ALASKAN LAURI JA KOTKAN RIKU

Esitän lukijalle pari suomalaista seikkailijaa New Yorkista.

Alaskan Lauri keittää yhtä hyvää viinaa kuin ennen vanhaan Kuopion Raninen.

Joku kertoi, että hänellä on nykyään uusi, ajanmukainen viinatehdas Long Islandin puolella. Vapriikki, joka tiputtaa neljätuhatta litraa päivässä sitä hyvän maineen saavuttanutta »muunsainia».

Johan se Lauri laittaa pian konttorinsa Wall Streetille. Pisnekset vaativat.

Alaskan Lauriin tutustuin Raittiusseura Tähden haalilla. Lauluiltamme siellä oli päättynyt ja Matti jo lähtenyt omille teilleen. Minä siellä pukuhuoneessa laittelin siviilinöpsyjä ylleni.

Ovelle ilmestyi pitkä, riuskannäköinen mies, vaaleanverevä.

— Haloo! hän sanoi reippaasti. — Eiks vanhanmaan laulumies lähde huomenna katteleen, miten tässä maassa viinaa keitetään?

Eihän siinä mutkallisempia esittelyitä.

Kyllä minä halusin nähdä. Mitäs minulla vastaan. Johan nyt joutavia tekopyhyyksiä. Vilkaista kulissien taakse maailmankaupungissa. All right, sopii!

— No niin, minä tulen huomenna hakemaan asunnostasi. Nyt mulla on kiiru, mutta tahtoisin riitata sinulle illalliset. Ethän pahaa tykkää, jos…

Alaskan Lauri tunki jotain taskuuni ja lähti.

En, minä en voinut pahastua… Taskuuni oli pistetty tukku seteleitä, jotka matemaattinen neroni todisti viideksikymmeneksi dollariksi. Illallisenhan sillä sai just ja just.

Seuraavana päivänä tuli Alaskan Lauri komealla autolla.

— Nyt lähdetään!

Ajoimme 128:nnelle kadulle. Se on vilkas katu sekin, eikä ollenkaan laitakaupunkia. Astuimme erääseen taloon paraatiovesta ja kiipesimme kolmanteen kerrokseen.

Tehdas käsitti 5—6 huonetta. Etumaisin oli tyhjä. Siinä oli ikkuna auki. Sen piti välittää »verstaan» puolelta tuleva lämmin ja viinalta tuoksuva ilma ulos. Ettei sitä ovia avatessa päässyt paraatirappuun.

Huoneitten seinävierillä oli tynnyreitä, joissa jumalanvilja happani ja poreili. Selvää leipäainetta oli. Tynnyreitä oli monia kymmeniä.

»Pannuhuoneessa» tuli hikinen olo. Piti ihan virkistäytyä. Siinä kukoisti sylen levyinen ja korkuinen kuparikattila. Se seisoi rautajalustalla ja alla paloi kaasuliekki, alituisesti kuin Vestan tuli.

— Se palaa siinä omia aikojaan, ei tartte olla »vatsimassa», selitti Lauri.

Pannusta lähti torvi, josta lirisi alla olevaan astiaan kirkas neste.

Oli laitteita, joiden läpi kulkiessaan aine puhdistui. Se valutettiin kivihiilikerroksenkin läpi.

— Kaikki ilo, mikä ei lähde viinasta, on keinotekoista, mietelmöi Lauri.

— Sinäpä et taida olla juuri kieltolain ystävä, huomautin minä leikillä.

Alaskan Lauri räjähti nauramaan.

— Ohoh, minähän sitä vasta olenkin, hän väitti. — Tulen aina äänestämään kieltolain puolesta. Hyvä laki, hyvä laki. Siitähän mulle dollarit siunautuu.

Jaa jaa, niinpäinhän se olikin.

Alaskan Lauri on dollarimies. Melko raitis ja tupakoimaton. Arvossa pidetty seurapiirinsä rahamaailmassa. Hänellä on tehtaita montakin ja taloja. Vapriikia varten täytyykin talo ostaa »pohjiaan myöten». Vuokralaisiksi luotettavia.

Alaskan Lauri on ollut hurja seikkailija. Jack Londonin mallia oikein. Hän on ollut villissä lännessä lehmäpoikana ja kuuluna korttipelurina, joka useimmiten voitti. Nyt hän on »vakiintunut» ja hoitaa pisneksiään liikeneron tavalla.

