»VANHASSA PIKKU NEW YORKISSAMME»

Manhattanin valtakylä on amerikkalaisille kuin kesy ja kotoinen jättiläispeto, jonka he ovat pienestä pitäen kasvattaneet. He saattavat sitä lähestyä tuttavallisesti ja käyttää siitä lempinimeä: Vanha pikku New Yorkimme.

Meille oli New York terra incognita, tuntematon maa. Jättiläispeto, joka saattoi vieraalle häristellä ja kenties nielaista hänet kokonaan.

Seisottiin siinä laivan kannella odotellen maihinpääsyä. Tuntui kuin olisimme olleet kartanoherran ovensuussa hattujaan pyöritteleviä torppareita.

Iso isäntähän se Samuli-setä onkin.

Silmäimme edessä kohosivat ylväät mammonanpalatsit peloittaviin korkeuksiin. Niin ne olivat kuin suunnattomia pilareita, jotka kannattivat taivaan lakea. Ohut usvaverho hiukan pehmensi niiden juhlallisen tylyjä piirteitä. Enpä olisi hämmästynyt, jos olisin kuullut pasuunan soivan ja huikean äänen huutavan; »Tässä on Mammonan Valtakunnan portti! Käykää nöyrästi sisälle, te vanhanmaan köyhät pikkuihmiset, ja kumartakaa kullalle, horjukaa hopealle, sillä muita jumalia täällä ei suvaita!»

Kuinkahan moni yksinkertainen sydän onkaan kouristunut tuskaisena tämän näyn edessä. Siinä oli nyt maa, jossa katukivetkin huutavat: auta itseäsi! Maa, jossa toisia odottaa säkillinen hopeaa — ei muuta kuin köytä selkääsi. Toisia varten on varattu terva ja höyhenet, toisia sähkötuoli ja hirttolava.

Laivaan tuli virkamies tutkimaan, uskaltaako meidät päästää maihin. Meiltä kysyttiin, osaammeko lukea. Onko aikomuksemme tulla kukistamaan Yhdysvaltain hallitusmuoto ja voimassaoleva yhteiskuntajärjestys? Näytimme lukutaitomme ja lupasimme säilyttää kultamaan sisäiset olot ennallaan. Mitäs meillä niiden kanssa. Meille viitattiin kohteliaasti: all right, käykää maihin!

Tullihuoneen rauta-aidan takaa löysimme treenari Koiviston, joka kysyi heti: miltäs Amerikka tuntuu?

Mistäpäs tuota vielä tiesi. Kunhan nyt tunnustellaan,

Koivisto lähti meitä opastamaan Brooklyniin.

Lähimmälle maanalaiselle asemalle kävellessämme osasin jo sanoa, miltä Amerikka näin aluksi tuntui. Se tuntui huojuvalta.

Maaperä allani ilmetysti keinui. Siitä oli vaikea saada tukevaa jalansijaa. Talot kumartelivat oikealle ja vasemmalle kuin selkärangaton puoluemies.

Tunsin pelästyväni huomattavasti. Joko tämä oli mielipuolen harha-aistimusta? Juuri kun pääset kultamaahan — järki pois. Enkä minä ollut päissäni, sen saat uskoa, lukija.

Koivisto naurahti koko asialle. Hän sanoi, että pitkän merimatkan jälkeen useimmista tuntuvat kaikki paikat huojuvilta. Ei siitä tarvitse olla moksiskaan, kyllä se muutaman päivän perästä lakkaa.

No niin, nyt me olimme siis uudessa maailmassa, eikä se ollut unta.

Pienoiskirjallinen näpertelijä tekee pikkumaisia havaintoja. Katukäytäville oli heitelty tuhlaavasti sikarinpätkiä. Toiset pitkiä, melkein polttamattomia. Euroopassa — ainakin Italiassa — näki ammattimaisia tupakanpätkien kerääjiä. Täällä niistä ei kukaan huolinut. Tämä maa oli siis rikas.

Maanalla nousimme junaan, joka saapui asemalle mustana kummituksena. Vaununovet räsähtivät perässämme automaattisesti kiinni ja silmänräpäyksessä me painalsimme maanuumenissa oikein amerikkalaisella vauhdilla.

Sus siunatkoon sitä menoa!

Kirskuna ja pauhina oli peloittava. Matti sanoi, että täällä pitäisi olla kuulokalvot galvanoidusta pellistä. Se poika on aina niiden vitsiensä kanssa. Vaunu ryskähteli äkkikäänteissä niin, että oli ihme, ettei se hajonnut kappaleiksi.

