X.

Heikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar puolipuettuna hänelle avaamaan.

— Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä luulin, että hän oli herran kanssa!

Heikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli tultu siis, kun talon palvelijatarkin piti aivan luonnollisena, että Elina viettäisi öitään hänen kerallaan!

— Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle hotelliin.

Heikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.

Mutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin Heikin hotellihuoneeseen?

Heikki sitä kohden siis!

Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten valmistettu.

— Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen kysymään.

— Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen…

— Kirjeen? Missä se on?

Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.

"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään. Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. — Elina."

Heikki tapasi hänet majatalossa.

Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä itkettävänsä.

Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.

Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.

— Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?

— Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten…

— Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi sinulle suuressa surussasi…

— Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.

He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.

Heikki hätkähti.

Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten, kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien, kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn alla?

Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.

Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että se oli itse asiassa matka hautajaisiin.

Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri tälle matkalle tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri tällä hetkellä tahtoi siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi ystäväkseen koko maailmassa.

Mitä tuo suku siitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen edessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.

Tietysti suostui hän.

Mitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo järjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen tilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä, että hyvä lehti aina itsensä hoitaa.

Hän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta, että tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan päällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä varten.

Kun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:

— Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?

— En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän saa kyllä kuulla sen aikoinaan.

Eikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.

— Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken perästä.

Toimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi sangen painostunut mieliala.

— Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän se on pian lopussa.

— Mikä?

— Kaikki. "Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan."

Elinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että Heikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista kopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.

Heikki ajatteli omia aikojaan.

Mitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä he olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset ylimalkaan tiesivät toisistaan!

Tämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut tuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin vaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha koulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?

Tuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän kotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata, että se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien uhripuuksi?…

Esivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin kuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa polulle, ei lastua laineille. Kaikki katoisivat he jäljettömiin…

Myöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.

Sen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi enää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai vihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se oli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä toisiaan vihasivat tai rakastivat… kaartuva yli heidän sekä vihansa että rakkautensa…

Turhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman parantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?

Eikö ollutkin parempi "iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa", kuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?…

Entä silloin kun oli elämästä erottava?

Eivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain kaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras ja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle, tuntemattomalle taipaleelle lähtiessä…

Tummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.

Mutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän, joka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta vasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?

Se riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto…

Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla hiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:

— Heikki! Rakastathan sinä minua?

— Tiedäthän sinä sen, Elina.

— Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla sen sinulta ja juuri nyt kuulla.

— Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.

Heidän huulensa yhtyivät.

Kulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä kukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.