VIII.

Elina jäi.

Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.

Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea hahmoltaan.

Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä hetkellä, saapua sinne.

— Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään…

— Mitä? Kerro Jumalan nimessä!

— Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.

Hän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.

Miliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa sinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja tuli omaan virkahuoneeseensa.

Siellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä puhelimen ääressä.

— Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.

— Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.

— Hän on murhattu?

— On. Ja monta muuta.

— Hyvä Jumala!

— Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen mukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.

Tervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään tapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa luottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon kaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.

Hän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen ponnahti ylös.

— Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi.

— Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa…

— Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.

— Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on… kuinka sanoisin… noin vähän toisellakymmenellä.

— Juomassa?

— Niin. Kuului vähän äänestä…

— Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.

— Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella ollessaan.

— On tultava. On käsky ylempää.

— Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari miestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.

— Tee kuin tahdot! Minä odotan.

Tervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.

Hänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät hämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli maailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin saanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu vähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.

Oliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta mitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi kauhua ja onnettomuutta.

Onnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa kuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa koko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista naurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea inhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat voivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!

Oli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen, kuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu polonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja vihanvimmalleen.

Ja ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?

Tietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat lähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita läheisistä pitäjistä kokoamaan.

Mahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli Heikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.

Elinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon asian Elinalle?

Samassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja että hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi puhelimeen.

Hotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt sieltä.

Sekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi, että Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.

Hän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut saapunut sinne.

Siis hän oli matkalla kotiin.

Vaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä tuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.

Elina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi, kadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.

Hän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui nähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.