YLÖS HELVETISTÄ.

MARSELJEESI!

Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa kohden.

Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa, liikkeissä, huudahduksissa — kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman kuohuvalta pyörteeltä.

Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta, epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.

Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen — ja hetkistä myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston oven.

Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen mies.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora — ja silmät loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka luokse Marcuksen piti juuri lähteä.

Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön. Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan kentälle — ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.

Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut, mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.

Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. — Se oli sivukäytäviä myöten täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut — kaikki näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.

Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!

Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi — ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.

Marseljeesi!

Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti, miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan. Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet, miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden puolesta maailman vallankumouksissa — eikä kukaan tiedä edes heidän hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan ja omaisten vihlovan itkun.

Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle, lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti, että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä hetkellä vallankumouksen torvet.

Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että myöskin sille tappio oli sama kuin kuolema — ja se tuli käyttämään kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien, Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.

Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja, että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.

Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten. Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.

Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään, — isällinen ääni kuiskasi:

— Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle — sitten muistatte kaikki!

Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti puhujalavalle.

Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan heti jotakin rauhoittavaa.

Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun — hänen puheensakin sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta; kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää vasta viime hädässä, miten se varastettiin…

Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat hetket elänyt paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi nähnyt jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen tuskaansa — hän kertoi ihan kaiken…

Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä, kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja — ja monta kertaa hänet keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää, mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.

Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin — hän oli niissä mukana — hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet tietää, että kaupunki edelleen paloi — ja nyt hän aivan kuin ääneen ajatellen puhui tukahtuneesti:

— Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei heistä enää mitään ole jäljellä — heidän tuhkansakin on jo hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.

Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti istumapaikalleen.

Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.

POIS SOTA!

Seurasi omituinen näytelmä.

Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä — naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.

Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: vähentämällä nälkäisten lukua — sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.

Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.

Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on väkisin ottanut kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten väkisin vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi — niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta — että heidät on tuomittava töittensä mukaan!"

Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:

— Se on oikein!

— Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!

— Kuolema lasten pyöveleille!

— Kuolema, kuolema!

Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli sellainen räjähdysaine.

Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat — kaikki oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. — Militarismi on siis ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!

— Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:

— Kuka hän on?

— Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.

— Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. — Onnettomia uhreja emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei sellaista enää tapahdu.

— Oikein! Alas murhaajat!

— Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä, mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien tuollaiset tapaukset tulevat tavallisiksi — jos militarismi saa elää. Se täytyy siis nyt tuhota.

Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan turhaa sanaa.

— Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.

Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:

— Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä! (Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät, etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym. Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa enempää huomiota kuin ne ansaitsevat…

— Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.

— Hyvä! Hyvä!

— Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa kapitalistisesta järjestelmästä — sen vahvin tuki ja turva. Kun siis tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä, joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.

— Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori B. nousten paikaltaan.

Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui sitten harvaan ja raskaasti:

— Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja. Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen kukistamiseksi?

— Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti, että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä kokouksessa.

— Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. — Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon veri vaikka virtoina — viimeisen kerran. Meidän tunnuslauseemme täytyy nyt olla:

Pois militarismi! Pois sota!

Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset, kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.

Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa, terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:

— Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä. — Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren kostuttamalla maalla ei veljeyden ja rauhan ihana temppeli pysy pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.

Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:

— Lopettakaa jo lorunne!

— Menkää Haagiin ilveilemään!

— Siellähän on jo "ihana rauhan temppeli…"

— Alas sieltä!

Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena:

— Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä he ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: monet rikoksensa! Ystävät! Ajatelkaa: jos meidän kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: tuossa ovat pyövelit! Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka — emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä…

Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita toiselta puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä — ja hän alkoi vihata puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet — Antoniuksen, Aurelian, kaikki…

Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan historian tuomion edessä! — Mutta me olemme silloin puhtaat!

Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.

Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta.

Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten juhlallisen surunvoittoisesti:

— Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin, tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani, miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen, vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton. — Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen puhuja. — Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille — vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle.

Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui hänkin alas puhujalavalta.

Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja pilkallista.

— Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs sosialistiprofessori.

— Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.

— Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat hiljalleen.

Pidätettyä naurua.

— Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu — siihen ei pysty mikään! Niin lujaa aatetta täytyy ihailla!

Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui aivan kuin surunvoittoisesti:

— Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta…

— Mutta — herra professori, minä … keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.

— Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa.

Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki.

Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua:

— Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa — mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti:

— Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?

Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:

— Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani?

Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:

— Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, minulle voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.

Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:

— Herra — minulla on kolme pienokaista — ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää — Laiva uppoaa — lapseni kuolevat! Minun hennot, viattomat pienokaiseni…

Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:

— Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä … Ei merkitse mitään — vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla kuivin jaloin? Perämies: käännä nopeasti ulapalle!

Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:

— Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta — vai oliko se totuus satua?

Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti:

— Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon — ennen kuin sillä kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat taivaassa tapelleet pari kertaa, niin…

Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,

Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:

— Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla! Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne voimat ovat nyt liikkeellä!

Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut ääni:

— Mitä voimia herra professori tarkoittaa?

— Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:

— Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset, eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia verenhimosta — vaan rahanhimosta, so. taloudellisten etujen tähden. Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista, tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin puoli on se, että se toimii etujensa mukaan. Jos yksilöissä olisikin joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset eivätkä vetoamiset.

— Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin hermostunut ääni.

Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:

— Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne seisovat satojentuhansien joukkona — tuolla ulkona! (Huumaavaa hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, kansan enemmistöt kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä — silloin sodat loppuvat. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia — vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on heille vahingollista. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät he sotia julista!

— Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.

— Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi Euroopan Yhdysvallat, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä kansanmiliisinä puolustamaan Eurooppaa — ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku, että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?

— Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.

— Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! jatkoi puhuja — ja tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin koskaan ennen. Ehkä se nyt jo on kyllin suuri. Kun te siis menette täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan enemmistö voittaa, pääsee valtaan — silloin tuo suuri kysymys todellisuudessa on ratkaistu. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja — kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta.

Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas, vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut täynnä yhtä ainoata huutoa.

MAAILMA KUOHUU.

Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle. Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä vapisevalla äänellä:

— Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne heti?

— Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja. Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:

"Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen."

Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus — kaikkien katseet kirkastuivat.

Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:

"Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin. Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja sotilaita — yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet; mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö. Odotamme apua."

Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni toisen sähkösanoman:

"Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, teloitetaan vangitut 4000 — huomenaamulla."

Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella äänellä.

"Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi pelastaa vangittuja kuolemasta — suurin osa kaatunut. Ei meidän ole väliä — mutta heidät aiotaan teloittaa! Estäkää! Heidän itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!"

Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.

Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle sosialistiprofessori.

Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä; hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.

— Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte sitten päättää enemmistä toimenpiteistä.

Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori B:n epäröivä ääni:

— Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista — väkivaltaa…?

Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:

— Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?

— Pääseväthän he, jos — jos suostuvat, antautuvat…? änkytti tohtori epävarmasti.

Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli yhtä mittaa sanoin vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet…

— Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.

— Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.

Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan — mies painosti joka sanaa, ikään kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:

— Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos, myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta — ja nyt te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle. Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman inhottavimman rikoksen — pettäisi veljensä. Onko se todellista veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä, jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat pelastaa onnettomat veljensä. — Mutta herra tohtori antaisi sotienkin jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä ja orpojensa itku — kunhan vain hänen kätensä ovat puhtaat! — Onko täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?

— Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi eräs mies ja lausui värisevin äänin:

— Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin — tohtori B. on mennyt liian pitkälle.

Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen — niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti, ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle. Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan. Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja lentäjät poistuivat.

Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa. Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon odottamattoman suopeasti. "— Antanut julistuksen, jossa tuomitsee ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta, kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa kokouksissa vaadittu aseistariisumista."

Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä: suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin, että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.

Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja. Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen raivokkaita ja verisiä.

Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:

"Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla. Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me tulemme ilomielin.

"Sosiaalidemokraattinen puolue. Antimilitaristinen sotilasliitto."

— Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.

Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli naapurinsa taskukellon käynnin.

Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina, rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:

— Ystävät… Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut — sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä, jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.

Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt koko elämänsä — että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson — ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan — sellaiseen, jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.

Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen sankarin muistoa.

Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen. — Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa: lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia —. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira… Ja sadattuhannet äidit ovat saaneet tuollaisen tiedon — sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää…

Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut — viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi — ja ampunut itsensä. Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja toivo:

— Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan — silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. — Tämä päivä on kaikki muuttanut! Miljoonat tulevat nyt onnellisemmiksi!

YLÖS HELVETISTÄ.

Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus: Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle. Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin — ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.

— Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät alkoivat säihkyä — hän näytti nuorukaiselta!

— Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti käsittää — kaikki tuntuu unelta. Sotako voitettu? Sota, jonka paljas nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan. — Olisiko se nyt voitettu?

Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:

— Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan kaikki muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat samoin — minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat yökönsiivet ylettyen yli salin — joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se oli aave: sodan aave, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui viimeisen kerran ihmisten ilmoille — viimeisen kerran irvisteli voimattomassa vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei saa enää koskaan palata!

Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä sähköaaltoina — miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän innostuksen vallassa:

— Pois sota!

— Pois! Pois!

— Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus: tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä mahdollisuuksia militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen hyväksi. Työpäivän täytyy lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista, kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden, taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme harhailleet…

Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin äänin:

— Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden. Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin, mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä — kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä — nyt on koittanut ihmiskunnan aamu.

Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa. — Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla, tuijottaen pimeyteen — sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui…

— Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. — Muistuu mieleeni eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen! Eikö totta, eikö teistäkin tunnu — että

"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka kuolon varjon maassa asuivat…"

Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:

— On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3 miljoonaa — pienokaiset — mielipuolet…

Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:

— Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi — tapaus niin valtava jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu. — Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti: — Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee — nyt parhaillaan — ylös helvetistä.

Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin pari kertaa — ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä — ja suuret kyynelet alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.

Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat — silmät kyynelissä. Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen…

Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi hänet väkevänä, huumaavana — kaikki sekaantui… Niin, niin, hän onkin vielä pieni poika — hän on kotona… Välillä välähtää, että kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin kaikki muuttuu entistä elävämmäksi — hän elää siellä! Oi mikä ilo! Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä, häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse, painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa kokonaan — sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään…