»KONSERTTI» KAUGEWANISSA

Ei sen kaupungin nimi ollut juuri Kaugewan, vaan jokin muu.

Täytyy välistä eksyttää lukijaa. Suomalaiset tuntevat näissä kaupungeissa toinen toisensa ja naapurikaupunginkin väen. Kun jostakin henkilöstä sattuu kertomaan, tietävät kaikki, kenestä on kysymys.

Tämä nimenväännös on siis vain hienotunteisuuden vuoksi.

Olimme pitäneet hauskoja iltoja ja tavanneet reiluja ihmisiä. Heidän vieraanvaraisuutensa oli lavea, se kannattaa sanoa vaikka joka sivulla. Mutta jos keskustelua tuli politiikasta, niin silloin meni kaikki hörönlörön. Ne oikeauskoiset olivat sietämättömän pikkumaisia. Ei juuri muut. Ei ole liikaa, jos tämäkin iulee sanotuksi useammasti. Kyllästyimme siihen mekin.

Se politikoiminen oli monellakin samanlaista akkiloimista kuin entisellä Koposen muijalla Kuopiossa. Kun ensi kertaa piti mennä äänestämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan, huusi Koposen muija toisille Kuopion torilla:

— Tiijättäkö työ, akat, mitä metkuja ne herrat on nyt keksinnä tään köyhän ja oppimattoman kansan rasitukseks. Nyt kun pittää kuulemma männä siihen viivan vettoon, ja jos ei mää, niin viijään, ja ensin siinon jos mitkä juoksut ja verotukset ja ulosotot ja ryöstöherrat ja sitten pitkä plakkaatti, jossa on ruutuja kun korttipakassa, ja siitä pitäs osata löytee jokkaesen se oekee, ja se pännä on punanen ja siihen pitäs karvallee osata vettee se viiva, ja ne herrat vahtii vieressä, jos ei ossoo ihan justiisa rikulleen, niin sakotettaan, kukaties viijään linnaan tae Siperijaan, sanon minä, että tekemätä se jiäp koulunkäymättömältä se viiva, kyllä ne herrat keksii, että saesivat tätä köyhee sakotella ja rangasta joka paekassa, ja sitten ne huutaa sitä tasavaltoo ja minä sanon, jotta tulukoon tasavalta, semmonen se pittää ollakkii tasavalta, että joka varastaa, niin ei muuta kun kaula poikki…

Me tulimme Kaugewanin haalille sunnuntaisena iltapäivänä.

Haalissa oli jokin päiväjuhla. Paljon oli väkeä, lapsia ja aikuisia.

Ohjelmassa alkoi juuri kuvaelma. Kuulimme sen nimen; »Porvarillista hyväntekeväisyyttä». Menimme salin läpi näyttämölle, seurataksemme esitystä kulissien välistä.

Näyttämölle oli laitettu rikkaan porvarin ruokasali.

Keskellä lattiaa seisoi ylellisesti katettu ruokapöytä.

Pöydän ääressä aterioi tatarin näköinen porvari. Vatsa oli iso kuin pussirotalla.

Porvari otti ahkerasti napsuja erilaisista pulloista ja aina ryypyn päälle sanoi: ähäh! Syödessään röyhtäytteli vähänväliä ja maiskutteli äänekkäästi kuin sika. Rasva aivan tihkui suupielistä. Se oli tarkoitettu kuvaamaan ylitsevuotavaa kylläisyyttä.

Porvari tuntui valittelevan, miksi ihmiselle ei ole annettu kahta vatsaa. Sapuskaa olisi vaikka kuinka, mutta miten siitä nautit, kun vatsaan sopii niin vähän. Köyhiltä pitäisi ottaa vatsa pois ja antaa niille, jotka osaavat hoitaa sitä kunnollisesti.

Lattialla, porvarin jalkain juuressa, ryömiskeli nelinkontin laihempi, luihun näköinen mies. Hänellä oli kaulassaan messinkiheloilla koristeltu nahkapanta, josta kulkivat ketjut pöydän jalkaan kiinni.

Miehen selässä oli pahvitaulu, jossa oli kirjoitus:

NOSKE-TEMO

— Seh, Sasu seh! kutsui porvari ja piti kohotetussa kädessään luupalasta. — Seh, Sasu, no, maksi, maksi, kemmerrä!

