JOULUNVIETTOA MINNESOTASSA

Joulua vietimme Duluthissa.

Pyhiksi satuimme suomalaisen farmarin, Hemppa Välimaan luo. Hänellä oli kaupungissakin talo, jossa piti täyshoitolaisia, »boordimiehiä».

Meidän joulujuhlassamme oli oikeata neekerijazzia ja indiaanien sotatanssia. Jazzia soitti pianolla oikea musta pakana, jonka naama oli kuin paistinpannun pohja.

Sotatanssia esitti alkuperäinen Chippoway-indiaani Superiorjärven takaa. Indiaani oli tullut kaupunkiin myymään metsäeläinten nahkoja ja saanut nätit summat. Sujuneista pisneksistään riemastuneena hän oli ostanut tulilientä ja tullut siitä tuulelle hyvälle. Isäntämme vanhana tuttavana hän saapui katsomaan valkonaamojen juhlia.

Me kun olimme poikasina lukeneet yllin kyllin indiaaniromaaneja ja eläneet niiden mukana monet veriset taistelut, olimme iloisia saadessamme oikein läheltä haastatella väärentämätöntä punanahkaa. Talon tyttärien tulkatessa selvitettiin asioita hänen kanssaan.

Poltimme rauhanpiippua — savukkeita. Nykyaika parodisoi kaiken vanhan ja kauniin romantiikan.

Indiaanin nimi oli Sininen Sulka. Se oli meistä kummallista, sillä mehän olimme luulleet, että indiaanitkin jo ovat Henryjä ja Haraldeja. Sininen Sulka tämä ainakin sanoi olevansa, liekö sitten narrannut meitä.

Kysäisin, minkä nimen punanahka antaisi minulle, jos pantaisiin ristimään noin hänen heimonsa tavan mukaan. Indiaani mietti vähän ja arveli: eikös sopisi Naurava Kettu?

Matti sanoi, että se oli parahiksi minulle.

Sitten Matti esitti steptanssia ja indiaani kysyi, onko meidän maassamme tapana hyppiä noin, kun on sodassa voitettu.

Sininen Sulka nauroikin. Se oli mielestäni sopimatonta. Kirjoissahan sanotaan, etteivät indiaanit naura koskaan. He ovat maailman totisin kansa. Mutta hänpä napsikin suuhunsa tulilientä ja se kai pani keuhkot pyörimään.

Sininen Sulka oli kuulemma oikea metsäläinen. Ei ollut käynyt kansakouluakaan. Nykyaikana täytyy indiaanilastenkin mennä kouluun. Heistä tulee kulttuuri-ihmisiä, niinkuin mekin olemme. He oppivat nauramaan, puhumaan puita heiniä, jopa väärentämään vekseleitäkin. Aivan niinkuin mekin olemme oppineet. Metsäläisasteella olevia indiaanejahan pidettiin rehellisyyden perikuvina, kuten vanhanaikaista suomalaistakin.

Sininen Sulka sanoi kantavansa pientä kaunaa kalpeanaamoille. Mutta suomalaisista hän kuulemma piti kovasti. Suomalaisethan eivät olleetkaan oikeita valkonaamoja. Näkihän sen kaikesta. Yhtä totisia, luotettavia, vähäpuheisia, sanassaanpysyviä kuin kunnon indiaanit konsanaan. Eivätkös suomalaiset olekin samaa alkujuurta kuin punainen kansa? Sininen Sulka kysyi sitä tosissaan.

Hänen mielikseen myönsimme, ettemme olleet oikein varmoja siitä.

Kysyimme, mitä indiaani tiesi kansansa menneisyydestä ja tulevaisuudentoiveista.

Paljonkin hän tiesi.

