← Table of contents
Elina

VII.

Reading edition

Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle pääkaupunkiretkelleen matkustanut.

Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.

Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.

Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä — ja kenties Elinallakin — oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.

Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.

Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään vähän huolestaa.

— Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut. Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi sinne.

— Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.

— Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä vakuuttanut.

Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen häneen.

Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla. Syyttäen erästä kirjallista työtään — sosialipoliittista julkaisua vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan — hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden vähemmän vaivaavan itseään.

Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.

Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen kaikkivallan niitä koskettaessa.

Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä, tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin, sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.

Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen kotinsa oli perustettu.

Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi, tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle suvaitsevaisuudelle perustettu.

Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.

Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä, kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli yksinomaan oppimista.

Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.

Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?

Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman, määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä, kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen, myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen lähimmässä ympäristössään.

Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.

Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria, ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.

Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.

Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja pikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.

Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä koskettaessa.

Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.

Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.

Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.

Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena hetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi olentonsa laikahtavan.

Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.

Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.

Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista, joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.

Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.

Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!

Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja kaksin Elinan kanssa.

Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.

Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma sisäinen totuutensa.

Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!

Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta puoluetoverilta.

Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta tarvittaisi.

Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen. Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta hän oli vakuutettu.

Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.

Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään yksinomaan inhoittava.

Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen tarkoittamaansa kysymykseen.

Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se, mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.

Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.

— Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof. Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä luentojaan kansantaloudesta.

Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki olivat häntä ihailleet.

— Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.

Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan. Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.

— Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me, naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut, meidän sankarimme ja epäjumalamme…

— Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.

— Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai tuon tuhman ja ruman professorintyttären…

— Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!

— En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi meidän nerokkaalle taruprinssillemme.

— Tuo professori oli rikas.

— Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida juuri hänen tyttärensä.

— Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan. Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.

— Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.

— Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin, joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.

— Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.

— Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.

— Mutta onhan hän vielä sosialisti.

— On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä köyhälistössämme.

Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.

— Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen. Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.

— Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia, väitti Heikki.

— Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin murhiin ja väkivallantöihin…

— Myöskin valkoiset murhaavat!

— Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.

— En minäkään.

Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.

He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.

Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet, että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan itsestään toisilleen ilmoittaneet.

Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä hetkiseksi sohvaan istumaan.

— Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella rauhassa keskenämme.

Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan, pohtia toistensa elämänkysymyksiä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings