JUNA LÄHTI LÄNTEEN

Meillä ei ollut aikaa syventyä tutkimaan New Yorkia tällä kertaa. Piti lähteä Ohioon mitä kiireimmiten.

Ensimmäiset lauluiltamme New Yorkissa olimme saaneet jotenkuten suoritetuiksi. Itse olimme ihastuneita tienestimme suurenmoisuudesta, ja yleisö oli harmistunutta ohjelmamme vähäpätöisyydestä.

Moitteen syytä meissä olikin. Mitäpä meillä oli tarjottavana 75 sentin pääsymaksulla! Samalla hinnallahan pääsi Roxy-teatteriin, jonka ohjelmiston rinnalla meidän tarjoamamme taidenautinto oli kuin teelusikallinen vettä Niagaraan verrattuna.

Suurimman pettymyksen sanoivat osalle yleisöstä tuottaneen sen, että ohjelmastamme puuttuivat poliittiset letkaukset. Eikä pianisti-Matti soittanut haitaria. Työn Temppelissä se olisi kuulemma auttanut paljon.

Nyt meille oli järjestetty seuraava ilta Warreniin, Ohioon.

Junalipun ostaminen kesti pari tuntia. Matti sai tulkin seurassa juosta monet virastot, ennenkuin Warren löydettiin ja liitettiin rautatieverkostoon. Kun vihdoinkin selviydyttiin junaan, oli Matti löytöretkeilystään niin väsynyt, että nukahti heti penkin nurkkaukseen. Juna lähti kiitämään meille tuntemattomia maita kohti riehakkaasti kuin irtipäästetty peto.

Yhtämittaa sivuutettiin kaupunkeja. Niiden ohi rynnistäessään parkasi veturimme niin törkeällä äänellä, että Matti hypähteli kohoksi unissaan. Tarkoitus oli tietysti säikyttää ihmisiä pois radalta. Amerikkalaisen veturin ääni ei ole vihellystä. Se mylvii kaameasti kuin elävältä suomustettava rantapiru. Tämä vertaus ei ole esteettinen, mutta tässäpä ei latelekaan viisauksiaan kirjailijanero, vaan viisunikkari, jolta ei ole lupakaan vaatia makua eikä tyyliä. — Hehhei, minähän saan nakutella näille lehdille konekynällä mitä pötyä tahansa. Tavaramerkki ei ole luvannut priimaa. Siitä sait, arvosteleva lukija. Sitäpaitsi tunnustan, että koko tämä kirjanen on vain viisunikkarin pahantuulenpurkaus. Ilman pientä suuttumusta ei tätäkään menekkiteosta olisi koskaan ruvettu sepustelemaan.

Noh — asiaanpa sitten taas.

Minua tuli puhuttelemaan suomalainen mies. Hän oli tuntenut meidät maanmiehikseen. Ainahan suomalainen toisen tuntee.

Miehellä oli oikea hautajaisnaama. Synkkämielisestä näöstä päättäen olisi luullut hänen pitävän kirjaa vuosisatojen vahingoista. Esiteltyämme itsemme ja vaihdettuamme »hauska tutustua» -kohteliaisuuden kertoi mies olevansa ammattinäyttelijä ja toimineensa maassa teatterinjohtajana.

Nyt hän oli matkalla Kanadaan, jonne aikoi jäädä metsästäjäksi.

— Mieluummin vietän viimeiset vuoteni indiaanien kuin suomalaisten keskuudessa, hän sanoi.

— No miten sitä niin on suomalaisiin kyllästytty? Minusta he vaikuttavat mukavilta ihmisiltä?

— Vai mukavilta, jamasi näyttelijä närkästyneen ivallisesti. — Ettepä niin sano, jahka olette ollut täällä kauemmin. Ei näin idioottimaisten puoluepukarien joukossa kestä kukaan, jolla on tunto ja hermot. Vaikka kyllä minun nahkani tässä ampiaispesässä on tökitetty niin turraksi, että piikkivasaralla lyöntikin tuntuu siinä vain lievältä kutittelulta. — Sanon teille, että olen poistumassa koko konkkaroikasta, enkä piittaa siitä, mitä sanoistani nuuskitte ja oletteko porvari p:le tai sosialisti s:na.

