ME PERÄYDYIMME ITÄÄN

Pois minä lähden reisuUe kun täällä mä olen liika.. Tään kylän poikain joukosta kuuluu akkamainen riita.

Kansanlaulusta.

Emme lähteneetkään sinne kauniiseen Kaliforniaan, kussa aurinko paistaa yötä päivää ja puissa kasvaa vaikka yskänpastilleja.

Kaliforniaan voi kyllä suomenkielellä esiintyvä taiteilija tehdä kannattavan huvimatkan. (Sanaan taiteilija saa lukija kuvitella ivalliset sitaattimerkit, mikäli tarkoitan sillä itseäni.)

Meille sanottiin, että jos parannamme ohjelmamme »valistuneen työläisen» taidemakua tyydyttäväksi, niin rahaa tulee, että rutisee. Pystymme sitten Suomessa vaikkapa avustamaan köyhiä taiteilijoita.

Kyllähän, meidät viisailla todisteluilla saisi puoltamaan vaikka mormooniuskoa. Meikäläisten käsitykset ovat ikuisesti käymistilassa. Emme koskaan saa kompassiviisariamme asettumaan. Onko oikein, että pakoitamme sen väkivaltaisesti osoittamaan jotain suuntaa? Ei, me emme halua tuijottaa yhteen kynttilään ja kuvitella, että se on ainoa maailman valo. Sytyttävät ne kynttilöitä toisetkin. Jotkut väittävät tuijuaan auringoksi. Pitäisikö meidän olla yhtä yksinkertaisia ja ruveta mylvimään toisille »tulenkantajille» kuin perillistä kaipaava härkä.

Me emme pystyneet parantamaan ohjelmaamme »aatteellisemmaksi». Mitä se parantamisvaatimus tarkoitti. Katsokaapa tätä:

»Nosken häntä se haiskahtaa se heiluu kun kirnun mäntä. Porvarin nokan alla kumartaa ja yhteiskunta-aatetta vänkää.

Noskelta häntä se katkaistaan ja vetetään hirsipuuhun. Järjestelmä nykyinen siivotaan ja porvarille kuolaimet suuhun.»

Johan tämä on kuin Koposen akan valtio-opillisia lauluja. »Hienostuneen älyn säkenöivää leikittelyä». Eikös olekin?

Nämä lyyrilliset värssyt olivat kymmenen sentin vihkosessa, joka sisälsi »Kolme iloista laulua».

Kuulunee sopimattomalta, että rupean tässä arvostelemaan toisia laulunsepittäjiä. Mutta kateekseni käy tietysti, että näidenkin värssyjen runoilijaa kehuttiin Keski-Lännen suomalaisten vaitalehdessä, Työmiehessä. Tämä poeta laureatus haltioitti yleisön esittäessään näitä kuolemattomia säkeitään eräässä iltamassa.

Luulen, että ne värssyt vielä hakkautetaan marmoritauluun ja pannaan haalin seinälle Leninin kuvan viereen.

Se ammattikateus, se sanottaa ihmisellä vaikka mitä toisen mestariteoksista.

Kotimaan lukijapa ei ymmärrä, minkäarvoisia tuollaiset värssyt olisivat rahassa mitaten. Sitä et aavistakaan.

Sitä yleisöä, joka ihastuu tällaisista värssyistä, on niin paljon, että se maksaa huutonsa. Suosion saavuttaneen taiteilijan, jolla niitä on, ei tarvitse pitää »kunniakonsertteja». Niitä surullisia, helsinkiläisiä Yliopistokonsertteja, joissa laulaja saa itse maksaa kulungit siitä ilosta, että on päässyt näyttämään taitoaan kouralliselle harrastajia.

Ei ei. Kannatuksen saanut laulaja, — erittäinkin kuplettilaulaja — jolla on mojovia letkauksia noskesta ja porvarista, saattaa palata konserttikiertueeltaan hyvinkin kahden-, kolmensadantuhannen Suomen markan omistajana. Jos vain vähänkin nuukana on. Ja edellyttäen, että matka järjestetään asiantuntemuksella.

Sanokaas vielä, ettei taide elätä. Kyllä siitä leivän saa, kun osaa hoitaa pisnestä.

Näiden piirien suosituimmalla haitarinsoittajalla on pankissa parikymmentä tuhatta dollaria (huom! dollaria). Näin itse hänen luonaan pankkikirjoja. Kaikki taiteella hankittua, eikä millään puliveivaamisella.

Se haitarinsoittaja ei välittäisi pyrkiä Suomalaisen Oopperan orkesteriin.

En ole oikeutettu väittämään, että me itsekään siellä näppiä nuollen liikuimme. Olenhan kertonut, mistä syystä meille tuli väkeä. Peräämme sitten syydettiin haukkumisia kuin hattuvarkaalle. Rähvättiin niin, ettei muutamaan päivään ilennyt peiliin katsoa. Ei niinkään usein »taiteellisista» syistä, sillä silloin olisimme tuimustaneet haukkumisen oikeutetuksi. Mutta se oli muka »poliittista» nälvimistä.

