I.

Hän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen kohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.

Silloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet, kun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen maailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia parannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki oli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä muuksi muuttumaan, — silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin hän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa silmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin haavanlehti.

Minkä tulevan? Minkä kohinan?

Yhteiskunnallisen vallankumouksen.

Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei tiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja jokapäiväisistä olosuhteistaan.

Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän oli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota herättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun hän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut raskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.

Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän sai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti siten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.

Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle kehitykselleen.

Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin apulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa pääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne maalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle ulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.

Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi eikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut itselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun ei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo suunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen pitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan mahdottomalta.

Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka suorastaan jumaloitsi häntä.

Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä itselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja humanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa historialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka taloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet leipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen poikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.

Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili tyytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu suussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä käyskenteli!

Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä millekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.

Tämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten häntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua ystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.

Mutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa pääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan tilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu hänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin, mutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä, Europan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.

Tuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet tärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset kysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio ja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin hänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin, saattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä asioista.

Se oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.

Mutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta päättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se ihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen elämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.

Hän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.

Hän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois maallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän ei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet olivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä hän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin maallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.

Myöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan sen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä vuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla, toimitellessaan.

Tosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta senhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien täyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin asettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa, sen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon palkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin moitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan painoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä että karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista, tavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä puhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.

Sitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei kiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä tilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen puolelleen.

Mutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.

Hän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä paikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia kootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä, missä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli vapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme papiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.

Luonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä maalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen mies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa vuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti, sillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen pettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan sen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen niiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli kirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.

Hän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä loukkaantumaton kuin haavoittumaton.

Oli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa nykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja tämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se epäilemättä olikin hänen mielestään.

Kun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa torpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta koettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan siinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös kaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.

Suuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään paljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin kuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten sangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden sijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan heidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.

Koko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan ja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja askarrellut.

Mutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin ukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi niin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä näiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.

Niin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli poikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisimmissäkin torpissaan.

Siellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää hämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa, ukot kutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja lähetettiin toiset kaivolle peseytymään.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori maisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia kysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime vuosien viljasadoista.

Onkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.

Lie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai lie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa kieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget olkapäilleen…

Ja he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein luvallisilla asioilla.

Mutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja rohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät nuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he alkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan silti hetkeksikään unohtamatta.

— Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän kansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo kuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata, kun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston tohtori ja rohvessori.

Eihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.

Mutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti hörppi tyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin, Jumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin ruustinnalle.

Eräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa jo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset erikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.

Hän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä kansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä oli halu jatkaa lukujaan.

Tietysti pojalla oli.

Kun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan hän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta oppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut kuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja houkuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.

Luvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri hänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta myöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan erikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista olivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.

Muutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui milloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten kaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.

Itse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin kirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään opin kukkuloille aurankurjesta.

Tuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.

Aikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita harrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään syventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia esitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.

Mitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa ollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden maiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta torpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi kärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana, josta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa keskusteltiin.

Siksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen sekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.

Häneltä imi torpanpoika — Heikki Takaharju oli hänen nimensä — ensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman vakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.

Nämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.

Ijältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä suinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja kehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän itseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että vapaan urheilun tanterilla.

Mutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli valmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian oli vaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

Sen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri itse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä, Heikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.

Siksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.

Siksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain heitä heidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan, joka kaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä herrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti hän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä seuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään huolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.

Mitä hän nyt tekisi?

Nyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja yhteiskunta.