III.

Ja niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.

Heitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat ystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti kuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen piiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.

Päästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista hallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja virkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista hävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse olisi päässyt irralleen.

Mutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen tasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella, metafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.

Hänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse suurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen lääninpääkaupunkiin.

Hän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut sinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen sanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään, mutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä auttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut ja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä alituisilla agitatsionimatkoilla.

Täten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen nuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta saakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt mitään syvempää vaikutusta häneen.

Aivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä vähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin ne olivat tavanneet toisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli ollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin pääasiallisesti ryypiskelemään.

Pekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin hän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli hän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaasäilyttävä aines ja monarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.

Myöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään maalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina iloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä sittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen suunnittanut.

Se olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen ei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin aikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen yli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.

Ettei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään voittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.

Pekka liukui siihen — ja samalla avioliittoon — mukavasti ja tasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.

Joulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut Heikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen kanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista koulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.

— Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin vakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea sosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa. Sinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet tuntemaan. Hän on jalo nainen Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.

Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.

Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa häntä!

Se oli uskomatonta.

Hän oli aina ollut niin yksin.

Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää hänestä, vieläpä ihailla häntä?

Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain juopon jaaritusta.

Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.

Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.

Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti Elinasta.

Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein naisten aatteellisiin harrastuksiin.

Toisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan kapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut kuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan kävelemään.

Elina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi henkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin, hän oli innostunut Krapotkiniin hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.

Heikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan vastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä ja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle olemukselleen.

Niin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan…

Mutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen mieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön, luottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja ja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.

— Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut ja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen, tanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt vähintäkään eroottista vaikutusta häneen.

Mutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta toverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa oli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat jääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.

Elina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka Piilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle nuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta todellisuudessa.

— On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa nyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja miten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.

Niinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty omaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun tiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin rikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien kymmenientuhansien omistajatar!

Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin kuin Pekkakin?

Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena pidettävä.

Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain pelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan sydämen asia.

Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.

He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen, tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista, hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin ikuisesti vanhaksipojaksi…

Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon epäilyn hiipimistä aivoihinsa.

Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle tuntemattomia?

Turhia!

Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.

Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat aivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä…

Ja tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset lavertelevan juoppolallin sanat: — — "Hän on jalo nainen." — — "Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan." — — "Hän ihailee sinua." —

Heikki oikein harmistui tuon huomatessaan!

Mokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan toverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?

Hän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja pakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.