Olen velvollinen tässä paikassa huomauttamaan, että noske-porvari-puolueettomat ja I.W.W.-läiset lehdet suhtautuivat meihin hienotunteisesti ja ystävällisesti. Jos moittivatkin, niin pysyivät asiassa. Ne ottivat meidät kokonaan toiselta kuin puoluekannalta. Ne muuten yleensäkin koettavat puhaltaa sovinnollisuuden hiilokseen, johon toiset heittelevät likavettä.

Kyllähän asiallinen moite on aina paikallaan. Mutta katsokaapa tätäkin kirjeenvaihtajan lykkäystä Työmiehessä:

»Oh kuinka sileää.

Ei ole luokkarajoja työväestön ja porvariston taideharrastuksilla Suomessa. — Näin lavertelevat ja valehtelevat Suomesta tulleet ja täällä esiintyvät huumorimestarit. Porvari muka ostaa taidetta työläisiltä ja työläiset porvarilta. Että muka valkoisen hallituksen Kansallisteatterin näyttelijöitä menee esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa. Ja työläiset muka kutsuvat!!! Ja että Helsingin työväen soittokunta on käynyt antamassa esityksiä porvarillisessa radiossa!!! Olisipa hauska käydä katsomassa sitä anarkiaa. Oi armas synnyinmaa, miten oletkaan 'sivistyksessä' edellä muita!!! Hyh hyh, täytyy sanoa, että haisu tuntuu tänne asti. — — —

Huomautan vain näillekin 'taiteilijoille', että jos olisin kupletti tai vaikkapa vain soinnuton humoreski, niin koettaisin olla edes hiukan inhimillinen, etten raastaisi kaiken maailman byrokraatillisen imperialismin rautakoron alla kärsivän köyhälistön palmikoista [kursivointi tekijän] ja vielä niin ruokottoman siivottomalla tavalla, vaan repisin, purisin ja raastaisin ainoastaan niitä noske-porvarillisia, jotka niissä jo ennestään roikkuvat» — —

— Mitä hemmetin järjettömyyttä tämä on?! Eihän meidän ohjelmamme raasta tukasta sen enempää köyhälistöä kuin porvareitakaan. Ei siivolla eikä siivottomalla tavalla!

Näin minun täytyi ällistellä, kun Matti oli lukenut tämän »arvostelun».

Mattikin heilutteli päätään. Sitten hän naurahti:

— Hahhahhaa! Sinullahan on päivän-uutis-veisussasi vaarallinen värssy, jota tämä on tarkoittavinaan. Kuules:

Kiinasta kuuluu kauhiaa yhtämittaista pyssyjen pauhinaa, taivaan pojat siellä tappelee muu maailma suu auki katselee. Moni äijä Kiinassa lettinsä hukkaa Sieltäpä halvalla sais tekotukkaa.

— No miten tämä sitten koskee köyhälistön niskavilloihin? Häh?

— Kukas sen voi selittää. Mutta siinä kumminkin puhutaan tukasta, palmikoista. Muutakaan »poliittista» kohtaa ei koko ohjelmassa ole.

— Mutta tarkoittaako se nyt nimenomaan työläisten tukkaa?

— Eihän sen väliä, mitä se tarkoittaa. Kunhan siinä vain puhutaan tukasta. Kirjoittaja on käsittänyt tämän värssyn hirveäksi työväenaatteen häpäisyksi ja repimiseksi. Yes sir. Ja tällä sepityksellään hän julistaa meidät kiihkoisiksi porvareiksi. Ja se ei ole pisneksillemme eduksi täällä. Jep… Taitaa tulla pian lähtö. Vek vek, sanoi saksmanni.

Varmaankin tuon kirjoittajan päätä vannehti mietiskelyn korkeajännitys. Hän oli uusi Anatole France.

Lukija kai ymmärtää, että näin valistuneen seurakunnan keskellä oli toiminta meidän voimillemme mahdotonta.

Mitäs meillä muuten olisi tekemistä kenenkään puoluekarvojen kanssa. Meidän asiamme ei ole niitä parturoida. Mutta kun meitä piiskataan, niin me naukaisemme surullisesti kuin tunteellinen kissa.

* * * * *

Halusimme jälleen ihmisten ilmoille. Keskiajasta nykyaikaan. Junallahan sen ihmeen toimittaa.

Piti vaihtaa leiriä. Ei jaksa, ei jaksa olla aina vihan keskellä.

Olisihan Keski-Lännessä ollut muutakin väkeä. Mutta vähän. Kun olisi alunperin arvannut tulla niiden vieraiksi. Mutta mistä me maanoloja tuntemattomat etukäteen kaikki tiedämme. Vieras managerihan meille matkan järjesti. Menkää sinne vain, tuossa on lista.

Itävaltioissa sanottiin suomalaisten enemmistön olevan likempänä Eurooppaa kuin Moskovaa. Oi Iivana, minkä vastuksen sinusta lykkäsi. Kun siitä Suomessa pääsi, niin se rikeeraa Amerikan suomalaisten kiusana.