»Noske-Temo» kieriskeli permannolla nöyryyttä uristen.

— Niin Sasu poika tekee. Noo, sano kova sana!

— Vouv, vouv!

— Weil, Noo, mitenkä sanotaan työläisille?

— Vouv vouv! Hrrrrmrrr, mrrrrrrmrrri!!

— Just niin. Viisas poika Sasu. Ota nyss sitten.

Muita muistakin aina haukkua niitä proletaarilurjuksia.

Porvari heitti luun ilmaan ja »Noske-Temo» sieppasi sen nokkelasti ja rupesi sitä tyytyväisenä ykisten ja häntäänsä heilutellen kaluamaan.

»Noske-Temolla» oli häntäkin. Se oli tehty ketunnahkaisesta kaulapuuhkasta. Jonkin rautalankaisen ruodon avulla sitä sai heilutelluksi.

Sitten tuli ovesta saliin huonosti puettu vaimo. Lapsi (riepunukke) rääsyihin käärittynä sylissään. Hän alkoi sydäntäsärkevällä äänellä valittaa, että mies on kotona sairaana ja lapsilla nälkä. Pyysi porvarilta lupaa saada kerätä edes lattialle pudonneita muruja.

»Noske-Temo» päästi kauhistavan rähäkän ja riuhtoi ketjujaan päästäkseen vaimoparkaan hampaineen. Ketunnahkahäntä pieksi innostuneesti lattiaa.

— Vai apua tässä! ärähti porvari mulkoillen kuin metsähärkä. — No, kyllä minä annan apua.

Porvari nousi vaivoin — suuren vatsansa takia — pöydästään ja ryntäsi vaimon kurkkuun, josta puristi kaikin voimin. Niin näytti.

— Tässä oh apua, hän mylvi.

Kulissien välissä seisoi teatterinjohtaja, joka seurasi huolestuneena draaman taiteellista kehitystä.

— Hei hei, kuuleks! kuiskasi teatterinjohtaja porvarille, — Hiukan julmempi ilme… raaempi miini… huuleks!

Porvari ähki ja hikoili ja väänsi naamansa niin petomaiseen irvistykseen, että ilman muita todistuksia, sen ilmeen nojalla, hänet olisi voitu pidättää murhaajana.

Mutta teatterinjohtaja oli nähtävästi hiuksiahalkovan tarkka taiteellisissa vaatimuksissaan. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen, vaan kuiskaili:

— Julmempaa… riettaampaa! Hei, sinähän olet kuin laupias samarialainen! — Kuuleks, yleisökin nauraa sinulle!

Yleisöstä kuului tosiaankin tirskunaa.

Nyt porvari hermostui kokonaan ja menetti malttinsa. Hän hellitti äkkiä otteensa vaimon kurkusta ja nyrkkiään heristäen teatterinjohtajaan päin hönkäsi täydellä äänellä:

— Tuu itte tähän irvistelemään, p:leen pauterinokka!

Tämä ei tietysti kuulunut kuvaelmaan, mutta yleisö sen kuuli railakkaasti.

Teatterinjohtaja hyppäsi salamana laskemaan väliverhoa.

Yleisö ei ymmärtänyt kuvaelman loppuneen keskeneräisesti. Se piti yllä haltioitunutta suosionosoitusten jytyä.

Tämä esteettistä makua hivelevä kuvaelma oli ohjelman viimeinen numero.

Päiväjuhla loppui ja yleisö poistui haitarin soittaessa »Vapaa Venäjä»-marssia.

Teatterinjohtaja tuli veljeilemään.

— Hauska tutustua, hän sanoi. — Mitä piditte kuvaelmastamme? Ottamatta huomioon aivan lopussa sattunutta välikohtausta.

— Täytyy tunnustaa, ettemme ole ikinä nähneet sellaista Suomessa.

— Sitä minäkin, myönsi johtaja hyvillään, — Minä olen itse komplimeerannut tään kappaleen. — Tokko ne siellä Suomessa osaavat vielä mitään?

— Kyllähän ne vähän näpeksivät. Mutta ei siellä taide ole näin korkealla poliittisella tasolla kuin täällä.

Näyttämön puolelle keräytyi aika liuta kaugewanilaisia. Hauska tutustua. Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?

Me kerroimme kaugewanilaisille ihan ihmeitä. Ennenkuulumattomia.

