UUDEN ENGLANNIN VALTIOISSA

Fitchburg vaikuttaa Viipurin kokoiselta.

Muuten ei kylläkään Viipurin kaltaiselta, mutta sitäpä ei voi vaatia monelta muultakaan kaupungilta. Viipurihan on »herraskylä», hauskin suomalainen kaupunki mitä maantieteestä löydetään. Se on näytepalanen eloisaa maailmankaupunkia meidän tylyssä maassamme. »Sellainen on Viipuri, karjalaisten kaupunki».

Mutta ei Fitchburgkaan ollut ikävä.

Pääkadun, Main Streetin, varrella on siellä »Kuusamon tipo» (asema).

Tällä kulmalla eletään kuin Suomessa konsanaan. Eikä niillä tienoin kuule paljon puhuttavankaan muuta kuin meikäläistä. Fitchburgissa ei »ummikkosuomalaisella» ole mitään hätää. Kyllähän toiset auttavat, jos »ulkomaalaisen» kanssa juttua tulee.

Kuusamon asemalla on kaksikin suomalaista apteekkia. Toisen niistä omistaa Andersson, ja hänen luonaan asuimme monta kuukautta. Kodikasta oli.

Andersson myy apteekissaan lääkeaineiden ohella kaikenlaista. Autorenkaita, lapsenvaunuja, kirjallisuutta ja taidetta, maanviljelyskaluja y.m. Siellä tarjotaan kahvia ja virvokkeita. Andersson sekoittelee rohtoja, kehittää valokuvia, välittää talonkauppoja ja avioeroja, ja tekee yleensä mitä vain. Se on Amerikan »staili».

Apteekin ovensuussa on pöytä sanomalehtien myyntiä varten. Ostaja saa panna rahan ottamastaan lehdestä peltipurkkiin, joka on siinä pöydällä. Jos sattuu isompi raha, saa ottaa purkista takaisin. Kukaan ei pidä silmällä, ottaako joku liikaa tai ei pane rahaa ollenkaan. Sekin on Amerikan staili.

Kaduillakin näki tällaisia lehdenmyyntipöytiä. Myyjää ei useinkaan ollut mailla halmeilla. Lehtien painona oli punnuksia tai kiviä, ettei tuuli vie.

Pöydällä vain laatikko, johon ostaja pani rahan. Väärinkäytöksiä ei kuulemma ole huomattu.

Ja kuitenkin sanotaan, että »rehellisyys maan perii, mutta ei ainakaan Amerikan maata».

Fitchburgissa ilmestyy kaksikin suomalaista lehteä. »Noskelainen» Raivaaja ynnä »porvarillinen» Amerikan Suomalainen.

Minun tehtäviini ei kuulu selostaa Amerikan suomalaisten sivistysrientoja. Onhan siellä matkustanut monia asiallisuudessa pysyviä kynämiehiä, jotka ovat niistä paljonkin kirjoittaneet. Minä olenkin koettanut tällä matkalla keräillä kokoon vain pikkuseikkojen murusia, joiden olen luullut toisilta unohtuneen.

Siispä sivuutan sivistysriennot. Ja monet muutkin asiat.

* * * * *

Fitchburgista teimme partioretkiä ympäristöön, kuten Duluthistakin.

Henry Puranen järjesti meidät taipaleelle. Hänen taidollisuutensa managerina oli yhtä ihmeteltävä kuin järkkymätön sielunrauhansa ja työtarmonsa. Hän oli savolainen, mutta leveän rehti ja miehekäs kuin Vaasan Jaakon tyypit. Häneen sai luottaa kuin kallioperustaan.

Toisetpa meillä oli kokemukset »Uudessa Englannissa» kuin Keski-Lännessä. Täällä liikuimme porvarien ja noskelaisten piirissä.

Täällä näytti olevan noske-porvarien ylivalta. Taaskin tarkoitan suomalaisten keskinäistä kanssakäymistä. Suhde oli siis päinvastainen kuin lännempänä.

Nyt olimme siis »kansan vapauden kahlehtijain» keskuudessa. Merkillistä. Täällä tuntui saavan hengittää vapaasti. Ei vaadittu uskontunnustuksia. Ei ketään kohtaan käytetty terrorisoivaa pakkovaltaa.

Ihmiset tuntuivat kerta kaikkiaan valistuneilta, hyväntahtoisilta — enimmäkseen. Olisipa luullut, että kommunisteja olisi nyt vuorostaan pidetty tiukalla. He olivat monessa paikassa mitättömänä vähemmistönä. Mutta ei, heidän annettiin olla uskontunnustuksineen omissa oloissaan. Kukaan ei räkyttänyt heille.