Alaskan Laurilla on harrastuksia muitakin kuin dollarien kokoaminen. Hän on avustellut suomalaisia urheilijoita monella eri tavalla, varsinkin rahalla. Jos joku suomalainen taiteilija arvaisi mennä pyytämään stipendiä hänen »viinavoittovaroistaan», niin luulenpa, että saisi. Jos nimittäin Lauri tunnustaa pyytäjän taiteilijaksi. Laurilla on taas oma makunsa.

Se poika saattaa vaikka maksaa uuden tekijäpalkkion kirjasta, joka häntä huvittaa. No, mikäs on dollareilla pelatessa.

* * * * *

Kotkan-Riku saapui puolentoistakymmentä vuotta takaperin Englannista New Yorkiin.

Hän tuli Atlannin yli 150 vuotta vanhalla kaleerilaivalla.

Mitäs sanotte siitä? Häh, eikö nykyaikanakin löydä seikkailuromantiikkaa, kun katselee ja kuuntelee ihmisiä muuallakin, eikä vain »Ylä-Brondalla».

Kotkan-Rikun seilaaminen Atlannin yli tällä joka liitoksessaan natisevalla ja lahonneella orjalaivalla kesti neljänneksen vuotta. Yhtämittaista purjehtimista. Retki oli kai yhtä merkillinen kuin Kolumbuksen aikoinaan. Eikä Kotkan-Riku sillä edes kehuskele.

Kaleerilaiva oli maannut käyttämättömänä jossain satamassa Englannissa. Sitä ei tarvittu enää. Aikoja takaperin sillä oli kuljetettu vankeja siirtomaihin.

Sattui tulemaan varakas ja nokkela amerikkalainen. Hän katseli maatumassa olevaa paattia mietteliäänä. Se oli sataman rumennuksena. Se kai jouti siitä pois.

Amerikkalaisen päähän lennähti amerikkalainen aate.

Siinähän makasi käyttämättömänä selvä pisnes. Oikea dollarikaivos. No, ei ne älyä mitään, vanhanmaan iikat.

Amerikkalainen osti laivan polkuhinnalla. Se olisi ehkä annettu ilmaiseksikin. Hyvä, että joku korjasi sen satamasta. Se oli vain turhana täytteenä siinä.

Liikenero päätti viedä kaleerilaivan kaukaiseen länteen. Sitähän saattoi näytellä maksusta historiallisena muistona. Tämäntapaista historiaa kansa tajusi. Kaleerilaiva, 150 vuotta vanha, rangaistusvankien kopit senaikaisessa kunnossaan. Seinissä merkkirikollisten nimikirjoituksia, muistovärssyjä ja piirroksia. Johan sitä nyt halusi nähdä kuka tahansa.

Amerikkalainen etsi merimiehiä, jotka kuljettaisivat laivan Atlantin yli.

Mutta miehet, jotka näkivät laivan, pudistelivat päätään. Eivät tahtoneet ottaa pestiä. Purkkihan saattoi hajota jo alkumatkasta.

Ilmestyi kuitenkin suomalaisia, niiden mukana Kotkan-Riku, jotka uskalsivat astua arkkiin. Sellaisia hurjapäitä me suomalaiset olemme.

Esimerkistä rohkaistuneina tuli mukaan joitakin ruotsalaisia ja virolaisia, kunnes miehistö oli täysilukuinen.

Purjeet laitettiin kuntoon ja lähdettiin. Miehet kirjoittelivat läheisilleen preivejä, joissa karulla tavallaan myönsivät, että onhan sitä tullut elettyä tuhmasti, mutta siellähän ne punnitaan kunkin teot, siellä, minne jokainen kerran joutuu… niinhän täällä eletään kuin lintunen oksalla, ei tiedä milloin putoaa…

Laivanostaja ei kylläkään itse uskonut henkeään tähän epävarmaan kulkuneuvoon.

Merimiesten sopimus edellytti, että heidän tehtävänään oli vain kuljettaa laiva Amerikan rantaan.

Mutta kun purjeiden hoitamisessa ei ollut paljon vaivaa tasaisella säällä, vaati kapteeni, että miesten oli tehtävä jotain muuta. Eihän niitä viitsinyt katsella joutilaina, palkattuja miehiä. Niinpä kapteeni määräsi miehet puhdistamaan vankikoppien seiniä. Raaputtamaan niistä homeen ja piirrokset pois ja sitten maalaamaan kopit siisteiksi.