Vaunussa oli sananmukaisesti kirjavaa väkeä. Istui valkoinen mies, ohuet huulet tiukasti kiinni puristettuina ja katse valppaana. Hän oli kuivan ja asiallisen näköinen kuin lihaksi tullut vekseli. Tietenkin »bisnessmies», sen arvaa lukijakin. Hän silmäilikin lehdestä pörssitietoja. Liikemiehen vieressä istui neekeriorjan jälkeläinen, jonka kasvoilla oli lähtemätön nuohoojan väri. Sellaisella naamalla ujostuttaisi esiintyä sunnuntaisin meillä. Istui »missejä» ja »misiksiä», joiden pohjaväriä oli vaikea arvata. Mutta kauniisti ne heloittivat maalin avulla. Ne olivat nyt niitä amerikattaria, joista sanotaan: hänen ylhäisyytensä nainen.

Ja kuitenkin, kaikitenkin. Kun vaunu täyttyi liiaksi, istuivat miehet tyynesti paikoillaan, vaikka vanhempiakin naisia jäi seisomaan. Eivät olleet toppanaankaan. Siinä hurjassa menossa oli seisominen hyvin tuskallista. Paikan tarjoaminen olisi ollut tosikohteliaisuus.

Mitä ne höpsivät, että amerikkalaiset miehet ovat muka ritarillisempia kuin me eurooppalaiset. Että ne muka seisovat aina asennossa naisten edessä. Tässä sitä ei kuitenkaan huomannut. Emme huomanneet sitä silmäänpistävämmin muuallakaan. Yksiä näkyivät olevan pulliaisia kuin mekin.

Amerikassakin ovat erikseen ne piirit, joissa käyttäydytään. Ja niistä piireistä ne sitten kirjoittelevat. Kun muukalainen näkee jääkarhun meidän Korkeasaarellamme, saattaa hän kirjoittaa kotimaassaan, että Suomessa kävelee jääkarhuja kaduilla.

Eiväthän ne dollarin perässä juostessaan joudakaan huolestamaan käytöstään. Kuka vaatii Nurmen Paavoa kilpailun aikana nostamaan maasta kaunottaren nenäliinan? Mutta sunnuntaisin, juhlapäivinä, on puoli maailmankin miehillä aikaa pitää ritarinsa esillä. Silloin ne nostelevat nenäliinoja maasta. Voivat tarjota istuimensakin naisille, vieläpä »subwaylla» ajaessaan, jos sattuvat oikein hyvälle tuulelle.

* * * * *

Finntownissa näimme palasen Suomea. Siellä oli »Kahvi-Tupa», »Suomalainen Kirjakauppa», »Ruokala», »Suomalainen Parturi» ja monta muuta meikäläistä liikehuonetta.

Ei ollut aikaa tarkastella niitä tällä kertaa lähemmin. Koivisto hoputti ikäänkuin meillä olisi ollut jonnekin kiire.

Jouduimme kortteeraamaan suomalaisen kirvesmiehen luo. Hänellä oli pienen perheensä asuntona viitisen huonetta ja keittiö, ynnä mukavuudet. Paremminhan ne elävät kuin meillä pienemmät virkamiehet. Setä Samuli elää itse leveästi ja antaa runsaat muruset palvelusväelleenkin.

Kun meitä oli syötetty, juotettu, kylvetetty ja vähän lepuutettu, sanoi Koivisto, että mars matkaan, nyt lähdetään katselemaan kaupunkia.

New Yorkin Uutisten toimituksessa piti poiketa. Ystävällisiä olivat. Pakinoitsija Sepeteus oli hauska tuttavuus ja lupasi runoilla meidät tervetulleiksi lehtensä palstoilla. Hänkin kysyi: miltä Amerikka tuntuu? Noh, tuntuihan se jo vähän joltakin. Mahtava maa. Kunhan lakkaisi keinumasta.

Broadwayta ne kutsuvat maailman valtatieksi. Matti sanoi, että tämähän on Helvetin hälläpyörä, ja se sopi mainiosti.

— Täällä saa kadun yli pyrkiessään aina pelätä henkeään, arveli Matti.

— Eikös autoja? lipsautti Koivisto. Siitähän tuli pikku kompa.

Äkkinäisen pää sillä raitilla meneekin pian pyörälle. Ellei pyörien alle siinä ajoneuvojen tungoksessa.

