SE LAIVA LÄHTI AMERIKKAAN

Poijat ne lähti Amerikkaan eikä ne menny juomaan. Vaan ne meni mammallensa hopioita tuomaan.

Kansanlaulusta.

Eihän se Tukholma mikään miellyttävä kylä ollut. Turhia vain kehuvat. Toista on Helsinki.

Kun läksimme matkalle, oli Helsinki valoisa ja kaunis. Syysaurinko paistoi iloisesti, taivas oli sininen ja ihmiset hilpeitä.

Kuinka Tukholmassa? Viivyimme siellä vain pari tuntia. Koko ajan puhalteli ilkeä viima, kaduilla oli rumia rapakoita, taivas oli pilvessä ja ihmiset alakuloisen näköisiä. Niinpä olivat ilmeet kuin perinnöttä jääneellä sukulaisella hautajaisissa.

Arvostelumme naapurimaan kuningaskaupungista oli inhimillisen älykäs ja omintakeinen.

Ikävystyttävä, pyykkipäivätunnelmainen kylä. Ei kannata kehua.

Sellaisia arvostelijoita me ihmiset olemme. Yhtä etevästi teemme päätelmiä toisistammekin. Jos näemme hra Puupposen yhden ainoan kerran eläissämme, ja hän on silloin käkenä päissään, niin me uskomme, että siinä on rappio, joka ei tee koskaan muuta kuin juoda tissuttelee. Eikä käsityksemme helposti muutu, vaikka toiset vakuuttaisivat, että hra Puupponen on tavallisesti raitis kuni uusi oras. Ja että hän puskee töittensä kimpussa kuin juurimato turnipsissa, eikä ryyppää kuin kerran kesässä. Mehän olemme omin silmin nähneet, millainen hra Puupponen on.

Niinpä mekin näimme, millainen Tukholma on.

Kunnollisten matkakirjojen opastuksella voisin kyllä höpistä Pohjolan Venetsiasta ja sensemmoisesta. Mutta minä olen kuulakkana päivänä seisonut Piazza Marcolla ja syötellyt kyyhkysiä pullanmuruilla, enkä halua väkivaltaisesti siirtää sitä tunnelmaa Mälarjärven rannalle.

Muutenkin oli meininkini kertoa vain, mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Mutta hitostako sen tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa on jo ennen kirjoitettu. Kaikki kiinteä on kuvattu. Poikkeuksellisia tilanteita sattuu harvoin. Ajatusten maailma on löytöretkeilty melko pitkälle. Sunnuntaipurjehtija joutuu vain tallatuimmille jäljille. Luulee löytäneensä koskemattoman saaren, iloitsee siitä, mutta pian huomaakin — tai toiset huomauttavat — siellä käyneen monien muiden.

Eikä tämä viisunikkari edes yritäkään kovin pitkälle, sitä et tarvitse pelätä, sinä kevytmielinen lukija. Kyllä minä koetan myydä sinulle lasihelmiä timantteina, koska itse niin tahdot. Kääntelehän vain lehtiä, täällä tulee hupaisiakin sattumuksia. Mikäli sinua saa huvitetuksi muulla kuin hassunkurisilla tempuilla. »Eihän ne sanat mitään, mutta se silmänräpytys». Mikä mitäkin huvittaa. Paras huumorintaju oli mielestäni sillä pohjalaisella, jota kerran lyötiin rautapuntarilla päähän. Mies huomautti aivan rauhallisesti:

— Älkää viittikö mua kutiitella, taikka mä rupian kohta nauramahan.

Jaahah, Tukholmastahan minun pitikin nyt kertoa.

Pianisti-Matti ja minä olimme siellä vain läpikulkumatkalla.

Me katselimme tukholmalaisia alentuvan myötätuntoisesti. Niiden täytyy asua siinä ikävässä kaupungissa eivätkä pääse pois. Eivät ainakaan kaikki. Siksi ne kai laulavatkin ruotsinkieltään suruvoittoisella nuotilla. Minusta kuulosti tukholmalaisten puhe melankoolisen kissan naukumiselta.

Tukholmalaiset olivat muuten rehdin ja vaatimattoman näköisiä, hiukan yksinkertaisia älyltään, eivätkä varsin kauniita. Pitkänaamaisia tyyppejä näki paljon, eikä ihmekään. Minunkin naamani venähtäisi pitkäksi, jos määrättäisiin asumaan loppuikäni Tukholmassa.

Kyllä meillä Suomessa on paljon pulskempia ruotsalaisia. Mutta mepä olemmekin hoitaneet ruotsalaisemme kunnollisesti ja saaneet siitä kiitokset. Ei heiltä itseltään, mutta sivullisilta arvostelijoilta. Olemme kantaneet heidän pöytiinsä mitä parasta, ja pukeneet heidät kalliisiin turkikseihin ja verkaan. Olemme kouluuttaneet ja hioneet heidät niin, että heitä kehtaa lähettää ulkomaillekin näytteiksi suomalaisesta sivistyksestä.