— Ei kai sillä mitä väliä, kunhan muuten on kunnon — — —

— Hoh hoh, vai ei väliä! Niin, ettei muka väliä, mitä puoluekarvaa ihminen tunnustaa, kunhan muuten on rehti. Hahhahhaahaa! — Antakaas mun vähä hohottaa, en ole kuullut moneen vuoteen mitään näin hassua. — Tällä vitsillänne saatte yleisön nauramaan paremmin kuin rasvaisimmallakaan renkutuksellanne. — Sitä sanoessanne naurakaa ivallisesti, räpytelkää silmiänne ja tehkää joku hassunkurinen liike. — Sitävarten, etteivät ne luule teidän tarkoittavan sillä totta. — Silloin siitä on naurut pois, jos ne luulevat teidän tosissanne ajattelevan noin luonnottomia. — Hahhahhaa, kun mua vieläkin naurattaa. — Vai ei väliä puoluekarvasta, kunhan muuten on kunnon ihminen. — —

Totta on, totta on, että teillä on huumorinlahjaa.

— Noin mojovia sukkeluuksia ei lähdekään joka äijän päästä, ei, totta vie!

— Mutta enhän minä aikonut sanoa sukkeluutta!

Teatterinjohtaja katsoi minua ympyriäisin silmin ja vilkasi säikähtyneenä sivuilleen. Sitten hän sanoi puoliääneen:

— Häh, jos tarkoititte sillä totta, niin varoitan teitä oman etunne nimessä kuuluttamasta näitä mielipiteitänne. Konserttimatkanne saattaa mennä yks kaks kantui.

— Tuopa on asia, josta en käsitä hiventäkään.

— Niin, se on yksi niistä monista. — Mutta tästä asiasta pääsette kuusalle jo alkupäivinä. Täällä täytyy vieraan kanssa keskusteluun jouduttuaan tarkoin utsia, mikä on hänen puoluekarvansa. Muuten satut sanomaan jotain, mistä vieras pääsee haistamaan, että mahdollisesti olet — vaikka vain pienessäkin pykälässä — harhaoppinen hänen aatteisiinsa nähden. Taikka jos hän huomaa, ettet katkerasti vihaa toisin ajattelevia suomalaisia, vaan tahdot olla sovinnollinen kaikkien kanssa, niin hän halveksii sinua pohjattomasti ja vetäytyy sinusta loitommaksi kuin ojassa rypeneestä koirasta.

— Mutta mehän juuri tahdomme olla sovinnollisia.

— Hssts! Älkää sanoko sitä noin kovaa. Minun ilmiantoani ette tarvitse pelätä. Puolueettomia ei täällä kärsitä. Ettekö ole sitä jo kuulleet?

— Kyllähän me vähän, mutta emme ottaneet sitä täydestä.

— Täällä täytyy jokaisen olla edes olevinaan puolueihminen, muuten toiset syövät hänet. Täällä puhutaan ylevistä aatteista, selvänäköisen ihmisen horjumattomasta kannasta, selkärangasta mukamas. Hyh höh, sanon minä. Dollari niille vain vakaumuksen sanelee, eikä mikään muu.

Minä pudistin päätäni ja sanoin:

— Noh, joillakin. Mutta onhan niitä vakaumuksellisen kannan ihmisiä, jotka kaikissa olosuhteissa ja itsekkäistä pyyteistä riippumatta — —

— Hahhahhaa! Taas tuli vitsi. Tehän latelette niitä kuin piironginlaatikosta. Itsekö noita keksitte?

— Enhän minä taaskaan ollut sanovinani mitään naurettavaa.

