hyvä ja astukaa tänne vierashuoneeseen, minä tulen heti, — vastasi emäntä arasti.

Ja heittäen kaulalleen huivin, astui hän heti toisen perästä vierashuoneeseen sekä istahti sohvan nurkalle. Saalia ei enää ollut niin että hän koetti piiloittaa kätensä huivinsa alle.

— Onko Ilja Iljitsh antanut teille velkakirjan? — kysyi Stolz.

— Ei, — vastasi emäntä tylsistynein katsein ja ihmetyksissään: — eivät he minulle ole mitään kirjaa antaneet.

— Ettäkö ei mitään?

— En minä ole mitään kirjaa nähnyt! — väitti tämä yhä tylsästi kummastuksissaan.

— Velkakirjaa? — toisti Stolz. Emäntä rupesi vähän miettimään.

— Puhuisitte veljen kanssa, — virkkoi hän: — vaan minä en suinkaan ole mitään velkakirjaa nähnyt.

"Lieneekö hän tyhmä vai veijari tuo nainen?" ajatteli Stolz itsekseen.

— Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? — kysyi hän.

Emäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi hänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti pantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään että Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut ymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut tuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes Anisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.

— Paljonko hän on teille velkaa? — tiedusti Stolz rauhattomana.

— Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!

"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!" ajatteli Stolz. "Vaan kyllä minä tästä selvän otan."

— Entäpäs kymmenen tuhatta? — kysyi hän.

— Mitkä kymmenen tuhatta? — huudahti emäntä hätäyksissään ja kummissaan.

— Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan — onko se totta vai ei?

— Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa lihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo tässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu — eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.

— Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?

Emäntä tirkisti häneen tylsästi.

— Puhuisitte veljen kanssa, — vastasi hän: se asuu toisella puolella katua Samikalovin talossa…

— Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, — sanoi Stolz päättäväisesti. — Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi teille eikä veljellenne…

— Eivät he ole minulle velkaa, — selitti tämä: — vaan mitä minä olen pantannut hopeita, jalokiven ja turkiksia, niin sen olen itseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut, Vanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan Ilja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.

Stolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa perille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan salaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen luonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti uteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.

Jalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi salaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista, olivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten suosionosoitusten toivossa.

Hän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen puolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa emännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä veljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin… Mitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?

— Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?

— Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, — vastasi emäntä yksikantaan: — nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.

— Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?

— Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! — vannoi emäntä katsoen pyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.

— Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?

— Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! — Vaan mitä jalokiven ja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin…

— Hyvä on! — keskeytti Stolz. — Kun minä huomenna tulen luoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän läsnäollessaan sanomasta samaa?

— Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, — toisti emäntä: — enhän minä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset … kun aina olen keittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.

— Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna senjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin…

— Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.

— Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.

— Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja, se kirjoittaa niin puhtaasti…

— Elkää kieltäytykö, — tyrkytti Stolz: — jos ette te allekirjoita paperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa kymmenen tuhatta ruplaa.

— Eivät he ole minulle velkaa mitään, ei puolta kopeikkaakaan, — väitti emäntä: — jumaliste!

— Siinä tapauksessa olette te velvollinen allekirjoittamaan paperin. Jääkää hyvästi huomiseen asti.

— Vaan poikkeaisitte ennemmin huomenna veljeni luo … — puheli emäntä saattaen Stolzin ulos huoneesta: — kas tuolla kulmassa, toisella puolella katua se asuu.

— En mene vielä sinne, ja myös teitä pyydän ettette ennen minua veljellenne mitään tästä puhu, muuten Ilja Iljitshille tulee paljon ikävyyksiä…

— Minä en siis sano heille mitään! — sanoi emäntä kuuliaisesti.

7.

Seuraavana päivänä antoi Agata Matvejevna Stolzille todistuksen ettei hänellä ole minkäänlaista rahallista vaatimusta Oblomovilta. Tämä todistus mukanaan ilmestyi Stolz yhtäkkiä veljen eteen.

Tämä oli oikea ukkosen isku Ivan Matvejevitshille. Hän vetäsi esiin asiakirjansa ja osotti vapisevalla oikean käden keskisormella, kynsi koukussa, Oblomovin allekirjoitusta sekä kaupanvälittäjän todistusta.

— Laki, — sanoi hän: — on minun asiani puolella; minä pidän huolta vain sisareni asioista, vaan mitä rahoja Ilja Iljitsh lienee ottanut, se on minulle tuntematonta.

— Teidän asianne ei lopu tähän, — uhkasi häntä Stolz lähtiessään pois.

— Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! — puolustautui Ivan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.

Toisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi pikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.

— Kenraalin luo! — toisti kauhistuksissaan koko virasto. — Miksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista? Pian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia! Mitähän tämä merkitsee!

Illalla tuli Ivan Matvejevitsh "Laitokseen" aivan pahalla päällä. Tarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.

— Mitä kuuluu, kuoma? — kysyi hän kärsimättömästi.

— Mitäkö! — virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. — Mitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?

— Haukkuivatko, hä?

— Haukkuivat! — matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. — Parempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! — sätti hän: — kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!

— Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!

— Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä sanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa toisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt tekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?