Sanoimme, että Suomessa porvari ja sosialisti saavat tervehtiä toisiaan, jos ovat tuttavia. Puoluekuri ei sitä kiellä. Saattavatpa pysähtyä keskusteluunkin, vieläpä sävyisästi ja julkisella paikalla. Tästä rikoksesta ei eroiteta puolueesta, eikä juuri tehdä ilmiantojakaan. Ei ainakaan valistuneissa piireissä. Härkä se on härkä Suomessakin, myönsimme huokaisten.

— Hyi saatana! Kyll mää vaan en vaihra kuvan sanaa porvarin enkä nosken kanssa, jos Suomeen menisin.

Näin sanoi ensimmäinen mietiskelijä.

— Täitä niiren päässä vaan on, eikä aatteita… Suomessa, lisäsi toinen.

Kolmas katsoi meihin tiukasti kyräillen ja tokasi:

— Kuulkaas, tingeltangelit! Tekö olette pitäneet konsertin porvareille ja noskeille siellä New Yorkissa? Teitä on kuulemma kehuttukin porvarilehrissä. Onko se totta vai kateellisten juarua? Sanoivat nähneensä lehristä.

No voi sun turkin tupekset! Jokohan koko meidän matkamme nyt meni rötöksi. Suomalainen lukija ei nyt tätä ymmärrä. Neuvosto-Venäjällä käynyt ymmärtää. Ignatius Loyola ja kirous!

Kiireesti höpisemään jotain, että asia sekoittuisi:

— Niin nähkääs… tuota noin… se on nääs… tuota sillä tavalla, että siellä Suomessa on tapana esiintyvien taiteilijoiden hoitaa ammattiaan niinkuin muutkin ihmiset. Luokkatietoinen nikkari, muurari tai muu työläinen menee työskentelemään porvarille. Miksi laulaja ei saisi laulaa porvarille ja noskelle? Ammatistaan hänkin elää, kuten työläinen. Helsingin työväenjärjestöjen kuorot ja soittokunnat käyvät antamassa esityksiä m.m. Suomen Yleisradiossa, joka on puolueeton laitos. Te nimitätte sellaista porvarilliseksi. Ja Kansallisteatterin näyttelijöitä ynnä Suomalaisen oopperan taiteilijoita menee usein työväenjärjestöjen kutsusta esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa.

Joku pruiskautti aatteellisen tupakkasyljen.

— Thyi hemmetti sitä kurjuutta!

— Raukkamaista, en muuta sano, surkutteli toinen.

— No tietäähän sen… sivistymättömässä korpimaassa… Eihän niillä hajuakaan ihmismäisyydestä… Syljettää mua ainakin.

Matti ja minä selostimme yhteen ääneen sekä vuoroon:

— Työväenteattereista muuttaa usein näyttelijöitä porvarilliseen, ja porvarillisesta työväenteatteriin. Ja aikansa oltuaan saattavat taas palata entiseen ja heidät otetaan vastaan pilaantumattomina tovereina. Heitä kohdellaan taiteilija-ansioiden, eikä minkään puoluekarvan mukaan.

— Kyll toi on selvä vales.

— Jesseri, jättiläissatujahan nää iikat päästelee.

— Aika sutkia, totta vieköön!

— Yes, oikein lehtensä lukeneita. Päihin tarttis antaa.

Laskettelimme yhtä kyytiä:

— Kun joku työväenteatteri lähtee kiertueelle, näyttelee se usein porvarillisissakin seurataloissa. Porvarillinen seurue samoin työväentalossa. Yleisö menee, enimmäkseen, katsomaan kappaletta sen kiintoisuuden mukaan. Näyttelijöiden puoluekarvaa ei juuri kysellä. Me emme ole kuulleet siitä pidettävän hirveän tarkkaa lukua. Joku typerys korpipaikoissa voi siitä huolehtia, mutta me emme ole sellaisia tavanneetkaan.

Nyt olimme lopullisesti saada selkäämme.

— Lopettakaa, jukuliste, tuo lohkominen, tai putoaa turpiin justiinsa. Ja saletisti!

Leikki siitä oli poissa. Pessimistinen teatterinjohtaja junassa, Ohioon tullessamme, oli puhunut totta. Taisi hyvinkin olla viisas mies.

Suomessa asuva lukija, joka on seurannut tällaisia taideasioita, voi todistaa, ettemme kaugewanilaisille liioitelleet.