Ajaa hyryyttelimme junalla vuorokausimääriä. Matkamme piti Atlantin itärannikolle.

Nousimme välillä — siinä iki-ihanassa Buffalossa — »maihin» ja poikkesimme Niagaralle. Huvimatkan vain teimme.

Ken näkee Niagaran, tulee loppuiäkseen onnelliseksi. Niin sanotaan.

Me olemme nähneet Niagaran ja onnetar seuraa meitä kuin kesytetty kyyhkynen. Sen siipien suhinaa kuulemme usein korvissamme. Ja silloin emme tunne olevamme köyhiä emmekä kipeitä.

Niagaran asemalla oli autoja, joiden kyljissä tiedoitettiin, että tämmöisellä pelillä pääsee putouksille 25 sentin maksusta. No, — me istuimme rattaille ja sanoimme: anna huhkia!

Autonajaja oli livakka mies. Hän sanoi, että se kvarttidollaria merkitsee kuljetusta lähimmälle merkkipaikalle. Mutta Niagara on hirveän laaja, emmekä me osaisi yksin kaikkialle. Jos maksaisimme kolme dollaria, niin hän kiikuttaisi meitä ympäri ja näyttäisi koko höskän.

Me suostuimme. Kuka helsinkiläinen ei maksaisi kolmea dollaria alkuperäisen Niagaran näkemisestä? Jos vielä luvattaisiin viedä paikalle ja tuoda takaisin. Kaikki muutamassa hetkessä.

Älä pelkää, lukija, että rupean latelemaan tähän kuluneita valokuvakliseitä mahtavasta Niagarasta. Älyä minullakin on, vaikkei kovin tiivistä.

— Siitä menee vain useampi teelusikallinen vettä tunnissa, tunnusti Matti.

Hänen piti kirjoittaa lausuntonsa savukelaatikon kanteen ja näyttää minulle. Pauhussa ei ääni kuulunut.

Kyllä siitä menikin. Vesijoukkojen lankeemus oli suuri.

Säälittää meidän Imatramme, joka työhevosen tavoin valjastettiin riehkasemaan ihmisen palveluksessa. Mutta onpahan sillä ollut pitkälti varsavuosiakin.

* * * * *

Junassa tapasimme yhtämittaa suomalaisia. Erikoisemmin jäi mieleen entinen Jussi Hyvärinen, nykyinen Jean Huvers. Hän oli juuri tullut Yhdysvaltoihin Kanadasta.

Tämä mies oli saanut ranskalaisen kasvatuksen.

Hän ei osannut lukea. Hän tiesi kyllä, että Suomi on pieni. Ranska iso ja Yhdysvallat mahtava, mutta muu tieto oli hämärää.

Suomea puhui Jean Huvers vaivalloisesti. Sanat lähtivät häneltä synnyntäväärinä. Englantia ei osannut ollenkaan, mutta ranskaa aivan lipevästi. Hän ihmetteli, miksi Yhdysvalloissa ei puhuttu »maan kieltä». Nimittäin ranskaa, joka hänen mielestään oli Amerikan laillinen kieli.

Jean Huvers oli kauan aikaa sitten tullut isänsä kanssa Suomesta Kanadaan. Isäukko oli sitten kuollut ja hän jäi pienenä poikana ranskalaisten hoitoon. Hänestä tuli maatyömies ranskalaisille farmeille.

Kanadassahan asuu paljon ranskalaisia. Muutamin paikoin ne ovat vajonneet melkein indiaanien luonnonkansa-asteelle. Näiden joukossa oli Jean Huvers saanut gallialaisen sivistyksensä.

Jean Huvers, alias Jussi Hyvärinen, kertoi joutuneensa silloin tällöin suomalaisten metsänkaatajien kanssa tekemisiin. Näin oli hänellä säilynyt jonkinlainen suomenkielen taito.

Jean Huvers kertoi juttujakin.

Eräässä kyläpaikassa oli suomalaisia tukkimiehiä käynyt iltaansa viettämässä vanhan italialaisen pariskunnan luona. Siellä sai viiniä ja birraa. Vanhuksille lähetti joku sukulainen Roomasta italialaisia sanomalehtiä. He eivät kuitenkaan osanneet lukea. Kerran joku suomalaisista tukkimiehistä rupesi tavailemaan lehteä ääneen. Vanhukset häm-, mästyivät kovasti. He ymmärsivät melkoisesti, mitä suomalainen luki. Mutta lukija itse ei ymmärtänyt sanaakaan. »Gini-ukko» (italialaisia kutsutaan nimellä: gini) oikoili tukkipojan lausumista, eikä siinä paljon petraamista ollutkaan. Eihän nyky-latinankaan ortografia poikkea kovin suuresti meikäläisestä. Siitä lähtien kävivät suonalaiset vuoroon lukemassa vanhaksille roomankielisiä lehtiä ja saivat palkakseen viiniä ja birraa.

Eräältä suomalaiselta oli joku etelämaalainen kysynyt, miksi monella suomalaisella oli valkoinen tukka. Suomalainen oli vastannut:

— Me ollaan niin siisteyttä harrastavia.