— Mutta laillinen asiahan meillä on! — virkkoi Tarantjev.

— Vai laillinen asia! — jätkytti jälleen irvistellen Muhojarov. — Koettappas mennä itse sinne sanomaan sitä, niin kielesi kurkkuun takertuu. Älyätkö sinä, mitä kenraali minulta kysyi?

— Mitä hän sitten kysyi? — uteli Tarantjev.

— Että "onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette juottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet allekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?"

— Niinkö hän sanoi että "lurjuksen kanssa"? — kysyi Tarantjev.

— Niin, niin hän sanoi…

— Kuka se sitten on tuo lurjus? — kysyi jälleen Tarantjev.

Toveri tirkisti häneen.

— Vai et sinä muka tiedä? — sanoi hän sapekkaasti. — Ihan varmasti sinä itse!

— Kuinkas minut siihen on sekoitettu?

— Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on kaikki nuuskinut ja tutkinut…

— Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!

— Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? — virkkoi toveri.

— Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?…" Siinä sinun olisi pitänyt eksyttää hänet.

— Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!…" vaan en sitä suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.

— Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! — kysyi Tarantjev kolealla äänellä. — Minähän olen syrjässä, mutta sinä…

— Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja uhkasi?…

— Sinäpäs se neuvoit, — sanoi Tarantjev.

— Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta välitä vähän-vähääkään!

— Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa ruplaa kaikkiaan.

— Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta, minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä todistuttamaan velkakirjan meklarilla — siinä kaikki. Sinä ja Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!

— Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin nousta veljeään vastaan? — sanoi Tarantjev.

— Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? — Mitä hän nyt arvelee?

— Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle mitään rahoja".

— Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi kadota…

Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi ja ojensi Tarantjeville.

— Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? — lisäsi hän. — Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?

— Taitaa siis tutkimus alkaa? — kysyi Tarantjev arasti. — Eiköhän tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?

— Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa Oblomovia häpeään.

— Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi hartioilta! Siis ryypätään! — ehdotti Tarantjev.

— Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?

— Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon haalinut?

— Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä puhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.

— Mitä niin? — kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.

— Käski ottaa virkaeron.

— Mitä puhut, veli! — sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin toveriinsa. — No, — päätti hän tuimasti: — nyt haukun minä Oblomovin niin että paikat paukkuu!

— Kunpa pääsisit vain haukkumalla!

— Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! — Mutta muuten, tosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti päähäni, kuulehan veli!

— Mitä vielä? — toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.

— Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut pois entisestä asunnostasi…

— Mitä siis?

— Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että millaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on… todistajia! Silloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa kuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen — asia on laillinen! Kai se säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.

— Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! — vastasi Muhojarov miettivästi. — Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta itse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä keksin, odotahan! — puheli hän vilkastuen. — Minä heidät opetan! Oman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä tulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten… Hei veli, ryypätäänpäs!

— Ryypättiin! — toisti Tarantjev. — Ja sitten minä vasta oikein haukun Oblomovin! —

Stolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä pyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti ettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän kuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi vuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa Pietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten oli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja lopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata Matvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä myömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.

— Koska sattuu olemaan puhe emännästä, — keskeytti hänet Stolz: — niin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein olet…?

Oblomov sävähti äkkiä punaiseksi.

— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi hän hätäisesti.

— Sinä sen tiedät sangen hyvin, — huomautti Stolz: — muuten ei olisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi jotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole varovainen…

— Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.

— Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä tosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä…

— Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! — keskeytti Oblomov väkinäisesti naurahtaen.

— Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää, jos tämä on ainoastaan…

— Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi ihmiseksi?

— Miksikäs sitten punastuit?

— Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!

Stolz pudisti epäillen päätänsä.

— Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen, täällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää järjen — hyi sentään!

Oblomov oli vaiti.

— No, jää hyvästi, — lopetti Stolz: — minä siis sanon Olgalle että kesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista että hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!

— Välttämättömästi saavun, — vastasi Oblomov vakuuttavasti: — Sano hänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.

— Se se vasta hauskaa olisi!

Stolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi Oblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä aikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä seikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista ilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa törkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi tullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin silloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli Tarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden läsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut sattunut.

— Terve, kaveri! — sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.

— Päivää, — vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.

— Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?

— Olen kyllä. Mitäs sitten?

— Se on mainio hyväntekijä! — jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.

— Ei taida sinua miellyttää?

— Minä hänet hirttäisin! — kähisi Tarantjev vihaisesti.

— Vai niin sinä tekisit?

— Ja sinut samaan puuhun!

— Mistä syystä?

— Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin maksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut aikaan?

— Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi, kauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut: olen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei näy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä on kehnompi — en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä. Ystäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta…

— Hyväkin ystävä! — virkkoi Tarantjev. — Olen kuullut että hän on sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi miestä, pöllö sinä olet, moukka…

— Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! — keskeytti hänet Oblomov.

— En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä sinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion emännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle hankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä olet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä sinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan odotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa. Kun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö, sanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet päällepäätteeksi, sinä kiittämätön!

— Tarantjev! — huudahti Oblomov uhkaavasti.

— Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet pöllö ja elukka! — ärjyi Tarantjev. — Minä ja Ivan Matveitsh hoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme, varpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme, mutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on hän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää! Sinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi, anna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan selvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde…

— Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? — sanoivat emäntä ja Anisja kurkistaen ovesta. — Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu…

— Huudan kyllä, — kirkui Tarantjev: — Saakoon tietää häpeänsä tämä tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin hän sinulta on vietellyt henttusi…

Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen tyhmistynein silmin.

— Mitä tämä on? Mitä tämä tietää — häh? Mitä? — änkytti hän kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. — Kunnianhäväistys! Sinä saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin: näittekö te muut?

— Emme me mitään nähneet! — sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.

— Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko! Ryöstävät, tappavat…

— Ulos, lurjus! — huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. — Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!

Hän etsi silmillään keppiä.

— Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!—huusi Tarantjev.

— Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä silmiään enää! — ärjähti Oblomov.

— Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala — — tuossa ovi! — sanoi Sakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.

— En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, — mörisi Tarantjev.

— Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh, — virkkoi Agata Matvejevna: — veljeni luona te olette ennenkin kulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa. Juotte, syötte ja vielä haukutte.

— Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää! Vaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun lakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette! — kiljui hän mennessään pitkin pihaa. — Saat maksaa minulle kunnianhäväistyksestä!

Koira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.

Tämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.

8.

Stolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan pikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh sai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan kylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse hän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden näin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa terveyden tähden "mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen".

He asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton ja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli ja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat isäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista kaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka paikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus samoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja ja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.

Viiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas. Parvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta — tie kaupunkiin.

Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä, jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet naimisissa.

Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan "yksinkertaisia askeleita"!

Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus, niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän. Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo — kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta, suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta kirkkaan ja leveän taulun.

Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.

Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan, ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut, sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt silmällä.

Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen pitää sitä — ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.

Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen, vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden välillä?

Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä sinipiikoja…

Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen, älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita, itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen, uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan … ynnä kaikellaisia muita.

Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta, kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen, vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.

"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan", ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."

Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.

"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita", arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan seuraan ja sitten — pikaisesti asiaan!

Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.

Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy…

Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista: vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon — hän on emäntä, äiti ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.

— Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?… Missä on tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun, kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja kukoistus?

Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen mieliväreissänsä, kuva — vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja puhdas.

— Se on vain haavetta! — sanoi hän taipuen hymysuin mielensä turhasta kiihoituksesta.

Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.

Ensin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä, vaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä ei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden, vaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja elämäntaistelua — kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi hänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän alkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on mahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.

Leikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen mitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz kuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön toimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja kuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi kotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan asettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten kasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei tietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa ja mitäs hän siihen asti on tekevä?

Kauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei hän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen päähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman sukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita. Tästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen häntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja vain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään sieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita, kehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden elävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin vihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.

Mutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia hengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta, ettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät ja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään vierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja lujaa — silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän saanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja huomautuksia.

Jos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut luulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että häntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen silmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen holhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle hoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja säätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei häntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta polkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään, katsannollaan ja tunteellaan.

Mutta luonto ei häntä millään tällaisella ollut loukannut; täti ei hirmuvaltiaan tavoin hallinnut hänen tahtoaan eikä henkeään, itse arvaili ja ymmärsi Olga paljonkin silmäillen varovaisesti elämään ja kuunnellen muunmuassa ystävänsä puheita ja neuvoja…

Stolz ei tätä pitänyt minään merkillisenä, vaan odotti ainoastaan jonkunverran kehitystä tulevaisuudessa, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa, odottamatta suinkaan tytöstä itselleen mitään elämänkumppania.

Mutta Olga ei itserakkaasta kainoudesta pitkään aikaan antanut itsestään selkoa, ja vasta kiusallisen taistelun jälkeen, ulkomailla ollessaan, huomasi Stolz, kuinka yksinkertaiseksi, voimalliseksi ja luonnolliseksi olennoksi hänen unhoittamansa paljonlupaava lapsi oli kehittynyt. Mutta silloin aukeni hänen eteensä vähitellen tuo neidon sielussa hautuva syvä kuilu, jota hän koetti täyttää, vaan jota hän ei koskaan tuntenut saavansa umpeen.

Alussa oli hänen pakko kauvan taistella Olgan elävän luonteen kanssa, hillitä hänen nuoruutensa kuumetta, asetella mielenpuuskia erityisillä keinoilla, antaa tasainen kulku elämälle, joka tosin onnistui vain ajaksi. Sillä tuskin ummisti hän luottavaisesti silmänsä, kun taas nousi hälinä, elämä pulppusi lähteenä, kuului uusi kysymys tuosta rauhattomasta hengestä, ahdistetusta sydämmestä, ja silloin täytyi ruveta rauhoittamaan kiihoittunutta mielikuvitusta, masentamaan tai päinvastoin herättämään itserakkauden tuntoa. Ja neidon vaipuessa miettimään jotakin ilmiötä, riensi Stolz aina antamaan hänelle siihen avaimen.