— Kyllä tuo oli sutkausten parhaita. Että on näes ihmisiä, jotka uskaltavat ja pystyvät ajattelemaan toisin kuin leipäkannikka käskee. Hahhhaa!

Niin tietysti. Pitäisi niitä olla.

— Roskaa! Tuokaapa esimerkiksi sieltä Suomesta joku yhteiskunnan pylvääksi kohonnut rahaporvari. Antakaa hänen köyhtyä niin, ettei hänellä ole leivänpalaakaan ja hänen seurapiirinsä luopuu hänestä kuin vesi tervatuista saappaista. Pankaapa hänet sitten ansaitsemaan elatuksensa jossain grottemyllyssä, jossa hän saa raataa pienellä palkalla niin, että hiki tihkuu joka huokosesta. Antakaa hänen tietää, että makeanleivän päivät ovat iäksi loppuneet, eivätkä koskaan palaa. Ettei hän millään kyvyllä eikä konstilla pääse enää nousemaan alennuksestaan, Ei edes poosuksi, pieneksi päällysmieheksikään. No, sanon minä, ellei hän ammu kuulaa otsaansa, niin varmasti hän ennen pitkää rupeaa juoksemaan työväentaloilla ja huutamaan yhteiskuntajärjestyksen kumoamista niin että suupielet ovat kuolassa.

— Noh, tuskin sentään.

— Älkää epäilkö, painakaa vain totena mekkoonne? Minä olen nähnyt… — Mutta missä ovat nyt tämän vakavamielisen ja valistuneen kansalaisen yhteiskuntaa säilyttävät ja horjumattomat mielipiteet. Häh, mihin hän ne kadotti? Minä kysyn vain. Niidenhän piti kestää tulessa. Nyt ne jo sulivat hänen otsansa hikeen. Well, dollari antoi, dollari otti.

— Tehän puhutte aivankuin lukisitte kirjasta.

— Olen näyttelijä ja vanha jo. Puhun aina kuin teatterilavalla. En enää pääse irti maneerista. Enkä edes tiedä, mitkä sanoistani ovat omiani, mitkä kirjoista tarttuneita. Vaikka kyllä minä olen täällä saanut hautoa pessimistisiä ajatuksia yhtämittaa niin, että hiuksenikin ovat hyljänneet minut, eikä päässäni ole enempää karvoja kuin vanhassa kenkä harjassa.

Teatterinjohtaja siveli surumielisenä autiuttaan kiiltävää päänahkaansa, jota Intiaani olisi tuskin pitänyt skalpeerausvaivan arvoisena.

Hän jatkoi ivallisesti virnistellen:

— Entäs nämä köyhälistön lipunkantajat? Horjumattomat luokkataistelijat mukamas! Niinkauan kuin ne tietävät täytyvänsä olla työläisen asemassa, ne ovat olevinaan jaloja köyhälistön puoltajia. Monikin on täällä säästänyt sievoisen omaisuuden — ahkeralla työllä kylläkin — ja ollut täällä niin täyttä proletaaria ja ryssän kannattajaa, että on oikein opetellut syömään joka päivä kaalikeittoa. Pelkästä ihastuksesta tavaritsheihin nääs. Näihin Amerikan rikkaisiin verrattuna hän on tuntenut itsensä köyhäksi. Entäs sitten? Tämä ryysyköyhälistöläinen on mennyt Suomeen ja vaihtanut dollarinsa markoiksi. — Hei — hän onkin huomannut olevansa rikas. Aluksi hän vierasti porvareita, joita oli täällä vuosikausia haukkunut. Nyt hänellä onkin varoja enemmän kuin monella Suomen porvarilla. Hän tottuu ennenpitkää rahaporvarien, vertaistensa, seuraan. Hän alkaa karttaa työväentaloa, koska siellä käy vain köyhiä, jotka kadehtivat ja pistelevät häntä. Ei aikaakaan, kun hän on täysi porvari, äykkäpäisintä lajia.