* * * * *

Sali oli keräytynyt täyteen yleisöä.

Vaatisiko vaatimattomuus, ettei minun tulisi kertoa saaneemme väkeä. Mitä varten ei sanoa totuutta. Se oli tupaten täynnä kuin nuijalla lyötynä. Näin oli monessa muussakin paikassa. Meidän edellämme kulki ihmeellinen huhu, joka houkutteli kansan tulemaan ja — pettymään.

Niin — ja rahat Suomeen. Nolotti meitä.

Näyttämölle keräytyneet filosoofit menivät katsomon puolelle. Matti ja minä vetelimme valmistavia ramppihenkäyksiä.

Joku myöhästymäisillään ollut mies pisti päänsä pukuhuoneen ovesta ja kysyi hengästyneenä:

— Onko liikkeitä?

— Jaa, mitä lajia?

— Niin että lauletaanko tässä konsertissa liikkeiden kanssa?

— Juu juu, varmasti.

— Saisko nähdä pari malliksi?

— Mitä varten niin?

— Että näkis, ränttääkö ostaa tikettiä.

Kehuimme miehelle, että liikkeitä on ja oikein hienoja. Maailman parhaita ja patentin saaneita. Mutta nyt ei ollut aikaa antaa pruuvinäytöstä, koska yleisö jo jytisteli salissa lattiaa ja vihellyksiä kuului.

— Well, minäpä menen ostamaan tiketin, myöntyi mies ja meni.

Vahtimestari kävi sanomassa: saatte hyvän kassan, mut laulakaa hyvin kans, jukoliste!

Yhdistys oli omasta puolestaan järjestänyt tilaisuuteen haitariorkesterin. Sekä taidenautinnon kohottamiseksi että vetonumeroksi — varmuuden vuoksi. Yhdistys peri prosenttivuokran meiltä. — Työmiehessä oli yksi ja toinen kansan ääni tehnyt ilmiantoja poliittisesta epämääräisyydestämme. Ja Työmiehen arvostelu oli pitkin aikaa tuominnut ohjelmamme poliittistaiteellisesti ala-arvoiseksi. Yleisö kuitenkin aina kaikkialla tahtoi omin silmin ja korvin todeta ala-arvoisuutemme, ja siksi he tulivat joukolla.

Haitariorkesteri rämäytti alkusoitoksi »Vapaan Venäjän» — tietysti.

Tämä hemaseva kappale tenhosi yleisön kuin korkeimman potenssin autuus.

Kaikki kuuntelivat marssia liikuttavalla hartaudella. Jotkut älysivät nousta seisomaankin. Muuan äiti tukisti pikkupoikaansa, joka jalkojensa heiluttamisella häiritsi juhlamieltä. Heleitä naisääniä yhtyi soiton mukana loppukertoon:

»Oi kallis, kallis Venäjä!»

Miesten graniittikasvoista uhosi joulua.

Kappale hunnien kansaa kuuli siinä marssissa uuden Attilan sotatorvien soiton. Tosin oli nykyaika parodisoinut sen sentimentaaliseksi makeavelliksi, mutta se tehosi kumminkin. Tähän joukkoon.

Tämän isänmaallisen numeron jälkeen puhkesi salissa kättentaputusten pauhu, jollaista harvoin kuulee missään. Yleisö paukutteli kämmenensä kipeiksi ja itsensä kuitiksi. Soittajat eivät kuitenkaan uudistaneet menestysnumeroaan. Sitä ei kannattanut arkipäiväistyttää.

Olikohan Väinämöisen soitolla aikoinaan yhtä valtava vaikutus?

Minä tulin lavalle itserakkaana kuten tavallisesti.

Matti kilautti pianosta tutun alkusoiton, ja tavanomainen musiikkia profanoiva renkuttelumme alkoi.

Piankin tunsin, että koko homma maistui hapanneelle. Minä toin juhlamieliin arkista ankeutta. Joulusta tuli pyykkipäivä.

Yleisö istui kiusaantuneen näköisenä kuin olisi karkoitellut hyttysiä. Patenttisukkeluuteni eivät ketään huvittaneet. Väki näytti meinaavaan: mitäs tuo nyt vätystelee? Jonninjoutavaa himphamppua. Ei letkauksia porvarista eikä noskesta. Kovin on matalaa.

