ENSI OSA. (continued 3)

— Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. — Ja suunnitelmani aijoin minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja rahat antamatta — ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti hukkaan!

Ja hän alkoi taas miettiä… "Olisikohan joku muu minun sijassani ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa. "Joku muu, joku muu… Mikä kumma se on tämä joku muu?"

Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle antanut muista.

Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet, ja niin etteivät joka ja että kertaakaan olisi sotkeutuneet toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin…

"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä… Osaanhan minäkin kirjoittaa — viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä vaikea temppu se nyt on — muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa. Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat ja tekevät työtä, 'muut'" — siinä hän haukotteli — "eivät nuku eivätkä makaa juuri milloinkaan … niillä on aina puuhaa elämässä, jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat, jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista… Vaan mitäs minä! Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.

Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.

Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa…

Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi eteen viskattu.

Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä, kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines, joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.

Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet, jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta…

Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan … polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan järjen kutsuvaa ääntä.

Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne kääntää? — Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä…" sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen kasvoillensa räikeä häpeän puna.

"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?…" säpsähti hän kiintyen kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa — jumalankiitos!"

Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä toiselle, etsiskeli syyllistä — eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.

— Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.

"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle, "niin miksikä?"

Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta, mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut" elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.

— Minäkin … tahtoisin… — kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen silmiään: — jotakin… Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä muille… Ei, ei, jumalankiitos … ei ole syytä valittaa…

Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.

— Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo unen pöpperössä.

— "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" … virkkoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä. — "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan…" — ja hän heräsi taas puoleksi.

— Vaan kuitenkin … olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä olen … juuri tällainen? mutisi hän… Hm…

Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.

— Niin miksikä? … Kentiesi sentähden … että … että … koetti hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.

Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan tasainen kuorsaus.

Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.