Ammoin aikoja rikkoivat indiaanit Suurta Henkeä vastaan. Suuri Henki rankaisi heitä. Hän lähetti punaisen kansan luo valkoisia miehiä, jotka ryöstivät heiltä omaisuuden ja tappoivat heitä joukoittain. Valkoiset miehet tulivat suuriin metsiin kuin sikalauma peltoon, kaatoivat puut ja karkoittivat riistan. Ja rupesivat väkivallalla isännöimään indiaanien maassa. Mutta kun punaisen kansan rangaistusaika on täytetty, niin Suuri Henki armahtaa heitä ja antaa heille uudelleen vallan ja voiman. Sen pitäisi tapahtua näinä päivinä. Silloin kaadetaan pilvenpiirtäjät ja hukutetaan suuret laivat. Valkonaamaiset rosvot saavat ansaitun palkkansa ja heiltä otetaan tukka pois. Suomalaiset yksin säästetään ja heidät kutsutaan ystävinä ja heimolaisina suuriin pääkallo juhliin, joita vietetään kautta Amerikan metsästysmaiden.

Me kiitimme Sinistä Sulkaa heimolaistemme puolesta.

Talossa oli parikymmentä henkeä täyshoitolaisia eri kansallisuuksista.

Talon tyttäret olivat kutsuneet tyttötuttaviaan ja joukko pani tanssiksi. Neekeri kalkutteli jazziaan niin repäisevästi, että olisi luullut pianon menevän hajalle.

Täyshoitolaisista oli yksi suomalainenkin, räätäliOskari, Hän kyllästyi neekerin rytmiä rikkovaan rumputukseen ja pyysi Matin soittamaan »Tonavan aaltoja». Se oli hänen mielikappaleensa lapsuusajoilta. Kenenkäpäs se ei ole.

Kun musta mies saatiin houkutelluksi soittokoneen äärestä, istui Matti pukille.

Räätäli-Oskari nautti Tonavan aalloista niin, että pyysi soittamaan sen kolmeen kertaan.

Tyttöväki taas mytisteli suutaan halveksivasti. Sanoivat, ettei tuo ole oikein hienoa, tuommoinen valssi. Pitivät sitä vanhamaalaisten renkutuksena. Amerikkalaisten korva on oppinut jo paremmalle.

Kun räätäli-Oskari sai tarpeekseen Tonavan aalloista, lähti hän tyytyväisenä levolle.

Talossa oli amerikkalaiseen tapaan myöskin gramofooni. Tyttäret panivat kurillaan sen soittamaan Tonavan aaltoja.

Soitto kuului Oskarin huoneeseen ja hän kuunteli sitä luultavasti mielihyvällä pariin kertaan. Mutta kun levyä kierrätettiin uudelleen ja uudelleen, hän kyllästyi lopulta ja tuli ärtyneen näköisenä ovelle sanomaan; antakaa tuon jo olla.

Tästäpä toiset yltyivät kujeellisiksi. Kun Oskari meni jälleen maata, pani aina joku levyn uudelleen pyörimään. Yhtä samaa kappaletta runkutettiin kerta toisensa perästä.

Oskari tuli ja sieppasi levyn mukaansa sekä piiloitti sen. Mutta kun hän oli juuri pääsemäisillään kuorsaamisen alkuun, löysi joku levyn. Ja kohta kaikui taas tuo iki-ihana; Tonavan aallot ne rantoja lyö.

Oskari syöksyi huoneestaan kuin kimalaisten hätyyttämä villi-ihminen. Hän sieppasi levyn teloiltaan ja mursi sen polviensa päällä kappaleiksi. Nyt lakkaavat Tonavan aallot pauhaamasta ainakin täksi iltaa, hän sanoi ja lähti uudelleen maata.

Mutta neekeri aloitti jälleen pianon ääressä sulosoinnutuksensa. Ei siinä kenenkään nukkumisesta tullut mitään ennenkuin aamupuoleen.

Aamulla herätti minut Matti ja oli luovinaan muka joululahjoja. Eivät ne suurellisia olleet. Lasillinen kaljaa ja kymmenen senttiä rahaa. Sitten hän lauloi vuoteeni vieressä kurjan huonolla englanninkielellä, mutta sitä mahtavammin elein:

»God save the king» ja steppasi päälle. Tytöt olivat päntänneet hänen päähänsä muutamia säkeitä tästä kauniista hymnistä.

Sellaista joulunviettoa se oli, Duluthin kaupungissa, Superiorjärven »höyryävien vetten» rannalla.