Usko satunnaisuuksiin ja harhakuvittelun usva alkoivat vähitellen haihtua neidon elämästä. Valoisana ja vapaana avautui hänen eteensä elon avaruus ja niinkuin läpihohtavassa vedessä erotti hän siinä jokaisen pienen kiven, uurteen ja vihdoin puhtaan pohjan.

— Olen onnellinen! — kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden katseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli neitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena, haaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo uni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.

"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?" ajatteli hän tyynesti. Toisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy…

Mutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli hiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet selville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä taisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.

Olga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta, hänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien himojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.

Tuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan ja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka kohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä keskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan, koska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä ettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa mailmassa.

Ulkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat ylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain; istuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan laiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen tai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla, harrastivat soitantoa ja laulantoa … kuten Oblomovkin oli haaveillut.

Mutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja henkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai sanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli usein lämmintä.

Pitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen puutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset haaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset, heräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet…

Ja heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen oli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja loppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.

Usein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan luonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua tähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri — kaikki herätti heissä tunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin sieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta toinen-toisensa.

Eivät he välinpitämättöminä ottaneet vastaan aamun koittoa eivätkä voineet tylsästi vaipua lämpöisen, tähtisen etelänyön hämärään. Heitä piti hereillä alituinen aatteen lento, ikuinen sielun värinä ja tarve ajatella, tuntea ja puhua kahden…

Mikä sitten lienee ollutkin noiden kuumien kiistojen, hiljaisten keskustelujen, lukemisten ja pitkien kävelyretkien tutkimus-esineenä?

Kaikki tyyni. Jo ulkomailla oli Stolz vieraantunut lukemasta ja työskentelemästä yksikseen ja täällä silmä silmää vasten Olgan kanssa ajatteli hän kahden. Töintuskin pystyi hän seuraamaan sitä väsyttävää vilkkautta, millä Olgan aatteen ja tahdon ilmaukset tapahtuivat.

Kysymys, mitä hän on tekevä perheellisenä miehenä, oli jo tyyntynyt ja itsestään saanut ratkaisunsa. Hänen oli pakko pyhittää vaimonsa myös omiin toimiinsa sentähden että ilman puuhaa ja liikettä elämässä tämä olisi läkähtynyt aivankuin vailla ilmaa. Jonkun rakennuksen rakennuttaminen, työt omalla ja Oblomovin tilalla, yhtiön yritykset — ei mitään tehty ilman hänen tietoaan tai osanottoaan. Ei ainoatakaan kirjettä lähetetty ilman että vaimokin ne läpiluki, ei ainoatakaan ajatusta, vielä vähemmin toimeenpanoa päässyt hänen ohitsensa, vaan hän tiesi kaiken, ja kaikki kiinnitti hänen mieltänsä siksi että kiinnitti hänen miehensä mieltä.

Aluksi teki Stolz tämän senvuoksi että oli mahdoton mitään salata vaimoltaan, koska kirjeiden kirjoittaminen, keskustelu asiamiesten ja kaikellaisten urakoitsijain kanssa tapahtui hänen läsnäollessaan, hänen silmäinsä edessä, vaan sitten hän rupesi tätä jatkamaan tottumuksesta, niin että lopuksi muuttui välttämättömäksi hänelle itselleenkin.

Vaimon huomautukset, neuvot, hyväksyminen tai hylkääminen tuli hänelle välttämättömäksi tarkistukseksi, sillä hän näki että tämä ymmärtää asiat yhtä hyvin kuin hän itsekkin. Sakariias se loukkaantui sellaisesta kykeneväisyydestä vaimonsa puolelta ja monet siitä loukkaantuvat, mutta Stolz oli siitä onnellinen.

Mutta lukeminen ja oppiminen se oli vaimon alituisena hengen ravintona ja kehittäjänä. Olga oli kateellinen jokaisen kirjan ja sanomalehtikirjoituksen suhteen, mitä ei hänelle oltu näytetty, ja ihan suuttui, jos miehensä ei katsonut hyväksi näyttää hänelle jotakin mielestään liian vakavaa, ikävää, hänelle käsittämätöntä, ja nimitti moista menettelyä turhantarkkuudeksi, typeryydeksi, jälkeenjäämiseksi, haukkuen rakastettua miestään "vanhaksi saksalaiseksi peruukiksi". Tämän tautta tapahtui heidän välillään eläviä, kiihkeitä näytelmiä.

Vaimo suuttui, vaan mies nauroi, vaimo suuttui vielä pahemmin ja leppyi vasta silloin, kun mies lakkasi pilaa laskemasta ja suostui jakamaan hänen kanssaan ajatuksensa, tietonsa ja kirjansa. Mies ei tyrkyttänyt hänelle oppinutta tekniikkaa voidakseen ylpeillä tuolla typerimmällä kerskauksella että hänellä on "oppinut vaimo". Jos Olgan puheessa olisi ilmaantunut yksikään sana tai vihjaus moiseen vaatimukseen, niin olisi Stolz punastunut pahemmin kuin jos tämä olisi vastannut tylsällä tietämättömyyden katseella johonkin kysymykseen, joka tieteen alalla oli aivan tavallinen, mutta senaikuiselle naiskasvatukselle vielä mahdoton sulattaa. Mies ainoastaan tahtoi, ja vaimo kaksin kerroin, ettei olisi mitään minkä perille ei nainen pääsisi yhtä hyvin kuin mies.

