ME TULIMME HAARLEMIIN

Manhattanin suomalaiset asuvat enimmäkseen Haarlemissa.

Paljon sieltä on kyllä muuttanut Bronxiin ja muuanne. Suomalaisten Haarlemia lähenee »musta vaara», ja toiset lähtevät sitä karkuun. Sillä lähellä on siinä New Yorkin »Afrikka», »neekerien taivas», satoinetuhansine neekeriasukkaineen. Ne lisääntyvät ja tarvitsevat uusia asuintaloja. Mustien etujoukot jo piirittävät suomalaisten majapaikkoja. Ja neekeripenskat tuppautuvat lyömään leikkiä suomalaisten portaille. Nokisine jalkoineen.

Haarlemin läpi kulkee eräs maailman hienoimpia katuja, 5:des avenue, jonka varrella on yksityispalatsinsa monilla niistä, joiden taskuissa rahavaltakunnan avaimet kilisevät.

5:nnestä avenuesta on muutamia kulmavälejä suomalaisten valtaamaa, 125:nneltä kadulta noin 129:nnelle kadulle Viidettä avenueta pitkin kuulee puhuttavan suomea yhtä paljon kuin Helsingissä Aleksanterinkadulla.

Tällä seudulla tunnet olevasi melkein kuin kotimaassa.

Katujen kulmissa seisoskelee joutilaita miesryhmiä rennosti seiniin tai pylväisiin nojaillen ja kodikkaasti ympärilleen syljeskellen. Ellet tunne heitä naamoista suomalaisiksi, kuulet sen kyllä henkevistä kokkapuheista, joita runsaasti viljellään. Tämä näky tuo mieleen kotoisen sunnuntaitunnelman jossakin kirkonkylän raitilla.

Siinä 126:nnen ja 127:nnen kadun välisessä korttelissa sijaitsee kaksi komeata, suomalaisten omistamaa kivitaloa. Ne ovat lähellä toisiaan. Kumpaakaan niistä ei myytäisi kymmenestä miljoonasta Suomen markasta.

Ne ovat suomalaisten »Työväentalo» ja »Työn Temppeli». Molemmilla taloilla on oma tuhansiin nouseva seurakuntansa. Ne kilpailevat siitä, kumpi on oikeutetumpi pitämään itseään raatajaköyhälistön tyyssijana.

Kun jommassakummassa näistä »haaleista» pidetään juhlaa tai iltamaa, saattaa ympäristön katuvierillä nähdä sadoittain juhlavieraiden yksityisautoja — useinkin hienoja merkkejä.

Näiden talojen välillä vallitsee katkera sotatila.

Suomalaisen luonteeseen kuulunee etuoikeutetuimpana perusominaisuutena viha. Sukuviha, heimoviha, luokkaviha, puolueviha tai mikä muu viha tahansa. Kunhan vain suomalainen saa »vihhoo pittee karnuuttoo».

Ehkäpä alituiset erämaantaistelut ja kansojen kamppailut, joihin entisajan suomalainen hartaasti otti osaa, pumppasivat hänet pullolleen ikuista vihaa. Sitä puhisee vielä hänen jälkeläisistäänkin kuin höyryä vuotavasta kattilasta.

Ellei suomalainen saa väliin purkaa pahaa sisuaan, niin hän happanee omiin myrkkyihinsä.

Kyllä kai suomalainen kerrankin tunsi olevansa oikein kotonaan, silloin kun maassamme vallitsi Isoviha. Silloin hän oli kuin kala vedessä eli omassa elementissään, käyttääkseni näitä kirjallisuuden vainiolla harmaannutettuja vertauksia.

Työväentalo ja Työn Temppeli ovat virallisesti sodassa kapitalismia vastaan, mutta taistelutavoista kiistellessään ovatkin syöntyneet höyhentämään toisiaan. Kapitalismi istuu rauhallisena valtaistuimellaan ja nauraa »vihollistensa» keskinäiselle rähäkälle niin että kultahampaat välkkyvät. Hätäkö sillä? Ei sitten likikään.

Jos vasta maahan tullut tiedustaa työntemppeliläiseltä, mitä väkeä naapuritalossa majailee, hän saa kuulla, että siellä se vasta kelmien sakki hyysää. On tarkoin kavahdettava antautumasta niiden kanssa mihinkään tekemisiin. Ei edes puheisiin saa ruveta, jos vähänkään kunniastaan pitää.

Samantapaisen masentavan lausunnon antaa työväentalolainen työntemppeliläisistä. Surkeita veikkoja, ne siellä.

Kummankaan talon »kundit» eivät tervehdi toisiaan, vaikka olivat olleet ennen lapsuudenystäviä. Tulevatpa aivan sairaiksi, jos sattuvat joutumaan samaan huoneeseen. Työväentalolainen ei mene Työn Temppelissä pidettävään teatteritilaisuuteen, vaikka siellä näytettäisiin Juudas Iskariotia ilmi elävänä. Työntemppeliläinen puolestaan istuutuu mieluummin loppuiäkseen sähkötuoliin kuin minuutiksikaan Työväentalon penkille. Voi tarttua saastaa puhtaisiin pöksyihin.