Ruotsin ruotsalaisilla ei sensijaan ole juuri ollut huoltajinaan hyvänahkaisia suomalaisia. Itse he ovat saaneet kuokkia peltonsa, tiskata astiansa ja paikata rukkasensa. Niinpä he sitten ovatkin vähemmän hienostuneen näköisiä kuin »finländarit».

Me osaamme tehdä herran vaikka mustalaispojasta, me suomalaiset.

Tukholmalaisia ei kuitenkaan pidä halveksia. Jos he osaisivat vain puhua erästä maailman hienointa kieltä — jota lukijakin osaa — niin heitä voisi pitää hyvinkin sivistyskelpoisena väkenä. Huomautin tästä seikasta ravintola »Kronprinssenin» vahtimestarille ja hän näytti tulevan siitä hieman pahoilleen. Ikäänkuin olisin muistuttanut tahrasta hänen takissaan. Nolosteli kai sitä, ettei osannut suomea. Lohduttaakseni häntä myönsin, ettei sen niin tosissa ole väliä, vaikka ihmisen kieli onkin ruotsi, kunhan vain sydän on suomalainen.

Pistäysimme Nordiska Museumissa. Lukijan mieliksi en muista sieltä muuta kuin Kaarlo XII:n saappaat ja Kustaa Vaasan patsaan. Kustaa Vaasa istui eteisaukeaman yläpäässä ja hänen hahmonsa oli ankara kuin omantunnon laki. Lienee ollut tyytymätön ruotsalaistensa politiikkaan Länsipohjan suomalais-asutuksilla. Jalustaan oli piirretty hänen kehoituksensa Ruotsin kansalle: Varen Svenske! Muhkeasti sanottu, mutta muhkea se oli kuningaskin. Ne sanat kai käyvät jokaisen ruotsalaisen sydämeen. — Meillä ei ole kuninkaita. Mutta eikö esimerkiksi Kuopion museon rappukäytävään laitettaisi joskus Ernst Lampénin patsasta? Jaloissa tuohivirsut, käsissä kalakukko ja piimähaarikka. Jalustassa: Eernesti Iso-Keisari. Tunnuslauseena: Olokeetenpas savolaesia!

Vakuutan lukijalle, etten koko matkalla kerro enää museoista. Tapauksia vain, tilanteita, sattumuksia. Jos sitä aina malttaa. Ajatusvarsa saattaa hyppyjensä lomassa pysähtyä tuijottamaan vaikka tähtiin. Siitäkin huolimatta, ettei se niistä mitään ymmärrä.

* * * * *

Mitähän merkitystä göteborgilaistenkaan olemassaololla on tässä maailmassa. Menisikö maailma nurin, jos heitä ei olisi.

Göteborgilaisia katselimme moottorilaiva Gripsholmin kannelta.

He seisoskelivat tuhatlukuisena joukkona rannalla, kun laivamme irtautui maankamarasta. Oli vaikea ymmärtää heillä olevan muuta tarkoitusta elämässä kuin olla vilkuttamassa meille nenäliinoja. Sekin tuntui haalean yhtäkaikkiselta.

Hyvä kuitenkin, etteivät göteborgilaiset tienneet vähäksyviä ajatuksiamme heistä. He rupeaisivat ehkä itsekin epäilemään olemassaolonsa tärkeyttä. Heistä tulisi maailmanlopun ihmisiä, jotka jättävät työnsä tekemättä. — Älkäämme riistäkö ihmisiltä heidän itserakkauttaan. Sehän on viimeisin ja luotettavin tuki, kun maailma sysii. Uskotelkaamme heille, että he ovat hirveän tarpeellisia maailmassa. Silloin he panevat toimeksi ja heistä on hyötyä muillekin.

Meillä oli sentään suuria mielessä. Olimme menossa oikein Amerikkaan. Eikös se ollut toista kuin göteborgilaisten hommat. Niin se on, että kustakin on omat puuhansa tärkeimpiä. Naarmu omassa sormessamme saa meidät pahemmin virnistämään kuin sadantuhannen kiinalaisen teloitus.

Moottorilaiva Gripsholmin rakentamisessa ovat ruotsalaiset ylittäneet toiveet. He ansaitsisivat siitä aploodit. He ovat laittaneet siihen suomalai sen saunankin. Heidän älyllisestä kehityksestään voi toivoa vielä paljon.

Kun ensikertalainen lähtee suurille merille, valmistelee hän itseään kuin viimeiseen matkaan. Kuvitelmillaan peloittelee hän itsensä etukäteen merisairaaksi.

Nautintoahan se on nykyaikaisessa laivassa Atlannin ylikulku. Kun on saapumassa vastapäiselle rannalle, niin monikin toivoisi retkeä kestävän vielä puoli vuotta. Ellei nyt satu pahempia myrskyjä.

Tunteepa merelle päästyään kerrankin olevansa rauhassa pahalta maailmalta. Ei kilahda ovikello, ei pirise puhelin, ei esitetä laskuja. On leipää ja lämmintä, on huvituksiakin, jos niitä kaipaat. Laivan orkesteri soittaa humputtaa niin, että matkanteko käy keveästi kuin operetin tanssi.

