SO LONG, SETÄ SAMULI!

Amerikka alkoi tuntua hyvin mukavalta, juuri kun meidän piti lähteä pois. Niinhän se aina on ja kaikessa.

Lähtö tuli kauniina kesäpäivänä.

Kuumakin oli oikein. New Yorkissahan paistaa sama aurinko kuin Espanjassa. Mieluummin olisi istunut varjoisassa paikassa märkä riepu päässä ja jääpalanen suussa kuin hikoillut matkavalmistuksissa. Mutta päätetty mikä päätetty, olipa otettu pestikin.

Me antauduimme Cunard-linjan palvelukseen matkalle New York — Helsinki.

Bruno Forsberg pestasi meidät Suomeen lähtevän huvilaivan — Lancastrian — orkesteriin. Matin pianistiksi ja allekirjoittaneen rummunlyöjäksi. Tulin siis Atlantin yli rumpalina.

No — siinähän oli pientä seikkailun tuntua. Vapaa boheemi, joka ei ollut moniin herran vuosiin ollut sidottuna mihinkään velvollisuuksiin, sai arkipäiväisyyteensä vaihtelua. Kas, alituinen vapauskin tuntuu lopulta yhtä yksitoikkoiselta kuin häkissä olo. Kun sitä vapautta on aina. Meille tämä pestautuminen oli uutta ja hupaista.

Kävimme sanomassa hyvästit lukuisille tuttaville ja joimme viimeiset lasit kaljaa Laineen Jukan ja Aura-matamin putiikeissa. Mestarikiekkuri Armas Taipale toi silkkisen Amerikantyynyn ja terveisiä Suomeen, ja Alaskan Lauri kävi ilahduttamassa mieltämme lahjakääröllä.

Lähtiessä pauhasivat pasuunat, ja amerikkalaiset vilkuttivat puna-valko juovikkaisia ja tähdikkäitä nenäliinojaan. Matti löi tam-tamia. Kosolan Antti, orkesterin johtaja, raiutteli pianohanurilla. Minä hakkasin suurta rumpua kerralla koko matkan edestä. Eihän se käynyt kuin ennentehneeltä. Sittenpä ei muuta kuin: bai bai, juu es ei (U.S.A.)! Hitto vie: lähtö tuntui ikävältä. Sinne nyt jäi niin monta kunnon ihmistä, joista kaikista en ole ehtinyt tässä kertoakaan.

Laivan edetessä »suuresta kullankaivajaleiristä» rupesivat, pilvenpiirtäjien ääriviivat vähän kerrassaan haalenemaan. Sinne painuivat lopulta mereen mammonan palatsit kuin satujen linnat. Meidän lukumme kultamaan sadussa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tiesi hänet, jatkuuko joskus…

Ai ai, olihan siinä Amerikanmaassa jotain reilumpaa, teeskentelemättömämpää kuin homehtuneessa Euroopassa. Siellä puhaltaa preerian virkeä tuuli. Työteliäisyyttä, reippautta ja — rehtiyttä. Juu, enemmän siellä suoruutta löytää sentään kuin Euroopassa. Eivät ole edes tekopyhiä. Avonaisesti vain kaivetaan kultaa, jokainen omaan säkkiinsä. Ei nimitetä sitä kaunistellen »terveiden liikeperiaatteiden mukaan yhteishyvän eteen uurastamiseksi». Tässä unohdan meikäläiset puoluepukarifariseukset. Olisi pitänyt unohtaa alunperin.

Kuinka miellyttikään joutua juttusille vierasveristenkin ja tuntemattomien kanssa. Se toverillinen: haloo, se ikäänkuin veljestää. Se tuntui merkitsevän; Mitä kuuluu, veikko? Oletko löytänyt suonia? Minulla on kohta säkki täynnä keltaista hietaa. Koetahan yrittää sinäkin, veikko. Hori op, pane toimeksi vaan. Et sinä huonompi ole kuin minäkään. Yksiähän tässä ollaan kullankaivajia.

Nyt minä ymmärrän niin hyvin, kyllin hyvin, miksi monet suomalaiset kiintyivät Amerikan multaan. Eldorado se sittenkin on, jos kultaa kaivannet.

* * * * *

Lancastriassa matkusti kotimaahan puolenkahdeksattasataa suomalaista.