Hikoilin siinä näyttämöllä, kunnes olin märkä kuin hukkunut hylje.

Vähällä piti, etten heittänyt koko puuhaa pelkurimaisesti kesken. Tätä indiaanikasvoista väkeä ei saanut millään innostumaan. Helpommin olisin sytyttänyt märkiä puita lämpimillä sanoilla.

Tämä väki piti lujasti kiinni suomalaisesta sisustaan. Puoluetaistelussa tarvittiin joka nokare saatua sisua. Suomalainen nauraa yleensäkin vain heikoilla hetkillään. Silloin häneltä karkaa paha sisu. Eihän naurava ihminen voi olla häijy. Hyvä sydän ja naurava mieli on pahin este ihmisen maalliselle nousulle. Se on hänen edistymisensä jarru. Pyri eteenpäin pahalla sisulla — menestys varma. Swett Marden unohti tärkeimmän osan lauseestaan. Hyvä sydän saattaa omistajansa sorretuksi, halveksituksi, vieläpä aivan häväistyksikin. Hyväsydämiset ihmiset ovat sitävarten, että häijyt ja itsekkäät saisivat heistä porrasaskelia kiivetessään asemiin. Ne, jotka maailmalle näyttelevät muka hyvää sydäntään, mutta eivät tottele sitä koskaan, ne ihmiset ovat kaikkein arvossapidetyimpiä.

Tietääkö lukija, että Amerikassa, kun Paavo Nurmi tuli kilparadalle, häntä usein koetettiin naurattaa kaikilla ilveillä. Sitävarten, että häneltä saataisiin paha sisu pois. Amerikkalaiset tiesivät voiman salaisuuden.

Niin no. Siinä lavalla rimpuillessani suli itserakkauteni kuin lumiukko kevätauringossa. Ja minä olin turvaton. Mitä me ihmisparat olemme ilman itserakkautta? Kykenemättömiä mihinkään.

Onneksi johtui mieleeni sen Roxy-teatterin kaskumestarin huono onni New Yorkissa. Ei hänkään saanut menestystä, vaikka oli etevä. Hänen epäonnensa kevensi neljänneksellä omaani ja minä imin siitä moraalista tukea.

Sitten muistin erästä simpanssia, joka esiintyi Helsingin sirkuksessa.

Tämä apina oli — kuten tavallista — yleisön suosikki.

Se osasi pukeutua ja riisuutua, polttaa paperossia, nostaa hattua ja käyttäytyä yleensä kuin hieno mies. Oppiihan apina semmoiset temput.

Olin itsekin sitä katsomassa — täytyyhän nähdä ammattitovereita.

Simpanssi suoritti elämäntehtäväänsä, pukeutui, söi, joi, riisuutui ja ennen maatapanoaan istui yöastialle. Ei sitä paljo ihmisestä eroittanut.

Helsinkiläinen yleisö katsoi huvitettuna hymähdellen että on se aika veitikka. Nauraa tirskuivatkin hillityllä helsinkiläisellä tavallaan.

Yht'äkkiä simpanssi hyppäsi yöastialtaan ja huusi jotain omalla kielellään. Se hakkasi käsiään vastatusten ja jytisti jaloillaan permantoon. Sitten se hyppäsi nelinjaloin lavaltaan ja luikki karkuun. Ja rääkyi sen vietävästi. Saatiin kiinni ja hoitaja vei sen rauhoittumaan.

Arvaako lukija, mistä syystä simpanssi hermostui?

Jaa, sille ei osoitettu — ainakaan tällä kertaa — yhtä repäisevästi suosiota, johon se oli tottunut.

Sitä oli kuljetettu ympäri maailmaa. Muualla yleisö on vilkkaampaa ja lapsellisempaa kuin Suomessa. Sirkuskansa kaikkialla yöastiakohtauksen aikana huusi: bravoo! bravoo! ja käsillään sekä jaloillaan piti yllä myrskyistä aplodeerausta. Suomalainen yleisö oli hillitympää, ja apina luuli, että hänen yöastiataidettaan halveksittiin. Sitä se oli.

Minä olin nyt lavalla simpanssina. Eikä ollut menestystä. Halusin lähteä karkuun, mutta kiinnihän ne olisivat saaneet. Ja ei muuta kuin tee työsi pakolla.

Erään »numeron» aikana osoitti yleisö riemastumisen oireita. Yksi ja toinen vähin tirskahteli, ja äkkiä koko sali räjähti raikkaaseen iloon.