Työntemppeliläinen on varma siitä, että juuri työväentalolaiset ovat syypäitä siihen, että maailma pyörii väärin päin. Ja työväentalolainen uskoo, että kaikki pyörisi mitä parhaiten, jos työntemppeliläiset vain eivät tuppaantuisi sotkemaan rattaita.

Ikäänkuin kehyksenä tälle suuripiirteiselle taistelukuvalle kieppuu aivan siinä ympärillä maailman pääkaupunki, pauhaava Metropol loppumattomine taloriveineen ja suunnattomine ihmismassoineen. Viuhke vain kuuluu.

Nämä ihmismassat raatavat ja kituvat tässä hullunmyllyssä eivätkä aavistakaan, kuinka läheltä olisi pelastus löydettävissä.

Eihän tarvitse muuta kuin sulkea jompikumpi näistä suomalaista »haaleista» ja viedä sen kannattajajoukko pimeään tyrmään. Silloin on kaiken pahan alkujuuri ja edistyksen estäjä poistettu. Sitten annetaan toisen talon väelle valtuudet saattaa asiat oikealle tolalle. Kyllä se tietää myrkyt, joilla paiseet parannetaan.

Niin tulisi lopultakin tästä maailmasta kaikkien mieleinen, siloinen ja makoisa kuin vastaleivottu voipulla.

Meillä oli olevinaan impressariokin, mutta hänen aikaansaannoksistaan ei meille ollut apua.

Matti ja minä läksimme Haarlemiin järjestämään omin nokkimme lauluiltoja. Tarvittiin juhlasali, missä oli tottunut käymään suomalaisia.

Osuimme ensiksi Työn Temppelille. Jossakin yläkerran salissa pidettiin kuoroharjoitusta ja sieltä kuului korviimme laulu:

»Ei keisarit meit enää peljätä, ei veriset julmuritkaan. Tovereissamme meillä on voima vapauttamme puolustamaan. — — — — — — Oi kallis, kallis Venäjä».

Sävel oli repäsevän sentimentaalinen marssi. Loppusanat: Oi kallis, kallis Venäjä, laulettiin todellisella sydämen lämmöllä. Se sai kuulijan vakuutetuksi laulajien pohjattomasta isänmaan kaihosta. Sitä laulettiin suomen kielellä. Taipuisaa se on ilmaisemaan vaikka mitä tunteita, meidän kielemme.

Löysimme isännöitsijän konttoristaan, jossa hän oli laskemassa hirveän suurta dollaripinkkaa. Voimakkaista piirteistään arvasin hänet — oikein — pohjalaiseksi. Esiteltyämme itsemme hän sanoi:

— Hauska tutustua! Onko tarkoitus laulaa meidän haalissamme?

— Kyllä, jos vain sali olisi jonakin lähi-iltana vuokrattavissa.

— Oletteko porvarillisia, kommunisteja, noskelaisia vai tuplajuulaisia (tuplajuutalaisia)?

Meiltäpä jäi suu selälleen. Suomessa ei koskaan oltu tiedusteltu puoluekantaamme tällaisessa tapauksessa.

— Hyvänen aika! Ei suinkaan puoluekarva tule mihinkään kuuloon konserttitaloa vuokrattaessa?

Isännöitsijä läväytti viivottimella pöytään ja jyräytti painokkaasti:

— Se tulee ja vahvasti! Sanon teille heti alussa, että tässä maassa ei puolueettomuus vetele.

— No johan nyt ihme! Suomessa ei taas vetele puolueellisuus näissä hommissa. Olisihan hassua nähdä jossakin lehdessä ilmoitus, että esimerkiksi maalaisliittolainen oopperalaulaja se ja se antaa konsertin maalaisliittolaiselle yleisölle. Joka laulaa, niin se laulaa kaikille, eikä siinä tule yleisön enempää kuin esiintyjänkään puoluekanta kysymykseen.

Isännöitsijä kuunteli tätä kuin papukaijan laverrusta. Sanoi sitten:

— Niin kai Suomessa. Mutta siinä ahdasmielisessä maassa ollaan monessa muussakin asiassa takapajulla. Täällä ollaan jo valistuneempia ja ajatellaan asioita suurpiirteisemmin. Puolueettomuus on vain porvarillis-noskelaista hapatusta. — Meillä esiintyi tuonnottain Suomesta tullut näyttelijätär Alli Puntari. Häntä pidettiin ensin rehtinä meikäläisenä ja hän sai suuren yleisön suosion ynnä kuormallisen dollareita. Mutta sitten hän menetti yks kaks kaiken kannatuksen.

— Mistä syystä hän menetti kannatuksen?

— Hän lausui puolueen järjestämässä iltamassa Eino Leinon runoja.

— Eino Leinon runoja! Ja siitä syystä joutui pannaan?

— Niin, Eino Leino kuuluu testamentanneen omaisuutensa noskelaiselle työväenyhdistykselle Suomessa. Hänen runojaan ei täällä työläisyleisö enää halua kuulla. Sitäpaitsi meillä on parempia runoilijoita omissa työläistovereissa.