Muitapa kansallisuuksia ei matkustajien joukossa monta ollutkaan. Laiva oli kuin veden päällä liikkuva suomalainen pikkukaupunki.

Matti rupesi asianharrastajien kehoituksesta puuhaamaan laulukuoroa. Olisihan se niin komeaa, kun Helsingin satamaan laskiessa hajautettaisiin raikas laulu. Useampiakin. Näkisivät ja kuulisivat kotiväet, että Väinämön perintö on pidetty tallessa veräjillä vierahilla.

Kuoron perustava kokous pidettiin ruokasalissa. Kaikki olivat innostuneita.

Mitä lauluja otetaan harjoitettaviksi ja Suomen rannassa laulettaviksi? Matti toimi puheenjohtajana.

— »Vapaa Venäjä» tiätysti, ränkäsi ensimmäiseksi topakan näköinen muija.

— No, mutta eihän sellainen sovi Suomen rantaan saavuttaessa.

— Kyll se sopii, kun pannaan sopimaan, jukuliste, kuului miesääni, josta olisi saatu kuoroon kadehdittava basso.

Sitten saivat suunvuoron uskovaiset, jotka ehdottivat; »Virsi kotimaan puolesta» ja muita hengellisiä lauluja.

Toiset vaativat Työväenmarssia. Ja Internationalea.

Usea noske-porvari-puolueettomista olisi suostunut jonkinlaisiin sovitteluihin. Mutta Lenininuskoiset sanoivat jyrkästi: Maammelaulua ja virsirenkutuksia ei lauleta yhtään, se on varmaa. Koettakaapas, niin vihellyksillä sotketaan muittenkin laulamiset.

Käsirysyhän siitä oli tulla.

Kokouksessa oli läsnä pappi, joka ei ollut riitelemisestä moinaankaan, eikä hyvänpäivän tuttava ahdasmielisyyden kanssa. Hän muhoili kuin sulalla sivelty hyväntuulisuus ja ehdotti:

— Ka, pannaan ohjelmaan joka lajia. Lauletaan virret, Maammelaulut ja Työväenmarssit. Itsekukin antaa äänensä kuulua siinä laulussa, mistä tykkää. Ei suinkaan kellään sitä vastaan?

— On sitä vastaan, on! Maammelaulua ei ainakaan lauleta!

Lenininuskoinen muija hyppäsi papin eteen ja tanssiliikkeitä ketkutellen rallatti:

— Enkeli taivaan lausui näin, suli rallallei, suli rallallei… Halleluja ja hengellisiä junttalauluja. Näitäkö meidän pitäisi opetella? Häpiä?!

Matti, siivo mies, häkeltyi tappelijoiden keskellä. Eikä tiennyt mitä sanoa. Kokoushuone muistutti koululuokkaa, jossa pahankuriset lapset räiskivät opettajan poissa ollessa.

— Menkää sen hemmettiin joka sorkka täältä, huusi Matti aivan pyöröpäisenä. — Ulos ja sassiin! Mitään laulukuoroa ei perusteta, koska laivassa ei ole aikuisia ihmisiä!

Kokousväki hajaantui vaihtaen keskenään pillastuneita ajatuksia…

Sitä kuullessa oli vaikea uskoa, että Suomenkieli on kaunista.

Täsiä syystä me emme laulaneet, kun tulimme Helsingin satamaan.

* * * * *

Vähitellen kumminkin taukosi puoluetaisto.

Mitä lähemmäksi tultiin Eurooppaa, sitä hiljaisemmiksi kävivät puoluepukarit. Lopulta elettiin kuin suloisessa sovussa ainakin. Niinkuin saman talon kissat ja koirat tottuvat toistensa tuoksuihin. — Ei herran nimessä pidä niin pienestä kuin Suomen kansasta päästää minkään aatesuunnan kannattajia eristäytymään. Saman talon kissat ja koirat — niin riitaisia kuin keskenään ovatkin — hyödyttävät kumminkin samaa taloa. Ja mihinkäs sitä toisistaan pääsee ahtaassa pirtissä. Yhdessä siinä on kituutettava kumminkin.

Kielin kanavan suulla seisahduttiin. Me seisoskelimme kannella ja katselimme saksalaisia.