Tulin tästä hiukan voimiini. Tajuttomaksi kolhittu itserakkauteni aukoi silmiään. Joko ne nyt viimeinkin? Eivätpä pettäneet entiset kujeet.

Naurunpärske yltyi ja se räiskähteli mielestäni sopimattomissakin paikoissa, sopimattomalla hetkellä. Mitäs ne nyt noin, eihän tässä värssyssä pitänyt olla mitään vitsiä?

Yleisön silmäterät tuntuivat omituisesti ohitseni katsovilta.

Tai lävitseni. Minä olin lasia ja takanani oli muuta kiinnostuttavaa.

Epävarmuuden tunne sai minut vilkaisemaan taakseni.

Jesseri! Näyttämölle oli päässyt kaksi »haalikissan» poikasta. Ne leikittelivät selkäni takana vanhalla sukalla. Vetivät siitä »kissanhäntää».

Sillehän se väki nauroi silmät vesissä.

— Oikeanpuolimainen voittaa! kuului katsomosta pikkupojan kirkas ääni.

— Ei kun vasen, katto vaan! kiisti toinen.

Vanhemmatkin seurasivat jännittyneenä silmänä oikeiston ja vasemmiston kamppailua kissamaailmassa.

Yleisö jakautui kahteen puolueeseen, oikeistoon ja vasemmistoon. Luulen, että lyötiin vetojakin. Toiset pistelivät toisia taipuvaisuudesta noskeporvarillisuuteen. Toiset sanoivat, että kissoistahan tässä on kysymys, eikä politiikasta, — järki-ihmisiähän tässä ollaan.

— Minä hiivin näyttämöltä nolona kuin unohdettu varjo.

Ei sitä huomattukaan, vaikka »numeroni» jäi kesken.

Kissanpoikasten puoluekiista ratkesi yleisön mielihyväksi vasemmanpuoleisen mirrin voitolla. Salissa nousi aplodeerausmyrsky, joka taukosi vasta minun astuessani suorittamaan keskeytynyttä ohjelmaa loppuun.

Ohjelman saimme päätepisteeseen, vaikka nahkeaa se oli kuin luteen käveleminen karvalankamatolla.

En tietenkään vaivautunut ylimääräiseen, ja yleisö oli siitä minulle hiukan kiitollinenkin. Joku yritti lyödä käsiään, mutta toiset hyssyttivät; shsttssh!

Orkesteri viritti koneitaan päättääkseen voitokkaan taidetilaisuutemme »Vapaalla Venäjällä».

Marssi langetti ikävystyneen yleisön uudelleen loveen, hurmiolliseen haltiotilaan. Jälkeen puhkesi taas suosionosoitusten rajumyrsky.

— Mitätön ohjelma, julisti vahtimestari, joka saapui kukkuraisen kassalaatikon kanssa. Häntä seurasi joukko syvämietteisen näköistä väkeä.

— Tulipa hyvät rahat ja tyhjästä, huomautti yksi.

— No sieltä Suomesta ei vain ilmesty tänne ketään taiteilijoita.

Tajusimme kyllä, että meitä pistettiin, mutta ei se tuntunut enää. Turta mikä turta.

— Noo, onhan täällä käynyt ainakin musiikin alalta, sanoimme.

— Phyh, oopperettirunkuttajia ja pianonkalkuttajia. Eipä ole tullut kunnon hanurinsoittajaa. Ei ne siellä taira musiikista ymmärtää mitään.

Sanoimme, että so so sentään, ja kehasimme Suomesta olevan kotoisin itse Sibeliuksenkin.

Tähän huomautti joku:

— Olispa fonia saara se Sipeljus tänne, että näkis ja kuulis, pystyykö se panemaan kampoihin Viola Turpeiselle.

Viola Turpeinen on »tyttöhanuristi». »Amerikan Hanuri-Prinsessa» ja haka alallaan. Hänen soitostaan ei vasemmistolehtienkään taiteellisissa vaatimuksissaan tinkimätön musiikkiarvostelu ole löytänyt heikkoa kohtaa.

Eipä siinä jaksanut niiden kanssa kiistellä. Taiteellisista ponnistuksistani olin läpiväsynyt ja loppuunajettu kuin »rasvattu salama» huumorikirjailijain kynänkärjessä.