Stolz ei suinkaan piirtänyt hänelle kuvia eikä numeroita, mutta puhui kaikesta, luki paljon, sivuuttamatta turhantarkasti myöskään mitään taloudellista teoriiaa, yhteiskunnallisia tai filosoofisia teoksia, sekä puhui innostuksella ja viehättävästi esittämällä eläviä totuuksia tieteen äärettömästä mailmasta. Erityiskohdat tosin haihtuivat pian Olgan muistista, mutta kehäpiirteet eivät hänen vastaanottavaisesta hengestään koskaan kuluneet pois, eivät vaalenneet värit eikä tukahtunut tuli, millä mies oli valaissut hänelle mailman kaikkeutta.

Stolz värähtelee ylpeydestä ja onnesta huomatessaan, kuinka perästäpäin tämän tulen kipuna hohtaa Olgan silmissä, kuinka kaiku hänelle uskotusta aatteesta soinnahtelee hänen puheessaan, kuinka aate on tunkeutunut hänen tajuntaansa ja ymmärrykseensä, kypsynyt hänen hengessään ja esiin käy hänen sanoistaan, ei kuivana eikä karkeana, vaan naisellisen sulon välkkeessä, ja varsinkin, jos joku hedelmää-tuottava pisara kaikesta puhutusta, läpiluetusta ja kuvatusta on laskeutunut kuni simpukkahelmi hänen elämänsä kirkkaalle pohjalle.

Ajattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun olennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä niin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä raskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena koettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä miehuuden kokemuksissa, kuin nyt — vaaliessaan tätä vaikenematonta, tulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!

— Kuinka onnellinen olenkaan! — saattoi Stolz itsekseen puhella haaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin avioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.

Kaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään Olgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin — lasten hoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään hyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen olento…

Hän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven osanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän mietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia … ja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen elämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, — juuri nyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä säästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan kun murhe hukkui rakkauden tulvaan.

Synkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot asioissa, melkoinen rahajoukon häviö — sellainen sattuma heihin tuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia eri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.

Tädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan silmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi. Kaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan lasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin huoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin tämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin lopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta ei hän tuntenut.

— Kuinka onnellinen olenkaan! — hoki myös Olga hiljaa ihmetellen elämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään mietiskelyyn … varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen miehelässä-olonsa jälkeen.

Kummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni, sitä miettiväisemmäksi hän kävi ja … pelkääväisemmäksi. Hän alkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä hämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä. Väkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti elämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi miehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja seura-elämään.

Mutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi takaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan, oudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin puuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin ja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa keskusteluihin "vakavasta ja ikävästä" tai lueskelivat he yhdessä runoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.

Olga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen. Mutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset aika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen sieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi haaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen tulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan senjälkeen … hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru, ja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia kysymyksiä…

Olga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut selville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja ikäänkuin — hirveä sanoa — tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi ollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi siihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen kurkistaa kauvas eteenpäin.

"Mitä tämä on?" ajatteli hän kauhistuneena. "Lieneekö todella tarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on mentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle… Eikö se todellakaan ulotu, vai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin kaikki … kaikki tyyni?"… hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin jätti jotakin loppuunsanomatta — ja hätäisesti silmähti Olga ympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa kuisketta… Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä — mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain avaruus, syvyys, synkkyys.

Luonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton, mutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.

Hän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista, ja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain olikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun luomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän, miehensä epäjumala — oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen järkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan? Rikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen miehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi hänellekkin tunnetut kärsimykset!

Hän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina hetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä ja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi raskas pilvi, — noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan, vaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia valtiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä tieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.

Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut sitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun hermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli toista. — Mitä se sitten on? — kyseli hän epätoivoissaan tullessaan ikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina, haaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä hyväilyä ja puhelua.

Mutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta katseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti yhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä tunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.

He kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein riippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo käsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua, niin vastasi hän siihen lyhyesti.

— Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä. Pitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? — kysyi mies.

— Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna päästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! — vastasi vaimo yksitoikkoisella äänellä.

Vaijeten kulkivat he käytävän päähän.

— Miksikäs sinä et vastannut ystävättäresi Sonitshkan kirjeeseen? — kysyi Stolz. — Ja minä kun odotin niin että vähällä olin myöhästyä postista. Se oli jo hänen kolmas kirjeensä, johon et ole vastannut.

— Niin, minä tahdon mitä pikimmin unohtaa hänet … — sanoi Olga ja vaikeni.

— Minä lähetin terveisiä sinulta Bitshurinille, — virkkoi taas Andrei: — hänhän on sinuun ihan rakastunut, kaippa se miestä lohduttaa hiukan, kun ei hänen vehnätilauksensa kerkeä perille määrä-aikaan.

Olga hymähti kuivasti.

— Niin, sinä olet siitä jo kertonut, — äänsi hän välinpitämättömästi.

— Mikä sinun on, nukuttaako sinua? — kysyi mies. Olgan sydän alkoi tykyttää joka kerta kun kysymykset näin sattuivat aralle paikalle.

