VI.

Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.

He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.

Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.

Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä puhumasta.

Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse, entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi pitkin maakuntaa.

Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella hänen kanssaan missään tekemisissä.

Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?

Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.

Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan elämäntapoja vastaan mitään valittamista.

Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.

Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.

Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.

Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen, yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä ystävä.

Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan, jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.

Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.

Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea, maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.

Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen, maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan, saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain, väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen tilaisuus!

Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän herjausta ja raadollisuutta?

Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä:

— Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.

— En, vastasi Heikki vilpittömästi.

— Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä vilpittömästi kuiskattavan.

Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.

He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.

Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä suhteessa mahdollista pettää toisiaan.

Heikki katsahti kupeelleen.

Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:

— Herra Jumala, mitä tästä tulee? Mitä?

He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää kyyneleitään ilmi pursumasta.

— Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan aavistanut.

— Aavistanut? Mistä asti?

— Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.

— Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!

— Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin rivissämme.

— Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään! Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.

— Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä mahdollinen.

— Ehkä olisikin ollut parempi niin.

Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.

Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä käsivarrellaan tukemaan.

— Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin onneton…

Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli.

Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja näkisi heidät.

Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään änkyttää:

— Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä vilustut. Kah, nousehan toki…

Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman itkunsekaisen soperruksen:

— Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton. Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää…

Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.

Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski kyyneltensä lomasta:

— Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!

— Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla moukkamaisuudella huomauttaa.

— Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo! Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.

Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä, millä nuo sanat lausuttiin.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.

— Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa. Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen antautunut…

— Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään. Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone, joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.

Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden kujaa vaeltamaan.

He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja käsivarressaan.

Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja virkahti:

— Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja hyödyttömästi?

— Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen köyhälistön asiaa.

— Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?

— Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös, ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava.

Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.

— Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?

— On ollut jo kauan sitten.

— Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua enää silmänräpäystäkään!

— Epäilemättä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan. Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.

— Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille… Eikö ketään, joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta tilanteesta?

— Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen sankari olisikin, niin…

— Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.

— Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä vihollisena.

— No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.

— Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.

— Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava".

Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.

Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen edessä.

— En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.

— Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?

— Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.

— Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?

— Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan uskoneet.

— Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?

— Monet puolipakotettuina, olen kuullut.

— Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa kapinaan?

— Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy ulvoa sutten kanssa.

— Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.

— Tuskin. He ovat vain luonteettomia.

— Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän luonteettomuudestaan.

— Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat saaneet tapella.

— Eivätkä vieläkään kylläkseen?

— Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään rauhankaipuuta heidän riveissään.

He kääntyivät jälleen kävelemään.

Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan puhunut mitään.

— Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi johtajista?

— Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.

— Hirsipuu?

— Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.

— Ja josta ei joudu hirsipuuhun?

— Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?

— Kuinka niin?

— Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.

— Tiedätkö, miksi sen teen?

— En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.

— Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi, että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.

Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.

— Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.

— Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän tunnen sinut.

Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella, niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.

Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet ilmaan ojentuivat.

Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?

Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?

Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta, niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli rangaistavaa.

Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen äänilajiinsa.

— Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.

— En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.

Heikki tunsi polviensa vavahtavan.

Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!

Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä saattoi selailla iltikseen?

Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin kaikkein pyhimpään?

Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?

Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan…

— Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen.

— Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle ja kunnioittaa.

Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan…

Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää. Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet…

Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.