Mitäs me muuta kuin pyörittele päätä ja ihmettele amerikkalaista laajakatseisuutta. Paljon, paljon me Suomessa olemme jäljellä.

Lopuksi ehdotin minä:

— Me kun nyt olemme vasta maahan tulleita, niin meillä ei ole minkäänlaista käsitystä täkäläisistä puolueoloista. Suomessakin olemme aina olleet puolueiden ulkopuolella. Ohjelmamme on yksinomaan leikillinen eikä loukkaa kenenkään puoluetunteita, koska siinä ei ole politiikkaa. En usko olevan puoluetaistelullenne haitaksikaan, jos vuokraatte meille salin lauluiltaamme varten.

Isännöitsijä näytti miettivältä, sanoi sitten lopuksi:

— Läksitte, pojat, lasikengässä kalliolle, kun ette ottaneet mukaanne parempia aatteita. Mutta minä jätän asian johtokunnan harkittavaksi. Saatte illalla myöhempään vastauksen.

* * * * *

Poikkesimme Viidennelle avenuelle ja löysimme heti toisen suomalaisen haalin. Se oli komea kuin dollarikuninkaan yksityispalatsi.

Jouduimme konttoriin, jossa oli myös kirjakauppa. Tiskin takaa riensi käsiämme puristamaan eloisa mies, joka aivan säteili hyväntuulisuutta. Hän oli oikea Mikko Mieleväinen, sujuva kuin sukkula, joka jäsen taipuisa kuin koneöljyllä voideltu. Tällaisia sittemmin emme suomalaisista juuri tavanneet. Hän oli seemiläismallinen näyte ainoa laatuaan.

Mikko — nimensä olikin sattuvasti Mikko — lasketteli liukkaasti kuin lehdestä lukien:

— Hauska tutustua, todenteolla! Vai on jo päästy meidän pikkukyläämme asti. No, miltäs Amerikka tuntuu? Miten merimatka kului? Laulettiinko laivalla? On kai meininki laulaa meilläkin? Yes, me järjestämme huoneen vaikka parin päivän perästä. Täällä on teitä jo odotettukin. Olisitte tulleet pari vuotta aikaisemmin. Yes, varmasti tulee täysi huone, siitä voin antaa vaikka pantin…

Samalla kuin Mikko jutteli meille, hän teki kauppaa asiakkaiden kanssa niin että suihke kävi. Möi gramofoonilevyjä, kirjoitti shekkejä, otti vastaan sanomalehdentilauksia, vastasi puhelimeen ja hoiti yleensä keskustelua puolenkymmenen henkilön kanssa. Ei tehnyt erehdyksiä, ei hermostunut, ei jättänyt ketään vastausta vaille. Hän liikkui kuin rullalaakereilla, kieli ei ollut luusta, eivätkä selkäsaranat ruosteiset. Siinäpä oikea yleisön palvelija.

Vastakohtana tälle Mikolle muistuvat mieleeni meikäläiset liikeapulaiset. Poikkeanpa sivulle ja kerron eräästäkin »yleisön palvelijasta» Tampereella.

Menin kerran eräästä rohdoskaupasta ostamaan teatterivärejä.

— Onko Leichnerin ihovärejä, kysäsin.

— Ei, vastasi miesapulainen melko tylysti.

Paussi. Poispäin kääntyneeltä apulaiselta koetin ongiskella:

— Onkos muita merkkejä?

— On.

Äänettömyys. Apulainen puhdisteli kynsiään.

— Mitä esimerkiksi?

— Maison Dorinin.

Apulainen näytti siltä kuin olisin udellut peiteltävää liikesalaisuutta.

— Ovatko ne hyviä? jatkoin sietämättömän uteliaana.

— Em mää vaan tierä. Kyll kai!

— Saako niitä nähdä?

— Kyll kai niit kattella saa. Mut ei nes siitä petraannu.

— Oo—hoh! Paljoko ne sitten maksavat?

— Seittemänkymmentäviis markkaa satsi.

— Mutta Helsingistähän niitä saa viidelläkymmenellä.

— Älkää valehrelko!

Kummako oli, ettei meillä tullut kauppoja. Mistähän, syystä meikäläiset kauppiaat aina valittelevat huonoja aikoja?

Mikon kanssa meillä tuli kaupat. Saimme haalin parin päivän perästä pidettävää iltaamme varten. Puolueuskontunnustusta ei tällä talolla vaadittu. Se oli sitä noske-porvarillista leväperäisyyttä.

Mikko esitti meille Hilja-misiksensä, joka oli saanut englanninkielisen korkeakoulusivistyksen. Tämä pariskunta sitten opasteli ja avusteli meitä ensi askeleillamme kultamaan kamaralla. Hepä toimittivat meidät välilöihin suurten gramofooniyhtiöiden kanssa, eivätkä vaatineet suurta kiitosta.

Naapuritalosta saimme tietää, että meille oli johtokunta tarkan harkinnan perästä myöntänyt haalin lauluiltaa varten. Olivat ottaneet meidät noin niinkuin ehdonalaisen kannalta.

Niinpähän vain päästiin asian alkuun.