II.

Ensimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi tunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä, johon hän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista yhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.

Hän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.

Ylioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita korkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta, valtiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista samantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista Useimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.

Kaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia niin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.

Samasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakunta-elämälle.

Hänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.

Alkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen ahtaat taloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen ymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat hänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu toimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.

Odottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen aamulehden korjauslukijaksi.

Jollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen ohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen. Muutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi hallintotutkinto takanaan.

Sattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret hyökkäykset maatamme kohtaan.

Ruvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen stipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju, joka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti sellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta mielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi Moskovaan.

Olisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen toivossa.

Kaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli yksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.

Hänelle, joka oli sosialisti ja internatsionalisti ja joka vain odotti yhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin samantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan tuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne sitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.

Nehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen vallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään lakaisemaan.

Venäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.

Siellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen Venäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle kehitykselleen ja kohtalolleen.

Hän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita, kuten hän itsekin oli.

Hän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin vallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin vallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten, innostus, uhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden suuren, huikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän vaikutuksen häneen.

Toisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia vankilassa, eräät saaneet maistaa kasakanpamppua, eräät olleet karkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.

Mikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut heidän varmaa, elämän-iloista vakaumustaan lannistanut.

He olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!

Noiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden kapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten kera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.

Itse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän oli omasta mielestään melkein kuin "burshui", hänhän oli valtion stipendiaatti.

Mutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan minään häpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän vallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia, vieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat kaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.

Toista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet olivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka matkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna Sveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa suunnittelemaan ja toimeenpanemaan.

Mutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä Heikki Takaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis heittämään pommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin, vaan valmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen sen menettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista suuntaviivoista.

Mahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän oli toiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista suuremman apajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja vallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean, jonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan kaikkein pyhimpään tunkeutua.

Itsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa kotimaahan, missä hänet — venäjänkielen taitonsn perusteella — nimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.

Sitä laiskansitkaasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä tähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.

Taantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän, vaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti lujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien "häikäilemätön riistäjävalta" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla Heikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli tällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta vallankumouksesta.

Mutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen moraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan kätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.

Tuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi suurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.

Tuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän tuleen leimahtavan.

Suurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa kansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joista hänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken pidettiin.

Hän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi poliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää, miehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän jäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon hänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen eduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.

Suomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan höröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi, että se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.

Mutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.

Uusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan ja yhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan asianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti, ja oppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun aikaa kokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa kiipesi virkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin, jälleen kiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen kannattomuutensa.

Nyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.

Itse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin kaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän kuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien asianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa niinkuin niitä oli koko maailmassa.

Päinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään. Siitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä varma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän tuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.

Kuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin, joita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään kaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka juuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.

Eikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut tehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut itsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava, tuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin mädän omenan tieltään karistava?

Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.

Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.

He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut, he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.

Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden harjoittajista.

Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta juuritettavat!

Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt sosialismia ollenkaan.

Suurkapinalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa elämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha mitään sosialismia ajatellakaan.

Heikki ymmärsi tästä sen verran, että he eivät itse ollenkaan viskoneet siihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen oma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään kuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys, sorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden luonnolliseen järjestykseen.

Nyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä parannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat olleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan, tasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen kiihoituksen juuria uhkaamaan.

Heikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa tasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!

Ei syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.

Maailmansota oli Heikin aivan musertaa.

Hän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien kansojen sosialidemokratia, koko maailman "Internatsionale", joka vielä äsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?

Se oli kuin pois puhallettu.

Missä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä sodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet, missä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?

Tuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.

Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin, imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä, jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja vuosia taaksepäin.

Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden astinlaudaksi alentunut.

Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän pelottamaan.

Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.

Täytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja kurjuutta se toi tullessaan.

Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.

Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!

Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi, hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.

Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja odotuksesta.

Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.

Hän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat jälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.

Hänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken koittaessa.

Että hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi myös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi olla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä ottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi voivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä taipumuksiaan ja voimiaan.

Kuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä, joka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen luonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja tarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.