XI.

Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä, joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja koko talon tällä hetkellä olevan autiona.

Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.

Heikki kysyi matalalla äänellä:

— Miten hän kuoli?

— Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde…

Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?

— Kuinka niin? kysyi Heikki.

— Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet…

Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?

— Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.

— Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan, sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?…

Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:

— Niinniin, niinniin…

Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta maalaista alkuperäisyyttä.

Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin takaisin kotikannoilleen.

… Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään varassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit harmaasta muinaisuudesta… Noin istuneet karsinassa tai aitan portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa, apeissa miel'aloissa… Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli, silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi mielitietty…

Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.

— Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet… Olen itsekin aikonut tästä joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin…

— Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun me olemme itsekin sosialisteja.

Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

— Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän tuomarinrouvan…

— Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.

— Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.

— On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.

Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.

— Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta, ettei niitä nyt mene ärsyttelemään…

Hän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt tekisivät?

Heikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin entisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken olevaisen ulkopuolella:

— Niinniin, niinniin…

Talvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.

— Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä isäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me panemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja sitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä aprikoida lähemmin asiaa.

Niin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä miehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen valmistanut.

Elina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun valkenemista.

Hänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi vähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan sivulta, kauas, kauhuntöistä ja ajan ahdingoista…

Elina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa kuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten nuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän, Heikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian liki pistämästä…

Tyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan Pekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä liian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään kävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa yhteisesti näyttäytyä…

Jo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.

Muuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään, mutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä suurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat vikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että hän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa täten mahdolliseksi.

Tuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan…

Hänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita suloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä puolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.

Kuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu Pekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa häikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle taputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.

Hän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien kuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut heti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko matkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.

Heikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään. Pekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.

Hän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka pitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti herättävät.

Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan yhtämittaisessa itkun hytinässä.

— Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?

Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.

Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.

Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.

Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä silmänräpäyksessä.

Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä? Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?

Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.

— Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut…

Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.

— Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.

Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.

— No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.

Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.

Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.

Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen, tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti. Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä hulikaanilauman halki.

Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän kieltäytyi loukkautuneena.

Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes. Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai seisoisi kannaksilla suorastaan?

Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.

Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.

Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun sovittavan momentin.

— On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.

Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa. Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä suhteessa saanut pääkaupungista.

Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt kaikki samantekevää.

Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.

Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi.

Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen akkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.