IV.

Mutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa päämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen vanha koulukaupunkinsa.

Elina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa. Vaikutus, minkä hän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman miellyttävä.

Elina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli ikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään vain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet ja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa pukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.

Koko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja itsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti hämmästymättä.

Hän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki tuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa aivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut toverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja tyytyväisyyttä.

— Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.

Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.

— Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?

— Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että tulette olemaan tyytyväinen.

Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.

Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.

Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen kurkihirren alla.

Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja josta hevoskyyti alkoi.

Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana. Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.

Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.

Paljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut entinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja avoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi kultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut ja kuivahtanut.

Häntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen tavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä sanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.

Olivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen niin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja yhteiskunnalliset ihanteensa.

Ennen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan siipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan. Hänestä oli tullut kirjaimellinen "kateederisosialisti".

Sellaisena hänelle oli jo kerran — jossakin radikaalisessa tähtiyhtymässä — tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä erään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.

Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta. Kun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä uhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän silmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.

— Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin kaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.

Kuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti tekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata hallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen vaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän sosialisteillamme.

— Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki siihen vielä huomauttaa.

Elleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta vastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen yhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän bolshevikit?

— Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof. Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.

Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!

— Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.

— Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.

— Mikä tosi?

— Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.

Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan suuressa asiassa yksimielisiä.

Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.

Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen väkevöittämiseksi.

Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava, huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.

Siksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden mukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta entisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin Elinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse kulissien väliin.

Kaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin kumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.

Ja ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen sielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä todellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta, jota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.

Hehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar, naurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten sankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut tahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla taisteloon usuttaa?

Eikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö kareutinutkin kaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmissään ja hänen huulillaan, kun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti emännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen vaarallisimmat puheen-aineet?

Heti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille mielikuvilleen herttaisesti hymähtää.

Elinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo jäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka sukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?

Naurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään salaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.

Kuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes hetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua siitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa seurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis sykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.

Jotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä hän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa hänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan ilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin äkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.

Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä syrjästä tapausten juoksua tarkastella.

Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.

Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim. pääkaupungissa.

Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten muutosten mukaan menettelytapansa.

Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana! Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.

Tämä ei sittenkään vielä ollut hänen hetkensä, ei hänen suuri hetkensä, tunsi hän.

Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä myöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.

Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos. Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja kansalaiskunniastaan.

Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.

Virkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous epäonnistuisikin — kuten hän varmasti luuli sen epäonnistuvan — ennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään tapauksessa arvattavasti kaula menisi.

Mutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous onnistuisikin…

Silloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä. Sieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin istahtaa.

Aivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan ne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta vallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin hänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät suuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa sankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän, kirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän innostuksen.

Hän tahtoi voittaa, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla kuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain toisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä toisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.

Mutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka onnistumisesta tai oikeudesta — Heikille ne kaksi käsitettä olivat yksi — ei ollut täysin vakuutettu?

Ei kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska sitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa tuhmemmille.