Gripsholmassa matkusti kolmisen ruotsinmaalaista insinööriä. Ne pojat tiesivät, miten ilo lähtee irti merimatkasta, punssipullosta ja rämeääänisestä banjosta. Heidän iloittelunsa oli kuin sireenien soittoa, jonka houkutusta emme voineet välttää. Ajauduimme vahingossa heidän seuraansa, ja hetket kuluivat riemullisesti kuin karusellissä. Ne pyörähtelivät tiehensä koreograafisin askelin, sanoakseni kerran sivistyneen vitsikkäästi.

Insinöörit utelivat meiltä, miten Suomen ruotsalaiset jaksoivat. Onko heitä ruvettu sortamaan suomalaisten taholta?

Me kerroimme asian niinkuin se on. Suomen ruotsalaiset jaksavat oikein hyvin, kiitos kysymästä! Varsinaiset virkapaikat ovat kyllä enimmäkseen suomalaisten hoidossa. Mutta ruotsalaisilla ei ole hätiä mitiä. On aloja, joilla he ovat suorastaan korvaamattomia, aina tarpeellisia Suomessa. Niinkuin hotellien- ja ravintolainpitäjinä, sekä niiden palveluskuntana. Ovenvartijoina ja tarjoilijoina. Yleensä toimissa, mitkä vaativat nöyrää selkää ja palvelevaisuuteen tottunutta mielenlaatua. Suomalaisten jäykkä karoliiniluonne ei tahdo alentua harjaamaan toisen takkia juomarahapalkalla, eikä tekemään lakeijakumarruksia kellekään. Suomalainen nääs tykkää, ettei kukaan ole häntä »paree». Se on kyllä tyhmää ylpeyttä, mutta minkäs luonnolleen voi.

Insinöörit kakistelivat kurkkujaan ja kysyivät vaisulla äänellä, millainen asema on ruotsinkielellä itsenäisessä Suomessa.

Me tunnustimme, että sen asema on loistava, ja maanoloihin nähden arvonsa mukainen. Vaikka virastot ovatkin enimmäkseen suomenkielisiä, niin ruotsin kieli säilyy vielä »kauankin kansan suussa». Maalta tulleet kotiapulaistytöt sitä mielellään opettelevat ja pitävät suuressa arvossa. Ainakin toistaiseksi. Keittiöissämme tunnustetaan ruotsinkielelle jopa maailmankielen asema.

Insinöörit sanoivat toisilleen: ha du hört sådant förut?

Tällä tavoin hauskoja jutellen ja väliin laulaa luikaten useammilla sivistyskielillä ajaa korotettiin kaukaista lännenmaata kohti. Atlantti pysyttelihe koko matkan melko siivolla.

Yhdeksään päivään emme nähneet maata muualla kuin laivan kukkaruukuissa. Joku töhrysormi sitä kenties näki kynsiensä aluksissa.

Kymmenennen päivän iltana kuului huuto: New York näkyy!

Rynnättiin joukolla kannelle ja tuijotettiin halki pimeyden.

Läntisellä taivaanrannalla kiilteli makaavassa asennossa tulitikun pituinen ja paksuinen kultainen neula. Sen piti olla pilvenpiirtäjien kaupunki. Sanottiin, että joudumme sinne vasta huomisiltana.

Seuraavana yönä nukuin levottomasti. Tietäähän sen. Näin unia sähkötuolista, johon minua kohteliaasti kehoitettiin istumaan. Minä kursailin, niinkuin tapa on ja sanoin: kiitos kiitos, istukaahan itse, jaksaapa tässä seisoakin. Uneksin myös indiaaneista, jotka silittelivät kutrejani ja valittelivat: mukava mies, mutta ei se anna päänahkaa kellekään.

Aamulla jytkytimme eteenpäin sumussa, emmekä nähneet juuri erikoisia. Mutta tähän saakka kuolonhiljaisena pysytellyt meri rupesi elämään. Vesilintuja lenteli rääkyen laivan ympärillä, siellä täällä loisteli himmeitä valopoijuja. Välistä jättiläisen lyhdyt, valonheittäjät, väläyttelivät säteitään kuin näytteitä taivaan kirkkaudesta. Silloin tällöin hoihkasivat sumusireenit äänellä, jolla olisi leikannut rautapeltiä.

Vasta illalla päästiin Hudsonjoen suuhun. Siihen meidän piti jäädä vielä yöksi. Vartioalus, kuin pieni sotalaivan poikanen, kierteli koko yön epäluuloisena laivaamme.

Aamulla läksimme solumaan Hudsonjokea »kaupunkiin» päin.

Vapaudenpatsaasta muistuu mieleeni keskustelu, joka lienee joskus pidetty:

— Minkähän vuoksi tuo Vapaudenpatsas on sijoitettu tänne merelle eikä maalle?

— Sille ei ole Amerikan mantereella tilaa.

— Kas, kun eivät vieneet sitä yksintein Moskovaan.

— Siellä ne panis sen heti palasiksi.