Eivätkä nämä noske-porvarit tiukanneet meiltäkään mitään puoluekarvaa esille. Eivätkä edes pyytäneet sepittämään haukkumalauluja kommunisteista. Eikä kukaan kieltänyt toistaan lukemasta mitä lehtiä halusi. Tai kirjallisuutta. Eivät he olleet ensinkään rikkaampia kuin kommunistit. Työtä hekin tekivät, eivätkä pyrkineetkään sortamaan »työläisiä».

Onhan nyt järkeen menevä asia, että meillä oli hauskempi liikkua tämän porvarien ja noskelaisten hirmuvallan alaisina, kuin »vapaudenaatteen» sankarien joukossa.

Minä en saa nyt mitään irvikkäitä juttuja matkoiltani näiden ihmisten keskuudessa. Jos he olisivat olleet yhtä pikkumaisia ja jesuiittamaisia puolueihmisiä kuin oikeauskoiset, niin juttuja heistä tulisi kyllä. Mutta mistäs niitä nyt ottaa. Kuka maksaa palkan, jos rupean valehtelemaan?

Hohhoi! Kyllä se vie »humöörin pois» se »politiikan» jauhaminen. Viisunikkarikin suuttua tupsahtaa, kun joutuu siitä myötäänsä puhumaan. Ja tulee lopullisesti niin pessimistiseksi kaikkiin asioihin nähden, että pilaa koko tarinansa. Minunhan piti muka sepittää kolmen markan vitsikirja. Omiksi kaulavilloikseen näitäkin kirjoittelee, kyllä sen tietää.

Samapa se, eipähän sitä ihminen jaksa aina olla kuin kutiteltu hilpeys.

— — —

Jauhakaa te vain sitä vihaanne joka puolella. Lyökää toisianne pykälillä päähän. Siinäpähän näkee, kenen pykälät kestävät. Mitäs fatalistinen mahomettiläinen välittää hihhulien, metodistien ja muiden lahkojen kiistoista. Ei niin riunaakaan. Nauraa vain.

Tehkää makkara mieleiseksenne. Kuluttakaa lyhyt päivänne tappelun huiskeessa. Ehtoo tulee, aurinko laskee ja pimeässä me kumminkin olemme yhtäläisiä, niin hyvät kuin huonot. Haamuja vain ja varjoja. Eikä aurinko nouse enää meille…

* * * * *

Sattuihan meille pikku hupaisiakin seikkailuja.

Mutta minä arvaan ikävystyttäneeni lukijan, ja aion ruveta häntä raahaamaan vähitellen paluumatkalle Eurooppaan.

Massassa on »Uuden Englannin Kuopiokin». Se on Gardner. Siellä asuu niin paljon savolaisia, että kaupunki on saanut tuon liikanimen.

Ne savolaiset eivät kovinkaan ihastuneet allekirjoittaneen »savolaisista» viisuista. »Renki-Jussin» kohtaloissa ja ajatuskannassa ei ollut monellakaan mitään uutta. Jotkut lienevät ottaneet pilkaksikin.

No mitäpä siitä. Yks tykkää tyttärestä j.n.e. Eräskin naisihminen sanoi, että »Bajadeeri» on paljon hienompi ja arvokkaampi kappale kuin »Seitsemän veljestä». Kas, »Bajadeerissa» hän sai tutustua uuteen maailmaan, mutta »Seitsemän veljeksen» elämässä hän oli ollut jo lapsesta mukana. Uutuus viehättää.

Tämän tarkoituksena ei kylläkään ole tupata »Renki-Jussia» »Seitsemän veljeksen» joukkoon.

Otto Hanninen siellä Cardnerissa pitää autokaraasia ja hän oli oikein mukava mies. Hänen kaksi soreaa tytärtään ja miellyttävän misiksensä esitän tässä ohimennen lukijalle. Senvuoksi vain, että lukijakin pääsisi reiluihin tuttavuuksiin.

Sitten minä esitän Worcesterin Vihtorin.

Vihtori oli sileä, pehmoinen, Chaplinin näköinen hippiäinen. Hän kävellä tassutteli kuulumattomasti kuin kissanpoikanen, hieman surumielisen näköisenä aina. Hän ei häirinnyt ketään äkillisillä sanoilla eikä liikehtimisillä.