Kapteeni ei ymmärtänyt mitään historiallisista arvoista. Hän arveli omistajan olevan mielissään, kun perille saavuttaessa huomaa homehtuneen laivaröttelön olevan edes hiukan hienommassa kunnossa kuin ostettaessa.

Mutta kun matka venyi pitkäksi, kävivät laivan muona- ja vesivaratkin vähiksi. Miehistön annoksia täytyi pienentää.

Suomalaiset kieltäytyivät kaikesta muusta työstä paitsi purjeiden hoitamisesta. Ja kun niissä ei ollut paljon puuhaa, istuskelivat he laivan kannella pelaten korttia ja kertoillen merimiesjuttuja.

— No, täälläkö te juuttaat vain istutte?! karjui heille kapteeni.

— Ka missäs? Täällä kannella on vilpoisempi kuin kajuutassa, vastasivat suomalaiset rauhallisina.

— Hori op, hori op, töihin töihini Koppeja puhdistamaan! Ja sukkelaan!

Suomalaiset nauroivat kapteenille vasten naamaa.

Kapteeni metelöi ja uhkasi asettaa miehet maihin päästyä syytteeseen kapinasta. Mutta pelkäävätkös ne suomalaiset semmoista. Saattavathan ne tehdä kapinan vaikka joka lauantai.

Kapteeni koetti säikytellä suomalaisia revolverillaankin.

Miehet heristivät hänelle etusormillaan kuin lapselle ja neuvoivat:

— Panehan tuo rautasi tyynyn alle piiloon, satutat vielä sormesi ja siihen tulee pipi… Bai hai, mee mammimaan nyt siitä…

Kapteeni meni hyttiinsä puhisten kuin »vekslaava» veturi.

Suomalaiset loikoilivat vain ja voivat leveästi. Kapteeni kävi noitumassa heille kaikilla osaamillaan kielillä, mutta miehet eivät lopulta vaivautuneet edes vastaamaan. Lämmin sää raukaisi. Ei viitsinyt aukoa suotta suutaan…. Tuli siihen korviin rällättämään, hyvät unet sotki…

Ruotsalaiset ja virolaiset nöyräselkäisempinä olivat raaputtelevinaan kapteenin mieliksi vankikoppien seiniä. Vähän tuli jälkeä, sillä kuuma oli ja muona-annokset niukkoja.

Pahempia myrskyjä ei sattunut.

Kun yli kolme kuukautta oli seilattu, päästiin vihdoinkin Amerikan rantaan. Laivan ostanut liikemies tuli jo ulompaa vastaan pienellä höyrypurrellaan.

Ensi töikseen kapteeni ilmoitti suomalaisten kapinoineen ja vaati heidät pantaviksi syytteeseen.

Omistaja tutki asiaa ja huomasi suomalaisten »kapinoimisellaan» tehneen hänelle palveluksen. Jos kaleerilaivaa olisi ehditty enemmän siistiä ja maalailla, niin se olisi todellakin jäänyt arvottomaksi hylyksi. Mutta ruotsalaisten ja virolaisten aikaansaannokset olivat onneksi vähäisiä.

Kapteeni sai pahat torumiset typeryydestään.

Suomalaisia kiitettiin erikoisesti ja heille annettiin ylimääräinen palkkio. Jokainen sai laivan valokuvan, seinätaulukokoa, ja selostuskirjan laivan historiasta.

Liikemies kuljetuttaa nyt kaleerilaivaa rannikkoja jokivarsikaupungeissa. Sitä näytellään yleisölle 50 sentin maksusta hengeltä. Omistaja on ehtinyt ansaita monin kerroin kylvämänsä pääoman.

Kotkan-Riku jäi New Yorkiin, jossa pitää kalustettuja huoneita vuokrattavana. Hänellä on nelikerroksinen pikkutalo Haarlemissa. Vuokralla tosin — ei vielä oma. Signe-misis hoitaa huoneistoa, ja Riku seurustelee vieräitten kanssa. Vieraitä käy paljon. Siellä säisi joku kirjailijamies kuulla hurjia seikkailujuttuja, joista hänellä riittäisi aiheita iäkseen.

Kaleerilaivan kuva koristaa Rikun vierashuoneen seinää.