Heittelimme hopearahoja laiturikivityksille. Jotkut lapset niitä poimivat, mutta poliisi ajoi ne pois. Ottipa muutamilta hopeat ja heitti ne hyvin halveksivasti mereen. Niin tarkoittaen, että me näkisimme lahjojemme kohtalon.

Olipa niin patrioottisia koulupoikia, että nostivat maasta heittämiämme lantteja, sylkäsivät niihin ja paiskasivat veteen. Sitten heristivät meille nyrkkiä ja sylkäsivät vielä meihin päin.

Laivammehan oli englantilainen, ja mastossa liehui Albionin voittoisa lippu. Se ärsytti tappiostaan katkeroituneita germaaneja. — Vai tulette meille vielä muka almuja heittelemään, senkin britit. Nauruun teidän maailmanvaltanne päättyy vielä muuallakin, eikä vain Isolla Valtamerellä. (Lukija muistaa Nauru-saaret, joihin Iso-Britannian alueet päättyvät yhdellä Tyynen Valtameren kulmalla.)

Niillä sisua riittää, saksalaisillakin.

Danzigista tuli laivaan joukko suomalaisia sanomalehtimiehiä. Heidät oli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Se oli kauniisti tehty. Kiitos vain vieläkin meidän kaikkien »amerikkalaisten» puolesta.

Sanomalehtimiehiä hoidettiin hyvin. Pidettiin illanvietto — viimeinen matkustajillekin — jossa neekerit puhuivat joustavalla ja sanavalmiilla tavallaan. Isänmaasta ja muusta innostavasta.

Kun Sasu Punanen nousi puhujakorokkeelle, tuntuivat kommunistit arvelevan pisteliäästi; ompas toi päänoske kuin nälkävuoden kuva.

Ohjelmassa esitettiin yhtä jos toistakin lajia. Maalaisliiton Laamanen lopuksi kiekasi tenorillaan »matalan torpan tyttöä» niin kauniisti, että itsekin vaipui kaihomieliseen tunnelmaan koko illaksi.

Seurustelusaleissa tanssittiin, ja pidettiin viimeistä lystiä. Huomennahan jouduttiin Suomeen ja »rattoisa yhdessäolo» oli lopussa. Toiset ottivat tuikkusiakin, eihän siitä laki kieltänyt. Siirtokansalla oli dollareita ja moni tahtoi iloita. Eihän sitä tiedä, vaikka huomenna kuolisi. Siis kaatakaa, rahaa on kyllä!

Suurin osa siirtokansasta oli raitista väkeä.

Sanomalehtimiehet olivat tuoneet mukanaan Suomen kieltolakia omiksi tarpeikseen. Se on: heille ei kelvannut helmeilevä viini. Tahtoivat tietysti pitää yllä seitsemännen suurvallan auktoriteettiä ja se oli oikein. Heihin katsottiin näes. He istuivat hillittyinä ja pidättyväisinä kuin rauhanneuvotteluun lähetetyt indiaanipäälliköt. Sikaarit vain öyhkysivät.

Sasu Punasta näkyivät amerikkalaisten tanssiesitykset huvittavan. Uuden Suomen arvovaltainen lähettiläs kuunteli selostustamme matkan vaiheista filosoofisen mietteliäänä. Ja Helsingin Sanomain Hannikainen piti innostuttavan luennon raittiusaatteesta. Se olikin meille tarpeellinen, sillä pian lähenimme kieltolakimaamme aluevesiä.

* * * * *

Mitäs tätä juttua piimittää, kun on lupa lopettaa.

Kotimaan rantaan saavuttiin ehjinä ja hyvässä kunnossa.

Suuri kansanpaljous otti meidät harpuin ja huiluin vastaan. Me kävelimme jenkin näköisinä väkijoukon muodostaman kujanteen läpi.

Mitäs Amerikkaan kuuluu? Miten afäärit luistivat?

Ei muuta kuin ala hiomaan vastauskliseitä. — All right, siinäpä se meni, very well. Oli hauska tutustua uncle Samiin, yes. I am in hurry, kiire on, juttelen toiste enemmän, bai, bai.

Muutapa jupikoittelemista minulla ei sitten enää olekaan.

Se on luut ny, sano Sipoon suutari, kun lihat loppu.