Vieraillessamme Worcesterissa opasteli Vihtori meitä. Hän vei meidät paikkoihin, joihin meillä oli halu ja huulet, niinkuin katukielellä sanotaan. Vihtorilla ei itsellään juuri ollut rahaa, mutta me »riittasimme» hänelle suuhun.

Yhtenä päivänä kävelimme kadulla, Vihtori, Matti ja minä.

Edellämme käveli mies. Hän sattui nenäliinaa taskustaan vetäessään pudottamaan maahan pienen paperin. Ei huomannut, vaan jatkoi matkaansa.

Kun me tulimme kohdalle, nosti Matti miehen pudottaman paperin käytävältä. Se avattiin ja siinä oli yksi sadan ja kaksi yhden dollarin seteliä. Matti laski ne nopeasti päässään yhteen ja sanoi: tässähän on satakaksi dollaria selvissä seteleissä.

Mies oli siis pudottanut rahaa; sitä päätelläkseen ei tarvinnut olla suuri salapoliisi.

Jos kohta Matti ja minä emme ole selviä rosvoja, niin kylläpä Vihtori oli kuin suoraan luonnosta valokuvattu rehellisyys.

— Mies raukka, hän surkutteli. — Ne saattavat olla sen ainoat rahat. Kyllä kai me, pojat, annetaan sille äiskälle killinkinsä takaisin?

No tietysti. Meillä oli rahoja omiksi tarpeiksi, joten saatoimme ilman sisäisiä kolkutuksia olla rehellisiä. Varoja sekin vaatii, olla rehellinen tällaisessa tapauksessa. Miten kannattaa.

Vihtori huusi miehelle: Hoi äijä, sulta putosi rahaa!

Mies kääntyi ympäri ja kopasi huolettomasti päällisin puolin laskujaan.

— Ei minulta ole mitään pudonnut, hän väitti ja aikoi edelleen.

— Kyllä varmasti putosi, virkkoi Vihtori pidätellen.

Mies tutki taskunsa perusteellisemmin. Muuttui sitten huolestuneen näköiseksi ja tunnusti:

— On peijakas pudonnutkin. Toistasataa taalaa.

Noh, meiltähän sen sai takaisin. Matti antoi miehelle paperit.

Mies tahtoi kaikin mokomin palkita rehellisiä löytäjiä. Hän kaiveli kiitollisen näköisenä taskujaan.

— Hitto vie, hän sanoi. — Minä antaisin teille viisikymmentä dollaria, mutta kun ei satu sopivaa rahaa. Käys vaihtamassa tuo!

Mies antoi Vihtorille satataalasen, ja Vihtori livahtti läheiseen puotiin sitä vaihtamaan. Tuli takaisin, ei saanut rikotuksi.

Lähellä ei ollut muitakaan liikehuoneita.

Me sanoimme: antaa olla, ei sen väliä ole. Eihän meillä mitä vaivaa siinä ollut.

Keskustelu, jota meidän puoleltamme hoiti Vihtori, kävi tietysti englanniksi.

Mutta mies väitti jäävänsä iäkseen pahoille mielin, ellei saa antaa meille viittäkymmentä dollaria. Rahathan olisivat yhtähyvin voineet mennä sen tien, elleivät ne sattuneet meidän harvinaisen rehellisiin käsiimme.

— Ei se köyhään koske, sanoi mies auliin näköisenä.

— Ottakaa pois vaan, kun rahaa tarjotaan, neuvoi Vihtorikin. — Kun se nyt niin tuppaa.

No, mitäs sitä tyhjiä vänkää. Dollareita vastaan vielä. Eihän ne muutkaan…

Meillä olikin itsellämme vaihtaa se satanen, vaikka emme ensin viitsineet näyttää olevamme ahneita. Annoimme miehelle viisikymmentä dollaria satasesta takaisin. Meille jäi siis puolisataa voittoa. Kun se mies kerran tyrkytti niin…

Mies jatkoi matkaansa sanoen: bai bai, boys!

Helpolla saadusta rahasta annoimme Vihtorille »maasua». Meillä oli taskuissamme pieniä, ettei tämän vuoksi tarvittu rikkoa satasta. Niitä isoja seteleitä kun vaihtaa pieniksi, niin rahat kuluvat huvemmin.

Emme vaihtaneetkaan sitä satasta ennenkuin New Yorkissa.

Vaikka vaihtamatta se sielläkin jäi. Vähällä piti, ettei meitä viety poliisilaitokselle. Saimme jotenkuten asian selvitetyksi, mutta satataalanen otettiin meiltä pois. Se oli väärä.

Tämä oli kylläkin ainoa tapaus, jolloin meiltä nenää venytettiin.