TAISTELU.

"VIIMEINEN KEINO".

Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan; hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita ja äänettömiä — niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen aihetta enemmän kuin tarpeeksi.

Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa, että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello yksitoista aamupäivällä.

Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:

— Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu alkuun.

— Niin sen täytyy olla.

— Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!

— Oli se.

— Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.

— Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.

— Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.

— Hyvä, että edes toinen paranee.

Näin he keskenään kuiskailivat.

Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta, tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui kurkkuun…

Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin — heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.

Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.

Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan. Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla äänellä:

— Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita, kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä vartioida! Saatte lähteä!

Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä. Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.

— Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman katkerasti. — Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden herran oikkuja!

Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton suppilo.

— Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.

Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies kotikylästä oli aivan lähellä.

— Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!

Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle turvekerrokselle.

— No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.

— Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:

— Poika kuuluu olevankin — ja oikein suuri poika.

— No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä sinun sisaresi?

— Hyvin voi — oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.

He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin — kuin salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan itkuun.

— Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.

— En, en sitä… Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua. Niinkuin sinä kuolisit… Voi, älä mene!

Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti. Oliko tämä aavistanut…?

Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen — kun ei kuitenkaan käynyt niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, molempia. Lieneekö hän laihtunut — rakas…

Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan kuvastui onni ja hellyys — hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin — joka odotti häntä.

Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä — he menevät heti naimisiin…

Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin itsekseen:

— On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.

Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia kohti.

Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta kymmenien junien pauhua — mutta eihän täällä junia…

Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa vauhtia heitä kohden — ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle. Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas, neljäs, viides, kuudes — aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.

Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan, eivät liikahtaneet — he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja — niinkuin satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta puolilta.

Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä kiihtyi.

Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.

Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä — niinkuin jokin pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme… Ja heidän takanaan kohoutui pystysuora kallioseinä!

Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät masentuneina — mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!

Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti mieletön kauhu — ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen raskaasti kuin kuolemansairaat.

Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä äänellä:

— Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme kostetaan! Tämä on myöskin teidän loppunne! Ampukaa, pelkurit! Ampukaa!

Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui, paisui…

Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän, räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen tiehensä.

Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan, aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä nopeasti edennyt — ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui. Niinkuin se olisi lähtenyt vain yhdestä kurkusta, jonka murhaajan koura hitaasti kuristaa.

Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin … heristivät nyrkkejään kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet; toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira — ja muutamat lähtivät juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla äänellä:

— Lakatkaa!

— Me menemme sotaan!

— Armoa, armoa…

Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen…

Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin tulimyrsky yht'äkkiä — ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.

Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:

— Armoa … Kristuksen tähden…

— Kirotut murhaajat!

— Minä kuolen…

Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:

— Minä menen sotaan…

Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli musta side. He astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa…

Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta. Toiset uhkailivat ja kiroilivat — eräs ojensi suonenvedontapaisesti nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä…

Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa hiljaa itsekseen:

— Vielä hetkinen — sitten näen poikani…

Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.

— Tahtoisin nähdä vaimoni — pienen poikani! kuiskaavat hänen huulensa. — Antakaa minun mennä!

Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi — se näyttää nopeasti tummenevan.

— Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan epätoivon vallassa. — Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta anna anteeksi… Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni, sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt… En tuntisi häntä iankaikkisuudessakaan…

Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy — mutta mustanpunaisena.

Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii… Ja sitten hän luulee kuiskaavansa:

— Sinä tiesit sittenkin — aavistit. — Mutta tulithan sinä kuitenkin! kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.

— Pienokainen — en näe, olen väsynyt — minua paleltaa. Nosta hänet pian rinnalleni — että tietäisin — lämpiäisin.

— Kyllähän minä… Mutta etkö sinä näe?

Hellä ääni etenee, laukaukset — kaikki etenevät, kaikki häipyy, katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.