— Ei vielä, — vastasi hän teeskennellyllä reippaudella: — miksi sitä kysyt?

— Oletko kipeä? — kysyi taas toinen.

— En. Vai näyttääkö sinusta siltä?

— No, sitten on sinulla ikävä!

Olga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.

— Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa kuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.

Stolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa kuunvaloa kohti.

— Katso minuun! — sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa silmiin.

— Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat sinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään… Mikä sinua vaivaa, Olga?

Ja mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.

— Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! — virkkoi Olga koettaen purskahtaa nauruun.

— Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! — lisäsi Stolz teeskennellyn-ankarasti.

— Vai näytän minä sinusta onnettomalta? — toisti vaimo nuhtelevasti pysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. — Niin, onneton ehkä vain sentähden … että olen liiankin onnellinen! — sai hän sanotuksi niin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella häntä.

Olga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli tullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet vilpittömään tunnustukseen.

— Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän sinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole kipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus … se minua tässä toisinaan vaivaa … — minä olen kärsimätön ihminen … siinä nyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on alakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä miehensä hartiolle.

— Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? — kysyi Stolz hiljaa nojautuen häneen.

— En tiedä, — toisti Olga.

— Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun ympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa alakuloisuudessa piilee sairauden itu… Oletko oikein terve?

— Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, — vastasi vaimo totisesti: — vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä syön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni jonkunlainen synkkämielisyys … minusta tuntuu kuin ei elämässä olisi kaikkea… Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin joutavaa…

— Puhu, puhu! — vaati Stolz vilkkaasti. — No, että siis elämässä ei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?

— Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, — jatkoi Olga: — että kunhan ei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi … en tiedä itsekään. Tai vaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? … Mitä tämä onni oikeastaan on … ja koko elämä? — puheli hän hiljentäen hiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja surut… ja luonto…? — kuiskutti hän: — kaikki kiehtoo minua vielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen… Hyvä jumala! minua ihan hävettävät nämät tuhmuudet … tämähän on haaveilemista… Älä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa … — lisäsi hän rukoilevalla äänellä hyväillen miestään. — Tämä suru haihtuu kai pian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin nytkin, juuri tällä hetkellä!

Olga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin häpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi "tyhmyyksiään".

Kauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas lääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät kysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten — kun tämä kangastus alkoi kadota — kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.

Stolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena, neuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään tunnustukseen.

Tämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja kun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga antanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja katsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.

— Mitä mietit? — kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni, niinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?

Mies oli vaiti.

— Miksi et puhu? — kysyi toinen kärsimättömänä.

— Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit että minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut — anna siis minunkin olla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole antanut.

— Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se, että sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että tulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin…

— Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat epäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua vaivaa. Täytyy huomenna haettaa… Vaan jos ei se ole sitä … — yritti hän sanomaan ja jäi miettimään.

— Puhu! — ahdisti Olga kärsimättömänä.

Stolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.

— Anna tulla nyt! — sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.

— Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: — sinä olet liian elävä … tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä kypsynyt… — arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.

— Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi noin mutiset! — nurisi Olga: — minä tässä sinulle lörpöttelin tyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin nenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä…

— En tiedä mitä sanoa… Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi ja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin nähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä…

— Sinä mutisit jotakin "kypsymisestä": — mikä sinulla oikeastaan oli mielessä? — kysyi Olga.

— Minä vain arvelin … — alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti ilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin häveten omaa puhettansa: — näetkös … on hetkiä … minä tuota tahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä olet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen ajan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut … jolloin ei ole enää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan…

— Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? — keskeytti vaimo elävästi. — Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti. — Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.

— Älä pelkää, — sanoi hän: — sinä nähtävästi et aijo koskaan vanhentua! En minä sitä tarkoittanut … vanhuudessa voimat väsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan sinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi — jos se vain on sitä, mitä luulen — on pikemminkin voiman merkki… Elävän, kiihkeän hengen etsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä vastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus … ajallinen elämän tyytymättömyys… Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun ainainen murhe… Ehkäpä sinunkin laitasi on näin… Jos niin on — niin ei se ole mitään typerää.

Olga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja ettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin…

— Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä haaveile, elämäni on vaihtelevainen — mitä siis vielä puuttuu? Miksi nämät kysymykset? — Se on tauti, paha painajainen…

— Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle, joka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset kysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne ilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure…

— Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä sekoittuu siihen jotakin katkeraa…

— Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että saat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa epäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä ylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa määrin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny arkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on murhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen usvasta ja kysymysten tuskasta… Mutta ken ne on kohdannut aikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille kuin mieluisat vieraat.

— Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja välinpitämättömyyttä … miltei kaiken suhteen, — lisäsi Olga epävarmasti.

— Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää, — puhui Stolz. — Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää, ja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää… Ne pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin sitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan…

— Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! — valitti puoliso. — Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu elämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?

— Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä olisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!

— Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?

— Eikö mitä, — sanoi Stolz: — vaan täytyy asestautua lujuudella ja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme me ole titaaneja sinun kanssasi — jatkoi hän syleillen vaimoansa: — emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan taisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan heidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme rauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille hymyilevä elämä, onni, ja…

— Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on meitä yhä enemmän vaivaava? … — kysyi Olga.

— Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän elementti… Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä ei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa yleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi pisara… Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä … kun ei ole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin… Suokoon Jumala että tämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan eikä minkään taudin oiretta … se olisi pahempi. Se se on suru, jonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan… Vaan tokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme ja meidän…

Hän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen syliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa unholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.

— Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! — kuiskutti hän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä. Hänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään niin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.

— Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, — lausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen hellästä varovaisuudestaan: — ja ettei se tilittäisi sinua kiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia pidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua elämään, vaan vielä on pakko sitä kokea… Odotahan jahka se aukeaa ja alkaa tuska ja vaiva … vaan ne alkavat vasta silloin … eivät ennen näitä kysymyksiä… Säästä voimiasi! — lisäsi Stolz hiljaa, miltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan. Hänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä "tuskaa että vaivaa".

Olga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta soinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin. Miehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan sisäiseen itseensä.

Nojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin käytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän miehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen mukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat "tuska ja vaiva".

Hän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä, vaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava eikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa hyvinvoinnissa puolisonsa kanssa… Ei, vaan siellä näki hän sarjan tappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja, kieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä himoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista tunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman miehensä kadottamisesta…

Hän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili miehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä kauhistuksella ja punnitsi voimiaan… Rakkaus vain yksin ei pettänyt häntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin elämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!

Poissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja haaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen kaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä ottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua, ei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä, kukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa… Kaikki tämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.

Mutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja turmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan — se heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen katseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa kärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä kyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa…

Noihin surullisiin utuisiin kysymyksiin, jotka olivat vallanneet Olgan, liittyi muitakin selväpiirteisiä, joskohta kaukaisia, julmia näkyjä… Mutta miehen rauhoittavan ja lujan sanan turvissa, rajattomasti luottaen häneen, repäsi Olga itsensä irti tuosta arvoituksellisesta, harvalle tunnetusta raskasmielisyydestään sekä astui reippaasti eteenpäin huolimatta ennustavista ja uhkaavista tulevaisuuden unista.

Usvan haihduttua koitti valoisa aamu äidinhuolineen ja emännäntehtävineen; siellä houkuttelivat luokseen kukkatarhat ja vainiot ja miehen työhuone. Mutta ei hän huolettoman itsenauttivasti leikitellyt elämän kanssa, vaan salatuin ja ripein mielin eli hän eteenpäin, valmistautuen ja vartoen… Hän kasvoi kasvamistaan korkeammaksi… Andrei näki että hänen entinen ihanteensa naisesta ja vaimosta oli saavuttamaton, vaan hän tyytyi sen heikkoon heijastukseen Olgassaan, sillä ei hän koskaan ollut odottanut näinkään paljoa.

Mutta kauvan, miltei koko elämänsä, sai hän ponnistella ylläpitääksensä yhtä korkealla miesarvonsa tuon ylpeän ja itserakkaan Olgan silmissä, ei halpamaisesta kateudesta, vaan sentähden ettei tuo kristallinkirkas elämä pääsisi himmentymään, joka olisi voinut tapahtua, jos Olgan usko häneen vähänkään olisi horjunut.

Monet naiset eivät laisinkaan tätä tällaista uskoa tarvitse. Kerran mentyään miehelään ottavat he nöyrästi vastaan miehen sekä hyvät että huonot ominaisuudet, taipuvat ehdottomasti hänen heille valmistamaan asemaan ja ilmakehään, taikka suostuvat itse yhtä nöyrästi ensimmäiseen satunnaiseen syrjä-rakastumiseen heti tunnustaen mahdottomaksi tai katsoen tarpeettomaksi vastustaa sitä, koska muka "kohtalo ja himot niin määräävät ja nainen on — heikko astia" j.m.s.

Ja vaikkapa mies valloittaakin joukkoja tuolla lumoavalla voimallaan — järjellään — niin sellaiset naiset ylpeilevät tällä puolisonsa mainiolla ominaisuudella ikäänkuin jollakin kalliilla kaularihmalla, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että miehen järki jää sokeaksi heidän kurjien naiskujeidensa suhteen. Mutta annappa jos mies uskaltaa kurkistaa heidän viekkaan, vähäpätöisen, toisinaan paheellisenkin olentonsa pikkumaiseen komediaan, niin tuntuu heistä vallan raskaalta ja tukalalta moisen järjen edessä.

Olga ei tuntenut sääntöä sokeasta kohtaloonsa nöyrtymisestä eikä ymmärtänyt mokomia naisten pikkumaisia lemmenseikkoja. Tunnustaen kerran valitun miehen ansiokkaaksi omistamaan hänet omakseen, uskoi hän häneen ja sentähden häntä rakasti, sillä jos hän olisi lakannut häneen uskomasta — niin olisi hän lakannut häntä rakastamastakin, niinkuin oli tapahtunut Oblomovin suhteen.

Mutta silloin olivatkin hänen askeleensa vielä epävarmat ja tahtonsa vaappera, silloin hän vasta silmäili ja mietiskeli elämää koettaen tajuta henkensä ja luontonsa eri ilmiöitä ja koota aineksia; silloin ei luomistyö vielä ollut alkanut, ja elämän tiet olivat arvaamattomat.