Mutta eipäs sentään. Liikennejärjestys on kuin satua. Poliisi vain viittaa kapulallaan, lukemattomat autot pysähtyvät silmämäpäyksessä, ja kadun yli pääset vaarattomasti. Muutenkin näyttivät autot pelkäävän ihmistä kuin dynamiittikuormaa. Herrajjee, jos auto sattuu raapasemaan jalankulkijan pukuakaan. Ajaja voi joutua maksamaan suuria korvauksia. Laki on ankara.

Meillä Helsingissä saa autoja pelätä kuin kostoa vannonutta vihamiestä. Meillähän ajetaan niin varomattoman kuolemaahalveksivasti — jalankulkijain kuolemaa — että luulisi yliajoista olevan palkintoja luvassa. Ellei jalankulkija vilkuilisi aina ympärilleen kuin velkojiaan pelkäävä vippari, niin hänestä piankin olisi jäljellä vain vaivainen raato ja kaunis muisto. Kenestä jää sitäkään, viimemainittua. Hohhoijaa!

Lukija ei salli minun pysähtyä maalailemaan katukuvia Broadwayltä. Niin merkillinen paikka, eikä saisi mitään kertoa. Lukija, joka on nähnyt filmejä ja muita kuvia sekä tutkinut kirjoja, luulee tuntevansa Broadwayn kuin kuparirahan. Samapa se, minä koetan pysyä lestissäni.

Käynnistämme Roxy-teatterissa saanen toki kertoa.

Koivisto lupasi näyttää siellä meille ihmeitä ja naurattaa meiltä hermot solmulle. Hyvä, me halusimme nauraa. Nauru lisää ikää, huomautti Matti.

Ostimme Roxy-teatteriin 75 sentin tiketit.

Kuulimme, että se oli maailman suurin elokuvateatteri. Sinne mahtui kuutisen tuhatta istujaa. Nytkin se oli kutakuinkin täynnä.

Nousimme ylimmälle parvelle. Sieltä permannolle katsoessa huimasi päätä. Olimme sisällä Baabelin tornissa.

Amerikkalaisten röyhkeys rakentaessaan näitä laitoksia on syntisen yltiöpäistä. Luultavasti he paikkaavat vielä itselleen oman jumalan. Semmoisen, jota ei tarvitse rukoilla, vaan joka tekee niinkuin käsketään.

Muiden elokuvien ohella esitettiin Roxy-teatterissa palanen puhuvaa ja laulavaa filmiä. Äänet kuuluivat siinä omituisen kuivilta, ikäänkuin verhon takaa.

Sitten alkoi vaudeville-ohjelma.

Siinäpä sitä olikin ihmettelemistä vasta maahan tulleilla.

Satakunta valiotanssijatarta liihoitteli lavalla. Jättiläisorkesterin säestäessä ne esittivät sulavia tansseja ja kävivät vaihtamassa pukuja miltei joka minuutti. Mikä kadehdittava asema monenkin yleisönä istuvan naisen mielestä. Nimittäin sellaisen, jonka elämä kuluu leninkikilpailussa ystävätärten kanssa.

Esiintyi ilveilijöitä, musiikkihumoristeja, akrobaatti tanssijoita. Ne akrobaatit retkuttelivat painolakia pilkaten seinästä seinään ja tekivät yliluonnollisia hyppyjä. Saimme nähdä monenlaisia sirkustelijoita, kuulla mahtavaeleisiä laulajia, joista lähti ääntä kuin vetopasuunasta. Ja vaikka mitä loppumattomiin. Taiteilijoita oli satoja.

Merkillepantavaa oli, että kaikki esiintyjät koettivat pikkutempuilla ja nikseillä naurattaa yleisöä. Nekin, joiden esityksen piti kuulua vakavaan taiteeseen.

Mutta yleisö nauroi peräti vähän, tuskin ollenkaan.

Taiteilijat saivat hyytävän vähän suosionosoituksia.

Hytkäyttävimmätkään ilmahypyt, jotka meillä olisivat saaneet yleisön huutamaan: huih! ja heikompihermoisia pyörtymäänkin, eivät näyttäneet ketään hämmästyttävän. Yleisö päinvastoin haukotteli, ikäänkuin arvellen: kuivaapa on tää ohjelma, on nuo metkut jo ennen nähty, eivätkö ne jo keksi uutta ja parempaa.

— Nukkavieru ohjelma, huomautti Koivistokin. — Ei niillä nyt ole mitään erikoista, mutta kunhan tulette toisen ja paremman kerran, niin teiltä, pojat, repiää hermot.

Ohoh! Minusta ja Matista oli mahdotonta saada enää suurenmoisempaa huviohjelmaa kokoon.