Ja täällä hän oli niin proletaaripoikaa, ettei tervehtinyt noskelaista työläistoveriaan, vaan haukkui tätä lahtariksi. Missäs hänenkin periaatteensa ja vakaumuksensa nyt ovat. Häh! — Juupeli kun minua kiukuttaa, että ne ovat täällä olevinaan niin pyhän tulen innoittamia aatteen miehiä, ettei puolueeton ole ihminen eikä mikään. Heillä on muka oikeus halveksia esimerkiksi minua, joka en huuda enkä jauha vihaa toisin ajattelevia kohtaan. Nämä sen korvennettavat reuhaavat ylinnä kaikissa puolueissa, vaikka itse ovat valmiit myymään kantansa muutamasta hopeapenningistä.

— So so, onhan niitä työväenkin puolueissa sellaisia, jotka elävät hyvissä varoissa ja kuitenkin pysyvät aatteissaan.

Teatterinjohtaja päästi raikuvan naurun.

— Hahhaahhaa! Te nauratatte minut kuoliaaksi noilla kokkapuheillanne! Nehän ovat koonneet varallisuutensa puolueensa luottamustoimissa taikka puolueen jäsenten kannattamina liikemiehinä. Saatanhan minäkin olla vaikka minkä puolueen mies, jos saan hyvät tulot.

— Tepä ette näy uskovan hyvää kenestäkään.

— En kerta kaikkiaan. Ainakin puoluepukarit ovat joko omanvoitonpyytäjiä, palkattuja rakkeja, taikka itserakkaita suuruudenhulluja, jotka kuvittelevat voivansa ratkaista yks kaks maailmanarvoituksia. Taikka sitten rehellisiä, mutta vähäjärkisiä ihmisiä, jotka on narrattu määkimään kuorossa palkkapaimenten sanelun mukaan. — Eihän jalo, järkevä, mietiskelevä ihminen takerru härkäpäisesti yhden aatesuunnan kaavoihin niin tiukasti, että kieltäisi toisilta pienimmänkin oikeutuksen. Kunnon ihminen voi olla ainoastaan puolueeton, se on mielipiteeni ja jyrkästi.

— Teidän pitäisi siis perustaa puolueettomien puolue ja käydä yhteen tappelun nujakkaan puolueellisten puolueitten kanssa. Teillähän on jo valmiiksi kehitetty puoluevihakin puolueellisia vastaan.

Nyt kun omasta mielestäni sanoin vitsin ja nauroin itse täyttä kurkkua, ei teatterinjohtaja ropauttanut sille korvaansakaan. Hän sanoi vakavasti:

— Minun horjumaton periaatteeni on, ettei ihmisellä saa olla horjumattomia periaatteita. Ne eivät kestä kaikissa olosuhteissa kumminkaan.

Istuimme kotvasen vaiti. Teatterinjohtajan paradoksit eivät tuntuneet erikoisen järkeviltä eivätkä omintakeisiltakaan. Onhan sitä maailmassa kuultu vatvottavan asioita puolin ja toisin.

Sitten teatterinjohtaja otti muistikirjan taskustaan ja näytti siitä Mussolinin kuvaa. Se oli leikattu jostakin lehdestä ja liimattu kirjan sisäkanteen.

— Tätä miestä minä jossakin suhteessa ihailen, sanoi hän. Mussolini on mies, jollaisia ei nykyaikana monta olekaan. Jos hän olisi korkeata syntyperää, en ihailisi häntä. Hänen asemansa olisi luonnollinen. Mutta että hän on muurarista kohottanut itsensä diktaattoriksi, joka pitää laumoja, ylimyksiäkin, kurissa, se on miehen työtä. Kuka tahansa fascistikenraali panisi mielellään Mussolinin tyrmään ja ottaisi häneltä ohjakset. Mutta ei pysty. Ei niilläkään fascistikenraaleilla ole aate pääasia, vaan oma nousu. Niinkuin Venäjälläkin komissaariherrat syöksevät toisiaan johtoasemista päästäkseen itse tilalle. Köyhälistöstä ne eivät piittaa rinnankaan vertaa, se on nähty. Oma hyvä se vain kaikilla on mielessä. Yksinkertainen kansa on nenästä vedettävää. Koskaan ei tule olemaan täydellistä tasa-arvoisuutta. Henkisesti etevämmät aina johtavat ja robotit tottelevat.