— Poikaseni — oma poikani! Nyt nukumme yhdessä — nuku sinä vain minun rinnallani — olet niin lämmin…

Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen; hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä — kuului vain nopeasti etenevä, kumea jymy.

VELJIEN VERI HUUTAA.

"Ihmiset!

"Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!

"Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä: meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä henkäyksiään — heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan. Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde teurastamaan ihmisiä.

"Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme hallitus!

"Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla, koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että vihollinen on hyökännyt rajan yli!

"Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:

"'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella myöskään ole rajavartioita lisätty!

"Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.'

"Se on siis inhottava, rikoksellinen valhe!

"Ja me olemme saaneet varman tiedon, että hallitus ylihuomenna aikoo julistaa sodan; hukuttaa kansamme vereen!

"Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos tapahtua? Vastatkaa!

"Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä — ja veljein veri huutaa maasta:

"— Pois pyövelit!

"— Pois joukkomurhat!

"Armeijan antimilitaristinen liitto."

Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille, sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista keskikaupungille.

Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.

Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot, kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla — ja muutaman minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta; pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua sanaakaan — heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat alkoivat juosta keskikaupunkia kohden — uhkaavina, äänettöminä.

Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion tehtaan valkoisen savupiipun — ja Julius pudotti julisteet suoraan pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään huomiota.

Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.

He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi yhtä mittaa lisää.

Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne tänne sekavina, kuumeisina.

Äkkiä Marcus kääntyi — ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse.

Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin — samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin — kerran…

Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti loppumattomalta, tulvivalta virralta… Hän muisti lukeneensa jostakin manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin — tämä joukko muistutti sellaista virtaa.

Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa, nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta joukon loppua ei näkynyt.

— Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:

— Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla miljoonien valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta minulla on kuusi lasta — enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain täällä! Minusta on samantekevää! Mutta tänne minä jään! Hänen äänensä oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit säestivät häntä kiihkeästi:

— Oikein puhut!

— Oikein! Oikein!

Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto — ja laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen — samoin tulvi torille kaikkialta väkeä — ja tungos kävi yhä ankarammaksi.

Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja läpitunkevana.

— Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä — ja nyt hallitus aikoo sodalla syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.

Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä; hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän sydämiinsä:

— Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me varoitamme viimeisen kerran. Ja jos he tästä huolimatta julistavat sodan, silloin myöskin me julistamme sodan! Meillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleet — ja sen tähden me tulemme taistelemaan loppuun asti! Ja silloin…

Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä, kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen vallassa:

— Veljet! Päättäkäämme tässä, että…

Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui, hapuili vapisevin käsin ympärilleen — niinkuin voimaton, sokea vanhus — ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.

Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon kammottavan karjaisun — siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.

Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:

— Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee! Kyllä meitä riittää! Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja minunkin veljeni veri huutaa…

Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.

Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla, siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi, toisinaan kauemmaksi.

Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen kaksi panssariautoa — niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.

Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn: mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet sekaisin … eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.

Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:

— Pois kaduilta!

— Pois, pois, pois!

Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa lause: "Kaikki aseettomat heti pois kaduilta!"

Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!

Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle — suusta suuhun toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät lentokenttää kohden.

Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja konekivääreillä varustettuja panssariautoja.

— Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.

— Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin.

Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen, ja he nousivat siihen.

Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.

— Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.

— Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. — Suuri enemmistö oli hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita — ja meidän täytyi lopulta paeta.

Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää. Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:

— Mitä se on?

Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä tarvitaan! Järjestykseen! Mars!

Ja he lähtivät.

MURHENÄYTELMIÄ.

Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita, monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.

Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta…

Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä — siitä oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.

— Ahaa! sanoi Marcus pitkään.

Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla murhattu pienokainen oli.

Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.

Siellä oli toinen, pienempi — ehkä viiden-kuudenvuotias poika. Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan — aivan kuin eräät yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa silmissä kuvastui hurja kauhu — ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän hätähuudon jälkeen.

He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.

Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät… Pikkuveli alkaa itkeä — ne huomaavat — nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu… Ei käy — toinen nauraa — sitten ampuvat molemmat… Pikkuveli vavahtaa, putoaa monta oksanväliä… Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain… Ja äkkiä hänen omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa — ei, sormet väsyvät, heltiävät — hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään…

Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.

Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua ja huutoja.

Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat jännittyneinä kuunnella.

Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita — niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului pihalta voimakas huuto:

— Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!

Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä — mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia upseereita. Julistus päättyi seuraavasti:

"Veljet! Tämä olkoon heidän viimeinen rikoksensa! Ottakaa kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet! Nyt on aika tullut.

"Armeijan antimilitaristinen liitto."

Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:

— Heti arestiin!

— Upseerit putkaan!

— Aseet pois niiltä!

— Aseet pois, heti!

Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä, liikutuksesta värisevä ääni:

— Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on liian suuri. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen loukkaamattomuuden ja turvan — ehdolla, että kaikki luovuttavat aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin, toverit?

— Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat innostuneina.

— Kaikki! Kaikki!

— Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui Brutus kuuluvalla äänellä.

Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari ikkunaa — ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.

Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan — aivan kuin tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.

Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä. Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle. Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät heti nelinryömin — mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.

Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin — ja hetken kuluttua olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.

Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä; konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen — ja avoimesta ikkunasta heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse kapinallisia.

Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen, läpitunkeva huuto:

— Tulta, tulta, tulta!

Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään, valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin — ja pian leimahti koko rakennus ilmituleen.

Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit ampumavalmiina.

Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka, toisessa pistooli.

Kuului yksi ainoa kumea karjahdus — niinkuin suunnattoman suuri kahlekoira olisi karjahtanut … ja upseerit lysähtivät maahan, niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.

Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja sopersi vapisevin huulin:

— Veljeni … mennään täältä…

He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät vain hiljaa eteenpäin — suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.

Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.

Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita — hän olisi silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.

Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:

— Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?

Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:

— Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on oma tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.

Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan käydä noutamassa 3-4 palloa — ja nyt hän koneineen odotti kaupungin ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi Augustus puhelimitse hänelle…

Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.

ASEVARASTOON!

Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.

Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.

— Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui katkerasti ystävälleen. — Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen tällainen!

— Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. — Se johtuu toimettomuudesta! Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!

Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti sen jälkeen kranaatin räjähdys.

— Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja lisäsi vakavasti:

— Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla…

Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.

— Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin, että tarvitsemme sitäkin, kun meillä… Niin jos … vihollinen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut — tykit jyrisivät yhä samalla voimalla.

Silloin välähti häikäisevä leimahdus — niinkuin satakertainen salama; sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt taivaanrannasta toiseen — ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen kamala ryske.

— Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti Antonius hillitysti.

— Jospa hän vain olisi osannut pudottaa pienen yhtä hyvin kuin suuria?

— Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.

— Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. — Mutta näetkö sitä?

— En — en näe! vastasi Antonius ihmetellen. — Sitä ei todellakaan näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!

— Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa…? kuiskasi Marcus.

He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut, silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää — niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt — sielläpäin roihusi myöskin valtava tulipalo.

Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva, hehkuva jättiläisahjo.

Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:

— Asevarastoon! Asevarastoon!

— Asevarasto on vallattu!

— Nyt saadaan aseita!

— Aseihin! Aseihin!

— Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.

Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.

— Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää — ja hänen apulaisensa ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina jakamaan nämä liput merkin saatuaan.

— Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus hämmästyneenä.

— Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.

Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen huulilla ja sopersi ihaillen:

— Sinä olet merkillinen mies.

— Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut… Muutaman toverini kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös valmistettu.

Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia vain kajahti — niinkuin vanhat, uskolliset vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.

Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot — tulipalon liekitkin tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö ylöspäin — niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa entistä hurjempi huuto.

— Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.