Sitten tuli lavalle kaskunkertoja. Jutuista en ymmärtänyt rahtuakaan, mutta esittäjä elehti niin taitavan hassunkurisesti, että minun täytyi tuon tuostakin purskahtaa nauruun.

— Älä hemmetissä naura noin ääneen, varoitti Koivisto.

— Miten niin? Eivätkö nämä esitykset ole tarkoitetut naurettaviksi?

— Ovat kyllä, mutta täällä saa kuulla ja nähdä toinen toistaan parempia, eikä tämä taiteilija ole oikein metka. Katso, hän ei saa muita nauramaan.

Aivan oikein. Yleisö ei juuri hymyillytkään. Humoristin sutkaukset kimposivat siitä tehottomina kuin seinään viskattu palikka.

Meihin päin vilkuiltiin kummastellen, että mitäs nuo nauravat, ovatkohan ne maalta vai teatterin palkkaamia naurajia.

Mutta kun pääsee nauramisen alkuun, niin se yltyy, vaikka koettaisi pidättää. Senhän on kokenut lukijakin.

Jutunkertoja teki taas vitsikkään liikkeen, ja silloin pääsi minulta aivan vahingossa sataprosenttinen naurunhohotus. Se kajahti suunnattoman laajassa salissa fenomenaalisesti, kimpoili valtavissa kattoholveissa ja palasi omiin korviini kuularuiskun papatuksena.

Säikähdin sitä itsekin, mutta minkäs teit enää.

Tämän naurunpuuskaukseni jälkeen vallitsi salissa neljänneksen minuuttia kestävä hiljaisuus. Sanoisin, että olisi kuullut neulan putoavan lattialle, mutta se on niin vanhaa. Tuhannet ihmiset kurkottelivat päätään nähdäkseen, kuka nauroi. Ketä huvitti humoristinen esitys.

Koivisto heloitti punakkana kuin kukonheltta ja koetti kätkeä kasvonsa ohjelmalehtisen taakse. Matti tökitteli minua kylkeen.

Mutta entäs se toivottomissa yleisön huvittamispuuhissa hikoileva humoristi?

Hän seisoi häkeltyneenä näyttämöllä. Ei tikahtanut, ei pukahtanut.

Hän oli unhoittanut yleisölle singottavaksi aiotun sukkeluutensa. Äkillinen yleinen hiljaisuus ja yksinäinen nauruni kai sekoittivat häneltä konseptit.

Hätäpäissään jutunkertoja yritti pelastautua päästämällä meidän parvellemme päin pellemäisen naurunhohotuksen. Ehkä yleisö voisi yhtyä siihen ja silloin olisi kaikki hyvin.

Ei siihen kukaan yhtynyt. Hiljaista oli. Yleisö on toisinaan tietämättään julmaa.

Minuun meni jokin riivaajainen. Hermostoni oli hiukan poissa tolaltaan. Tänä päivänä olin nähnyt ja kuullut enemmän kuin sisälmykseni kestivät. Lukijan tulee ottaa huomioon, että me emme istuneet Kansallisteatterissa vaan vaudevillessä.

Minä yksinäni vastasin jutunkertojan nauruun. Raikkaasti kuin lukkari messuavalle papille. Olisi luullut meidän esittävän etukäteen harjoitettua nauruduettoa.

Koivisto yritti painautua penkkien väliin näkymättömiin, mutta ei päässyt. Matti oli jo siellä ja tilaa oli vähän.

Mutta mitäs yleisö? Siltä pääsivät vangitut nauruhermot äkkiä irralleen. Joku vain purskahti aluksi, se tarttui toisesta toiseen — niinhän se aina tarttuu — ja pian kohisi salissa puolenkymmenen tuhannen ihmisen hahatus kuin itämyrsky.

Silloin Koivisto otti minua käsikoukusta ja raastoi mukanaan ulos.

Matti tuli ongenkoukkuna perässä.

Lähellä istuneet huomasivat syntipukkien poistuvan — tai ehkä ne luulivat meitä teatterin komeljanttareiksi — ja alkoivat taputtaa käsiään. Toisilla parvekkeilla ja permannolla istujat luulivat kai jutunkertojan lavalla tehneen jotain erinomaista ja yhtyivät suosionosoituksiin.

Valtameren pauhua muistuttavan aplodeerauksen saattamina pääsimme kadulle.

— Sepä oli komea alku esiintymisillesi tässä maassa, murahti Koivisto harmistuneena. Hyvä vain, ettei meitä kukaan tuntenut.

Niin se meni ensimmäinen ilta maailman suurimmassa kaupungissa.