Minä kuuntelin välinpitämättömän kyllääntyneenä. Nämä asiat eivät olleet koskaan kuuluneet komeljanttarin ajatuspiiriin.

Merkillinen teatterinjohtaja jatkoi väsymättömänä:

— Sivistyneet, henkinen älymystö, eivät kuitenkaan vielä ole johtavassa asemassa. Hopearobotit hoitelevat nyörejä ja rautarobotit taistelevat kiihkeästi saadakseen ohjakset käsiinsä. Sivistyneistö on toistaiseksi heikko. Sen on pakko ruveta robottien palkkalaiseksi. Toiset palvelevat hopearobotteja, auttaen niitä rautarobotteja vastaan. Toiset taas ovat rautarobottien palkkalaisina ja ovat taistelevinaan hopearobottejavastaan. Molemmilla puolilla palvelevat älymystöläiset nauravat salaa robotti-isäntiensä sieluttomuudelle, mutta kumartavat niille saadakseen leivän. Heidän oma aikansa on vielä tuleva.

— Anteeksi, eikö voitaisi keskustella hauskemmista — — —

— Te olette tingeltangelirobotti. Sieluton löpertelijä. — — Katsokaas, kerran on vielä tuleva — henkisen älymystön vahvistuessa — järjen ja hengen Mussolini, joka lyö raskaan nyrkkinsä pöytään ja huutaa niin hopea- kuin rautaroboteille: Hiljaa, sikalauma! Teillä on mielessä vain ruokapurtilo, josta riitelette, ettekä muistakaan, että teistä aiottiin luoda ihmisiä. — Kaikkien on ensinnäkin saatava ruokapurtilosta vatsansa täyteen, sillä sianruokaa on vielä maailmassa riittävästi ja — — —

— Mutta eikös tuo ole jotain sosialistista aatetta?

— Aatetta!? teatterinjohtaja kiljasi kuin mielipuoli. — Hahhahhaa! Jaloa, ylevää, yli-inhimillistä, ihanaa aatetta!… Täytyykö minun pääni olla täynnä joitakin merkillisiä aatteita, kun sanon, että sikalauman, niin suurten kuin pientenkin röhkijöiden, on saatava ravinnokseen tätä maallista rapaa. Että kaikilla porsailla on oikeus käydä kakarapytyllä… Ei veikkonen se kysy jaloja aatteita osatakseen sanoa tuollaista… Kun iso sika imee itsensä täyteen kuin iiliäinen, niin se vetäytyy eläimelliseen lepoonsa eikä hätistele pienempiä pois kakarapytyltä. Täytyyhän niidenkin saada. — Ei tämä kuulu ihmisyyden aiheisiinkaan, koska sen osaa sikakin. — — Minä tarkoitin, että järjen ja hengen Mussolini kiskoo ihmisten ajatukset kakarapytystä, koska se on alentavaa ihmisille. Sen täytyy jäädä sivuasiaksi. Mussolini pakoittaa heidät pyrkimään uudelleen sen kuvan kaltaiseksi, kuvan, joka heissä ammoin aikoja turmeltui…

Teatterinjohtajan paasaaminen rupesi todenteolla väsyttämään. Keskeytin hänet alkamalla viheltää »Ramonaa». Kyllähän ne maailmanparantajat järkeilevät mikä milläkin tavalla. Hitto heitä kuunnelkoon.

Lopun matkaa torkuimme äänettöminä. Välillä juttelimme hiukkasen, mutta järkeviä. Ilmoista, maisemista, vuodentulotoiveista.