V.

Jos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut todellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan tähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä täydellisesti onnistuneen.

Virka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään edesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat siitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella kävi kaikki vanhan mallin mukaan.

Porvaristo "kenkkuili" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin, työpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat kauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain sen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.

Kaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi lääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa päältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen tasavallan määräyksiä.

Eikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta.

Tietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia. Mutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut heti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin vastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia kaupungin porvarillisia mahtihenkilöltä.

Hän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi kuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä väkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan viranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi niin.

Myöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta sen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.

Mitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi luonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin, "kansallistuttamista", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen välttämättömänä.

Siinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa häirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.

Heikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.

Ei niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä kanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia hänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten välille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut käynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät tuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä alkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.

Jokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka pihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan muistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi omikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt hänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.

Hyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän oli silloin ollutkaan!

Ujo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä, suurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa kunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien pilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.

Mihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä oli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä koskettaessa?

Ei mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään. Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.

— Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa mietteissään katkerasti itsekseen.

Mutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret siirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä yleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät vain tekoja eivätkä tuloksiaan!

Silloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja miettiä kaiken katoavaisuutta.

— Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut koskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä lähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.

Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.

Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin, joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen jatkaa tuota jalostamista.

Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin, laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän, Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.

Oliko se oikein?

Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä, arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.

Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä korkeimpana jumalallisena viisautena.

Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista koulukaupunkiaan — olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen — sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen, surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.

Rakastiko hän ehkä Elinaa?

Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä määritellä?

Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa. Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä milloinkaan.

Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?

Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä. Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään tutustunut.

Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen, tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.

Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.

Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran nöyryyttävä.

Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.

Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?

Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa, siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi ajatuksiksi ja mielikuviksi.

Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.

Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.

Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen puoli-yön.

Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.

Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä, valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä tuossa kohtauksessa.

Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän ja miltei pyhän vaikutuksen.

Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.

Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.

Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin käsivarsillaan tuudittanut.

Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.

— Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei suutu minulle.

Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät keskenään kilistämään.

— Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi tuttaviksi.

Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.

— Mielelläni, oli Heikki kumartanut.

— Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina rakastettavasti vastannut.

— Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut. Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko maailmassa.