Mutta nyt ei hän uskonut Andreihin sokeasti, vaan itsetietoisesti, ja hänessä näki hän lihaksi muuttuneena ihanteensa miehellisestä täydellisyydestä. Ja kuta enemmän, kuta itsetietoisemmin hän häneen luotti, sitä vaikeampi oli miehen pysyä samalla tasolla ja olla, ei ainoastaan vaimonsa järjen ja sydämmen, vaan myös mielikuvituksenkin sankarina. Vaan tämä uskoi häneen niin lujasti ettei tunnustanut hänen ja itsensä välillä mitään muuta oikeus-astetta eikä välittäjää kuin Jumalan. Sentähden ei hän olisi sietänyt hiuskarvankaan verran alentaa ansioita, jotka hän kerran tunnusti. Jos miehen luonteessa tai hengessä olisi ilmaantunut mikä tahansa väärä sävy, niin se olisi vaikuttanut hänessä tärisyttävän sorasoinnun. Särkynyt onnela olisi kaivellut häntä raunioidenkin alta, ja jos hänen voimansa olisivat säilyneet eheinä, niin…

Vaan ei; sellaiset naiset eivät erehdy kahta kertaa… Sellaisen uskon sortumisen, sellaisen rakkauden jälkeen on uudestasyntyminen mahdotonta.

Stolz oli syvästi onnellinen täyteläisessä, riehuvassa elämässään, jossa kukoisti kuihtumaton kevät, ja kiihkeästi, säästäväisesti hän sitä viljeli, varjeli ja valvatteli. Hänen sielunsa pohjasta nousi kauhu ainoastaan silloin, kun hän muisti että Olga oli ollut vain vaaksan päässä turmiosta, ja että tämä ennustettu tie — heidän kaksi olemustansa, jotka olivat sulautuneet yhdeksi, olisivat voineet hajaantua erilleen, ja että tuntemattomuus näistä elämänteistä oli ollut aikaansaamaisillaan sen julman erehdyksen että Oblomov…

Hän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov hänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä päivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä — siinä kaikki!

Kaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt taloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin, perhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan miehen hoiteluun!

Avioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona, vaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana kehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja illallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle…

Kuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa olisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta, itkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut, nukkunut ja tyhmistynyt…

Ei, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt, kärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen syleilyyn… Olga raukka!

Vaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa voimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi räpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen naaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja syöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on vielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?… Niin, voi silloin Ilja parkaa!

— Ilja parka! — virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan entisyyttä.

Tämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen alas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin. Huudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.

— Mitä hänestä? — kysyi hän sitten. — Eiköhän saisi tietää?

Andrei pudisti hartioitaan.

— Tulin tässä ajatelleeksi, — sanoi hän: — että me elämme ikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset matkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä — ja todellakin katosivat kuulumattomiin.

— Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin tietää…

— Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on hengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa — senhän minä tiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä kantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä hänessä kytee — sitä ei syrjäinen saa tietää…

— Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä kuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää…

Hän oli tyrskähtämäisillään itkuun.

— Keväällä tulemme Pietariin, — silloin saamme itse tietää.

— Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki…

— Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut, puuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa — vaan hän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee, on hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa — hui hai, jää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa juuri kuin juopunutta!

— Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? — lausui Olga kärsimättömästi. — Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi: ottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä siirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin otamme hänet mukaamme.

— Siitä miehestä meille on aika risti! — arveli Andrei kävellen edestakaisin huoneessa. — Eikä sille loppua tule!

— Rasittaako se sinua? — sanoi Olga. — Sepä uutinen! Ensi kertaa kuulen sinun nurisevan tästä huolesta.

— En minä nurise, — vastasi Andrei: — minä vain harkitsen asiaa.

— Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit itsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta — eikö niin?

Vaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.

— Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan mietin.

— Älä sano niin, älä sano! — keskeytti hänet Olga. — Minä olen jälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä ja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin ihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos sinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä: hän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani huonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä kyyneleet…

— Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? — keskeytti Andrei.

— Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin katsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan. Hän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa, meitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen luonaan — niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi…

— Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? — kysyi Andrei leikillä.

— En! — sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin menneisyyteen katsoen. — En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on jotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt uskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat…

— Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö vai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin minähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän perille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen ohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä paljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu kaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko, niin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä häntä yhä rakastat?

Olga nyökäytti suostuvaisesti päätään.

— Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä: rehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on hän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut sysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä, kadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan eikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä ole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra mikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi vilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri likaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön nurinniskoin — Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan hänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi… Se on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on vähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et millään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä se, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei koskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine ominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa, valoisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut minä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin Oblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä rakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?

Olga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei tuli miettiväiseksi.

— Ettäkö ei kaikki ole siinä —? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! — lisäsi hän iloisesti säpsähtäen. — Unhoitin kokonaan sen "kyyhkymäisen hellyyden"…

Olga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään, riensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen säteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi ja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan nousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä katseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä, jolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa… se koski häneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli…